Kuninkuusravit

Mua melkein välillä hävettää kirjoittaa tätä blogia, koska usein kun olen juuri perustellut kappaleellisen miksi en vielä aio tehdä jotain, yleensä teen sen saman viikon sisällä. Agilityjalkaa pompotti ja kaapin pohjalta löytyi vielä yksi lahjakortti, joten pistin TamSKille ilmon ja lähdin korkkaamaan kolmosia Utun kanssa viime lauantaina.

Mulla ei ollut pahemmin odotuksia, joten hämmästyttävästi mua ei myöskään jännittänyt tippaakaan. Oli kerrankin vaan ihan mukava mennä vailla mitään odotuksia tai lopputuloshaaveita. Kunhan se nyt radalla pysyisi eikä satuttaisi itseään. Tuomarina kolmosilla oli Huittisen Anne, rataprofiilit ennakkotietojen mukaan nollamyönteisiä ja kelikin oli mukavan leuto. Kävin Utun kanssa reilun tunnin metsälenkin aamupäivällä ja päätin kokeilla ottaa sen kevythäkkiin sisälle halliin odotteluajoiksi, ettei tarvitsisi hakea koiraa luistinrataa muistuttavan parkkipaikan poikki jatkuvasti. 

Ensimmäinen rata oli mukavaa, suoraviivaista rallattelua. Ensimmäinen virhe sattui kepeillä jonne yritin mennä niistämään, mutta eipä siitä hommasta niin paljon rutiinia ole että se tälleen 1,5 kuukauden treenitauon jälkeen noin nostattavassa tilanteessa toimisi, väärään väliin siis kovasta yrityksestä huolimatta. On the other hand, pääsin tekemään keppien jälkeen persjätön kisatilanteessa mikä oli mahtavaa koska a) uskalsin koettaa enkä pelannut varman päälle ja b) Utu kesti sen hienosti, eikä mennyt edes täpärälle. Linjat menivät kuitenkin keppihötäkässä vähän sekaisin ja ajoin koiran ohi muurilta. Kolmas moka sattui loppusuoralla jossa jäin väärälle puolelle putkea toiseksi viimeisimmän hypyn ollessa enemmän putken toisen sivun puolella. Pitäisi tehdä rutkasti tuota loppusuoran eteenmenoa myös putkesta ja niin että hypyt eivät ole aina linjassa keskenään. Radasta ei ole videota kovasta yrityksestä huolimatta, sillä pokkarista oli loppunut akku jo heti lähdössä. Pitää yrittää jatkossa muistaa varmistaa lataus ennen lähtöä. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä hylly, se nyt tiedetiinkin että kepit on Utun heikoin este ja kieltoja meille sattuu kisoissa kun en joka estettä muista ohjata ja sekoilen verkkareissani herkästi virheiden jälkeen. Koiralla oli kuitenkin superhyvä vire, meni lujaa mutta ei rääkynyt, kontaktit pelasi joka esteellä tosi mainiosti ja moni tuli onnittelemaan jälkeenpäin että kun koira saa kokemusta siitä tulee ihan ässä. 

Luokat olivat tyypillisesti isot ja odottelua tuli paljon, B-radalle kun lähdettiin niin näin samantien Utun naamasta että nyt on kerätty kekkulia kevythäkissä enkä ollut varsinaisesti väärässä. Kamalaa märinää vuoroa odotellessa ja lähdössä, kuulin Utun mutinan kolmannelle esteelle asti. Vitosella tuli kiire, sain seivailtua kaarron kautta ja sitten taas rämpylöin niistämään kepeille, mikä oli näin jälkeenpäin tarkasteltuna aika turha muuvi, olisinpa antanut hakea vaan kun linja oli ihan hyvä ja vihjeenkin kun olisi vaikka sanonut niin olisi voinut olla vielä parempi. Keppien jälkeinen kohta oli mun suosikkini kun Utu lähti suu vaahdossa hypyn ohi paahtamaan takaseinään, muistan että nauroin radalla ääneen kun en nähnyt sitä tulevan en niin yhtään. Loppukikkailuissa nyt meni miten meni, saatoin liian pitkälle takaakiertoon, myöhästyin hyppyhässäkältä, hukkasin koiran ja sanoinkin sille että ei musta tänään oo sun kartturiksi ja maaliin. Vieläkin naurattaa, vaikka toi Utun höpöhöpö-vire on todellisuudessa mulle vielä liian kova pala, kun se ei ihan hirveästi anna anteeksi kun kierrokset on tossa kuosissa. 

Summa summarum, paljon tarvitaan toistoja monessa teknisessä jutussa ja ihan sitä henkistäkin turtumista. Kuitenkin paljon hyviäkin pätkiä, tosi hyvät kontaktit ja hyvää kyytiä painelee. Mä en vaan valitettavasti ole puoliksikaan niin taitava kun mä ihan hirveästi haluaisin olla, pitäisi oikeasti nyt suorittaa ryhtiliike ja alkaa treenaamaan useamman kerran viikossa ja käydä kouluttautumassa aina kun tilaisuus tulee tarjolle. Maaliskuuksi sain kuitenkin otettua vapaakortin ja eiköhän me ensi kuussa mennä taas parit radat juoksemaan, ei sitä kai muuten opi kuin tekemällä.

Harrastuskoiran psyykkisestä hyvinvoinnista

Eksyin monen mutkan kautta tänään illalla lukemaan tätä tekstiä ja mussa heräsi vastustamaton halu pohtia samoja asioita omasta näkökulmasta sillä kokemuksella kuin mitä mulle on ehtinyt neljän koirallisen vuoden aikana kertymään. Itse asiassa Mökön kotiutumisesta on näinä päivinä itse asiassa hyvinkin tarkalleen neljä vuotta, mikä tuntuu loppujen lopuksi paljon pidemmältä ajalta. Enhän mä oikeastaan enää edes muista, millaista elämä oli ilman sängyn laidalla odottavia aamuneniä, metsälenkkejä ja onnistumisen fiiliksiä kun saa täysin toisenlaisen elämänmuodon ymmärtämään, mitä mä sen toivoisin tekevän. Tai ilman aamupissatuksia, ripulikakkaa tai anaalirauhasia, mutta tää muisteluhan on nyt vaan tällaine korea kakku, joten unohdetaan ne toistaiseksi. 

"Me aktiiviset koiraharrastajat usein koemme olevamme huomattavasti parempia koiranomistajia, kuin naapurin Mustin omistaja, joka vain lenkkeilee koiransa kanssa. Meidän koirillammehan on harrastukset, ruokavaliot, lisäravinteet, BOTit, magneettitakit, fyssarit, osteopaatit, akupunktiot...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään asiaa ja unohdamme materialistisuuden, mitä jää jäljelle? Ovatko koiramme todella fyysisesti ja psyykkisesti hyvinvoivempia kuin naapurin Musti? Millä perusteella? Ja kenen mielestä?" 

En lainaa tekstiä enempää, se kannattaa käydä lukemassa itse. Mutta mä ainakin voin nostaa tässä kohtaa lavan pystyyn ja tunnustaa tunteneeni freudilaista paremmuutta, kun olen saanut joskus alleviivata tärkeänä sitä että meillä koirat ovat käytössä eivätkä näytössä, kun tukevan shownoutajan omistava sukulaistäti on höhötellyt tälle piiperrykselle, jota kohtaan poden tunteiden paloa. Kukapa ei saisi siitä psyykkistä mielihyvää ja pontta, kun laskeskelee koiran menneitä ja tulevia treenejä, hierontojen säännöllisyyttä ja koiran saamaa päivittäistä sinkkiannosta. 

Vaan eivätpä esimerkiksi nuo meikäläisen elukat missään piinkovassa virassa ole. Mökön kohdalla olen esimerkiksi tehnyt sen huomion, että se on huomattavasti rennompi ja tyytyväisempi koira kun se saa juosta päivittäin hihnatta, haistella ja kuopsutella, kieriä toisinaan puistosta löytyneessä ihmisulosteessa ja ehkä toisinaan suorittaa tempun tai pari ylimääräisen perunalastun eteen. Tämä tosin johtuu myös itsekriittisestä ja kunnianhimoisesta, mutta ennenkaikkea kädettömästä ja kokemattomasta ohjaajasta, joka opetti sille nuoresta pitäen että työnteko on toisinaan hauskaa, toisinaan ei. Silti väittäisin että vaikka Mökö nauttisikin yhteistyöstä mun kanssani suunnattomasti, sen elämänlaatu ei olisi merkittävästi korkeampi kuin tällä hetkellä. Oikeastaan Mökön elämänlaadussa tapahtuikin muutos parempaan silloin kun päätin ottaa toisen koiran jonka kanssa lähestymistapa moneen asiaan vakioitiin alusta asti eri tavalla ja Mökö pääsi herkästi kiukustuvan emännän ikeestä.

Sitäpaitsi, meillä eletään varsinkin sydäntalvella hyvinkin pitkälti todella tavallista elämää. Pitkistä metsälenkeistä en tingi kuin kovalla pakkasella, mutta esimerkiksi tänä vuonna ei olla tehty säännöllisesti, no, yhtään mitään muuta. Utun sisaren omistaja liitti kennelin Facebook-ryhmään tässä taannoin kuvan koirastaan sohvalla ja kirjoitti että pitivät kyseisenä päivänä taukoa harrasteista ja ottivat rennosti. Ajattelin silloin, että meillä on pidetty suunnilleen koko kuukausi taukoa harrasteista, tuntematta siitä yllättäen kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Toki meillä naksutellaan ja tottistellaan lähes päivittäin muutama toisto, mutta Facebook-päivityksen (virallinen treenibarometri) arvoista tohinaa en ole tainnut saada aikaiseksi kuin kerran tänä vuonna.

 

Treenien ja kisojen ruuhkahuippu ajoittuu meillä vuosittain kevääseen ja keskikesään, jolloin kentällä kuluu helposti neljä iltaa viikossa. Tänä vuonna tuskin päästään yhtään vähemmällä, koska mulla on kaksi ryhmää vedettävänä ja tottakai treenaan Utun siinä sivussa, plus agility, plus tokon kisaryhmä, plus plus. Oikeastaan kaikkein kiireisin aika on mulle jo aavistuksen liian kiireistä, enkä koe koiran saavan merkittävästi enempää elämänlaadullista tai koulutuksellista hyötyä kuin esimerkiksi 1-2 treenistä viikossa. Toinen mikä mua pelottaa kovassa tahdissa on tietämättömyydestä aiheutuva pelko koiran terveydestä. Utu lämmitellään ja jäähdytellään ennen raskasta fyysistä koitosta, venyttelen sen kotona treenin jälkeen, pyrin ruokkimaan sitä tasapainoisesti ja kaikki sen tarpeet täyttäen, käytän tarvittaessa lämpöloimea ja kutsun hierojan käymään säännöllisesti. Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tiedän koiran lihashuollosta ja mitä sovellan arjessa. Ja koska koira on kerrasta toiseen pieniä lapajumeja lukuunottamatta vasteeton, oletan sen riittävän. Vaan jospa jumeja alkaisikin ilmaantua, jos sitä hypytettäisiin enemmän kuin kaksi kertaa viikossa, mikä on meillä ollut toistaiseksi maksimi?

Säästän myös mielelläni koiraa, omaa psyykettäni sekä kukkaroani kilpailemalla hillitysti ja pitämällä varsinkin agilitykilpailujen välillä useamman viikon väliä. Viime vuonna kilpailin puolen vuoden aikana 12 starttia, mikä tuntui ihan sopivalta tahdilta. Kaiken kaikkiaan yritän sanoa ilman turhia jeesusteluita, että oli kuitenkin huojentavaa lukea jonkun muun ajatuksia tekstistä ja nyökytellä hyväksyvästi sille että koiran treenin määrä ei ole suoraan verrannollinen sen onnellisuuteen. Vaikka olenkin vaativasta luonteestani huolimatta selvinnyt lomakausista piiskaamatta itseäni ihan hirveästi. Ja että verkkaisemmilla ajanjaksoilla saatan tehdä jopa palveluksen herkästi kiihtyvälle agilitykoiralleni, kun sitä ei altisteta viikoittain kisojen + kisoista kiihtyvän ohjaajan paineelle. Koira palautuu, koiran motivaatio kohoaa, ohjaaja osaa lähestyä ongelmia eri tavalla ja pikkuhiljaa pakkopakkopakko helpottaa. 

Point being, jokaisen tulisi toisinaan tehdä retki oman harrastamisen psyykkiseen ytimeen ja kysyä itseltään koiraa peilaamalla, onko koira todella hyvinvoiva vain (ja myös) silloin kun ohjaajan omatunto on puhdistetu ruuhkaisella kalenterilla. Ja onko löyhemmistä ajoista todella aihetta piiskata itseään. Ja ennenkaikkea kyseenalaistaa sen kaiken tarpeellisuutta ja sopivuutta itselle ja omalle koiralle, mitä käy kurkkimassa ja salaa kadehtimassa kanssaharrastajan blogista.

Alkuvuoden taivastelut

Koetoimitsijakurssin ykkösosa tosiaan oli ja meni, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään erityisen kattavaa yhteenvetoa. Hyvää yleissettiä ja paksut prujut messiin, hauskaa miten monen eri koemuodon harrastaja löytyi niin pienestä tilasta. Meikäläinen taisi olla ensimmäinen Nokian porukoista, jengiä nauratti kun suunnilleen kymmenen ihmistä mun jälkeeni esitteli itsensä ja lisäsi "Nokian Palveluskoiraharrastajat, pk-lajit"...

Kuun vaihteessa käväisin taas Tuomarlassa jelppimässä Marjoa Nemon kanssa, koirat messissä tottakai. Nemppa oli alusta alkaen terhakkaana touhussa mukana, mitä nyt kuolaimet hidastivat ikävästi palkkanamppujen mutustamista ja pihatiellä sijaitseva läiskä aiheutti hieman häiriötä. Mullakin oli tällä kertaa paljon paremmin homma hanskassa eikä uusi tilanne sotkenut enää kriteeriä, palkkaus pelasi ja jalassa oli tarpeeksi paksu sukat.

Helmikuussa on ollut tarjolla useampia aksakisoja, mutta jokaiselle kisapäivälle on tullut aina jokin meno niin hankaliin aikoihin että oon jättänyt sitten kuitenkin ilmoittamatta. Eikä oikeastaan edes harmita, eihän me treenattu taas olla ihan hetkeen eikä muutenkaan jotenkin vain ole huvittanut. Lähinnä koirien aktivointi on liikunnan lisäksi muodostunut olkkarissa naksuttelusta, Utu on opiskellut rally-tokon perusteita ja Mökön päätä on muutoin rasitettu. 

Vähän ollaan myös paneuduttu Utun seuraamisen edistämiseen uudella palkan paikalla, mutta melko leppoisaa ulkoilmaelämää ollaan muuten elelty. Utusta kyllä huomaa että se on tottunut kovempaan tahtiin, virtaa olisi vaikka mihin ja lenkillä se tarjoaisi kovasti itseään toimintaan säännöllisin väliajoin. Kyllä se maaliskuussa sitten taas mäjähtää, mutta uusi työpaikka ja muutto isompaan asuntoon verottaa henkisiä voimavaroja hetkellisesti.

Mökö menee ensi viikolla rokotuksille, joiden yhteydessä otan puheeksi selän kuvaamisen. Päivi kävi muutama viikko takaperin toteamassa että Utu on loistavassa kunnossa, mutta Mökö jälleen jumissa. Korkea aika kuitenkin olisi. Ilahdutin koiria myös tilaamalla Peteltä pedin joka livahti matkalla niin isoksi että kumpikin koira mahtuu sille ja tilaa olisi vielä kolmannelle.