Game of Bones

Käytiin eilen iltapäivällä Kaupin rantakallioilla viihtymässä hyvässä kelissä, Svea-ystävä haki vinkuvaa rugbypalloa pienen alkuvirittelyn jälkeen aina vaan kauempaa vedestä. Mä olin alkuviikon sairaslomalla eikä olo tottapuhuen ole vieläkään erityisen kuninkaallinen, mutta uhrauduin kahlaamaan järveen reiteen asti ja sen jälkeen kun Utu oli hetken katsellut rannasta taisteluleikkiä toisen koiran kanssa se kahlasi itsekin kaulaansa myöten järveen tuhisemaan. Muutama uimaisukin tais yhteen vaiheeseen tulla, ja joka kerta järveen mentiin aina vähän syvemmälle. Hauskaa että siitä tulee uiva koira, täytyy heinäkuussa mennä Toijalaan vähän paremmalle rannalle kokeilemaan lisää. Mökö luonnollisesti ujelsi varpaat vedessä rannassa aina kun pallo ei ollut sillä.

Ollaan aksailtu ja tokoiltu tasaiseen tahtiin kummankin koiran kanssa, Mökölle itseasiassa jo valkkasin uuden kokeen joka on nyt lähinnä kiinni juoksuista, toivotaan että ne olisivat vähän aikaisessa tänä kesänä. Vähän kriittisemmällä seuruuttamisella oon saanut lähtötilanteen kontaktin jo ihan riittävän hyväksi, ei sen seuruu edelleenkään ole oppikirjasta mutta kyllä sillä yhden koularin tekee. Utun seuruu sen sijaan alkaa olla jo aika kivannäköistä, varsinkin silloin kun mä muistan itse vetää hartiat taakse ja kävellä reippaasti katse menosuunnassa. Helposti se lähtee vieläkin korkeammassa vireessä irtoamaan etuvasemmalle, mutta ollaan tehty ihan kunnon pätkää tosi hyvällä paikalla ja vahvalla kontaktilla. Voi kun olisi jaksanut Mököä aikanaan opettaa samalla kärsivällisyydellä.

Utua on kyllä niin palkitsevaa treenata, kun sen nostattaminen on hirveän helppoa mutta se ei kuumene yli. Varsinkin agilityssä sen vire on just eikä melkein sitä mitä toivoisin. Sain vihdoinkin aikaiseksi ja hankin heinäkuuksi kausikortin Sport Dog Parkiin, joten ensi viikolla alkaa kontakteihin tutustuminen. Hinkkauslistalle pääsee myös estehakuisuus nimenomaan hypyille, mä en ole vielä oikein hahmottanut vierellä juostessa sitä etäisyyttä jossa mä en ahdista koiraa ulos hypyltä mutten myöskään vedä sitä mukaani. Mököllä alkaa myöskin kontakti - ja keppikuuri, tusaan sille joka esteen niin varmaksi että pystyn talvella starttaamaan sillä ykkösissä. Mulla ei ole ihan hirveä hinku ollut kisakentille agilityn suhteen lähinnä oman kokemattomuuden takia, mutta en kai mä sitä kisaamista opi kuin kisaamalla. Ja meillä on pääsääntöisesti ollut treenatessakin ykkösiä haastavampia ohjauskuvioita porukan korkean tason vuoksi, joten ehkä me pärjätään.

Speakin' of Mökö, mun alkoi käydä sitä yhtenä iltapäivänä niin kovasti sääliksi että hain Veeralta trimmerin lainaan ja otin koiralta melkein koko turkin alas. Kepo tuli koirien kanssa mua bussipysäkille vastaan erään työpäivän päätteeksi, ja kun oltiin päästy takaisin kotiin koira oli ihan hyödytön tuntitolkulla vaikka matkaa ei tullut kahta kilometriäkään. Toki oli hyvin kuuma, mutta hyvin kuumalta tää nyt tuntuu näyttävän kesän mittaan joten karvat pois. Tietenkään en pystynyt vain asiallisesti trimmaamaan koiraa vaan jätin sille ihan käsittämättömän hölmön tupsun hännän päähän ja ohuen harjan selälle, mitä iloa on rotutyyppittömästä koirasta jos sitä ei saa muotoilla mielensä mukaan.. Koiraan tuli het viiskyt pinnaa lisää staminaa ja olo helpotti silmissä, tästä taitaa tulla tapa.

Torstain aksatreenien jälkeen tapasin Taivalkunnantiellä pörröisen kermanvärisen irtokoiran, jonka hetken pähkäilyn jälkeen kiikutin takaisin seuran majalle joka vastaa alueen löytöeläimistä. Löytöeläinvastaavaa odotellessa kokeilin olisiko Utulla vielä puhtia tokohyppyyn. Muutama kerta ollaan etupalkalla ja apparilla hyppyä otettu, mutta koska olin yksin otin koiran vain perusasentoon ja annoin hyppykäskyn ja sinnehän se meni. Naksautus ja koiran palkkaus esteen yli. Muutama toisto, naksuttelua paikalla pysymisestä esteen takana vaikka mä liikun sivusuunnassa ja eteen. Nyt vaan malttia paikalla pysymiseen, esteen ylittäminen ja mua kohti kääntyminen kun tuli niin helposti. Hyppy on kyllä varmaan mun lemppari tokoliike, sen opettaminen on jotenkin vaan niin kivaa.

Utun paikkamakuuseenkin on tullut ihan hirveästi lisää varmuutta ja ennen kaikkea tyyneyttä. Se makaa aktiivisesti, mutta se tähänastinen kysyvä ilme on häipynyt kun se tehtävän funktio on alkanut selkeytymään. Häiriötä tarvittaisiin vieraista koirista useammin, mutta parempi rakentaa liike ensin muutoin varmaksi. Eikä se ole kuitenkaan erityisen kiinnostunut muista koirista paikkamakuussa, jos se nousee niin se lähtee valumaan mun luo. Ensi viikolla otan kosketuskepin kanssa projektiksi istumasta seisomaan nousemisen Tanjan tyyliin, jaksan aina ihailla sitä perusteellisuutta ja suunnitelmallisuutta mitä tämä nainen soveltaa koirankoulutukseen.

Nyt koirat minilomalle porukoiden isolle tontille ja kepon kanssa pieneen reissuun, oikein hyvää viikonloppua toivottelee tasaisesti soiva Hundkarusellen.

Piskibiili 2.0

Mä aloin saada pikkuhiljaa tarpeekseni siitä että mä tusasin jatkuvasti maantietä 1,3-litraisella, kolmiovisella pikkuautolla. Sit mua kyllästytti se että oli vaikea treenata kahta koiraa samalla vuorolla varsinkin aurinkoisella kelillä, kun collie tuli kevythäkistä sekunnissa läpi ja peräluukkuun oli mahdotonta sijoittaa metallihäkkiä. Joten ostin ihastuttavan taivaansinisen 1,8-litraisen Mazda 626 - farmariauton! Ja voi miten onkaan joka kilometri juhlaa, kun neljä vuotta suhisi menemään riisikupilla. Parasta vielä koko hommassa oli että riisikupin osti juurikin toivomanikaltainen taho, vaikka myönnän vääntäneeni pienen itkun kun näin vanhan rakkaan tulitikkuaskin vieraassa tallissa ohi ajellessa. Tämän postauksen kuvituksena siis toimii uusi päivitetty ajoneuvo, koska en pysty viemään edes roskista ilman että vilkaisen uutta purkkiani. 

Epistalkoilu jäi torstaina välistä, eikä täten tiedetty (huomasin tekstiä oikolukiessani puhuessani itsestäni ja koiristani me-muodossa...) perjantain korviketreeneistä joten menin paikkaamaan maanantain treeneihin kun tokokin oli peruttu. Rata oli superahdas ja välimatkat lyhyitä, mutta jos jotain positiivista niin oli aika helppo pysyä Utun perässä. Mökö lukkaili alkuun putkia ihan miten sattui ja kehtasi vielä köpötellä ärsyttävä virne naamallaan hitaaaasti ihan väärälle esteelle vaikka mä huusin paikallani seisoen sen perään, silloin oikeasti tuli kyllä vaan spontaani huutonauru itseltä sen sijaan että olisi mennyt totaalisesti hermo. Sitten kun mä ensin vähän koulutin sitä ja lopuksi kehuin ylenpalttisesti niin se teki ihan hyvällä fiiliksellä hommia, mutta en mä kyllä vieläkään ole kauhean vakuuttunut. Pakko sitä on treeneihin ottaa kun treeneissä menee lenkityksineen monta tuntia työpäivän päälle, mutta otetaan vaikka vähän tottista pk-kentällä sit jossain välissä. 

 

Mahdotonta sanoa onko kyse kemiasta, sattumasta, tuurista vai ihan oikeasti kertyneestä kokemuksesta, mutta mä oon oikeasti nyt onnistunut aikaansaamaan koiran joka tekee juuri sopivassa vireessä lähestulkoon päivään katsomatta mitä tahansa hommia. En ole ottanut Utun kanssa mitään kovin tiukkoja tavoitteita esimerkiksi liikkeiden oppimisen suhteen, mutta yllätyin tänään kun huomasin että leikkipainotteinen, hyvin lyhyt ja satunnainen treeni on tuottanut ihan superhyvän perusasennon. Koira osasi jopa puolen sekunnin viiveellä korjata kun tuli erään kerran liian eteen, mitä en ole koskaan edes pyytänyt sitä tekemään, ottanut vaan alusta helpottamalla. Sen onnistumisprosentti on muutenkin niin hyvä, että aloin pohjustamaan seuruun käännöksiä tekemällä perusasentotreeniä kääntymällä 90 asteen käännöksiä paikallani. Ja voi että miten näppärästi se kävikään, varsinkin kun muistelee miten pitkään ja miten pienestä aloittamalla viime vuonna etsittiin Mökön takajalkoja. Onhan Utun fysiikka muutenkin ihan eri tasolla, ilmeisesti jotkin koirat vaan hallitsevat itsensä treenittäkin paremmin.

Seuruuta oon pyrkinyt tekemään mahdollisiman vähällä imutuksella, koska Utu jää hirveän helposti erilaisiin apuihin kiinni. Lähinnä siis oon palkannut perusasennossa pysymisestä ja sen kontaktista, kontaktista seuruu-käskyn yhteydessä ja sen säilymisestä liikkeellelähdössä. Alkuviikolla pidin itsekseni pienet setit läheisellä parkkipaikalla niin että koirat toimivat toisilleen häiriöinä toisen ollessa kytkettynä lähistölle aina kun toinen suoritti, ja otin riskin ja seuruutin Utua ihan jonkinmoisen pätkän. Paikka on vielä hieman hakusessa sivusuunnassa, mutta otettu paikka pysyy ja kontakti on oikein kiva. Oon onnistunut olemaan johdonmukainen vaatimustason ja palkan paikan suhteen, ja kun jatkan oikean paikan täsmentämistä tulee seuruusta saletisti hyvä in no time. 

Mä jaksan aina ihastella Utussa sitä miten sen suoritus muuttuu teknisen osaamisen myötä. Aina kun mä pyydän jotain minkä se ihan varmasti ymmärtää, se tekee ihan superhienosti ja lujaa, eikä se tee virheitä. Mökön tekninen osaaminen on myöskin vahva, mutta sen työmoraali on sen verran löysä että tekeminenkin on yleensä hieman suurpiirteistä ja ikivanhoista jutuista saa muistutella. Tai sitten mä vaan olen osannut vaatia Utulta asioita aina samalla tavalla, todellinen syy on varmaan jossain näiden juttujen välimaastossa. Oppimisprosessihan noilla on aivan täysin erilainen, Mökön ongelmanratkaisukyky on ollut pienestä asti ihan omaa luokkaansa siinä missä Utu tuijottaa haavi auki ja ajattelee perhosia jos ei heti sytytä. 

Meidän alokasluokan liikkeitä kun miettii, niin ihan jotenkuten kyllä jo menee. Paikkamakuu on varsinkin häiriöttä jo ihan mallillaan, häiriössä ei etäisyyttä voi kasvattaa täyteen mittaaan mutta eipä olla sitä ihan hirveästi vielä treenattukaan, mutta etäisyyttä ja kestoa lukuunottamatta liike on valmis liikkuroitavaksi. Seuruu on työn alla, jäävät on siinä pisteessä että Utu osaa mennä maahan mun peruuttaessa edellä, seisominen on vaiheessa jossa koiralle yhdistetään liikkeestä pysähtymistä ja istumasta seisomaan nousemista liikkeeksi jossa kuuluu seistä paikallaan neljällä jalalla. Mökön liikkeestä seisominen on sen parhaita liikkeitä ja toimii juurikin tällä ajatuksella että käskyn kuullessaan se nousee seisomaan tai vaihtoehtoisesti pysäyttää liikkeen. Luoksetulo on Utun lemppari, ainoastaan eteen istuminen on jäänyt vähemmälle kun halusin vaihteeksi opettaa näin, mikä on collien kanssa vähän haastavaa. Pitäisi hakea Mujusen kirjasta vähän helppiä sen opetteluun ylipäänsä, atm se on siinä tilassa että koira syö hyvällä ruokahalulla palkan vetoketjun kohdalta mun istuessani.

Luoksepäästävyyttä ei olla myöskään juuri treenattu, mä vähän luotan että koiran aikuistuminen hoitaa tän homman, varsinkin kun koira ei väistä vaan on ennemmin liian innokas. Nyt kun siellä kokeessa on oikeasti käynyt niin osaa ajatella näitä juttuja niin eri kantilta kuin aiemmin, me niin mennään Utun kanssa kokeilemaan heti kun on mahdollista.

Eniten vituttaa agility

Brutaali mutta todenmukainen otsikko. Mä olin viime sunnutaina neljä tuntia talkoilemassa meidän seuran pitämissä ykkös - ja kakkosluokan agilitykisoissa, kuskasin remmejä t-paita päässä auringossa ja kattelin paraatipaikalta touhua.  Muutamaa hankalaa kulmaa lukuunottamatta esimerkiksi kakkosten agilityradat näytti ihan kohtuullisilta, sellaisilta joista selvittäisiin treeneissä ilman suurempia suorituspaineita Mökön kanssa ihan hyvin.

Vaan enpä tiedäkään. Selvää on, että tällä hetkellä on ihan liian lämmin tehdä Mökön kanssa yhtään mitään perusliikunnan lisäksi. Se on yhtä täpäkkä kuin kaalilaatikko heti kun on yli kaksikymmentä astetta lämmintä. Se on oikeastaan näyttänyt viimeisen kuukauden keskisormea mulle muutenkin ihan joka lämpötilassa, vissiin mä treenasin sitä stressissä tokokokeisiin niin paljon että kun saatiin se koejännitys purettua niin Mökö nosti kuvitteelliset kätensä pään päälle ja poistui rakennuksesta. Multa meinasi mennä ihan todella torstain treeneissä hermo, kun koira ei jaksanut keskittyä toista estettä pidemmälle. Tehtiin sitten muiden kannustuksesta "jotain kivaa" eli käytännössä juostiin satunnaisiin suuntiin kentällä ja mä annoin sen poimia hyppyjä ja putkia omaan tahtiin yrittäen omalla nopeudella tuoda siihen touhuun edes vähän ripeyttä. Ihan hyvin se sitten jaksoi jonkinmittaisen pätkän, mutta kun mä oon niin kyllästynyt jatkuvasti helpottamaan aikuiselle ja pitkiä hienoja ratoja tehneelle koiralle ihan kaikkea ja jatkuvasti. Joten mä päätin että fuck it, en tee kesäkuussa Mökön kanssa mitään.

Mua kiukuttaa se että mä annan edelleen Mökön vetelyyden käydä mun hermoille. Se teki kuukausi sitten ykkösen ja onhan sen kanssa tehty kaikenlaista muutenkin, mä oon hommannut reippaamman ja paremman itselläni toimivan harrastuskoiran ja kaiken pitäisi periaatteessa olla ihan hyvin, mutta mua harmittaa silti etten mä osaa kaivaa tosta koirasta sitä sen potentiaalia kuin ihan satunnaisesti. Kun mä en vaan tiedä, että miten se löytyy. Ja mua harmittaa se, ei ihan samassa mittakaavassa kuin ennen, mutta joo, se harmittaa. 

Palatakseni otsikkoon, toinen juttu mikä mua harmittaa agilityssä on ihan minä itse. Musta tuntuu, että mä en kehity yhtään. Mä olen ollut nyt vaihteeksi vähän erilaisissa porukoissa, eri ihmiset on vetäneet treenejä, ollaan oltu viikon sisään kolmessa eri ympäristössä tekemässä erilaisia juttuja ja aina musta tuntuu että mä oon ekaa kertaa siellä sohlaamassa. Yksikään mun itsenäinen päätökseni ei tunnu tarpeeksi hyvältä, aina treenin alussa mä menen esittämään oman surkean variaationi joka pilkotaan osiin ja korjataan uusiksi. Ja sitten mä saan sen homman sujumaan, kunnes tulee seuraava rata ja mä oon taas ihan noviisi. Heti kun mä sisäistän yhden uuden jutun, kuten vaikka viimeviikkoisen päällejuoksun, mä unohdan toisen. Ei mun tällä kokemuksella tarvitsisikaan olla valmis menemään kolmosiin, mutta mua harmittaa kun mä en saa tarpeeksi onnistumisia jotka olisivat ihan puhtaasti opitun soveltamista.Tarpeeksi as in motivaation kannalta.

Utu on onneksi awesome. Sen tukalla jaksaa vähän agilityäkin kesäkuumalla, oltiin aamulla Toijalan kentällä Anne-Marin kanssa ja huomenna mennään tokoon ihan kaksistaan, koska Utu on reipas ja me - henkinen. Mä tykkään Utusta aina vaan lisää, se sopii mulle henkisiltä ominaisuuksiltaan ja se yrittää aina parhaansa. Tuli nyt sentään aika negatiivissävytteiseen postiin vähän fiilistä loppuun, mutta toisaalta mä oon aina lukenut ennemmin blogeja joissa on muitakin kuin ulkokultaisia onnistumistarinoita niin olkoot tää nyt yksi niistä.