2015 in a nutshell

Taas on yksi vuosi vaihtunut seuraavaan ja hyvinkin passiivisesti pyörinyt Hundkarusellenkin joutuu pohtimaan sitä mitä 2015 toi tullessaan ja mihin jatkossa pyritään. Kirjoitin jo viime vuonna että vuonna 2015 keskitytään vielä enemmän olennaiseen kuin aiemmin eikä ranskalaisia viivoja enää asteteta painostaman ketään, ja samaa mieltä olen edelleen.

Mökö kuvattiin maaliskuussa ja todettiin lonkkanivelten olevan niin löysät, että se aiheuttaa selkäkipuja. Vaikka syyksi toivottiinkin pitkään lihasperäisyyttä, oli helpottavaa kuitenkin kun selvisi miksi koira on ollut ajoittain haluton monenlaisiin aktiviteetteihin sekä se että Mökön selkä on täysin terve rangaltaan. Tämän tiedon myötä suljin Mökön lopullisesti pois agilityharjoituksista ja annoin sille lemmikkistatuksen, joista jälkimmäinen aiheuttaa välillä vähän huonoa omaatuntoa, onhan se hirveän taitava ja viisas. Tämän vuoksi lupaan, että Mökö saa vaivata päätään ensi vuonna enemmän. Treenataan rally-tokoa ja tallataan jälkeä sekä tehdään muitakin nenänkäyttöharjoitteita. 

Utun suurimmaksi heikkoudeksi ja kehityskohteeksi nimesin agilityn esteosaamisen, lähinnä kepit ja kontaktit. Agilityssa kehitys onkin ollut silminnähtävää, kun kokemusta on tullut lisää ja loppukesästä siirryttiin Annelle treenattavaksi. Sisäistin lopullisesti silloin sen miten iso merkitys esimerkiksi ensimmäisen välin haussa ohjaajalla on, kuinka tärkeää linjaus ja suoritusrauhan antaminen Utulle on. Kisattiin koko vuonna hyvin vähän, melko heikolla menestyksellä mutta kuitenkin arvokasta kokemusta keräten aina SM-kisoista asti.

Tokokokeessa Utu kävi kolmesti, joista ensimmäinen oli epävirallinen. Paikkamakuu aiheutti harmaita hiuksia koko kevään, mutta jostakin mystisestä syystä kokeissa ne olivat lopulta täydellisiä. Yhden virallisen kakkostuloksen jälkeen saatiin pakka kasaan ja tehtiin reilu ykkönen heinäkuun piirinmestiksissä Eteläpuistossa. Sääntömuutoksen myötä päätin pidättäytyä koulutustunnuksen metsästämisestä ja siirtyä suoraan voittajaan, sitten kun sen aika on. Kisailtiin myös muutamissa helposti saavutettavissa rally-tokokisoissa ja käytiin hyvin, hyvin extemporeesti suorittamassa loppukesästä BH-koe joka läpäistiin hyvällä suorituksella. Pk-hakua treenattiin muutaman kerran, ihana laji, olisipa enemmän aikaa. 

Pitkäperjantaina saapui ihana Ylli, joka täyttä ensi viikolla 11 kuukautta. Ylli on tutustunut kuluneen vuoden aikana uimiseen, hevosiin, metsiin, koirakavereihin, omalla pihalla pöhisemiseen, agilitykenttään, tottelevaisuuskenttään, hakumetsään, jälkimetsään ja minne ikinä olen keksinyt sen kanssa mennä. Vajaa vuotias belgi on omakohtaisesti helvetin raskas, terävä ja siinä on loputtomat patterit, mutta Yllin omistautuminen omalle perheelle ja ongelmanratkaisukyky on vailla vertaa. Valitettavasti uusivuosi ilotulitteineen ei ollut Yllille mieleen vaan se vietettiin pimeässä makuuhuoneessa katkonaisesti nukkuen, mutta kun treenikaveri kysäisi toissapäivänä olenko pettynyt kun se ei ole kaikessa yhtä varma kuin meidän muut koirat, vastasin totuudenmukaisesti että en. 

Se on kuitenkin mun koira, vaikkei se ole täydellinen. Jos siitä ei tule koskaan jonkin ominaisuutensa vuoksi kisakoiraa johonkin lajiin, niin olkoot niin. Oikeastaan kilpaileminen kaikessaan on varsinkin viimeisen vuoden aikana alkanut menettää jotenkin merkitystään mulle. Agilitykilpailut on mulle henkisesti raskaita, eikä meidän hermorakenteet Utun kanssa oikein kohtaa kisapaikalla. Olin tottakai äärettömän tyytyväinen jokaiseen suoritteeseen joka viime vuonna tehtiin, mutta jotenkin siitä on häipynyt sellainen maaginen, uskomaton fiilis mikä mulla oli silloin kun Mökö teki ensimmäisen ykköstuloksensa. Luonnollista tottakai, eihän kaikki tunnu maailman tappiin ensimmäiseltä kerralta. Ja siinäkin mielessä terveellistä, että yhdessä vaiheessa riivannut pakkopakkopakko karisi hiljalleen pois. Jos osaamistaso on kyllin korkea, se onnistuu. Eikä siinä ole mitään taikaa tai onnea, se on vaan hommien tekemistä ja helvetillistä toistoa. 

Sen lisäksi olen huomannut, että mitä useampi koira mulla on ollut työn alla, sitä hitaammin mä etenen koiran teknisen osaamisen kanssa. Ylli on kohta vuoden, ja ainut mitä se tietää agilitysta on se että se on helvetin hauskaa. Ehkä mä toisaalta oon vaan laiska, eikä se ole niin helppoa enää tusata kaikkian kanssa jotain joka päivä kuten silloin kun koiria oli yksi tai kaksi, mutta tää tuntuu musta hyvältä. Ajattelin lähteä tekemään Ylliä enemmän ensi kesänä ensin hyppytekniikan kautta johonkin sopivaan ryhmään, mahdollisesti ToiSKille, nyt kun mulla on sinne lyhyempi matkakin. 

Tänä vuonna nautitaan taas hiljalleen pitenevistä päivistä, yhteisistä retkistä, mökkeilystä, uimimisesta, paskassa kierimisestä, sen syömisestä ja lopuksi sen oksentamisesta, yritetään pysyä terveenä ja nukutaan nelistään kasassa päiväunia.

Markon ja Outin opissa

Vaikka agilitykisat ovatkin jääneet kesällä aikalailla täyspaitsioon Nokian toukokuisen turpasaunan jälkeen, on sentään muutamassa koulutuksessa tullut käytyä. Heinäkuussa kävin kouluttamassa Sannan schipperkekasvateille rally-tokoa ja kiitokseksi sain osallistua Mäkelän Markon agilitykoulutukseen Utun kanssa. 

Keli oli sinä lauantaina ihan hirveän kuuma ja rata näytti hankalalta, josta purnasinkin heti kättelyssä Markolle, mutta pärjättiin silti vallan hyvin. Radalla oli viiden esteen takaakiertohässäkkä jossa oli tarkoitusta opiskella taakseviennin lisäksi niistoa, joka on aina ollut mulle vähän vaikea ohjaus. Siinä kun on jotenkin niin monta osaa, aina on oma sijoitus pielessä tai niistokäsi on väärässä paikassa väärässä asennossa tai sitten teen perisyntini ja peruutan esteeltä lähtiessä. Marko ehdottikin että jättäisin käden kokonaan sikseen ja tiivistäisin koiran kiertoa pelkällä rintamasuunnalla pitäen koiranpuoleisen käden samalla alhaalla. Ja hyvinhän se taipui. Helteen ja takaakiertojen lisäksi mieleen jäi Markon lausahdus "Sä teit paskasta konvehdin", kun alkuun kuvailin muutamaa ratakohtaa erään ihmiseritteen kaltaiseksi. Eikä mua kyllä muutenkaan ole varmaan kolmeen vuoteen kehuttu noin paljon, oli kyllä ihan uskomattoman positiivinen koulutus. 

Harjun Outi koulutti tänään meitä Nokialaisia Taivalkunnalla, teemana oli rytmitys. Kun Outi kysyi mitä kukin ajattelee rytmityksellä, mun vastaus olisi kuvaillut sujuvaa ja tasaista, koiran positiota kokoajan myötäilevää ohjaajan liikettä radalla. Mutta Outillepa rytmitys oli omien vauhdinmuutosten avulla toteutuvaa koiran kääntämistä. Koulutus oli jaettu osiin, alussa tehtiin kolme tekniikkapätkää joilla Outi havainnoillisti ohjauksen hyödyllisyyttä ja lopuksi se yhdistettiin kokonaiseen rataan. Koira siis odoteltiin alkuun hiippaillen edelliseltä esteeltä, sitten kiihdytettiin spurtti ja tehtiin voimakas vartalojarru ajoitettuna koiran ennakoivaan laukkaan. Ja samalla voimakas rintamasuunnan muutos haluttuun suuntaan. Sama toteutettiin myös putkijarruna.

Utu reagoi yllättävän hyvin ja ohjaus tuntui mullekin mieleiseltä eikä mun tarvinnut sisäistää sitä läheskään niin kauaa kuin mitä mulla tyypillisesti menee (Talk about Annen torstaiset back lap-treenit...). Outi antoi meidän myös kokeilla sitä ohjausta mikä itse valittaisiin kuhunkin kohtaan ja ilokseni huomasin että mun vastakäännökset on kyllä parantuneet ihan hirveästi, eikä Outikaan huomannut merkittävää eroa niiden ja hyvin ajoitettujen rytmitysten välillä. Rata oli muutenkin Utulle sopiva, ainut ongema tuli keppien avokulmassa jonka tiesin Utulle vaikeaksi. Niitä täytyy treenata, no can do. Rytmitys olisi siinä mielessä Utulle sopiva perusohjaus kisoihinkin että koira ottaa voiman ponnistukseen ohjaajan kiihdytyksestä, jolloin kieltoja ei ehtisi tulla. Tosin syy Utun kisakieltoihin ei olekaan koskaan ollut puutteellinen estehakuisuus vaan mun turhan sähläävä ohjaus.

Jutustelin Outin lisäksi myös muutaman muun ihmisen kanssa meidän kisaamisongelmista ja no, sitähän ne sanovat minkä minäkin tiedän, pitäisi vaan mennä. Koska en mä pysty omaa mielentilaani treenaamaan ellen itseäni ja koiraa sille altista. Ehkä 20, 40 tai 50 startin päästä alettaisiin olemaan sellaisissa kantimissa että homma ei kaatuisi enää siihen että hätääntynyt ohjaaja yrittää hallita tornadoa. Syksyllä, syksyllä.

Kahden viikon treenimuistio ja koepaniikkia

Tiistaina 26.5 kävin tuuraamassa Lauria ProCaniksella Utun kanssa. Kouluttaja oli vähän myöhässä ja radan opiskeluun meni tunnista iso osa, joten varsinaista treeniaikaa jäi viitisen minuuttia per koira. Mä olin ajanut koko iltapäivän mielipuolisesti autoa edes takaisin ja mua kiukutti, mutta treeni oli silti yllättävän antoisa. Toki osa teemoista oli tuttuja, pitäisi mennä kovempaa, luottaa enemmän ja ohjata silti, mutta opin tekemään ristipiston päällejuoksun korvikkeena rataan joka jatkuu alle 90 asteen kulmassa. Sain myös ihan todella juostua muutaman hyvän pätkän jolloin konkreettisesti selkeni että koira tosiaan etenee vähän paremmin jos juoksen enkä pysähdy katsomaan että meneekö se itse...

ProCanikselta ajelin kiireellä Nokialle, jonka keskustaan eksyin (...) matkalla Taivalkuntaan. Kiire oli turha, sillä Nybergille oli sattunut aikataululapsus eikä ketään saapunut kouluttamaan meidän koetoimitsijakurssia. Jäin kuitenkin majalle tekemään paikkamakuutreenin tokoryhmän kanssa, perjantain nousuongelma ei toistunut tällä kertaa. Puristettiin koetoimarikurssi pakettiin neljässä tunnissa keskiviikkona, ja nyt pitäisi alkaa kärkkymään harjoitustoimaripaikkoja että saisi setit settiin.

Torstaina treenattiin Sarin opissa majalla, jossa reväytystapaturman seurauksena mä juoksin myös Sarin Ruutin-grontun  kanssa. Utu pelasi tosi hyvin, kun mä maltoin näyttää selkeästi mitä tarkoitan ja olla hosumatta. Se on nopea, se irtoaa, mun ei ole kiire kun mä siirryn aikailematta mutta hallitusti. Normaalisti sairaan nopea Ruuti oli niin puulla päähän lyöty vieraasta lainaohjaajasta, että se treeni jäi koiran mielenvirkistykseksi.

Perjantaina toko ToiSKilla, Utulle heti kärkeen paikkamakuutreeeni. Ei kestänyt lähellä teputtavaa Marjoa vaan nousi miten sattui ja mua alkoi jo vähän ärsyttää. Sunnuntaina kävin vieraassa porukassa Hakametsässä, eikä piiloon menemisestä tullut kerta kaikkiaan mitään. Piilo oli tosin huono (mun auto) ja olosuhteet olivat älyttömän tuuliset (Utun korvat olivat pystyssä koko treenin), mutta koko homma meni silti ihan lekkeriksi. Olin jo vaipumassa täydelliseen epätoivon alhoon kun Utun paikkamakuu hajosi jälleen kerran vaikka möllissä paikkamakuu oli mitä mainion, joten kirjoitin aiheesta Facebookin tokoryhmään ja sain ohjeeksi tarkistaa onko koiralla jumeja takaosassa tai selässä. Löysin kuin löysinkin selästä palpoimalla reagoivan alueen, joten tilasin Päiviltä kotikäynnin viikonlopuksi. 

Torstaina kevyet agilitytreenit Utun ja Jutan Pinkin kanssa, perjantain toko jätettiin välistä ja viikonlopuksi lähdettiin miehen ja koirapoppoon kanssa mökille. Ensin käytiin tosin tarkastamassa Utun velipojan sekä Yllin tädin esiintymiset tokon SM-kekkereissä Yllin ja Viivin kanssa. Päivi kävi eilen toteamassa että lapojen väli on kevyesti jumissa, joka toivottavasti saatiin kuntoon. 

Tänään tein 1,5 minuutin piilopaikkamakuun taloyhtiön sisäpihalla jossa kaksi pikkupoikaa riekkuivat liukumäessä, oli ollut loppua kohden vähän levottomampi mutta pysyi kuitenkin hienosti makuulla. Samaan syssyyn myös muistuttelutreeni liikkeestä seisomiseen ja kaukoihin takapalkalla, tosi hienosti ja terävästi pelitti. Huomenna vielä muistuttelu hypystä, noudosta, maahanmenosta sekä pieni paikkis majalla ennen uusien tokosääntöjen seminaaria, keskiviikkona lepopäivä ja torstaina sitten kokeeseen. Luoksetulon tarkistin viime viikolla ja se oli hyvä, ei siis turhaa hinkkaamista sen suhteen enää.

Toivotaan että selällä oli tosiaan vaikutusta paikkamakuuseen, eipä se maailmanloppu ole jos istumaan nousee kun siellä kuitenkin pysyy eikä ketään häiritse. Tarkoituksena on kuitenkin hakea avoimesta se yksi vaadittava ykkönen ja jatkaa sitten voittajaan uusilla säännöillä, mutta mikäli se ei nyt onnistu niin sitten vaan treenataan uusi avoin kuntoon ja jatketaan ykkösjahtia siellä. Paikkamakuuseen pitää kuitenkin perehtyä taas voittajassa, mutta koska kisakuntoa tuskin tulee saavutettua tällä tahdilla ennen ensi kevättä niin sen ehtii hyvin pilkkoa vaikka tusinaan osaan ja tehdä rauhassa varmemmaksi. Täytyy torstaina ajella paikalle hyvissä ajoin ja tehdä Utun kanssa reipas lenkki ennen luokkaa, kun tuntuu tuo epävarmuus olevan suorassa yhteydessä myös vireeseen ja energiatasoon. Viikonlopuksi lähdetäänkin sitten kohti agilityn suomenmestaruuksia, hienosti järjestin taas kaikkea tykyttävää samalle viikolle....

Harrastuskoiran psyykkisestä hyvinvoinnista

Eksyin monen mutkan kautta tänään illalla lukemaan tätä tekstiä ja mussa heräsi vastustamaton halu pohtia samoja asioita omasta näkökulmasta sillä kokemuksella kuin mitä mulle on ehtinyt neljän koirallisen vuoden aikana kertymään. Itse asiassa Mökön kotiutumisesta on näinä päivinä itse asiassa hyvinkin tarkalleen neljä vuotta, mikä tuntuu loppujen lopuksi paljon pidemmältä ajalta. Enhän mä oikeastaan enää edes muista, millaista elämä oli ilman sängyn laidalla odottavia aamuneniä, metsälenkkejä ja onnistumisen fiiliksiä kun saa täysin toisenlaisen elämänmuodon ymmärtämään, mitä mä sen toivoisin tekevän. Tai ilman aamupissatuksia, ripulikakkaa tai anaalirauhasia, mutta tää muisteluhan on nyt vaan tällaine korea kakku, joten unohdetaan ne toistaiseksi. 

"Me aktiiviset koiraharrastajat usein koemme olevamme huomattavasti parempia koiranomistajia, kuin naapurin Mustin omistaja, joka vain lenkkeilee koiransa kanssa. Meidän koirillammehan on harrastukset, ruokavaliot, lisäravinteet, BOTit, magneettitakit, fyssarit, osteopaatit, akupunktiot...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään asiaa ja unohdamme materialistisuuden, mitä jää jäljelle? Ovatko koiramme todella fyysisesti ja psyykkisesti hyvinvoivempia kuin naapurin Musti? Millä perusteella? Ja kenen mielestä?" 

En lainaa tekstiä enempää, se kannattaa käydä lukemassa itse. Mutta mä ainakin voin nostaa tässä kohtaa lavan pystyyn ja tunnustaa tunteneeni freudilaista paremmuutta, kun olen saanut joskus alleviivata tärkeänä sitä että meillä koirat ovat käytössä eivätkä näytössä, kun tukevan shownoutajan omistava sukulaistäti on höhötellyt tälle piiperrykselle, jota kohtaan poden tunteiden paloa. Kukapa ei saisi siitä psyykkistä mielihyvää ja pontta, kun laskeskelee koiran menneitä ja tulevia treenejä, hierontojen säännöllisyyttä ja koiran saamaa päivittäistä sinkkiannosta. 

Vaan eivätpä esimerkiksi nuo meikäläisen elukat missään piinkovassa virassa ole. Mökön kohdalla olen esimerkiksi tehnyt sen huomion, että se on huomattavasti rennompi ja tyytyväisempi koira kun se saa juosta päivittäin hihnatta, haistella ja kuopsutella, kieriä toisinaan puistosta löytyneessä ihmisulosteessa ja ehkä toisinaan suorittaa tempun tai pari ylimääräisen perunalastun eteen. Tämä tosin johtuu myös itsekriittisestä ja kunnianhimoisesta, mutta ennenkaikkea kädettömästä ja kokemattomasta ohjaajasta, joka opetti sille nuoresta pitäen että työnteko on toisinaan hauskaa, toisinaan ei. Silti väittäisin että vaikka Mökö nauttisikin yhteistyöstä mun kanssani suunnattomasti, sen elämänlaatu ei olisi merkittävästi korkeampi kuin tällä hetkellä. Oikeastaan Mökön elämänlaadussa tapahtuikin muutos parempaan silloin kun päätin ottaa toisen koiran jonka kanssa lähestymistapa moneen asiaan vakioitiin alusta asti eri tavalla ja Mökö pääsi herkästi kiukustuvan emännän ikeestä.

Sitäpaitsi, meillä eletään varsinkin sydäntalvella hyvinkin pitkälti todella tavallista elämää. Pitkistä metsälenkeistä en tingi kuin kovalla pakkasella, mutta esimerkiksi tänä vuonna ei olla tehty säännöllisesti, no, yhtään mitään muuta. Utun sisaren omistaja liitti kennelin Facebook-ryhmään tässä taannoin kuvan koirastaan sohvalla ja kirjoitti että pitivät kyseisenä päivänä taukoa harrasteista ja ottivat rennosti. Ajattelin silloin, että meillä on pidetty suunnilleen koko kuukausi taukoa harrasteista, tuntematta siitä yllättäen kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Toki meillä naksutellaan ja tottistellaan lähes päivittäin muutama toisto, mutta Facebook-päivityksen (virallinen treenibarometri) arvoista tohinaa en ole tainnut saada aikaiseksi kuin kerran tänä vuonna.

 

Treenien ja kisojen ruuhkahuippu ajoittuu meillä vuosittain kevääseen ja keskikesään, jolloin kentällä kuluu helposti neljä iltaa viikossa. Tänä vuonna tuskin päästään yhtään vähemmällä, koska mulla on kaksi ryhmää vedettävänä ja tottakai treenaan Utun siinä sivussa, plus agility, plus tokon kisaryhmä, plus plus. Oikeastaan kaikkein kiireisin aika on mulle jo aavistuksen liian kiireistä, enkä koe koiran saavan merkittävästi enempää elämänlaadullista tai koulutuksellista hyötyä kuin esimerkiksi 1-2 treenistä viikossa. Toinen mikä mua pelottaa kovassa tahdissa on tietämättömyydestä aiheutuva pelko koiran terveydestä. Utu lämmitellään ja jäähdytellään ennen raskasta fyysistä koitosta, venyttelen sen kotona treenin jälkeen, pyrin ruokkimaan sitä tasapainoisesti ja kaikki sen tarpeet täyttäen, käytän tarvittaessa lämpöloimea ja kutsun hierojan käymään säännöllisesti. Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tiedän koiran lihashuollosta ja mitä sovellan arjessa. Ja koska koira on kerrasta toiseen pieniä lapajumeja lukuunottamatta vasteeton, oletan sen riittävän. Vaan jospa jumeja alkaisikin ilmaantua, jos sitä hypytettäisiin enemmän kuin kaksi kertaa viikossa, mikä on meillä ollut toistaiseksi maksimi?

Säästän myös mielelläni koiraa, omaa psyykettäni sekä kukkaroani kilpailemalla hillitysti ja pitämällä varsinkin agilitykilpailujen välillä useamman viikon väliä. Viime vuonna kilpailin puolen vuoden aikana 12 starttia, mikä tuntui ihan sopivalta tahdilta. Kaiken kaikkiaan yritän sanoa ilman turhia jeesusteluita, että oli kuitenkin huojentavaa lukea jonkun muun ajatuksia tekstistä ja nyökytellä hyväksyvästi sille että koiran treenin määrä ei ole suoraan verrannollinen sen onnellisuuteen. Vaikka olenkin vaativasta luonteestani huolimatta selvinnyt lomakausista piiskaamatta itseäni ihan hirveästi. Ja että verkkaisemmilla ajanjaksoilla saatan tehdä jopa palveluksen herkästi kiihtyvälle agilitykoiralleni, kun sitä ei altisteta viikoittain kisojen + kisoista kiihtyvän ohjaajan paineelle. Koira palautuu, koiran motivaatio kohoaa, ohjaaja osaa lähestyä ongelmia eri tavalla ja pikkuhiljaa pakkopakkopakko helpottaa. 

Point being, jokaisen tulisi toisinaan tehdä retki oman harrastamisen psyykkiseen ytimeen ja kysyä itseltään koiraa peilaamalla, onko koira todella hyvinvoiva vain (ja myös) silloin kun ohjaajan omatunto on puhdistetu ruuhkaisella kalenterilla. Ja onko löyhemmistä ajoista todella aihetta piiskata itseään. Ja ennenkaikkea kyseenalaistaa sen kaiken tarpeellisuutta ja sopivuutta itselle ja omalle koiralle, mitä käy kurkkimassa ja salaa kadehtimassa kanssaharrastajan blogista.

We twa hae paidl’t in the burn

2014 on pulkassa ja on aika laittaa oma toiminta suurennuslasin alle. Viime vuoden kirjatut tavoitteet isolla teellä jäivät niukoiksi ja hyvä niin, tänä vuonna keskitytään vielä enemmän olennaiseen. 

Mökö starttasi agilityssa yhden startin verran ja siihen taidetaan myös tyytyä. Selkä kipuli kesällä ja vaikeutti hyppäämistä, joten kun paikat saatiin kuntoon päätin lopettaa koiran turhan rasittamisen. Eipä agility koskaan ole Mökölle kummoinen juttu ollutkaan, joten why bother. Selkä jumii kuitenkin edelleen ajoittain, joten mahdollisimman pian tänä vuonna Mökö menee läpivalaistavaksi nenästä hännänpäähän. Loppukesästä Mökö pääsi muutaman kerran tallaamaan hakumetsään ja saipa se hakeakin Juttaa muutaman kerran ja oli kaikkien yllätykseksi ihan mahdottoman hyvä. Syyskuussa Mökö pääsi nollakoiraksi seuran möllien avoimeen luokkaan ja teki ekstemporee hienon kisanomaisen paikkamakuun. Selkäkivut olivat ikävä juttu, mutta muuten Mököllä lieni ihan mukavaa. Kaikenkaikkiaan Mökön kanssa toimiminen on helpottunut kun on itse sisäistänyt sen että sen kanssa on turha yrittää väkisin tahkota meriittiä pelkästään siksi että kyllä sille saisi jos jaksaisi. 

Utun vuosi alkoi Kankaanpään reissulla jossa lonkka - ja kyynärnivelet sekä selkä todettiin normaaleiksi ja käyttökelpoisiksi. Kevät meni tokoillessa, huhtikuussa käytiin kokeilemassa alokasluokkaa ja taputeltiin se heinäkuun puoliväliin mennessä. Agilityssa startattiin kesäkuussa ja joulukuussa noustiin kolmosiin. Kesällä käytiin myös kerran lampailla ja joitakin kertoja hakumetsässä. Utu oli reipas ja terve koko vuoden ja toimi tarkoituksenmukaisesti kaikessa mihin se tuupattiin. Ihana lämminhenkinen pieni koira. Hyvä koira, josta oon joka päivä kiitollinen.

Kesän ToiSKin kilpatokoryhmä oli hyvä eye opener, joka todisti jälleen kerran sen että en minä näistä asioista vielä ainakaan ihan liikaa tiedä. Mulla on ollut jo jonkin aikaa häilyvä visio tokokoirasta joka ei menisi kokeeseen suorittamaan ulkoa opittuja liikesarjoja vaan tekisi tarkasti ja kuulolla ärsykekontrollissa olevia asioita, mutta ylempien luokkien liikkeitä treenaillessa on välillä saanut huomata että näin ei ainakaan alokasluokan kohdalla ole meillä ollut. Enkä mä oikeastaan edes tiedä onko mussa itsekuria ja säntillisyyttä päästä sellaiseen lopputulokseen, mutta omia treenejäni seuraamalla tulin syksyllä siihen lopputulokseen että jos halutaan hyvää niin palataan takaisin alkeisiin ja kuunteluharjoituksiin. Kevään aionkin käyttää s-i-m ärsykekontrollin vahvistamiseen eri tilanteissa, pientä simppeliä palaa kasvavassa häiriössä. Toisekseen mä tarvitsisin liikkuritreeniä seuruun käännöksiin, joten se on toinen ongelmakohta johon pitänee puuttua ennen koehommia. Ikaalisiin olisi ilmainen koe toukokuulle, jonne voitaisiin mennä katsomaan että miten vanhoilla säännöillä sujuu.

Agilityssa Utu tarvitsee varmuutta ja itsenäisyyttä kepeille ja kontakteille, joten sitä paljon puhuttua tekniikkatreeniä vaan lisää. Muutoinhan se on ihan kolmosluokkalainen, mutta eipä se paljon sitä seikkaa pehmennä että meikäläisellä ei ne lahjat ihan samaa vauhtia ole lisääntyneet. Kun katsoo itseään videolta kisatilanteessa on päällimmäinen tunne lähinnä harmitus - ihanko totta se oma liikkuminen on edelleen noin tahmeaa ja avutonta. Sitten yrittää toisaalta sanoa itselleen että 12 kisastartin kokemuksella on kai kohtuutonta olettaa olevansa huippu-urheilija painetilanteessa. SM-nollia tässä nyt tuskin aletaan enää stressaamaan, kovaa treeniä vaan ja rennosti joukkueeseen jos niikseen tulee. 

Harmituksista viis, parasta vuodessa on kuitenkin ollut oman pään entistä parempi hallitseminen, prokrastinoinnin vähentyminen ja asioiden tärkeysjärjestyksen sisäistäminen. Niitä tuloksia on alkanut tulla, kun niitä ei ole mennyt sydän kurkussa tekemään eikä niille ole antanut liikaa arvoa ja valtaa. Koulutustilanteessa ei ole mennyt hermo pitkään aikaan muuhun kuin omaan kädettömyyteen. En ole potenut enkä jatkossakaan aio potea minkään valtakunnan toko - , agility -, virkkaus - tai kuviokelluntamasennusta. Jos hommat ei tunnu hyvältä, otan selvää mitä voisin tehdä asioille tai pidättäydyn niistä. Pieniä itsestäänselvyyksiä jotka on tehneet hirveästi hyvää mun harrastusmotivaatiolleni. Alkavasta vuodesta on hyvä fiilis, hyviä juttuja tulee tapahtumaan.

AVOimin mielin

Nyt kun mun tämänhetkinen comfort zone eli alokasluokka on selätetty, pitää varmaan alkaa hiljalleen miettimään treenejä luokkanousun kannalta. Suunnitelmissa olisi korkata avoin luokka ennen kuin kv-säännöt ehtivät astua voimaan, joten nykytiedon mukaan tässä olisi vuosi aikaa opiskella ja treenailla. Ei liene ihan mahdottomuus. Koulari on sitten asia erikseen, mutta jos sen yhden ykkösen ehtisi saamaan niin voisi miettiä sitten vaikka voittajaa vastaavaa kun uudet luokat tulevat voimaan. Lauantaina on onneksi kennelin järjestämä koulutuspäivä jolloin oppia tulee antamaan Mujusen Salme, joten pääsee heti pureutumaan niihin juttuihin jotka on eniten vaiheessa. Kuvituksena parin viikon takainen uimaretki Villilään.

Seuruu - kuinka ihanaa. Tasan yksi seuruu ilman typeriä hihnoja, sen verran pitkä että ehtii itse viritellä itsensä, mutta ei kuitenkaan vielä mitään uutta, yksi tahdinmuutos, stoppi ja käännökset. Oikealle käännökset pitäisi nyt vaan saada kuriin, koska ne on pääsääntöisesti korkeintaan välttäviä. Ei tässä kai muuten oikein mitään kummempaa, paljon fiilistreenejä vaan ette mee puurtamiseksi. 

Jäävä maahanmeno - Voi tehdä vauhtia jos riittää mielenkiinto, mutta muutenhan tää on jees. Kestää hyvin taaksesiirtymisen, toki seuraa katseella ohitettaessa mutta rintamasuunta säilyy. Ei tarvetta musta alkaa korjaamaan sitä katseen suuntaa, pitää kysyä jonkun muun mielipidettä. 

Luoksetulon pysäytys  - Suoraan sanottuna ei harmainta aavistusta. Ollaan tehty Tanjan kanssa vähän pohjia tähän, mutta hirveästi en ole uskaltanut ottaa. Stopin rakentaminen ei niinkään huoleta, vaan siitä vauhdilla luokse jatkaminen. Tää on varmaan eniten kesken. 

Jäävä seisominen - Tää alkoi kesällä valumaan, mutten tiedä onko syynä kuumuus, koiran hormonitoiminta vaiko se että olen teettänyt tätä liikaa ilman apparia. Terävämpää stoppia, mutta tässäkin on mielestäni kestänyt taaksesiirtymisen hyvin. 

Nouto - Lähtee kapulalle kuin hauki rannasta ja palauttaa laukalla, pintä saalistamista kapulalla eikä meinaa olla malttia osua kapulaan ekalla kerralla vaan kaarrattaa suu ammollaan vähän ohi. Utun hyvän mielen liike. Tän suhteen oon pohtinut sama kuin hypyn kanssa, oon aikaisemmin vaatinut katsekontaktia lähtöluvan edellytykseksi, mutta toisaalta pidän siitä että koira keskittää katseen kohteeseen. Tähänkin pitää kysyä vaikka Salmen tuomarin mielipide. 

Kaukot - Oma jättökäsky, joka kertoo koiralle että makuuasennosta on luvallista liikkua. Tukee maasta istumaan nousemista joka on aina kaukoissa se kaikkein vaikein juttu jossa sattuu eniten virheitä. Mutta tää on ollut Utulla pienestä asti aika hyvä liike, sillä on luonnostaan hyvä vaihtotekniikka, tekee etupäällä. Mulla käytössä sekä kärsimerkki että suullinen käsky. Tehdään suhteessa paljon enemmän istumaannousuja kuin maahanmenoja, yllättäviä ja nostattavia palkkoja. 

Hyppy - Jatketaan Susannan palkkaustyylillä. Tehty pohjia vahvistamalla koiran istumista seisoma-asennosta edessä, lähellä sekä kauempana, sekä esteen takana. Tarjoaa toisinaan maahanmenoa, mutta takana todella vähän toistoja. Tähän kanssa enemmän fiilis - kuin tekniikkatreenejä, agilitykoira harvemmin kiertää estettä palatessa.

Paikkamakuu - Tehty pohjia niin olohuoneessa kuin ulkona ns. normaalihäiriössä. Etäisyys joitakin metrejä, aika sekunteja. Oma jättökäsky, joka tarvitsee paljon vahvistusta. Ensin aika, sitten etäisyys, sitten häiriö, jonka mukaan kaksi ensimmäistä joustavat. 

 Eli hommaa piisaa. Avoimen luokan liikkeiden lisäksi alan rakentamaan Susannan opissa tunnaria sekä Tanjan ohjeilla ruutua, nyt kun viimein sain ostettua nauhankin. Lisää mielenkiintoa treeneihin ja hyvä pohja, jos ne ylemmät luokat tulevat joskus ajankohtaisiksi.

Ilmoitin Utun kakkosluokan kisoihin kahteen starttiin elokuulle TamSKille, vähän hirvittää mutta tulta päin.

Ajatuksia koiraharrastuksesta pt. 1

Rupattelin illalla ystävättäreni kanssa, jolla on nuori, kiihkeä paimenkoirauros ja jonka kanssa hän harrastaa harrasteista trendikkäitä, (no, IPO:n jälkeen toiseksi trendikkäintä ;) ) agilitya. Hän kertoi olevansa motivaatiokuopassa, koska tunnistaa koulutusprosessissa tiettyjä ongelmakohtia, mutta pyrkii silti haastamaan itseään kokoajan etenemään. Pitäisi olla jo, pitäisi osata jo. Treenitoverit ympärillä ovat paikassa x, treenitoverien koirat paikassa y ja kasvattaja omine koirineen paikassa z.

Oon monesti miettinyt, esiintyykö tätä samaa ilmiötä muissa harrastuksissa. Sureeko aloitteleva urheilija koskaan, kun ei ole vieläkään, pitkän vuoden parin treenaamisen jälkeen samassa tilanteessa kuin neljä kertaa pidempään samoja asioita harjoitteleva seuratoverinsa. Sureeko alkeita opiskeleva pianisti, kun puolen vuoden tusaamisen jälkeen bravuuri on Sydämeeni Joulun Teen, eikä joku... Chopin (en oikein nyt tiedä mistä puhun, oon soittanut viisi vuotta pianoa ja mun bravuuri on edelleen Sydämeeni Joulun Teen...). Pointti tuli varmaan selväksi, mutta musta tässä harrastuksessa surraan ihan uskomattoman aikaisin asioita joita ei osata.

Johtuuko se siitä, että esimerkiksi agility nyt vaan näyttää niin petollisen helpolta? Toko pelkiltä tempuilta? Melkein putosin penkiltä eräs päivä, kun luin ensimmäistä koiraa harkitsevan henkilön pohtivan, että FIN TVA voisi olla sellainen sopiva tavoite näin alkuun. Rotu ei muistaakseni edes ollut työlinjainen paimen, vaan jokin sellainen pystykorva jonka kanssa en omilla taidoillani haaveilisi paljoa kotiovea pidemmälle. Seriously, mitä. Onko internetissä liikaa tarjolla supertähtien tarinoita? Ihmisiä, jotka muutaman vuoden tusaamisen jälkeen kisasivat SM-tasolla, kun multa ei samassa ajassa onnistu edes pakkovalssi oikeaan kohtaan? Mistä se esimerkki tulee, mistä se paine tulee, ja miksi ihmeessä juuri koirien kanssa hommat käy niin kipeästi tunteisiin heti, kun saadaan jokin käsitys siitä mitä ollaan tekemässä?

Vertailu ja epärealistiset odotukset vievät herkästi motivaatiokuoppaan, josta on vaikea nousta. Olen itse kuluttanut joskus tunteja yöllä selaten YouTubesta videoita kissoista ja hamstereista, jotka menevät paremmin esteeltä toiselle kuin mun paimenkoira. Koirista jotka tekivät kaikkea ärsyttävää, hakivat kaljat jääkaapista ja sensellaista. Masensihan se, minkäs teet.

Tulostavoitteellisuus on toinen motivaatiokuoppaan vievä polku. Treenit olivat tänään hyvät, jes, koira on paras, me sitä ja tätä. Treenit menivät tänään päin persettä, voi vittu, me ei osata mitään, alan virittämään Harlikoita, myyn koirat, jne. Koe meni päin helvettiä, voi vittu, alan virittämään Harlikoita. Koe meni hyvin, jes, paras koira, ihana koira, mun koira on niin taitava etten kestä. Ton koira on luokassa se ja se, mun samanikäinen koira ei ole missään, ton koira on parempi kuin mun, vaikken ole oikeastaan edes yrittänyt. Tai oon ehkä yrittänyt, ehkä mun koira on vaan paska. Tai mä oon paska. Tai toi ei vaan sovi meille. Jokin selitys sille varmasti löytyy, että toi koira on tuolla ja mun koira on tossa sohvalla. Ylipäänsä oman taitotason mittaaminen koe - tai kisamenestyksellä  on helvetin kuluttava tapa mitata omaa onnistumista. Tottakai se on sen mittari, mutta se ei saa olla ainut. 

Mä yritän pitää mielessä, että perimmäinen syy sille miksi mä harjoittelen ja kilpailen kolmessa lajissa omien koirieni kanssa on se, että mulla on liian aktiiviset koirat siihen että kaikki niiden aktivointi voisi perustua liikunnalle. Kokeissa ja kisoissa mä käyn siksi, että kun mä harjoittelen tarpeeksi pitkään, mun koira saavuttaa sellaisen taitotason jolla voin viedä sen sellaiseen tilanteeseen jossa se kykenee ne annetut tehtävät suorittamaan tiettyjen ehtojen rajaamana. Mä myönnän että mä en jaksaisi ajaa kolmen eri pitäjän väliä jopa neljästi viikossa, jos mä en voisi kilpailla, mutta se on se yksi kahdestoistaosa kaikkea. Jos sitäkään.

Mun suurin henkinen haasteeni kaikessa omaan suorittamiseeni liittymisessä on tapa ensin suhtautua pessimistisesti, maalailla epäonnistumista, sitten jollakin ilveellä onnistua ja kirsikkana kakun päällä olla vähän pettynyt siihen, että olisi voinut mennä paremminkin. Oon monasti mennyt päin helvettiä nukutun yön jälkeen tenttiin, jonka aihe on luokkaa vasta-aine - antigeenikompleksin määrän mittaaminen näytteestä optiikkaa hyödyntävällä immunoturbidometrisella menetelmällä, oon temponut paperille jotakin ja sormet ristissä toivonut pääseväni läpi, ja sitten pettynyt kun oon saanutkin kolmosen. Höh, no jos mulla näin hyvä tuuri kävi, niin miksei tullut nelosta? Oon tehnyt paljon työtä sen eteen että se ei siirtyisi mun koiraharrastukseen, etten surisi sekunneista tai pisteistä kiinni olevia sijoituksia tai "matalia" pisteitä, nolla on nolla ja ykkönen on ykkönen, vielä oikeammin että tulos on tulos, kehitettävää löytyy aina, mutta kohtuuton ei saa olla.

You'll come to see that a man learns nothing from winning. The act of losing, however, can elicit great wisdom. Not least of which is, uh... how much more enjoyable it is to win. It's inevitable to lose now and again. The trick is not to make a habit of it. (En olisi ikinä uskonut, että Russell Crowe - elokuva opettaa mulle soveltavia elämänohjeita).

Niin hirveä klisee kuin se onkin, niin tärkeintähän on että on hauskaa.

Jirka Vierimaan luento

Toijalan Seudun Koirakerho järjesti eilen kouluttajilleen sekä koulutuksesta kiinnostuneille jäsenilleen mahdollisuuden osallistua Jirka Vierimaan koiran oppimista ja kouluttamista käsittelevälle luennolle, jonne mä ilman muuta lähdin. Paikalla oli kokonaiset kuusi kerholaista, joten saatiin helposti hyvää ja workshop-tyyppistä keskustelua pienessä kokoustilassa. Hyvän twistin keskusteluun toi se että meistä löytyi useamman eri koulukunnan ja ikäkauden kouluttajaa sekä harrastajaa. Kirjoitan ylös päällimmäisenä mieleen jääneitä seikkoja.

• Luento käsitteli aluksi eläinkoulutusta sovellettuna käyttäytymisanalyysina joka pohjaa tiettyihin eettisiin ja moraalisiin periaatteisiin. Jirkan tekniikat perustuvat pitkän ajan kuluessa havaittuihin käyttäytymisen ja oppimisen järjestyksiin, ei niinkään yhteen teoriaan tai teesiin. "Toistaiseksi sovellettu käyttäytymisanalyysi on ollut aina oikeassa". Jirkan kertoessa koulutuksestaan mun oli aivan pakko tarttua varsinkin kanojen parissa työskentelyyn, mikä oli muiden mielestä kauhean hauskaa, mutta kuinka usein sitä pääsee kysymään että miten toistonkestävä kana on ja miten helppo sitä on palkita. Sain kattavan vastauksen siitä kuinka reajuusto tai rehupelletti tekee ihmeitä ja että kana on todella toistonkestävä, varsinkin leghorn joka on niin ahne että on kanarotujen labbis, höhö. 

• Avattaessa koulutukseen sisältyvää termistöä, mieleen jäi  parhaiten sammuttamisen ja positiviisen heikentämisen (rankaisun) vertailu epätoivotun käytöksen poistamisessa. Luentomateriaalissa mainittiin heikentämisen olevan hierarkisesti viimeinen keino muuttaa käyttäytymistä, mikä perustuu siihen että rankaisemalla saavata lopputulos, eli alkuperäisen käytöksen korvaava käytös on vaikea ennustaa. Kun käytös sammutetaan (vrt. pelkoaggressiivisen koiran käsikosketuskoulutus), saadaan lopputuotteena käytös joka on tietoisesti vahvistettu ei-toivotun käytöksen tilalle. Oikeaoppisella heikentämisellä on mahdollista päästä toivottuun lopputulokseen, mutta sen käyttö sisältää enemmän riskejä. 

• Oheiskeskustelussa palattiin naksutinkoulutuksen perusperiaatteisiin, ja sain taas hyvänä muistutuksena fraasin "Click for action, feed for position". Mä pystyn vielä esimerkiksi palkan paikalla vaikuttamaan haluttuun lopputulokseen, koska kaikki sekundääri - ja primäärivahvisteen välissä tapahtuva vahvistuu myös. Valtakuntia ei siis vääjäämättä tuhoudu vajaasti toteutuneen kriteerin merkitsemistä jos tarjottu toiminto on haluttu.

• Ajoituksen merkitys. 0,5 sekuntia vahvisteen ja halutun toiminnon välillä, 5 sekunnin välein uusi toisto, 5 sekunnin kesto ymmärryksen rajana (voidaan olettaa, että koira on selvillä tehtävästä, karrikoituna), 5 toistoa peräkkäin (arvioidaan tehtävän sujuvuutta sarjan avulla)

Luennon loppupuolella käsiteltiin toiminnan aikaansaamista eri keinoilla (shaping, poimiminen, houkuttelu, kohteet), taukojen merkitystä, arkikäytöksen strategioita, määrän ja laadun merkitystä ynnä muita koulutuksen perusteita. Tulin iloiseksi siitä että vaikka uutta tietoa tuli valtavasti, moni asia oli mulle jo melko selkeä entuudestaan. Toisaalta taas vähän masensi se että jos mä olisin tutustunut koiraharrastukseen tällaisen informaation kautta silloin kun mulla ei vielä ollut koiria, mulla ei olisi niin älyttömästi typeriä ja turhia virheitä alla. Jokaisen vasta-alkajan (ja vähän kokeneemmankin) pitäisi käydä muutamalla yhtä kovalla luennolla.

Eka kerta toden sanoo

Mä oon aika kova kisajännittäjä. Oon aina ollut, oli kyse sitten koiraharrastuksesta tai muista lajeista. Ei se mua koskaan ole estänyt mihinkään osallistumasta, mutta tunnen aina kisailmoa naputellessa kuinka syke nousee ja hengitys tihentyy ja loppuillan mulla on sellainen olo että lentokoneen turbiini saattaa tulla makuuhuoneen katosta läpi hetkenä minä hyvänsä. 

Sen lisäksi mä tykkään pelata varman päälle. Ehkä mä olen myös vähä pihi, mutta mä en ole se tyyppi joka lähtee kokeilemaan esimerkiksi tokokokeeseen onneaan, vaan sinne mennessä mä haluan olla todella, todella varma siitä että hommat ei kaadu siihen että koira ei yksinkertaisesti osaa sitä mitä siltä pyydän. Mä haluan että mulla on hyvä mahdollisuus onnistua itseäni tyydyttävästi (ja toki myös että koiralle ollaan mahdollisimman reiluja). Ja vielä kolmannekseen, mä olen laiska perfektionisti, jota harmittaa aina salaa vähän jos olisi ollut mahdollisuus pärjätä hieman paremmin, vaikka saavutettu taso korreloisikin sen vaivan kanssa mitä ko. asioiden eteen on nähty. 

Mitä rennoimman kuuloinen kombo koiraharrastajalle joka mielellään hakee myös konkreettista näyttöä kokeista koirillaan, eikö? Suurin osa on toki mun ihan silkkaa kokemattomuutta, johan tässä ollaan oltu alalla kokonaiset kolme vuotta. Sen sijaan että odottaisin että jotain muutosta tapahtuu lähivuosina, oon kuitenkin päättänyt katsoa tuleeko maailmanloppu jos ilmoitankin koiran, joka on enemmin luokkaa osaa-useimmiten kuin on-täydellisen-idioottivarma. Niinpä Utu menee ensi kuussa kokeilemaan tokon alokasluokkaa Lahteen sisarensa kanssa ja isoveli Ville osallistuu avoimeen. 

Treenisuunnitelman keskeinen teema on tehdä kolme viikkoa kestoa asentoihin ja jatkaa kuunteluharjoituksia liikkurin avulla. Nyt ei hinata kokonaisia liikkeitä vaan tedään pienissä erissä paljon fiilis - ja vauhtisidonnaisia juttuja. Oikeastaan ennakointi on se mikä mua tällä hetkellä eniten jännittää, tehtäväthän se osaa kyllä. Paikkamakuut on olleet pari kuukautta tosi hienoja, jos se sieltä nouseekin niin lähtee korkeintaan mua kohti. No kattellaan ja mennään kattoon mitä pitää mahdollisesti vielä treenailla. Ja ennen kaikkea koulutetaan mua.

Ku laittais rahaa pankkiin

Uudenvuodenlupaukset ei oo mun juttu, mä oon sellaisiin aivan liian impulsiivinen eikä mulla ole tarpeeksi pitkäjänteisyyttä alkaa välttää hiilihydraatteja tai päihteitä - olenhan myös pesunkestävä hedonisti. Treenitavoitteista pystyn pitämään kiinni, sillä onhan vuosi loppujen lopuksi koiran kanssa pitkä aika. Halusin kuitenkin lisätä agendaan muutaman jutun joita olen ajatellut paljon viimeaikoina.

Ensinnäkin, raha. Mä olen opiskellut nyt neljä ja puoli vuotta ammattikorkeakoulussa, jossa vasta 2,5 sitä tutkintoa josta aion valmistua ja johon aion työllistyä. Loppusuora häämöttää, mutta sitä ennen mä olen edelleen rumasti ja suoraan sanoen köyhä. Olin pitkään sitä mieltä että opiskelu on hyvä vaihe hankkia koira, sillä aikaa on työssäkäyvää enemmän ja muuta idealistista, mutta siinä vaiheessa kun huomaat että sulla on farmariauto pihassa ja siellä perässä on kaksi koiraa joita määrätietoisesti oot päättänyt kilpailuttaa vähän siinä ja tässä niin alkaa jo vähän kuumottaa kyllä. 

Mutta ihan hyvin mä oon pärjännyt. Aika minimibudjetillakin saa ok-tasoiset varusteet itselleen ja elukoille, laadukasta lihaa lautaselle ja muutamat treenit viikkoon. Mikäli mulla olisi enemmän varoja, mä kävisin paljon seminaareissa ja yksityisissä koulutuksissa, mutta tämä saa nyt tällä erää kelvata. Mä olen ollut opiskelija koko Mökön eksistenssin, mutta sillä menee ihan hyvin, mikäli otetaan huomioon kaikki sen koulutukseen vaikuttavat seikat. Mutta tän vuoden taloustehtävä on pitää kirjaa siitä, miten minimalistinen se budjetti oikeasti onkaan eli kirjata ylös jokainen koiriin liittyvä meno joka liittyy suoraan tai välillisesti ruokintaan, terveyteen, tarvikkeisiin, treenaamiseen, kisoihin tai kokeisiin. Auton kustannuksia kuten polttoainekuluja en joka treenimatkan yhteydessä ala laskemaan.

Toinen projekti olkoot Kohti Onnellista Mököä 2014. Mökö on ollut huomattavasti loppusyksyä tasapainoisempi nyt kun ollaan oltu kolme viikkoa suunnilleen samassa, ennalta tutussa paikassa. Kun reissaaminen on rajoittunut lähinnä vain mun asuntoni sekä vanhempien omakotitalon välille, eivät rutiinit ole juuri poikenneet siitä mitä meidän elämä nyt tavallisestikaan on. Mökö ei ole koskaan ollut herkkä reagoimaan uusiin asioihin, se on jokaisen muutonkin yhteydessä ottanut heti kodikseen sen paikan missä syödään ruokaa ja nukutaan tutuilla huonekaluilla, mutta nyt se selvästi sai tarpeekseen kun joutui selvittämään kaiken kukkuraksi neljä viikkoa ilman mua ja kouluttamaan isääni. 

Ongelmana vaan edelleen on vähän se, että mulla on nuori ja melko aktiivinen koira jonka tekemisenkaipuuta mä en tunnu saavan tyydytetyksi itselleni rakkailla lajeilla. Mökö ei väsy, koska Mökö ei tee täysillä, eikä saa tasaisesti uusia haasteita, koska olen epäreilu ja treenaan paljon mielummin tokoa sen koiran kanssa jonka olen saanut mm. onnistuneesti noutamaan. Olen yrittänyt etsiä ratkaisuja sellaisista aktiviteeteista jotka tukisivat Mökön luontaisia mieltymyksiä, ja perehtynyt alustavasti hajuerotteluun sekä jälkeen joista ensimmäisen ehdin jo polkaista käyntiin. Palaan aiheeseen myöhemmin kun mulla on jotain muutakin sanottavaa kuin coulda-woulda-shoulda, mutta ehdottomasti syynin alle otetaan keksiä roduttomalle Mökölle rotutyypillisempää tekemistä. Otsikon teema selittynee viimeistään tässä vaiheessa.

2014

Vuosi alkaa olla lopuillaan joten on tullut aika tirkistää alkuvuoden ensimmäisiin merkintöihin ja katsoa miten paljon omat näkemykset ja toiveet eroavat siitä mihin lopulta vuoden aikana päädyttiin.  Aloitetaan Mököstä ja mietitään samalla mitä seuraavaksi.

Mökö 2013

- RTK2, mutta sellaisella twistillä että kokeeseen ei mennä ennen kuin koira suorittaa radan täydessä kontaktissa. Viime koe oli teknisesti sinänsä hyvä, mutta paremmalla kontaktilla pisteitä olisi mennyt vähemmän.

- Voittajan liikkeisiin tutustuminen. Ei tavoitella kisakuntoa eikä edes kaikkien kylttien hallitsemista, vaan aktivointimielessä oikean puolen seuraamista, puolen vaihtoa edestä, takaa ja välistä yms.

- Agility siihen kunton, että kesällä kehdataan mennä epiksiin, vaikka sitten vaan putkiradalle. Vuoden loppuun mennessä kaikki esteet hallintaan, mutta koska on hyvinkin aikaista sanoa mitään sen tarkemmin niin asetetaan epämääräiseksi ajankohdaksi ykkösten startille vaikka vuosi 2014.

- Seuraaminen ja 90 asteen käynnökset oikeasti kuntoon. Ennakoinnit ja epävarmuudet pois, vihjeiden opettamista ja palkkasana. Täysin epäriikkamaisia riemustakiljumis-mustamakkarasade-palkkoja, lyhyitä pätkiä ja lopetus onnistumiseen. Eli siis varma ja tiivis seuruu. Muita tavoitteita en tokolle aseta, koska tää on se asia mistä kaikki muu on kiinni.

- Ajatellaan BH-koetta rennosti ja hyvillä mielin hauskana juttuna, ja hyväksytään se seikka että ei välttämättä olla menossa sinne vielä hetkeen. After all, kun palveluskoiraoikeuksia ei luonnollisesti ole niin kyse on lähinnä itsensä haastamisesta.

RTK2, check. Täydestä kontaktista en ihan takuuseen menisi, mutta tosi kivastihan se toimi ja parhaansa teki. Voittajan liikkeisiin ei sen sijaan tutustuttu pätkän vertaa, eikä todennäköisesti tulla ihan hetkeen tutustumaankaan. Huomaan tekstistä että oon jättänyt tietoisesti tokokokeeseen osallistumisen pohtimatta koska todennäköisesti pelkäsin että musta ei siihen ikinä ole, mutta kuinkas kävikään. Alkusysäyksestä voisi melkein kiittää Juttaa, joka lajiin perehtymättömänä ilmoittautui toukokuun kokeeseen täysin extemporee ja opetti koiralle kuukaudessa hypyn ja jäävän seisomisen. Se oli oikeastaan se hetki kun mä tajusin että mä otan tän harrastuksen joskus aivan liian vakavasti. Puoli vuotta myöhemmin tehtiin kolmas ALO1. Varsinkin syyskuun koe jäi mieleen siitä, että silloin nyt vaan toimi ihan kaikki juuri niinkuin piti.

No agility sitten. Epiksissä käytiin pitkin kesää eikä oikeastaan kauhean kauaa putkiluokassa viihdytty, Nokialla ja Hervannassa osallistuttiin kisaavien radalle. Esteethän se osaa, mutta ei voi sanoa että esimerkiksi kontaktiesteet olisivat sillä tolalla että ne olisivat sekä nopeat että teknisesti hyvät. Kepit vaativat ihan todella paljon tukea verrattuna Utun keppeihin, mutta Mökölle en ole toistaiseksi kiinnostunut rakentamaan mitään enää alusta. Hallintahan meillä on se mikä toimii ja koira lukee mua yleensä tarkasti. BH-kurssi oli meille äärimmäisen hyödyllinen, mutta varsinainen koe ei tällä hetkellä ihan hirveästi nappaa. Me läpäistäisiin se kyllä, mutta mulla on vähän moraalisia ongelmia viedä varsin kysytty koepaikka koiralla joka ei sillä tittelillä tule ikinä mitään tekemään ja mua vähän napostaa A-osuuden jäävien pölkkypäiset erityispiirteet.

Alkavana vuonna 2014 mennään rennosti starttaamaan ykkösluokkaan aksassa ja treenaillaan tokon avointa luokkaa. Sen kummempaa en Mököltä tällä haavaa tohdi vaatia. 

Utu 2013
- Treenaamiseen ja treeniympäristöön totuttelu, helppoja mutta monipuolisia perustehtäviä agilityesteillä rakenteen kehityksen sallimalla nopeudella. Hallilla leikkimistä ja luoksetuloa häiriössä. Alkeita alkuun itsenäisesti ja myöhemmin ohjatusti. 

- Muutamat hakutreenit kesällä, kokeillaan ja ihmetellään ja katsotaan miten pentu syttyy. Ehkä jopa viestin alkeita, jos saadaan jonkunnäköisellä porukalla haalittua aiheesta tietoa. 

- Alokasluokan liikkeet haltuun niin, että 2014 päästään tokokokeesen. Koska minähän menen tuon kanssa kokeeseen, vaikka saataisiin loppusaldoksi kolme pistettä. Koska moottoria on ja kaikki virheet on jo tehty vanhemman koiran kanssa, kaikki edellytykset siis on. 

- Rally-tokoa Utun kanssa ei tehdä ennen kuin nuo tokon alokasluokan liikkeet on hallussa. Se kun on muutenkin vähän sellainen mun ja Mökön hömpsöttelylaji, mutta RTK1 voitaisiin käydä tekemässä kisavarmuusmielessä. Ei kuitenkaan se ihan ykkösprioriteetti. 

- Ja koska tyttö on tavattoman nätti, niin muutamat mätsärit käydään ennen virallisia näyttelyitä jotta sitä kehtaa kasvattajalle antaa esitettäväksi.

Tuntuu merkilliseltä ajatella että Utu on todellakin ollut viisikuinen kun oon kirjoittanut tätä, sillä vaikka se onkin edelleen varsinkin henkisesti aika pieni vielä niin aika täysipainoisestihan sitä on voinut treenata jo monta kuukautta. Utu osaa tällä hetkellä kaikki agilityesteet keinua lukuunottamatta, itsenäisyydessä on puutteita oikeastaan enää puomilla ja A-esteellä. Utu myös syrjäytti Mökön varsin pian ensisijaisena treenattavana ja tekee tänä päivänä treeneissä ihan samaa rataa kuin kolmosluokan koirat.

Tokon alokasluokka alkaa olla ihan hyvin hanskassa, enemmän tai vähemmän valmista on myös noudon, kaukojen, tunnarin, ruudun ja hyppynoudon kanssa. Mulla on ajatuksena käyttää talvikausi siihen että opiskelen koiran kanssa keskitason häiriössä kaikki alokasluokan liikkeet sille mallille että muutaman kuukauden ryhmätreenin jälkeen alan katsella koepaikkaa. Rally-tokoon ei erityisesti keskitytty, mutta eipä siitä oikeastaan puutu kuin sivulta eteen siirtyminen ja edessä eteneminen. Hakutreeneissä käymiseen uhrattiin vielä vähemmän ajatusta, sillä ajatus hakumetsästä on edelleen ihan yhtä epämielenkiintoinen kuin aina. Muutamat mätsärit käytiin ja muutamat virallisetkin näytelmät ihan hyvällä menestyksellä ja minä jopa esitin joka kerta, mutta ei tästäkään oikein meidän harrastusta tullut. Ihan mukavia sosiaalisia tapahtumia varsinkin omalla porukalla. 

Utulle siis toivon ensi vuodelta paljon hyviä treenejä sekä agilityn että tokon parissa, jonkin uuden hauskan vauhtilajin kuten flyballin  kokeilemista, Anne-Marin kanssa paimenessa käymistä sekä kilpailemisen aloittamista niin tokon, agilityn kuin rally-tokonkin parissa, sekin kun nyt lopulta keväällä virallistuu ja olisi edelleen ihan mukava kokemus ennen tokokoetta. Mä sitäpaitsi taas marraskuussa vähän lämpenin lajille kun muistin että miten mukavaa se on.  Tässähän tätä taas sitten olisi.

Mökömurheita

Mentiin aamusta heti yhdeksältä Sport Dog Parkille Annin ja Lunan kanssa. Kentällä oli valmiina 19 esteen rata jota hyödynnettiin ja tehtiin osissa, tai ainakin yritettiin.

Mökö oli täysin hyödytön alusta loppuun. Mökö on ollut oikeastaan koko viikon tokotreenejä lukuunottamatta melko hyödytön. Irtioleminen on ollut sitä, että koira irtoaa parhaimmillaan satakunta metriä ja luoksetulokutsuun reagoi lähinnä pysähtymällä ja katsomalla taakseen. Oikeastaan kaikki käskyt ovat menneet arjessa siihen, että koira haistelee ensin haisteltavansa loppuun ja alkaa sitten vasta miettiä että pitäisiköhän. Musta on tuntunut ensimmäistä kertaa siltä, että se ei ole mulla hallinnassa kun se on irti, vaikka ei se vaaraksi yhdellekään ihmiselle tai eläimelle olisikaan. 

Sille on kehittynyt muitakin hieman ihmeellisiä käytösmalleja, kuten ylireagointi liukkaisiin alustoihin, etenkin rappukäytävien pintoihin. Kotona Tampereella se liukastui kerran kierreportaissa, joissa kulkeminen loppui siihen. Nyt Lahdessa se liukastui hissistä tullessaan, joten nyt jo hissin kolahtaessa kerrokseen se jännittyy niin että silmänvalkuaiset vilkkuvat, ryntää pelkäämänsä alueen yli, liukastuu vauhdin takia varmasti ja pelko vahvistuu. Mökö on musta ollut aina varsin tasainen ja varma koira, joten tällaiset merkilliset pelot ja niiden huono palautuminen on vähän huolestetuttavaa. Toinen vastikään häiritsemään alkanut käytös on tarpeiden tekeminen, joiden suhteen koiraa ei saisi yhtään jouduttaa tai painostaa tai se menee lukkoon ja jähmettyy paikalleen. Kaikkein parhaiten kiireessäkin pissattaminen onnistuu kun itse kävelee reippaasti eikä kiinnitä koiraan mitään huomiota. Joskus myös tuntuu, että se pidättää tarkoituksella niin kauan että löytää jotain merkattavaa, mikä pidentää varsinkin aamu-ulkoiluja huomattavasti. Porukoiden pihalle pissattamisesta on tullut ihan farssi, kun se ei työpäivän mittaisen tauon tai ruokailunkaan jälkeen yksinkertaisesti tahdo tehdä tarpeitaan, vaan jähmettyy portaille ja luimistaa korviaan kun sitä kannustaa iloisesti tulemaan toisen koiran kanssa pihan perälle. 

Treeneistä ei tullut tosiaan mitään, laitoin koiran ensimmäisen kolmen esteen jälkeen takaisin autoon koska en saanut sitä ottamaan ainuttakaan laukka-askelta vaikka se tuli radalle näennäisen innoissaan. Seuraava sessio alkoi paremmin, mutta koira alkoi tehdä ihmeellisiä väistöjä radalla eikä edes pyrkinyt seuraamaan ohjausta vaan valitsi itse satunnaisen putken jonne ravasi korvat luimussa. Ainahan se on ollut ohjaajapehmeä ja käyttäytynyt juuri tuolleen jos mä oon ollut epäreilu tai painostava, mutta meillä ei mun mielestäni ollut mitään epäselvyyksiä. On jotenkin vaikeaa yrittää aktivoida koiraa ja käyttää siihen tällä taloudella melko paljon rahaa ja aikaa, jos koira ei ole pätkän vertaa kiinnostunut tekemään mun kanssa töitä esimerkiksi tuolla agilityradalla. Samassa hallissa se teki kuitenkin mielellään töitä kaksi viikkoa sitten rally-tokokisoissa. 

On vaikea nauttia koirasta tai edes yrittää asennoitua sen suhteen positiivisesti, kun samaan aikaan mulla on mun elämäni koira Utu jonka kanssa jopa hihnakävely saa hyvälle mielelle. Kontrasti on valtavan iso, ja ankeasta fiiliksestä tulee kierre jossa koira reagoi mun nihkeyteeni joka tekee mut vielä nihkeämmäksi. Mua on niin monesti surettanut että mulla on alle kolmevuotias koira joka ei tunnu toisinaan nauttivan yhtään mistään, ei ihmisistä, ei koirista, ei leikkimisestä, ei mistään muusta kuin matolla makaamisesta ja nenän seuraamisesta. Onko se vaan sen perimä? Tätäkö saadaan kun yhdistellään metsästysrotuja palveluskoiriin, koira joka ei loppujen lopuksi sovellu oikein mihinkään? Oon monesti jo Mökön pentuajoista lähtien ajatellut, että me ei taideta sopia persoonina erityisen hyvin yhteen, ja sekin tunne on vain vahvistunut kun toinen koira taas on sopinut aina mulle mahdottoman hyvin. 

Onko se kipeä? Onko se jumissa? Onko se hormonaalinen? Jos mulla olisi ylimääräistä rahaa viedä koira eläinlääkäriin pelkän intuition perusteella, niin nyt sen varmaankin tekisin. Onko se aneeminen? Kärsiikö se jonkin puutteesta? Sen vatsa toimii ja se syö hyvällä ruokahalulla, sen nivelet on kuvattu terveiksi ja se näyttää hyvinvoivalta ja elinvoimaiselta kaikin puolin. Miksi ihmiset olettavat jatkuvasti että se on jo vanha koira? Eikö se vaan sovi mulle, pitäisikö mun muuttua, aloittaa alusta, palkata ja kannustaa sitä joka käänteessä ja vannoa ettei hymy hyydy ikinä? Johtuuko se tästä epävakaasta tilanteesta, siitä että ollaan jatkuvasti eri osoitteessa ja istutaan autossa? En tiedä, mutta tää alkaa olla vähän hankalaa kun meillä ei ole toisinaan minkäänlaista yhteyttä niin arjessa kuin harratuksissakaan. Ei sillä, en mäkään ole voinut pitkään aikaan niin pahoin kuin mitä oon voinut viimeisen neljän viikon aikana, vaikka työstäni ja sen ammatillisesta kasvusta nautinkin. Mäkin vaan haluaisin jo kotiin. 

Kerron Utun huomattavasti onnistuneemmista treeneistä kun oon paremmalla tuulella.

If it ain't broken, don't fix it

Tää on jo kolmas luonnos minkä aloitan, ja koska kuukauden aikana on kertynyt ihan hävytön määrä purkamatonta dialogia niin pahoin pelkään että tästä tulee hyvin sekainen ja hölmö päivitys mutta otetaan riski. Kuvituksena tänään höpsöjä kännykkäräpsyjä ToiSKin kentällä leijuvasta usvasta eilen jäähdyttelylenkin päätteeksi. Huomatkaa mestaripaimen Pilke oikeaoppisesti väijymässä. 

Elokuun teemana on ollut enenevissä määrin toko. Varasin Mökölle syyskuulle uuden kokeen nyt kun enimmät hormonituskailut ovat alkaneet helpottaa, työn alla on tällä hetkellä ennakoinnin karsiminen seuruusta, omatoimisten perusasentojen häivyttäminen, perusasennon kesto ja seuruun käännökset. Aikaa kokeeseen on muutava viikko, joten harjoituksiksi seuraavat. 

• Otetaan apuun liikkuri, palkataan kasvavalla viiveellä asennon pitämisestä liikkurin huudoista huolimatta. 
• Kakkosen kertotaululla perusasennon kestoa, mielellään pienessä häiriössä. 
• Käännöksiä! Vain tiettyyn suuntaan per treenikerta, kriteeriä kasvattaen. Kokeillaan palkaksi lelusta taistelua, katsotaan paraneeko vai väljeneekö. V¤%&u että on vaikeaa kävellä 90 asteen kulmia vaikka on perkele kävellyt koko ikänsä. 
• Selkeät, täysin vakioidut vihjeet sekä onnistumiselle että uudelle yritykselle. Yllättävän hankalaa, vaikka pitäisi olla ihan noviisihommia. 
• Puretaan liikkeitä melko paljon osiin, palkka joka osasta. Ennemmin tekemisen meininkiä kuin palkkaamattomuutta. Osaamattomuus kostautuu jos kostautuu, mutta liian vähän aikaa alkaa rakentamaan palkkaamattomuutta alusta asti. 
• Karsitaan kaikki pakotteet. Koiran huiskimisella ja "herättelyllä" saadaan aikaan vain kiukkuinen ja kiljuva koira. 
• Ei turhaa jäävien/luoksetulon/hypyn hinkkaamista, koira osaa kyllä. Rikki menevät vaan turhasta määrästä.

Utu on aloittanut maanantain ALO-ryhmässä Hervannan porukoissa ja ollut paikalla nyt kolmesti. Ajattelin että usean vieraan koiran läsnäolo aiheuttaisi sinkoilua ja älämölöä, mutta koiraa on tuntunut jopa hieman ujostuttavan yhtäkkiä radikaalisti isommassa ryhmässä. Ollaan vähän sellaisessa pisteessä että koira on tutustutettu perusteisiin sadasta ja yhdestä asiasta, mutta sataprosenttisen valmista ei ole millään saralla ja vihjeiden erottelu on yhtä kesken. 

Utulle treeniin perusasentoon hakeutuminen eri kulmista ohjaajan kääntyessä ensin 90 astetta ja lopulta edetessä suoraan. Pylly liikkuu mainiosti, mutta niinkin sutjakkaasti että meinaa toisinaan unohtua taakse vinoon. Palkan paikka! Paikkamakuu vain paranee, asento hieno ja pysyy, koira on rento mutta tarkkaavainen. Tehosyyniin kuitenkin vierellä makaamisen kesto ja käskyn odottamisen malttaminen. Kapula pysyy hyvin kapulaa kosketellessa, mutta rakennetaan vielä sietämistä kapulan vetämiselle. Varma pito-ote!

Agilityepikset Utun kanssa elokuun lopulla farssi, koiralla tuhat kertaa liikaa kierroksia ja ohjaaja unessa, epävarma ja hädissään. Hallintaa ja varmuutta menoon, nyt teemana oli "kädet irti ratista ja silmille". Kontaktihommat tosissaan käyntiin! Mökölle keppejä ja keinua ja sitten vaan lisenssiostoksille. Emme täydellisiä liene kumpikaan, mutta siellähän opimme. 

Kaikenkaikkiaan Mökölle enemmän kiitosta Mökönä olemisesta, hän meistä kahdesta vähemmän puutteellinen kuitenkin on.

Piskibiili 2.0

Mä aloin saada pikkuhiljaa tarpeekseni siitä että mä tusasin jatkuvasti maantietä 1,3-litraisella, kolmiovisella pikkuautolla. Sit mua kyllästytti se että oli vaikea treenata kahta koiraa samalla vuorolla varsinkin aurinkoisella kelillä, kun collie tuli kevythäkistä sekunnissa läpi ja peräluukkuun oli mahdotonta sijoittaa metallihäkkiä. Joten ostin ihastuttavan taivaansinisen 1,8-litraisen Mazda 626 - farmariauton! Ja voi miten onkaan joka kilometri juhlaa, kun neljä vuotta suhisi menemään riisikupilla. Parasta vielä koko hommassa oli että riisikupin osti juurikin toivomanikaltainen taho, vaikka myönnän vääntäneeni pienen itkun kun näin vanhan rakkaan tulitikkuaskin vieraassa tallissa ohi ajellessa. Tämän postauksen kuvituksena siis toimii uusi päivitetty ajoneuvo, koska en pysty viemään edes roskista ilman että vilkaisen uutta purkkiani. 

Epistalkoilu jäi torstaina välistä, eikä täten tiedetty (huomasin tekstiä oikolukiessani puhuessani itsestäni ja koiristani me-muodossa...) perjantain korviketreeneistä joten menin paikkaamaan maanantain treeneihin kun tokokin oli peruttu. Rata oli superahdas ja välimatkat lyhyitä, mutta jos jotain positiivista niin oli aika helppo pysyä Utun perässä. Mökö lukkaili alkuun putkia ihan miten sattui ja kehtasi vielä köpötellä ärsyttävä virne naamallaan hitaaaasti ihan väärälle esteelle vaikka mä huusin paikallani seisoen sen perään, silloin oikeasti tuli kyllä vaan spontaani huutonauru itseltä sen sijaan että olisi mennyt totaalisesti hermo. Sitten kun mä ensin vähän koulutin sitä ja lopuksi kehuin ylenpalttisesti niin se teki ihan hyvällä fiiliksellä hommia, mutta en mä kyllä vieläkään ole kauhean vakuuttunut. Pakko sitä on treeneihin ottaa kun treeneissä menee lenkityksineen monta tuntia työpäivän päälle, mutta otetaan vaikka vähän tottista pk-kentällä sit jossain välissä. 

 

Mahdotonta sanoa onko kyse kemiasta, sattumasta, tuurista vai ihan oikeasti kertyneestä kokemuksesta, mutta mä oon oikeasti nyt onnistunut aikaansaamaan koiran joka tekee juuri sopivassa vireessä lähestulkoon päivään katsomatta mitä tahansa hommia. En ole ottanut Utun kanssa mitään kovin tiukkoja tavoitteita esimerkiksi liikkeiden oppimisen suhteen, mutta yllätyin tänään kun huomasin että leikkipainotteinen, hyvin lyhyt ja satunnainen treeni on tuottanut ihan superhyvän perusasennon. Koira osasi jopa puolen sekunnin viiveellä korjata kun tuli erään kerran liian eteen, mitä en ole koskaan edes pyytänyt sitä tekemään, ottanut vaan alusta helpottamalla. Sen onnistumisprosentti on muutenkin niin hyvä, että aloin pohjustamaan seuruun käännöksiä tekemällä perusasentotreeniä kääntymällä 90 asteen käännöksiä paikallani. Ja voi että miten näppärästi se kävikään, varsinkin kun muistelee miten pitkään ja miten pienestä aloittamalla viime vuonna etsittiin Mökön takajalkoja. Onhan Utun fysiikka muutenkin ihan eri tasolla, ilmeisesti jotkin koirat vaan hallitsevat itsensä treenittäkin paremmin.

Seuruuta oon pyrkinyt tekemään mahdollisiman vähällä imutuksella, koska Utu jää hirveän helposti erilaisiin apuihin kiinni. Lähinnä siis oon palkannut perusasennossa pysymisestä ja sen kontaktista, kontaktista seuruu-käskyn yhteydessä ja sen säilymisestä liikkeellelähdössä. Alkuviikolla pidin itsekseni pienet setit läheisellä parkkipaikalla niin että koirat toimivat toisilleen häiriöinä toisen ollessa kytkettynä lähistölle aina kun toinen suoritti, ja otin riskin ja seuruutin Utua ihan jonkinmoisen pätkän. Paikka on vielä hieman hakusessa sivusuunnassa, mutta otettu paikka pysyy ja kontakti on oikein kiva. Oon onnistunut olemaan johdonmukainen vaatimustason ja palkan paikan suhteen, ja kun jatkan oikean paikan täsmentämistä tulee seuruusta saletisti hyvä in no time. 

Mä jaksan aina ihastella Utussa sitä miten sen suoritus muuttuu teknisen osaamisen myötä. Aina kun mä pyydän jotain minkä se ihan varmasti ymmärtää, se tekee ihan superhienosti ja lujaa, eikä se tee virheitä. Mökön tekninen osaaminen on myöskin vahva, mutta sen työmoraali on sen verran löysä että tekeminenkin on yleensä hieman suurpiirteistä ja ikivanhoista jutuista saa muistutella. Tai sitten mä vaan olen osannut vaatia Utulta asioita aina samalla tavalla, todellinen syy on varmaan jossain näiden juttujen välimaastossa. Oppimisprosessihan noilla on aivan täysin erilainen, Mökön ongelmanratkaisukyky on ollut pienestä asti ihan omaa luokkaansa siinä missä Utu tuijottaa haavi auki ja ajattelee perhosia jos ei heti sytytä. 

Meidän alokasluokan liikkeitä kun miettii, niin ihan jotenkuten kyllä jo menee. Paikkamakuu on varsinkin häiriöttä jo ihan mallillaan, häiriössä ei etäisyyttä voi kasvattaa täyteen mittaaan mutta eipä olla sitä ihan hirveästi vielä treenattukaan, mutta etäisyyttä ja kestoa lukuunottamatta liike on valmis liikkuroitavaksi. Seuruu on työn alla, jäävät on siinä pisteessä että Utu osaa mennä maahan mun peruuttaessa edellä, seisominen on vaiheessa jossa koiralle yhdistetään liikkeestä pysähtymistä ja istumasta seisomaan nousemista liikkeeksi jossa kuuluu seistä paikallaan neljällä jalalla. Mökön liikkeestä seisominen on sen parhaita liikkeitä ja toimii juurikin tällä ajatuksella että käskyn kuullessaan se nousee seisomaan tai vaihtoehtoisesti pysäyttää liikkeen. Luoksetulo on Utun lemppari, ainoastaan eteen istuminen on jäänyt vähemmälle kun halusin vaihteeksi opettaa näin, mikä on collien kanssa vähän haastavaa. Pitäisi hakea Mujusen kirjasta vähän helppiä sen opetteluun ylipäänsä, atm se on siinä tilassa että koira syö hyvällä ruokahalulla palkan vetoketjun kohdalta mun istuessani.

Luoksepäästävyyttä ei olla myöskään juuri treenattu, mä vähän luotan että koiran aikuistuminen hoitaa tän homman, varsinkin kun koira ei väistä vaan on ennemmin liian innokas. Nyt kun siellä kokeessa on oikeasti käynyt niin osaa ajatella näitä juttuja niin eri kantilta kuin aiemmin, me niin mennään Utun kanssa kokeilemaan heti kun on mahdollista.

Eniten vituttaa agility

Brutaali mutta todenmukainen otsikko. Mä olin viime sunnutaina neljä tuntia talkoilemassa meidän seuran pitämissä ykkös - ja kakkosluokan agilitykisoissa, kuskasin remmejä t-paita päässä auringossa ja kattelin paraatipaikalta touhua.  Muutamaa hankalaa kulmaa lukuunottamatta esimerkiksi kakkosten agilityradat näytti ihan kohtuullisilta, sellaisilta joista selvittäisiin treeneissä ilman suurempia suorituspaineita Mökön kanssa ihan hyvin.

Vaan enpä tiedäkään. Selvää on, että tällä hetkellä on ihan liian lämmin tehdä Mökön kanssa yhtään mitään perusliikunnan lisäksi. Se on yhtä täpäkkä kuin kaalilaatikko heti kun on yli kaksikymmentä astetta lämmintä. Se on oikeastaan näyttänyt viimeisen kuukauden keskisormea mulle muutenkin ihan joka lämpötilassa, vissiin mä treenasin sitä stressissä tokokokeisiin niin paljon että kun saatiin se koejännitys purettua niin Mökö nosti kuvitteelliset kätensä pään päälle ja poistui rakennuksesta. Multa meinasi mennä ihan todella torstain treeneissä hermo, kun koira ei jaksanut keskittyä toista estettä pidemmälle. Tehtiin sitten muiden kannustuksesta "jotain kivaa" eli käytännössä juostiin satunnaisiin suuntiin kentällä ja mä annoin sen poimia hyppyjä ja putkia omaan tahtiin yrittäen omalla nopeudella tuoda siihen touhuun edes vähän ripeyttä. Ihan hyvin se sitten jaksoi jonkinmittaisen pätkän, mutta kun mä oon niin kyllästynyt jatkuvasti helpottamaan aikuiselle ja pitkiä hienoja ratoja tehneelle koiralle ihan kaikkea ja jatkuvasti. Joten mä päätin että fuck it, en tee kesäkuussa Mökön kanssa mitään.

Mua kiukuttaa se että mä annan edelleen Mökön vetelyyden käydä mun hermoille. Se teki kuukausi sitten ykkösen ja onhan sen kanssa tehty kaikenlaista muutenkin, mä oon hommannut reippaamman ja paremman itselläni toimivan harrastuskoiran ja kaiken pitäisi periaatteessa olla ihan hyvin, mutta mua harmittaa silti etten mä osaa kaivaa tosta koirasta sitä sen potentiaalia kuin ihan satunnaisesti. Kun mä en vaan tiedä, että miten se löytyy. Ja mua harmittaa se, ei ihan samassa mittakaavassa kuin ennen, mutta joo, se harmittaa. 

Palatakseni otsikkoon, toinen juttu mikä mua harmittaa agilityssä on ihan minä itse. Musta tuntuu, että mä en kehity yhtään. Mä olen ollut nyt vaihteeksi vähän erilaisissa porukoissa, eri ihmiset on vetäneet treenejä, ollaan oltu viikon sisään kolmessa eri ympäristössä tekemässä erilaisia juttuja ja aina musta tuntuu että mä oon ekaa kertaa siellä sohlaamassa. Yksikään mun itsenäinen päätökseni ei tunnu tarpeeksi hyvältä, aina treenin alussa mä menen esittämään oman surkean variaationi joka pilkotaan osiin ja korjataan uusiksi. Ja sitten mä saan sen homman sujumaan, kunnes tulee seuraava rata ja mä oon taas ihan noviisi. Heti kun mä sisäistän yhden uuden jutun, kuten vaikka viimeviikkoisen päällejuoksun, mä unohdan toisen. Ei mun tällä kokemuksella tarvitsisikaan olla valmis menemään kolmosiin, mutta mua harmittaa kun mä en saa tarpeeksi onnistumisia jotka olisivat ihan puhtaasti opitun soveltamista.Tarpeeksi as in motivaation kannalta.

Utu on onneksi awesome. Sen tukalla jaksaa vähän agilityäkin kesäkuumalla, oltiin aamulla Toijalan kentällä Anne-Marin kanssa ja huomenna mennään tokoon ihan kaksistaan, koska Utu on reipas ja me - henkinen. Mä tykkään Utusta aina vaan lisää, se sopii mulle henkisiltä ominaisuuksiltaan ja se yrittää aina parhaansa. Tuli nyt sentään aika negatiivissävytteiseen postiin vähän fiilistä loppuun, mutta toisaalta mä oon aina lukenut ennemmin blogeja joissa on muitakin kuin ulkokultaisia onnistumistarinoita niin olkoot tää nyt yksi niistä.

Hulluna sinuun

Naksuteltiin tänään pitkästä aikaa juttuja. Mökölle on ollut puomin alastulokontakti vähän epäselvä, joten oon vahvistellut 2on2offia milloin missäkin, taloyhtiön rappukäytävässä, sohvalla, pyörätuoliluiskilla lenkillä, ja nyt otin sen vielä laatikolle kun rupesin sheippaamaan samaa asentoa Utulle. Otin myös ohjelmaan sen hartaasti suositellun jalkojen väliin istumisen, ja ehkä viidennellä toistolla koira tiesi jo aika hyvin että missä se paikka on. Nyt voin sitten aina agilityssä zoomailla nivustenalaisilla Mököokulaareilla oivia lähetyssuuntia. Utu teki lisäksi perusasentoa, kapulanpitoa ja makuulla odottamista, mikä on sille melkein yhtä haastavaa kuin vietikäs seuruu Mökölle, koska se sinkoaa kehun ensimmäisestä tavusta pitkin seiniä. Mainio otus. 

Mökö juoksee toista viikkoa, joten ollaan pidetty taukoa torstain treeneistä. Edellisperjantain aksakin jäi välistä, kun lähdettiin Utun kanssa viikonlopuksi pk-seudulle katsomaan Eikaria ja Arttu-riiseniä. Viime perjantaina Mökö teki pöksyt jalassa pienen pätkän, Utu retuutti lelua, kävi vähän putkessa, juoksi muutaman perättäisen tyhjän hypyn ja volisi häkissä niin että hävetti. Mä sain taas ihan liian vaikean tehtävän ja heiluttelin käsiäni kuin tasoristeyksen liikennevalo. Oon huomannut, että noin joka kolmas treeni on sellainen jonka jälkeen tekisi mieli itkeä niin kauan että alkaa naurattaa. Nyt kun oon juossut täällä yksiössä yksin ympyrää heilutellen vähän lisää käsiäni, niin osaisin ehkä jo heilutella niitä hallilla. Ehkä. Kunnes sitten tulee taas uusi heiluttelutehtävä. 

No, jottei vaan nöyrryttäisi liikaa niin maaliskuussa ajattelin käydä korkkaamassa Mökön kanssa epikset Ylöjärvellä. Koska agilityhän on vaan hauskaa, ja koska kaikki ottaa joskus hyllyä, ja koska mä aina kehun että oon sellainen ohjaaja joka uskaltaa mennä kokeeseen katsomaan että mikä vaatii hiomista, right... Itseasiassa nyt on ollut niin hyvin erilaista tarjontaa, että huhtikuussa olisi mahdollista osallistua möllitokoon, edellyttäen siis että koira pysyy tolkuissaan juoksujen jälkeen. No, katsotaan sitä sitten, mutta ei kai sekään pahitteeksi olisi. Utun tokohommia en ole miettinyt vielä hirveän pitkälle, opetellaan ainakin minuuttinen paikkis jahka kenttä sulaa ja lisää alkeita sen verran kuin uskallan, mutta kesällä voitaisiin mennä Päivin pakeille. Nolottaa vähän myöntää, mutta Utun kanssa on tehty ihan naurettavan vähän mitään tarkkutta vaativaa koska mä en uskalla ottaa sitä riskiä että siitä tulee samanlainen junaturma kuin Mököstä. Saa joku joka osaa asiansa tehdä mun kanssa ensin pohjat sitten kun se on vähän isompi.

Rallytreenit loppuivat nyt tältä laskutuskaudelta enkä mä tähän väliin ole ottamassa uutta settiä, kun toi lauantaipäivä on niin mahdottoman huono aika treenata. Jatketaan kuitenkin TamSKin tallilla maaliskuun lopusta alkaen Jennin ja Veeran kanssa omatoimiagilityn parissa sunnuntai-iltaisin. 

Koirat on olleet viimeaikoina ihan parhaita kaikesta huolimatta. Ei mee päivääkään, että mä en naura ääneen Utulle. Mä en käsitä että miten se pystyy samaan aikaan näyttämään niin filosofiselta, mutta sitten taas toisaalta siltä ettei sen päässä liiku yhtään mitään. Ei riitä kahdenkaan käden sormet niille kerroille kun oon huutonauranut täällä koiraa joka pieraisee kovaäänisesti hypätessään sohvalle tai sieltä pois, tai joka kierii lattialla selällään hampaat mattoon upotettuna ja nurisee kovaan ääneen kun sen tahto ei mene läpi. Siinä missä mä ihailen Utun työmoraalia ja käsittämätöntä tarvetta tehdä ihan tasan kaikkea, niin kyllä tota rauhallista ja järkevää aikuistakin arvostaa nyt ihan eri tavalla. Kävin yksi päivä kahdestaan Mökön kanssa lenkillä kun Utu oli päässyt aamulla leikkimään poikien kanssa ja ihmettelin koko lenkin että miten tää sujuu jotenkin hirveän mukavasti ja helposti... 

Ps. Käykää katsomassa, millaisia tennispalloja Taiga teki eilen.

Ei menny ku Strömsössä

Mökön hoitosuunnitelmat saivat toissa sunnuntaina ikävän käänteen, kun koira päätti ottaa omaa lomaa mahtavan metsäjäljen kunniaksi ja lähteä itsenäiselle peurametsälle. Kahden päivän musertava huoli sai kuitenkin päätöksensä, kun Mökölle tuli kahden vuorokauden jälkeen äitiä ikävä ja se nousi ensimmäisen kohtaamansa auton kyytiin muina miehinä. Yhteystietolaatta pannassa säästi koiran löytöeläinkodin kautta kiertämiseltä, ja niin meidän lauma yhdistyi jälleen.

Mökö on käyttäytynyt viimeisen kuukauden muutenkin jotenkin poissaolevasti, minkä oletan olevan reagointia pentuun, hiljalleen tapahtuvaan aikuistumiseen ja lähestyviin juoksuihin. Lukemani ja kuulemani perusteella olen myös ymmärtänyt, että juurikin parivuotiaat koirat läpikäyvät usein taantuman, jolloin jo opitut asiat hämärtyvät ja koira ikäänkuin hukkaa itsensä joksikin aikaa. Yleensä Mökön lisääntynyt itsetutkiskelu näkyy haluttomana treenaamisena, mutta viime aikoina ongelmaa ei kuitenkaan ole jostain syystä juuri tällä osa-alueella ollut.

Jätin kuitenkin Mökön viime viikolla kotiin toipumaan ja lähdin treeneihin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti pikkunahkan kanssa. Mä en kyllä tiedä että olisiko mun pitänyt itkeä vai nauraa, kun hävisin ensimmäisellä kerralla viisikuiselle pennulle vauhdissa putkella. Sitten kun skarppasin ja juoksin koiraa kovempaa, mä olin ihan rikki seuraavan vartin. Tehtiin lähinnä putkea ja muutama siivekkeen välistä juoksu joiden aikana koutsi turhaantui ja kysyi multa että mitä hittoa sinä siellä kumartelet, viitot ja avustat, kun se menee ilmankin. Että näinpä tälleen, nyt mulla on kaksi täysin erilaista agilitykoiraa ja vasta pienen pieni käsitys siitä että mihin oon ylipäätään pääni työntänyt. Sitten kun kenttä keväällä sulaa ja treenit siirretään ulos, alkaa kummankin rönttösen reenaaminen ja siinähän sitten ollaan. Voipi hyvinkin kuitenkin olla, että penne on vielä jonain päivänä virallisen nimensä veroinen.

Talvi on ollut kyllä omatoimisuuden osalta melko hiljainen, pennulle oon naksutellut perusasentoa, maahan menoa ja alkeellista imutusseuruuta kotona muutamia kertoja viikossa jotta keväällä olisi sitten hyvät pohjat aloitella kunnolla hommia. Tokotauko on tehnyt kyllä kaikille ihan hyvää, keväällä alkaa taas alokasluokan viimeistely ja ajattelin alkaa säännöllisesti ottamaan ylempienkin luokkien liikkeitä mukaan, esimerkiksi ruutua, kaukokäskyjä ja noutoa. Pitäisi ottaa asiakseen suunnitella vaikka Excelillä treenitaulukko, koska muuten mulla ei pysy ajatus ja touhu menee rallatteluksi.

Yksi uutuus mahtuu kuitenkin myös talveen, nimittäin seuran viikottain kokoontuva BH-ryhmä johon osallistutaan Mökön kanssa huomenissa mikäli pakkanen pysyy aisoissa. Odotan oikeastaan aika kovasti sitä millaisia kommentteja saadaan pitkästä aikaa ihan uusilta ihmisiltä, musta tuntuu että mun oma käsitykseni tosta seuruusta on jotenkin peruspessimistisyyden peittämä. Samaten mua kiinnostaa miten koira reagoi selän kääntöön paikkamakuussa, sitäkään ei olla taidettu koskaan edes koettaa. No, siitä lisää sitten kun ollaan viisaampia.

Sohva kaipasi uutta nahkaa

Meidän lauma on kasvanut kolmihenkiseksi! Pieni sileäkarvainen tricolour-tyttö "Mailis" muutti meille perjantaina Jyväskylän kupeesta sijoitukseen, mutta nimi vääntyi pian meikäläisen suussa "Utuksi", sitä kun olin jo aikaisemmin hieman maistellut kun mietin seuraavalle pennulle nimeä. Neljäs yhteinen päivä on taittunut jo illaksi ja hienosti tuon kanssa arki kyllä sujuu. Hihnassa kävellään kuin vanha tekijä, pissat hoituvat melkein sataprosenttisesti ulos ja yksin ollessaan typy ei inahdakaan. 

Itse asiassa en ole kuullut pennun suustaan kertaakaan mitään piip-ääneen viittaavaakaan, mikä on äärettömän huippua. Är-ääniä meillä sen sijaan kuuluu tasaisesti, aina kun se luu jossa on Utun nimi on Mökön suussa, tai jos mä yritän taivutella häntä johonkin mikä ei häntä juuri sillä hetkellä kiinnosta. Jos jollakulla on käsitys collieista arkoina, hermostuneina ja pidättyväisiä, niin tervetuloa meille anytime. Täällä on yksi junioriversio, joka on puoliksi leijona. 

Ollaan käytetty ensimmäinen viikko enimmäkseen toisiimme tutustumiseen ja yhteisten pelisääntöjen opetteluun, aloiteltu arkitottikset kuten ruokakupin ja oven avautumisen odottaminen ja luoksetulo. Naksuttimen olen myös penskalle jo esitellyt, mutta ajattelin keskittyä enimmäkseen moottorin rakentamiseen ensimmäiset kuukaudet ennen kuin aletaan tosissaan opetteleman käskyjä. Mun fiilis on jotakuinkin samanlainen kuin silloin kun käyn ostamassa uuden tyhjän canvastaulun, tuntuu, että tähän vois tehdä vaikka mitä. 

Satuin eilen huomaamaan että samana päivänä oli alkanut TamSKin 10 kerran pentukurssin ilmoittautuminen ja naputtelin meidät sinne, nyt odottelen vaan sähköpostiviestiä että mahdettiinko mahtua mukaan. Siitä ainakin saataisiin mukavaa säännöllistä häiriötä heti reippaasti. Tällä viikolla ajateltiin Jennan kanssa käydä kentällä treenaamassa liikkurin kanssa tuota mun isompaani, sekä ottaa apparilla luoksetuloja Utulla. Lauantaina mennään hallille treenaamaan itsenäisyyspäivän rallikisoihin ja Utu pääsee mukaan haistelemaan putkia, siivekkeitä ja keppejä. Taidan jopa ottaa tuon kisapaikallekin mukaan jos vaan saan apukäsiä, siinä vasta meininkiä on tuolle ihmeteltäväksi ja Mökökin saa mukavan "Mäpäs pääsinkin, sä et"-buustin.

Mökön kanssa tehtiin eilen ohjattua seuraamista ja saatiin kommenttia että vasen täkäri on jees, mutta ysikymppiset falskaa kun mä en osaa edelleenkään kävellä niitä. Siinä sitten kiersin itsekseni parkkipaikkaa ja mietin että mitä kaikki ne ihmiset nyt sanoisi jotka pitävät mua muutenkin hulluna koiranaisena... Kontaktit kuulemma ihan ok, mutta Mökö on alkanut vähän edistää johtuen varmaan siitä että kun opetin vasenta kolmesataakuuskymppistä ralliin, jouduin sallimaan vinoja paikkoja että koiralle sai alkuun vihjeitä edistymisestä. Jäävä maahanmeno on alkanut taas arpomaan ihan silkasta harjoituksen puutteesta, mun pitäisi jostain kehittää toinen tokotreeni viikolle edes parin koiran kanssa että saataisiin tuohon varmuutta. Kun se siitä oikeastaan vaan puuttuu, koira tekee ihan eri motivaatiolla ne liikkeet jotka se osaa täysin, kuten esimerkiksi luoksetulon ja paikkiksen.

Huomenna tokavikaan agilityyn, ajattelin alkaa nyt kuvaamaan sitä sekä omatoimitokoa jotta saisin vähän objektiivisemman kuvan että miltä se oikeasti näyttääkään. Viimekerran ratapiirroskin on jo ylhäällä, niin seuraavaksi sitten niitä juttuja taas. Voi olla että joudun kuuden kerran mölliryhmään vielä kevättalvella Mökön kanssa menemään, en mä pysty pitämään tuosta lajista enää millään kauhean pitkää taukoa.

Always a First Time

Tää saattaa tulla nyt varsin monelle yllätyksenä, given the fact että joka media ja naapurin ukko on taivastellut koko päivän samaa, mutta tänään satoi lunta. Mökö pitää kovasti talvesta, muistan kuinka olin henkisesti valmentautunut pissattamaan kahdeksanviikoista kylmästä tutisevaa karvapalloa korkeintaan 8 sekuntia kerrallaan, mutta eihän ne teiskolaiset ihan vähästä hätkähtäneet. Hauskaa, miten koira voi selkeästi olla iloinen eri syistä ja eri tavalla, aamuinen voitontanssi on palanut mun verkkokalvoilleni ikuisesti. Lenkille lähtö oli ensimmäistä kertaa kuukauteen oikeasti kivaa ja mieleistä, mulle tuo lokakuu on aina vähän sellaista pakkopullaa kun on pimeä kuin mörön persiissä ja koira tuo koko metsän mukana himaan.

Maanantaina koettiin ensimmäistä kertaa pienehkö välikohtaus, kun irtokoira otti Mököstä targetin ja nappasi naamasta kiinni metsälenkillä.Vieläkin harmittaa niin pirusti etten ehtinyt reagoimaan sen nopeammin, mutta onneksi päällekävijä oli kymmenkiloinen ja selvittiin naarmuilla. Nyt ollaankin viikon mittaan hoidettu alahuulta hunajasalvalla ja puhdistusaineella ja toivottu ettei heitä mätäpaisetta alullensa. Heti jo eilen sitten eräs yli-innokas vinttikoira olisi tullut järven rannassa tutustumaan, mutta tällä kertaa reagoitiin lenkkikaverin kanssa sen verran nopeasti että elukka paineli infernaalisen mölyn saattelemana häntä koipien välissä tulosuuntaan.

Tässä maassa olisi niin paljon koiramyönteisempi ilmapiiri jos ihmiset eivät jatkuvasti yliarvioisi omia koiriaan tuon irtipidon suhteen. Päällekaranneen koiran omistaja varoitteli pitkän matkan päästä että koira on vihainen ja samaan hengenvetoon totesi "mutta ei oo tota hihnaa tässä nyt just". Jos se koira on tunnetusti niin koiraaggresiivinen että tulee silkalla ilmavainulla ihmisen vieressä istuvaan koiraan matkan päästä kiinni eikä ole pätkääkään kiinnostunut luoksetulohuudoista, niin ei sitä silloin pidetä irti.

Mä pidän hyvinkin vapaamielisesti koiraa irti paikoilla missä liikkuu sekä ihmisiä että muita koiria, mutta kun tuo ei kertakaikkiaan mene ilman lupaa naamalle kun ei muista koirista niin välitä ja oon helvetillisellä duunilla vastaehdollistanut sen hakemaan kontaktia jos se törmää edellä kulkiessaan johonkin tai johonkuhun. Kiukuttaa, etteivät kaikki jaksa pelata samoilla säännöillä vaikka yksi utelias whippet ei munkaan kuppia heitä nurin. No, toistaiseksi I rest my case.

Lauantaina mennään vaihteeksi halleilemaan Sääksjärvelle. Oon vähän pohtinut tuota itsenäisyyspäivän rally-kisaa jos kävisi startin ottamassa. Olisi kiva päästä vaihteeksi halliin kisaamaan, nyt kun ollaan pääsääntöisesti myös harjoiteltu sisätiloissa. Ajattelin kokeilla seuraavin kisoihin hieman erilaista lähestymistapaa, eli ennemmin mennä rennosti hengailemaan kuin pyrkiä väkisin hetsaamaan koiraa valppaaksi. Ennemminkin pitäisi nyt hioa ne tuplaistumiset pois, kuin pyrkiä olemaan nopea ja viilaamaan jotain malikan virettä siihen suoritukseen. Itse kun lakkaisi vielä jännittämästä niin kovasti, en ymmärrä miksi se kokeeseen meneminen on joka kerta niin kamalaa muka.

Haluaisin kauheasti mennä möllitokoon, mutta alueelta ei enää loppuvuotena tunnu löytyvän mahdollisuutta moiseen joten säästettäkööt se vaikka kevätpuolelle sitten. Loppuvuodeksi on muutenkin ihan näppärä määrä hommaa kun agility jatkuu taas ensi viikolla ja sitten on nuo rallihommat kesken. Mä muutenkin vähän odottelen jo sitä uutta tokokaveria jonka kanssa voitaisiin alusta asti lähteä etenemään vähän järjestelmällisemmin. Mutta eikös se ensimmäinen koira saa ollakin vähän sinne päin?

I like big mutts and I cannot lie

Oon toisinaan saanut kanssaihmisiltäni palautetta siitä että mun stabiilius on samaa luokkaa kuin tuuliviirillä tornadoalueella, ja taas se osoitettiin. Olikohan edellinen merkintä vai tätä kenties yhden aikaisempi jossa sanoin että me mennään avoimeen jouluna viimeistään sit. Joo-o, meni pari päivää kunnes kävin huvikseni liiton sivuilla toteamassa että Lielahden kisojen (6.10) lisäksi Nokialla pidetään 7.10 sunnuntaina toiset kisat joissa on kaikki luokat ja vielä kahdessa lähdössä joten luonnollisesti muhun iski paniikki jonka aikana menetin kykyni toimia rationaalisesti ja ilmoitin koiran kumpaankin lähtöön sunnuntaille.

Oli tälle sentään toinenkin syy. Viikonloppu vietettiin vielä tuttuun tapaan lahnaillessa, mutta maanantaina kun oltiin Jennan, Svean ja Taigan kanssa metsälenkillä en voinut olla huomaamatta että jopas Mökö on tänään epätavallisen reipas, joten hyödynsin uuden yllättävän innon ja Jennalta saadut Frolicit ja vedettiin pieni treeni maanantai-illan ratoksi kotikentällä. Ja tiistaina päivällä, ja illalla, tänään aamulla ja äsken taas. Ja tiettekö mitä, koira toimii niin hyvin ettei ole toiminut pitkään aikaan. Ollaan tehty ihan valtavan iso läpimurto tuossa takapään käytössä mun huomaamattani, koska yllättäen tilanne onkin mennyt siihen että meillä ei olekaan enää huonoja kylttejä, how about that! Meidän 360 astetta vasemmalle on jopa parempi niin että mä poljen paikallani sen sijaan että yrittäisin kiertää itse koiraa mahdollisimman tiiviisti, Mökö oikeasti peruuttaa mun vieressäni täyden ympyrän. Koira, joka ei reilu kuukausi sitten osannut korjata edes perusasentoa.

Meidän kahdenkeskinen suhde on jotenkin muuttunut viime kuukausina lämpimämmäksi. Voi olla että valeraskauden tuoma hellyydenkaipuu vaikuttaa asiaan, mutta meillä on ollut ihan kauhean kivaa viimeaikoina. Vaikka mua on stressannut viime aikoina kouluhommat ihan hirveästi niin se on ei ole jostain syystä välittynyt näihin viime päivien treenaamisiin yhtään, vaan oon ollut melkein tavallista iloisempi ja kannustavampi. Enikeis, tulosta on alkanut taas syntyä ja nyt kauhulla odotellaan että onko tää uusi tilanne pysyvä, tai pysyisikö se vaikka noihin kisoihin asti.