Sohva kaipasi uutta nahkaa

Meidän lauma on kasvanut kolmihenkiseksi! Pieni sileäkarvainen tricolour-tyttö "Mailis" muutti meille perjantaina Jyväskylän kupeesta sijoitukseen, mutta nimi vääntyi pian meikäläisen suussa "Utuksi", sitä kun olin jo aikaisemmin hieman maistellut kun mietin seuraavalle pennulle nimeä. Neljäs yhteinen päivä on taittunut jo illaksi ja hienosti tuon kanssa arki kyllä sujuu. Hihnassa kävellään kuin vanha tekijä, pissat hoituvat melkein sataprosenttisesti ulos ja yksin ollessaan typy ei inahdakaan. 

Itse asiassa en ole kuullut pennun suustaan kertaakaan mitään piip-ääneen viittaavaakaan, mikä on äärettömän huippua. Är-ääniä meillä sen sijaan kuuluu tasaisesti, aina kun se luu jossa on Utun nimi on Mökön suussa, tai jos mä yritän taivutella häntä johonkin mikä ei häntä juuri sillä hetkellä kiinnosta. Jos jollakulla on käsitys collieista arkoina, hermostuneina ja pidättyväisiä, niin tervetuloa meille anytime. Täällä on yksi junioriversio, joka on puoliksi leijona. 

Ollaan käytetty ensimmäinen viikko enimmäkseen toisiimme tutustumiseen ja yhteisten pelisääntöjen opetteluun, aloiteltu arkitottikset kuten ruokakupin ja oven avautumisen odottaminen ja luoksetulo. Naksuttimen olen myös penskalle jo esitellyt, mutta ajattelin keskittyä enimmäkseen moottorin rakentamiseen ensimmäiset kuukaudet ennen kuin aletaan tosissaan opetteleman käskyjä. Mun fiilis on jotakuinkin samanlainen kuin silloin kun käyn ostamassa uuden tyhjän canvastaulun, tuntuu, että tähän vois tehdä vaikka mitä. 

Satuin eilen huomaamaan että samana päivänä oli alkanut TamSKin 10 kerran pentukurssin ilmoittautuminen ja naputtelin meidät sinne, nyt odottelen vaan sähköpostiviestiä että mahdettiinko mahtua mukaan. Siitä ainakin saataisiin mukavaa säännöllistä häiriötä heti reippaasti. Tällä viikolla ajateltiin Jennan kanssa käydä kentällä treenaamassa liikkurin kanssa tuota mun isompaani, sekä ottaa apparilla luoksetuloja Utulla. Lauantaina mennään hallille treenaamaan itsenäisyyspäivän rallikisoihin ja Utu pääsee mukaan haistelemaan putkia, siivekkeitä ja keppejä. Taidan jopa ottaa tuon kisapaikallekin mukaan jos vaan saan apukäsiä, siinä vasta meininkiä on tuolle ihmeteltäväksi ja Mökökin saa mukavan "Mäpäs pääsinkin, sä et"-buustin.

Mökön kanssa tehtiin eilen ohjattua seuraamista ja saatiin kommenttia että vasen täkäri on jees, mutta ysikymppiset falskaa kun mä en osaa edelleenkään kävellä niitä. Siinä sitten kiersin itsekseni parkkipaikkaa ja mietin että mitä kaikki ne ihmiset nyt sanoisi jotka pitävät mua muutenkin hulluna koiranaisena... Kontaktit kuulemma ihan ok, mutta Mökö on alkanut vähän edistää johtuen varmaan siitä että kun opetin vasenta kolmesataakuuskymppistä ralliin, jouduin sallimaan vinoja paikkoja että koiralle sai alkuun vihjeitä edistymisestä. Jäävä maahanmeno on alkanut taas arpomaan ihan silkasta harjoituksen puutteesta, mun pitäisi jostain kehittää toinen tokotreeni viikolle edes parin koiran kanssa että saataisiin tuohon varmuutta. Kun se siitä oikeastaan vaan puuttuu, koira tekee ihan eri motivaatiolla ne liikkeet jotka se osaa täysin, kuten esimerkiksi luoksetulon ja paikkiksen.

Huomenna tokavikaan agilityyn, ajattelin alkaa nyt kuvaamaan sitä sekä omatoimitokoa jotta saisin vähän objektiivisemman kuvan että miltä se oikeasti näyttääkään. Viimekerran ratapiirroskin on jo ylhäällä, niin seuraavaksi sitten niitä juttuja taas. Voi olla että joudun kuuden kerran mölliryhmään vielä kevättalvella Mökön kanssa menemään, en mä pysty pitämään tuosta lajista enää millään kauhean pitkää taukoa.

PUTK... Ei kun hyppy!

Viime viikot ovat olleet pääasiassa agilitypainotteisia, vaikka käytiinhän me eilen taas pitkästä aikaa treeneissä toteamassa että kyllähän se vaan jää liikkeestä paikalleen edelleen. Agilityssä ollaan siirrytty tekemään neljä, viiden, kuuden esteen pätkiä jotka ovat haastaneet ainakin mua ajattelemaan ihan urakalla, joskus oikean sijoittumisen ratkaiseminen kentällä on kuin pitkän matikan ylioppilastehtävä.

 

Toissaviikolla aloiteltiin A-estettä hyppy - putki - hyppy - putki - A - kuviolla. Mököhän ei tosiaan ollut moiseen mäkeen koskenut varpaallaankaan ennen, vaikka se on hallilla useaan kertaan osoittanut kiinnostuksensa sinne kiipeämiseen, mutta oon aina nämä halut torpannut koska oon hiljaa mielessäni pelännyt että se taittaa niskansa. Pieni estely oli kuitenkin samalla toiminut loistavana passiivisena hetsauksena, sillä luvan saatuaan koira sinkautti esteelle täysin tottuneesti. Alastulokontaktitkin sujuu aika hyvin jo, oon hyödynnellyt erinäisiä pyörätuoliluiskia yms. katuarkkitehtuuria lenkkien ohessa sen minkä olen ehtinyt. Mökön kanssa on muutenkin aina sujuneet helposti pysäyttävät liikkeet kuten tokon jäävät ja nyt agilityn kontaktit ja pöytä, sillä on kuitenkin sen verran enemmän malttia kuin paloa. 

Jokatapauksessa tää tehtävä sujui meiltä tosi, tosi kivasti. Viimeisestä putkesta tullessaan koira ohjautui automaattisesti takaisin mun luo kun kiinnitin tosissani huomiota omiin vartaloapuihini ja kiirehän siinä tuli kun sen A-esteelle lähetti. 

Viimeviikkoinen tehtävä oli agiopen Mujusen kirjasta bongaama putkiharjoitus, joka pisti kyllä ainakin meikäläisen takaisin ruotuun. Lähetys ensimmäiseltä putkelta jonka jälkeen valssi ja koira sisään seuraavan putken kauimmaisesta päästä, lopuksi kolmannen putken lähimmästä päädystä ja esteen yli maaliinlähetyksellä. Koira oli onnesta soikeana, mä takeltelin ja kompastelin itseeni minkä ehdin. Valssin jälkeinen lähetys oli kokoajan myöhässä, käsky oli myöhässä ja epävarmuus näkyi sitten siinä että koira hiippaili putkeen vähän nolon näköisenä, että itsekö nää hommat täällä pitää hoitaa. Tehtiin lisäksi myös keppitreeniä ja lähetyksiä eri kulmasta, koira hakee ihan hirveän hyvin itse mutta mä olin taas melkein joka kerta myöhässä. Mun pitäisi opetella vähän röyhkeämmin vaan huutamaan siellä hallissa vaikka ihmiset katsovat, tai kuten ohjaaja sanoi "Lähetä koira ennemmin itsevarmasti päin seinää kuin mene radalle ilman että tiedät mitä teet".

Ilmosin meidät rallyn avoimeen luokkaan joulukuulle, lokakuinen megamokailu vähän kummittelee vieläkin mutta pakkohan sinne satulaan on joskus nousta. Koiran vire on kyllä kolmannessa potenssissa tällä hetkellä siihen juoksujen jälkeiseen kaamoskauteen, että eiköhän meillä ihan hyvin mene. Itse asiassa liikkeisiin on tullut ihan hirveästi varmuutta viimeisen parin kuukauden aikana, mun on ilmeisesti käytävä aina ensin kokeessa toteamassa ettei osata ennen kuin lopullinen oppiminen tapahtuu.

Toko sen sijaan takkuaa, liikkeet on ok-hyvin hanskassa ja mölliin mennään heti kun päästään, mutta en tiedä kyllä että mitä sitten. Mulla olisi kovastikin mielenkiintoa ja kisaintoa, mutta taitaa olla turhan pitkäjänteinen laji tuolle koiralle kun viettiä ei kerta kaikkiaan vaan ole. Ehkä se vaatii vielä kypsymistäkin, mutta kyllä se alkaa jo kohtalaisen selvää olla että ei me taideta olla seuraavia varjovalioita. No, ehkä Mökö saa sen anteeksi, kun se on kuitenkin muuten maailman paras Mökö ;) Ai niin, ratapiirrokset on tehty Agility Blues - rataohjelmalla (joka kirjaimellisesti soittaa musiikkia all night long...).

Muutoksia

Kaikella aikansa, ne sanovat, ja niin tuli myös se hetki kun allekirjoittanut sai pitkän odotuksen jälkeen koiraystävällisen opiskelija-asunnon lähempää kaupunkia ja 14 kuukautta kestäneet roommate-bileet hyvän toverin kanssa päättyivät. Ollaan varsin hyvin ehditty jo hahmottaa koiran kanssa meidän uutta seutua, ja vaikka maisemat ovat kaupungistuneet on Kaupin metsäinen urheilupuisto ilahduttavan lähellä. Nyt kun emännän polkupyöräkin on vihdoin seurannut perässä tänne isoon kaupunkiin niin taidetaan jatkossa ottaa tavaksi käydä fillarilla ihmisten ilmoilla, ehkä poiketaan toistamiseen Kuninkaankadun koirakahvila Vainussakin.

Mökön sopeutumiskyky on ihailtava, tämä oli sen elämän toinen muutto ja koira oli kahden päivän jälkeen kuin kotonaan. Talo on hiljainen ja unelias ja neliöitäkin meillä on yli neljäkymmentä, joten mikäs tässä ollessa. Asiaa on varmasti auttanut myös se seikka, että kissa on väliaikaisesti viettänyt tähän asti aikaansa uudessa asunnossa meidän kanssa, mutta sekin vaihe loppuu tämän viikon mukana. Bella on ollut tässä blogissa varsin näkymättömässä osassa, mutta nyt voisin pitää pienen briiffin meidän amerikanihmeelle.

Bella on viime kuussa viisivuotispäiviään viettänyt maine coon - merkkinen kissa isolla koolla. Säkäkorkeutta löytyy koiraan verrattuna yli puolet ja painoakin taitaa olla neljännes, quite a handful siis. Väritykseltään Bella taitaa olla ruskeatabby, vaikka tästä emme ole ihan varmoja - meille kun nuo rotukissojen väritykset näyttävät lähestulkoon samalta.

Bella, alias Beltsi, Beltsu, Beltor, Belsebub (sekä kaikki variaatiot P-kirjaimella korvattuna) on raivostuttavin kissa, jonka olen koskaan tavannut. Bellan mielestä parasta on huutaa niin kovaa kuin karvatoosasta lähtee aamulla kello seitsemän, koska on riemastuttavaa kun kaikki heräävät uuteen kauniiseen päivään auliisti täyttämään ruokakuppeja ja avaamaan kylpyhuoneen hanaa. Jep, koska valitettavasti tuo kissa on sen verran älykäs, että seisonut vesi ei sen jälkeen kelvannut kun elukka teki havainnon että hanasta saa juoksevaa ja kylmää vettä.

Bellan mielestä sängyssä nukkuminen on ihastuttavaa. Omistajaansa, eli entistä kämppäkaveriani kissa rakastaa niin ehdoitta ja kunnioituksella, että asettuu polvitaipeeseen kerälle sänkyyn noustessaan, mutta mä olen ilmeisesti sen verran pahoja matkani varrella tehnyt, että mä ansaitsen tallomisen ennen asettumista. Varsinkin naamalle. Kynsillä mielellään. Ja sitten pitää hieman hieroa kalanmaksanahajuista suupieltä siihen naamaan myös, mahdollisimman isolle alueelle toki. En edes aloita kissan vessatavoista, sillä yritän säilyttää tässä blogissa jonkinnäköisen illuusion tyylistä.

Never the less, en ole koskaan nähnyt kissan ja koiran välillä sellaista sidettä kuin mun koiralla ja tolla kissalla on. Oltuaan erossa muutaman päivän ne putsaavat keskittyneesti toisensa korvat (Mökön tapauksessa myös ne vähemmän ihastuttavat ruumiinaukot), painivat päivittäin, jakavat muristen luut ja selvästi muutenkin viihtyvät keskenään. Kaikista meidän erimielisyyksistä huolimatta Bella hakeutuu mun viereeni sohvalle kerälle, laittaa pään kainaloon ja purisee tasaisesti tuntikaupalla niin sallittaessa. Myönnän, että tykkään tuosta kissasta ja koska entinen kämppikseni ei tällä hetkellä kaupungissa ole, en tiedä koska tapaamme kissan kanssa taas jälleen. Toivottavasti vielä joskus, koska on tää yhteinen aika tehnyt siitä tavallaan myös mun kissani. Kiitos Bella siis siitä koko tunteiden kirjosta jonka olet mussa herättänyt, en nimittäin tiennyt että kissalla voisi moisia kykyjä olla.

Koirapuoli on tällä hetkellä pääosin agilitypainotteista. Viime viikolla harjoiteltiin taakselähetystä puomi - putki - putki - kuviolla, ja vaikka alkuun koira räiski puomilla miten sattui, saatiin langan päästä hyvin nopeasti kiinni. Palkkasin jokin aika sitten hehkuttamallani hanskapalkalla, ja sainkin ohjeeksi käyttää rohkeammin lelupalkkaa ja nostattaa saalista, ettei koira keskity liian kirjaimellisesti seuraamaan kättä. Putkeenkin tuli kummasti vauhtia, kun rukkanen oli jo ilmassa kun koira ehti toiseen päähän. Tämä oli treenien ainut ohjattu osio, jonka lisäksi otin itsenäisesti hyppy - hyppy- hyppy - pussi - sarjaa sekä hyppy - kepit - rengas - sarjaa.

Käväistiin Jennan kanssa tänään Teivossa hevostarvikeliikkeessä etsimässä mantteleita, Svean kokoa jouduttiin tilaamaan mutta meidän mukaan lähti 50 - senttinen Weatherbeeta - kevytmantteli teddyvuorella. Haussa on ollut jonkin aikaa vaate joka pitäisi koiran lihasryhmät lämpiminä lämmittelyn ja suorituksen välissä lähinnä agilitytreeneissä,, ja tää oli niin kohtuuhintainen että lähti mukaan vaikka onkin kokonsa puolesta aavistuksen nafti.

Ihan näin nafti se ei kuitenkaan ole kuin kuva antaa ymmärtää, vaikka hieman enemmän reisiä jääkin paljaaksi kuin ihanteellista olisi. Koira kantaa kuitenkin häntäänsä varsinkin ulkona ylhäällä, ja mukavan myyjättären kanssa todettiinkin että kymmenen senttiä isompi koko ei olisi enää toiminut. Oikein sopiva takki kuitenkin talven odotteluihin ja automatkoihin, ja kohtalaisen pienellä vaivalla paranneltavissa jos siltä tuntuu.

Ai niin, käytiinpä sunnuntaina Turtolan Halloween-mätsärissä jossa sijoituttiin omassa sarjassamme punaisten koirien kolmansiksi. Palkinnoksi saatiin namppujen lisäksi hieno punainen vesinoutolelu - ehdottoman tarpeellinen näin marraskuussa koiralle joka ei ui metriäkään ;)