Piskibiili 2.0

Mä aloin saada pikkuhiljaa tarpeekseni siitä että mä tusasin jatkuvasti maantietä 1,3-litraisella, kolmiovisella pikkuautolla. Sit mua kyllästytti se että oli vaikea treenata kahta koiraa samalla vuorolla varsinkin aurinkoisella kelillä, kun collie tuli kevythäkistä sekunnissa läpi ja peräluukkuun oli mahdotonta sijoittaa metallihäkkiä. Joten ostin ihastuttavan taivaansinisen 1,8-litraisen Mazda 626 - farmariauton! Ja voi miten onkaan joka kilometri juhlaa, kun neljä vuotta suhisi menemään riisikupilla. Parasta vielä koko hommassa oli että riisikupin osti juurikin toivomanikaltainen taho, vaikka myönnän vääntäneeni pienen itkun kun näin vanhan rakkaan tulitikkuaskin vieraassa tallissa ohi ajellessa. Tämän postauksen kuvituksena siis toimii uusi päivitetty ajoneuvo, koska en pysty viemään edes roskista ilman että vilkaisen uutta purkkiani. 

Epistalkoilu jäi torstaina välistä, eikä täten tiedetty (huomasin tekstiä oikolukiessani puhuessani itsestäni ja koiristani me-muodossa...) perjantain korviketreeneistä joten menin paikkaamaan maanantain treeneihin kun tokokin oli peruttu. Rata oli superahdas ja välimatkat lyhyitä, mutta jos jotain positiivista niin oli aika helppo pysyä Utun perässä. Mökö lukkaili alkuun putkia ihan miten sattui ja kehtasi vielä köpötellä ärsyttävä virne naamallaan hitaaaasti ihan väärälle esteelle vaikka mä huusin paikallani seisoen sen perään, silloin oikeasti tuli kyllä vaan spontaani huutonauru itseltä sen sijaan että olisi mennyt totaalisesti hermo. Sitten kun mä ensin vähän koulutin sitä ja lopuksi kehuin ylenpalttisesti niin se teki ihan hyvällä fiiliksellä hommia, mutta en mä kyllä vieläkään ole kauhean vakuuttunut. Pakko sitä on treeneihin ottaa kun treeneissä menee lenkityksineen monta tuntia työpäivän päälle, mutta otetaan vaikka vähän tottista pk-kentällä sit jossain välissä. 

 

Mahdotonta sanoa onko kyse kemiasta, sattumasta, tuurista vai ihan oikeasti kertyneestä kokemuksesta, mutta mä oon oikeasti nyt onnistunut aikaansaamaan koiran joka tekee juuri sopivassa vireessä lähestulkoon päivään katsomatta mitä tahansa hommia. En ole ottanut Utun kanssa mitään kovin tiukkoja tavoitteita esimerkiksi liikkeiden oppimisen suhteen, mutta yllätyin tänään kun huomasin että leikkipainotteinen, hyvin lyhyt ja satunnainen treeni on tuottanut ihan superhyvän perusasennon. Koira osasi jopa puolen sekunnin viiveellä korjata kun tuli erään kerran liian eteen, mitä en ole koskaan edes pyytänyt sitä tekemään, ottanut vaan alusta helpottamalla. Sen onnistumisprosentti on muutenkin niin hyvä, että aloin pohjustamaan seuruun käännöksiä tekemällä perusasentotreeniä kääntymällä 90 asteen käännöksiä paikallani. Ja voi että miten näppärästi se kävikään, varsinkin kun muistelee miten pitkään ja miten pienestä aloittamalla viime vuonna etsittiin Mökön takajalkoja. Onhan Utun fysiikka muutenkin ihan eri tasolla, ilmeisesti jotkin koirat vaan hallitsevat itsensä treenittäkin paremmin.

Seuruuta oon pyrkinyt tekemään mahdollisiman vähällä imutuksella, koska Utu jää hirveän helposti erilaisiin apuihin kiinni. Lähinnä siis oon palkannut perusasennossa pysymisestä ja sen kontaktista, kontaktista seuruu-käskyn yhteydessä ja sen säilymisestä liikkeellelähdössä. Alkuviikolla pidin itsekseni pienet setit läheisellä parkkipaikalla niin että koirat toimivat toisilleen häiriöinä toisen ollessa kytkettynä lähistölle aina kun toinen suoritti, ja otin riskin ja seuruutin Utua ihan jonkinmoisen pätkän. Paikka on vielä hieman hakusessa sivusuunnassa, mutta otettu paikka pysyy ja kontakti on oikein kiva. Oon onnistunut olemaan johdonmukainen vaatimustason ja palkan paikan suhteen, ja kun jatkan oikean paikan täsmentämistä tulee seuruusta saletisti hyvä in no time. 

Mä jaksan aina ihastella Utussa sitä miten sen suoritus muuttuu teknisen osaamisen myötä. Aina kun mä pyydän jotain minkä se ihan varmasti ymmärtää, se tekee ihan superhienosti ja lujaa, eikä se tee virheitä. Mökön tekninen osaaminen on myöskin vahva, mutta sen työmoraali on sen verran löysä että tekeminenkin on yleensä hieman suurpiirteistä ja ikivanhoista jutuista saa muistutella. Tai sitten mä vaan olen osannut vaatia Utulta asioita aina samalla tavalla, todellinen syy on varmaan jossain näiden juttujen välimaastossa. Oppimisprosessihan noilla on aivan täysin erilainen, Mökön ongelmanratkaisukyky on ollut pienestä asti ihan omaa luokkaansa siinä missä Utu tuijottaa haavi auki ja ajattelee perhosia jos ei heti sytytä. 

Meidän alokasluokan liikkeitä kun miettii, niin ihan jotenkuten kyllä jo menee. Paikkamakuu on varsinkin häiriöttä jo ihan mallillaan, häiriössä ei etäisyyttä voi kasvattaa täyteen mittaaan mutta eipä olla sitä ihan hirveästi vielä treenattukaan, mutta etäisyyttä ja kestoa lukuunottamatta liike on valmis liikkuroitavaksi. Seuruu on työn alla, jäävät on siinä pisteessä että Utu osaa mennä maahan mun peruuttaessa edellä, seisominen on vaiheessa jossa koiralle yhdistetään liikkeestä pysähtymistä ja istumasta seisomaan nousemista liikkeeksi jossa kuuluu seistä paikallaan neljällä jalalla. Mökön liikkeestä seisominen on sen parhaita liikkeitä ja toimii juurikin tällä ajatuksella että käskyn kuullessaan se nousee seisomaan tai vaihtoehtoisesti pysäyttää liikkeen. Luoksetulo on Utun lemppari, ainoastaan eteen istuminen on jäänyt vähemmälle kun halusin vaihteeksi opettaa näin, mikä on collien kanssa vähän haastavaa. Pitäisi hakea Mujusen kirjasta vähän helppiä sen opetteluun ylipäänsä, atm se on siinä tilassa että koira syö hyvällä ruokahalulla palkan vetoketjun kohdalta mun istuessani.

Luoksepäästävyyttä ei olla myöskään juuri treenattu, mä vähän luotan että koiran aikuistuminen hoitaa tän homman, varsinkin kun koira ei väistä vaan on ennemmin liian innokas. Nyt kun siellä kokeessa on oikeasti käynyt niin osaa ajatella näitä juttuja niin eri kantilta kuin aiemmin, me niin mennään Utun kanssa kokeilemaan heti kun on mahdollista.

Posti toi, posti toi... Mökön

Paljon on pikkujuttuja jäänyt taas kertomatta joten tää olkoot syysloman official rästientry! Aloitetaan vaikka siitä että sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni ja teetettyä autonikkunaan tarran koiran valokuvasta, Mököä kun ei (yllättäen) löytynyt yhdenkään puljun valikoimasta. Artun Koiratarvike toimitti nopeasti ja edullisesti mulle hienot Mökö-tarrat, suosittelen mikäli jollakulla on tarvetta vastaavalle tuotteelle. Asensin sen eilen tohkeissani uljaan koira-autoni takaikkunaan ja lopputulos näyttää tältä.

Vietin pitkästä aikaa viikonloppua edellisessä opiskelukaupungissani Hämeenlinnassa jonka koirapuistossa tavattiin sunnuntaina pentuajan toverit Rokka ja Jedi. Olisi pitänyt nauhoittaa se ulina minkä toi koira piti jälleennäkemisen riemusta, ääni oli ihan käsittämätön muuten niin korrektille koiralle. Puolitoista tuntia viihdyttiin siinä sitten rupatellen ja valokuvia ottaen, päivitettiin myös mun puolitoista vuotta sitten ottamani talvikuva kun koirat olivat vielä ihan penskoja.

Rokka, Mökö ja Jedi maaliskuussa 2011

Rokka, Mökö ja Jedi lokakuussa 2012

Meidän Rokastahan kasvoi sitten ihan kohtalaisen iso mies lähemmälti 60 kilon elopainolla, eipä paljon näytä tuo oma piski vieressä miltään. Oli hauskaa kun koirat tapasivat taas pitkän ajan jälkeen ja että saatiin ihan vaan päättämällä sovittua tapaaminen vaikka kaikki kolme asuvat nykyään Hämeenlinnan ulkopuolella. Pakko kyllä ajella joku viikonloppu Ahvenistolle kun tulee lunta, siitä ei paljon lenkkimaasto parane.

Meillä oli eilen pitkästä aikaa toko ja vaikka mua alkuun jotenkin vähän hirvitti niin meillä meni yllättävän kivasti. Otettin alkuun paikalla istumista muutama minuutti jota ollaan tehty niin vähän että kävin muutaman kerran palkkaamassa ihan vaan jotta koira ei heitä pitkäkseen, mutta hienosti pysyi kyllä. Ohjaaja katsoi kaikilta jäävän maahanmenon joka on päässyt rallyn vuoksi vähän ruostumaan, mutta kyllähän se sitten vaan tipahti kun käskettiin ja saatiin vielä kommenttia että aika kivasti meni ja että koira on paljon touhukkaampi kuin yleensä. Itse tietty ennakoin kun jännitti jostain käsittämättömästä syystä kamalasti ja se vasen käsi taas kiertyi tonne alaselkään, pitää oikeasti alkaa kiinnittämään enemmän omiin vartaloapuihin huomiota. Lopuksi otettiin hihnassa seuraamista ja kolmen minuutin paikkamakuu ja voi hittolainen että toi on idioottivarma, ainakin sen kanssa on jotain tehty oikein.

Onnistuin vahingossa eilen nostattamaan koiran virettä eräänlaisella lelupalkalla, kun koira kehujen päätteeksi varasti multa tumpun kädestä ja juoksi hulluna muristen kahdeksikkoa pitkin parkkipaikkaa. Tuli oikein typerä olo että miksi en ole koskaan ymmärtänyt edes tarjota moista, varsinkin kun kuuntelin koko kesän äidin valitusta siitä että puutarhahommia on mahdoton tehdä kun koira varastaa ja rei'ittää joka hansikkaan. Nyt siis hankintalistalla on mahdollisimman rumat mutta lämpimät treenirukkaset jotka pitävät mut lämpimänä ja kestävät koiran palkkaantumisen.

Ja niin, meillä kävi pari viikkoa sitten koirahierojaopiskelija kun Mökö pääsi projektikoiraksi. Hieroja antoi tunnin kevyen ja lämmittelevän hieronnan johon Mökö suhtautui just niinkuin olisi kuvitellutkin, silmänvalkuaiset vaan vilkkuivat silkasta järkytyksestä kun joku räpelsi taukoamatta tunnin, jos joku koira osaa näyttää kiusaantuneelta niin meidän musti. Loppua kohden se kyllä silminnähden jo vähän rentoutui ja varattiinkin tälle viikolle toinen kerta, jospa se ei nyt olisi enää niin outoa. Lihakset olivat suhteellisen hyvässä kunnossa, hieman jännitettä löytyi oikeanpuoleisesta lavasta joka on kuulemma yleistä harrastuskoirille jotka liikkuvat paljon ohjaajan vasemmalla puolella. Selästä tuntui aluksi löytyvän pientä jumitusta mutta se ilmeisesti aukesi hieronnan aikana.

Aika realistinen kuva alkaa olla koiran kunnosta kun nyt on syksyn mittaan kuvailtu ja hierottu ja harrastettu, hyvä fiilis tulee itselle kun tuntee koiran jo aika monella eri tasolla.

Tee-se-itse: Tila-auto

Yksi koiraharrastuksen ehdottomasti parhaita puolia lienee rajattomat varustelumahdollisuudet. Mun sisäinen materialistini pääsee aina valloilleen tarvikeliikkeissä missä joka lieka, panta, naksutin ja jopa juoksusuoja on saatavissa sateenkaaren kaikeissa väreissä. Tunnustan myös sortuvani "kaikilla muillakin on"-hankintoihin, tottakai meidänkin koiralla on oltava purppuranpunainen noutajatalutin sekä niitein koristeltu puolikurra, joita ei koskaan käytetä. Koska MÄ haluun.

Viime viikolla keksin että haluan autoon koiraveräjän, koska se on maailman kätevin hankinta mätsäreitä, treenejä ja kisoja ajatellen, enkä ymmärtänyt miten olin pystynyt olemaan koiraharrastaja näinkin pitkään omistamatta sellaista. Ongelmaa yllättäen tuotti se seikka, että mun auto on kolmiovinen hatchback. Ei hyvä. No, mun oli silti pakko saada koiraveräjä, joten mä keksin että tilaan autoon sopivan kevythäkin, koska tokihan siitä nyt penkit kaatuu.

Seuraavaksi ongelmaksi muodostui se, että kukkaroystävällisistä malleista puuttui pitkältä sivulta avaamismahdollisuus ja halusin häkin ehdottomasti poikittain. Sitten tarvittiin vielä oikea koko, ja mun täytyy sanoa miten hämmentävää on että mun 20-kiloiselle, polvenkorkuiselle koiralle piti valita vähintään XL-koon häkki. Oikeasti? Mihin ne tanskandogit menee, leikkimökkin? Ainut vaan, että tarpeeksi korkeat häkit olivat aina liian leveitä auton precis 93 senttimetriä leveään takatilaan. Lopulta löysin vähän vähemmän kukkaroystävällisen mallin joka täytti kaikki mun hurjimmat unelmat, ja se toimitettiinkin vain kahdessa päivässä Tassun & Tarvikkeen verkkokaupasta.

Tänään kävin luonnollisesti ensin treenaamassa Jennin kanssa ennen kuin sain aikaiseksi toteuttaa tän köyhän miehen koiraveräjä-vision, mutta kotipihassa naapurien tuomitsevien silmien alla sain aikaiseksi tällaista.

Fantastisen hyvä. Tai ei oo, mutta paras mihin pystyin! Nyt toi auto menee mulla vielä jokusen vuoden jos muuten pää kestää. Sitäpaitsi yleensä takapenkkien täyttyessä ihmismatkustajista myös valituksen määrä kasvaa eksponentiaalisesti, joten nyt on minimoitu sekin ongelma.