Sivut

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Harrastuskoiran psyykkisestä hyvinvoinnista

Eksyin monen mutkan kautta tänään illalla lukemaan tätä tekstiä ja mussa heräsi vastustamaton halu pohtia samoja asioita omasta näkökulmasta sillä kokemuksella kuin mitä mulle on ehtinyt neljän koirallisen vuoden aikana kertymään. Itse asiassa Mökön kotiutumisesta on näinä päivinä itse asiassa hyvinkin tarkalleen neljä vuotta, mikä tuntuu loppujen lopuksi paljon pidemmältä ajalta. Enhän mä oikeastaan enää edes muista, millaista elämä oli ilman sängyn laidalla odottavia aamuneniä, metsälenkkejä ja onnistumisen fiiliksiä kun saa täysin toisenlaisen elämänmuodon ymmärtämään, mitä mä sen toivoisin tekevän. Tai ilman aamupissatuksia, ripulikakkaa tai anaalirauhasia, mutta tää muisteluhan on nyt vaan tällaine korea kakku, joten unohdetaan ne toistaiseksi. 

"Me aktiiviset koiraharrastajat usein koemme olevamme huomattavasti parempia koiranomistajia, kuin naapurin Mustin omistaja, joka vain lenkkeilee koiransa kanssa. Meidän koirillammehan on harrastukset, ruokavaliot, lisäravinteet, BOTit, magneettitakit, fyssarit, osteopaatit, akupunktiot...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään asiaa ja unohdamme materialistisuuden, mitä jää jäljelle? Ovatko koiramme todella fyysisesti ja psyykkisesti hyvinvoivempia kuin naapurin Musti? Millä perusteella? Ja kenen mielestä?" 

En lainaa tekstiä enempää, se kannattaa käydä lukemassa itse. Mutta mä ainakin voin nostaa tässä kohtaa lavan pystyyn ja tunnustaa tunteneeni freudilaista paremmuutta, kun olen saanut joskus alleviivata tärkeänä sitä että meillä koirat ovat käytössä eivätkä näytössä, kun tukevan shownoutajan omistava sukulaistäti on höhötellyt tälle piiperrykselle, jota kohtaan poden tunteiden paloa. Kukapa ei saisi siitä psyykkistä mielihyvää ja pontta, kun laskeskelee koiran menneitä ja tulevia treenejä, hierontojen säännöllisyyttä ja koiran saamaa päivittäistä sinkkiannosta. 

Vaan eivätpä esimerkiksi nuo meikäläisen elukat missään piinkovassa virassa ole. Mökön kohdalla olen esimerkiksi tehnyt sen huomion, että se on huomattavasti rennompi ja tyytyväisempi koira kun se saa juosta päivittäin hihnatta, haistella ja kuopsutella, kieriä toisinaan puistosta löytyneessä ihmisulosteessa ja ehkä toisinaan suorittaa tempun tai pari ylimääräisen perunalastun eteen. Tämä tosin johtuu myös itsekriittisestä ja kunnianhimoisesta, mutta ennenkaikkea kädettömästä ja kokemattomasta ohjaajasta, joka opetti sille nuoresta pitäen että työnteko on toisinaan hauskaa, toisinaan ei. Silti väittäisin että vaikka Mökö nauttisikin yhteistyöstä mun kanssani suunnattomasti, sen elämänlaatu ei olisi merkittävästi korkeampi kuin tällä hetkellä. Oikeastaan Mökön elämänlaadussa tapahtuikin muutos parempaan silloin kun päätin ottaa toisen koiran jonka kanssa lähestymistapa moneen asiaan vakioitiin alusta asti eri tavalla ja Mökö pääsi herkästi kiukustuvan emännän ikeestä.

Sitäpaitsi, meillä eletään varsinkin sydäntalvella hyvinkin pitkälti todella tavallista elämää. Pitkistä metsälenkeistä en tingi kuin kovalla pakkasella, mutta esimerkiksi tänä vuonna ei olla tehty säännöllisesti, no, yhtään mitään muuta. Utun sisaren omistaja liitti kennelin Facebook-ryhmään tässä taannoin kuvan koirastaan sohvalla ja kirjoitti että pitivät kyseisenä päivänä taukoa harrasteista ja ottivat rennosti. Ajattelin silloin, että meillä on pidetty suunnilleen koko kuukausi taukoa harrasteista, tuntematta siitä yllättäen kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Toki meillä naksutellaan ja tottistellaan lähes päivittäin muutama toisto, mutta Facebook-päivityksen (virallinen treenibarometri) arvoista tohinaa en ole tainnut saada aikaiseksi kuin kerran tänä vuonna.
 
Treenien ja kisojen ruuhkahuippu ajoittuu meillä vuosittain kevääseen ja keskikesään, jolloin kentällä kuluu helposti neljä iltaa viikossa. Tänä vuonna tuskin päästään yhtään vähemmällä, koska mulla on kaksi ryhmää vedettävänä ja tottakai treenaan Utun siinä sivussa, plus agility, plus tokon kisaryhmä, plus plus. Oikeastaan kaikkein kiireisin aika on mulle jo aavistuksen liian kiireistä, enkä koe koiran saavan merkittävästi enempää elämänlaadullista tai koulutuksellista hyötyä kuin esimerkiksi 1-2 treenistä viikossa. Toinen mikä mua pelottaa kovassa tahdissa on tietämättömyydestä aiheutuva pelko koiran terveydestä. Utu lämmitellään ja jäähdytellään ennen raskasta fyysistä koitosta, venyttelen sen kotona treenin jälkeen, pyrin ruokkimaan sitä tasapainoisesti ja kaikki sen tarpeet täyttäen, käytän tarvittaessa lämpöloimea ja kutsun hierojan käymään säännöllisesti. Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tiedän koiran lihashuollosta ja mitä sovellan arjessa. Ja koska koira on kerrasta toiseen pieniä lapajumeja lukuunottamatta vasteeton, oletan sen riittävän. Vaan jospa jumeja alkaisikin ilmaantua, jos sitä hypytettäisiin enemmän kuin kaksi kertaa viikossa, mikä on meillä ollut toistaiseksi maksimi?

Säästän myös mielelläni koiraa, omaa psyykettäni sekä kukkaroani kilpailemalla hillitysti ja pitämällä varsinkin agilitykilpailujen välillä useamman viikon väliä. Viime vuonna kilpailin puolen vuoden aikana 12 starttia, mikä tuntui ihan sopivalta tahdilta. Kaiken kaikkiaan yritän sanoa ilman turhia jeesusteluita, että oli kuitenkin huojentavaa lukea jonkun muun ajatuksia tekstistä ja nyökytellä hyväksyvästi sille että koiran treenin määrä ei ole suoraan verrannollinen sen onnellisuuteen. Vaikka olenkin vaativasta luonteestani huolimatta selvinnyt lomakausista piiskaamatta itseäni ihan hirveästi. Ja että verkkaisemmilla ajanjaksoilla saatan tehdä jopa palveluksen herkästi kiihtyvälle agilitykoiralleni, kun sitä ei altisteta viikoittain kisojen + kisoista kiihtyvän ohjaajan paineelle. Koira palautuu, koiran motivaatio kohoaa, ohjaaja osaa lähestyä ongelmia eri tavalla ja pikkuhiljaa pakkopakkopakko helpottaa. 

Point being, jokaisen tulisi toisinaan tehdä retki oman harrastamisen psyykkiseen ytimeen ja kysyä itseltään koiraa peilaamalla, onko koira todella hyvinvoiva vain (ja myös) silloin kun ohjaajan omatunto on puhdistetu ruuhkaisella kalenterilla. Ja onko löyhemmistä ajoista todella aihetta piiskata itseään. Ja ennenkaikkea kyseenalaistaa sen kaiken tarpeellisuutta ja sopivuutta itselle ja omalle koiralle, mitä käy kurkkimassa ja salaa kadehtimassa kanssaharrastajan blogista.

1 kommentti:

  1. Word! En voisi enempää olla sun kanssa samoilla ajatustaajuuksilla. Koira on kuitenkin koira, ei ihmisen harrastusväline kuten esimerkiksi juoksutossut, jotka kulkevat kassissa mukana turhemmin vikisemättä. Virikkeellistäminen on tärkeää, mutta kohtuus kaikessa. Koiraa kuunnellen.

    VastaaPoista