Yllinkyllin kuulumisia

Photobucketin third party sharing-sekoilu tuli tiensä päähän ja tädillä on asiaa, joten Hundkarusellen taas pyörähtäkööt. Se siis tarkoittaa sitä, että melkein kahden vuoden kuulumiset on purettavana. No kirjoitetaan nyt, voi sitten hamassa tulevaisuudessa palata menneisyyteen.

Vuodesta 2017 jäi päällimmäisenä mieleen Yllin tammikuiset luustokuvat, jotka jouduttiin lonkkien osalta uusimaan vinojen kuvien vuoksi. Kuvautin lonkkien ja kyynärien lisäksi selän sekä olkavarret, kaikki tuli käytännössä terveenä takaisin. Lonkat lausuttiin B/B uusintakuvista, soitin kuitenkin Limanilta perusteita koska ne näyttivät omaan ja kasvattajan silmään varsin hyviltä. Pienestä mataluudesta jäi vähän rajan alle, mutta hyvin ovat kuopissa ja tuntuvat lievästi sanottuna menoa kestävän. Kesällä kävin kisaamassa LeVeKillä viimeisen kerran Yllin kanssa rally-tokon alokasluokassa ja syksyllä startattiin Nokialla avoimessa. Ylli suoritti myös BH-kokeen hyväksytysti ToiSKilla lokakuussa, tuomari piti sen työskentelystä kovasti.

Utu kisasi säännöllisen epäsäännöllisesti agilitya, sm-kisat jäivät sinä vuonna väliin pitkän välimatkan vuoksi mutta piirinmestaruuksissa käytiin olemassa ihan yhtä tasaisen epätuloksekkaita kuin ennenkin. Omassa elämässä tapahtui muutama aika merkittävä kuperkeikka, joten uusiin olosuhteisiin totuttelu haukkasi osansa koiraharrastusrintamalta. Mökö eleskeli koko vuoden terveenä ja erinomaisena kotikoirana. Koko porukka kävi säännöllisesti kraniossa ja pysyi terveenä.

Tein muutamia käytännön järjestelyitä treenieni suhteen, erosin ToiSKista loppuvuodesta 2017, liityin LeVeKille sekä ryhdyin SCY Pirkanmaan sihteeriksi tammikuun vuosikokouksessa. Kaikki ratkaisut olivat hyviä. Toijalassa ei ollut enää mulle sopivia treeniryhmiä ja kouluttamisesta teki mieli pitää taukoa. LeVeK on ollut juuri sellainen kuin toivoinkin ja collieyhdistys on ollut terveellisin yhdistyskokemus pitkään aikaan; kulunut vuosi on mennyt siivillä ihanan ja samanhenkisen porukan kanssa, talkoita on ollut mukava tehdä ja tapahtumissa on ollut äärimmäisen mukavaa.

Keväällä käytiin Yllin kanssa kokeilemassa tokon alokasluokkaa, joka läpäistiin 183 pisteellä ja kolmannelle pallillekin päästiin. Koira ei ihan tehnyt oman tasonsa mukaisesti, vire kärsi hieman taas vähän erilaisesta koesuorituksesta, mutta kesti silti hienosti koko suorituksen. Ylli on juna, sillä vaihteella mennään millä kehään tullaan. Kokemus oli kuitenkin erinomaisen hyvä. Koska meillä on TK1-koiria kotona jo kaksi ja Yllin kanssa pyrkimys on edetä jonakin päivänä erikoisvoittajaluokkaan asti, ei aiota tehdä koulutustunnuksia varsinkaan alemmista luokista. Lisäksi taputeltiin rally-tokon avoin luokka kesäkuussa osallistumalla ensin piirinmestaruuskisoihin NPKH:n joukkueessa ja viikon kuluttua omiin kisoihin. Piirinmestaruuksista tuomisiksi saatiin joukkuehopeaa, johon osallistuttiin Yllin kanssa 97 pisteen tuloksella. Seuran omat kisat tuottivat 91 pistettä, jolla saatiin koulutustunnus.

Utu kävi kesäkuussa kokeilemassa tokon avointa luokkaa Nokialla, mutta helteinen sää, pölyävä kenttä ja koiraa parhaansa mukaan häiritsevä ohjaaja jättivät ykköstuloksen 2,5 pisteen päähän. Että olinkin ihan uskomattoman pihalla, kaikki kunnia Harri Laisille ja liikkeenohjaajarouvalleen kun olivat niin ystävällisiä ja huumorintajuisia. Nollattiin ensin liikkeestä istuminen jonka koira meni maahan, ja viimeinen pönttöniitti tuli kun Utu lähti kiertovihjeellä hyppäämään sivustalla olleen hyppyesteen. Tästä sisuuntuneena käytiin heti heinäkuun alussa Kaukajärvellä sakemanniyhdistyksen kokeessa repimässä se viimeinen ykkönen 278 pisteellä. Kamala, epäinhimillisen pitkä avoin luokka kohtasi siis loppunsa kolmen eri kesän ja viiden kokeen jälkeen ja poiki Utulle koulutustunnuksen TK2. Man, that felt good. Utu kävi myös Vantaalla agility sm-kisoissa tekemässä ensin pari erinomaista lämmittelyrataa ja lopulta kympin joukkueradalla. Yhteistuloksissa NPKH:n maksijoukkue oli jossakin 28. tienoilla, mihin oltiin hyvin tyytyväisiä. Älyttömän kiva reissu hienoissa puitteissa, hienossa säässä.

Ylli starttasi kesäkuussa virallisissa agilitykisoissa YlöKKillä, sillä reissulla ei paljon lippuja liehutettu mutta koira oli tosi hyvässä vireessä ja meni mukavasti. Heinä - elokuun aikana kisattiin kolme starttia, joista kaikista selvittiin nollalla maaliin. Koska Yllin agilityvire on ollut aina hieman mystinen,  päätin ottaa yhden startin kerrallaan, mikä oli oikeastaan aika kiva. Ei tarvinnut kuin olla ennen rataa paikalla, tuhauttaa menemään ja häipyä matkoihinsa. Siinä missä Utu pitää tuoda halliin viime hetkellä ja uskotella sille koko odotteluaika että se on kirjastossa, vein Yllin jo edellisen koiran suorituksen aikana pelipaikoille. Kaulurista hetsaten ja putkia manaten sai lähtöön mukavaa täpinää, voi että miten ihanaa onkaan kun koiralla ei läikähdä vaika sen virettä tahallaan nostaakin. Neljä starttia siis Yllillekin ykkösissä, kakkosiin siirrytään kilpailemaan vielä loppuvuodesta jahka keretään. Piirinmestiksissä käytiin juoksemassa molempien paimenten kanssa 10 ja 20 virhepistettä, mutta joukkue ei valitettavasti lopulta saanut sijoitusta.

Treenasin kesäkauden LeVeKin rallyporukoissa ja laitoin Yllin oikean puolen kuntoon lopulta hyvin pienellä vaivalla. Parin kuukauden intensiivitreenin jälkeen kehtasin laittaa ilmoittautumisen vetämään. Riski kannatti, sillä tehtiin ensimmäisellä voittajan radalla vain yksi kymmenen pisteen virhe, joten maaliin päästiin 90 pisteellä. Sijoituttiin myös luokassa toiseksi. Tästä lisää omasa postauksessaan, kunhan saan aikaiseksi. Pyrittiin myös loppukesästä LeVeKin tokon valmennusryhmään, johon näyttökokeen kautta päästiin. Lisäksi aloitettiin viikottainen tokon ryhmätreeni koirapalvelu Taidoggaalla Kangasalla. Vielä tänä vuonna olisi tarkoitus kerätä rally-tokon voittajasta loput hyväksytyt tulokset ja käyttää kevätkausi mestarin sisäistämiseen. Tokossa tavoitteena on nousta voittajaan ennen ensi kevättä, analyysi tästäkin saanee ihan oman tekstinsä.

Vuosi 2018 on ollut siis varsinkin Yllin osalta ehdottomasti tuloksellisin mun koko 8 koiravuoteni aikana. Ne palaset vaan lopulta loksahti oikeisiin paikkoihin, päästiin yhteiseen mielentilaan ja koira alkoi tuottaa kisoissakin tasaista ja varmaa jälkeä. Utun kanssa olin pitkään mietteissäni, agility on ollut hieman turhan epävarmaa ja tokokin oli tarkoitus lopettaaa avoimeen, mutta tulin sen suhteen toisiin aatoksiin. Sillä on vahva osaaminen kuitenkin useaan voittajan liikkeeseen eikä mitään menetettävää, miksi en siis yrittäisi vielä? Kaikki sen kanssa harjoiteltu aika on henkistä pääomaa molemmille, se on vielä nuori koira ja se on aina valmis. Rally-tokossakin pyritään etenemään vielä, heti kun keksitään, miten noin vilkas ja vasemmalle fiksoitunut piski saadaan toimimaan myös oikealla.

Mökö on iloinen ja terve, se on viettänyt tänä vuonna useamman viikon lainakoirana koirasta haaveilevilla ystävillä ja ilahduttamassa mun vanhempiani. Se tulee joulukuussa ensimmäisenä porukasta seniori-ikään, mutta vuodet sillä olkoot mun puolestani vasta puolessa. Tässä taisi olla oikeastaan tärkeimmät, to be continued

Kaikki postauksen kuvat on ottanut taitava Susanna Kauranen, joka kävi heinäkuussa kuvaamassa SCY Pirkanmaan valokuvauspäivässä Hatanpään Arboretumilla.

Loppuvuosi ja uudet kujeet 2017

Lokakuu tarvottiin iloisesti alati pimenevässä paskakelissä ja marraskuussakin käytiin vain kerran tositoimissa kun Utu osallistui rally-tokon piirinmestiksiin NPKH:n joukkueessa. Samalla kilpailtiin toista kertaa avoimessa luokassa. Tuomarina oli kiltti Pia Heikkinen joka oli huomattavasti mun joukkuetovereitani hövelimpi pistelaskija, vähän oli nirkoilla menikö rintamat hypyssä pipariksi eikä peruutuksessakaan ihan niin tasalaatuisia askeleita tullut. Eikä tosta ykköskyltistäkään niin kamalasti tarvitse puhua... Sen sijaan Utulla kovin, kovin hankala sivulta eteensiirtyminen meni näissä kisoissa varsin kivasti ja tekeminen oli muutenkin tasalaatuista ja sievää. On se ihana tyttö. Maarit ja Manu taiteilivat niin ikään avoimesta luokasta hyväksytyn tuloksen ja Eija johdatti Elsan 70 pisteen paremmalle puolelle voittajassa, joten saatiin joukkueelle ihan sijoituskin. Hyvä me! Utu sijoittautui 97 pisteellä avoimen luokan kolmanneksi, mikä oli toki myös mukavaa.

Ahneuksissani ilmoitin sekä Utun että Yllin Koirakoutsin kisoihin joulukuun alkuun, ja taas opittiin läksyä... En oikein päässyt kylässä viikonloppua viettävien ystävättärien takia treenikuplaan, ja kisoihin lähdin melkoisella evvk-asenteella. Treenatakaan ei taidettu syyskuun kisojen jälkeen kuin muutama kerta. Lisäksi alokasluokan toisen rataryhmän loppupäässä olevalle Yllille melkein kahden kisaluokan odottelu oli kerta kaikkiaan liian pitkä, oikein harmitti kun olin niin pönttö että pistin kokemattoman koiran tuohon tilanteeseen. Lisäksi vuoron odottelu täyteentupatussa, vieraassa paikassa varsinkin kun naapurihallissa alkoi yllättäen paukkumaan ja rämisemään oli Yllille vähän too much ja radalle mentiin aika levottomissa tunnelmissa. 

No, rewind. Toisena esteenä ollut hyppy oli autossa ladanneelle Utulle taas kaikkien possukohtausten täyttymysten äiti, ja nyt se rintamasuunta ei todellakaan mennyt enää läpi. Imin kuitenkin happamana alahuulta ja jatkoin, tuskin se olisi uusimalla sen paremmaksi muuttunut. Loppurata meni ihan messevästi muuten, mutta koira oli vähän... off ja jouduin muutaman tarkkuusvirheen vuoksi käyttämään molemmat uusimiset. 270 astetta vasempaan - kyltillä ehti laskea takamuksen maahan ja pyörähdykseen ei jostakin syystä lähtenyt. Lisäksi otettiin muutama pikkunirkostelu jostain mitä en enää edes muista, joten maaliin 83 pisteellä ja RTK2. Fiilis ei ollut kaikkein erityisin palkintojenjaossa, ja meinasinkin remahtaa nauruun kun Karhun Krista ilmoitti, että collie saa tuomarinpalkinnon. Höhötyksen sijasta sain ulos noin 20 desibeliä tavallista luonnottomamman AI MIKS-tiedustelun, johon sain vastaukseksi että koira tekee älyttömän kauniisti ja innokkaasti töitä, hän tykkäsi kauheasti. Täytyy kyllä sanoa että toi palaute ei olisi voinut tulla sopivampaan saumaan, ottaen huomioon että olin haudannut koko kelvottoman rakin hallin taakse hankeen mielessäni noin kuudesti radan aikana. Onkohan ohjaaja aina ihan realistinen ja reilu kaikille osapuolille.. Yllin alkurata meni höperöinniksi, mutta urheasti taisteltiin ihan mukava loppusuoritus jonka lopulla takalisto meni maahan ennen kyynäriä ja kymppi nasahti. Identtiset 83 pistettä maalissa ja hyvä kokemus takataskussa - Ylli selviää, vaikka välillä huimaisikin. 

Agilitya ei kisattu loppuvuonna laisinkaan. Utun sterkkahaava kiristeli ja aiheutti jumppaa, joka on taas asteittain palannut oletettavasti pakkasten ja liukkaiden kelien myötä. Katsotaan, jos vaikka ensi kuussa saisi lisenssin taas tulille jos koira tulee kuntoon. Varsinaisia SM-kisahaaveita mulla ei tälle kaudelle ole, pitkä kisamatka ei houkuttele ja joukkueestakin voisi pitää vaikka tauon tänä vuonna. Hyvät nollat (ja radat ylipäänsä) olisivat silti oikein tervetulleita, joten jotain täytyy viimeistään keväällä saada aikaiseksi. Ylli on edennyt omalla tahollaan hyvin, sen esteosaamisesta puuttuu enää keinun ja puomin vihje-erottelu ja muutaman muunkin esteen kohdalla rutiinia tarvitaan varmuuden saavuttamiseksi. Kepit menevät oikein mukavasti ja hypytkin on hiljalleen nosteltu, joten keväällä startataan ykkösissä - vaikka sitten alkuun hypäreillä vaan. Lopullinen vahvistus Yllin kisakunnolla tuli tänään kun käytiin paikallisessa Evidensiassa virallisissa terveystarkeissa. Selkä, lonkat, kyynärät ja ylimääräisenä pyytämäni olat näyttivät kuvanneen lääkärin silmään oikein hyviltä.

Tänä vuonna koetetaan metsästää Utulle viimeinen avoimen luokan ykköstulos, jonka jälkeen on aika kääntää katseet voittajaluokkaan. Myös Ylli voisi pyrkiä kesäkauden aikana korkkaamaan tokokokeet, eipä siltäkään enää paljoa puutu. Yllin duunilistalla on myös viimeinen hyväksytty tulos rallyn alokkaasta ja avoimen tehokas opiskelu. Utu keskittyy kaikessa rauhassa voittajaan tässäkin lajissa. Siinähän sitä taas on. Ai niin, lupasin myös viedä sterkan myötä aavistuksen patvineen Utun työkaverin sheltin seuraksi Tampereen kansainväliseen koiranäyttelyyn, on sekin jotain...

Ja pari viikonloppua Nokialla

Syyskuu aloitettiin ensimmäisen viikonlopun agilitykisoilla NPKHlla. Ilmoitin Utun lauantaille kolmeen starttiin ja menin talkoilemaan sunnuntaille mineille ja medeille. Lauantain maksikolmoset aloittivat vasta illalla - ja koko illan satoi tietysti enemmän tai vähemmän vettä. Tuomarina oli ihana Anders Virtanen jotka radat olivat vähän vähemmän ihania, mutta jollakin ilveellä tehtiin silti ensimmäisenä olleelta hyppyradalta nolla. Myöhästyin yhdestä päällejuoksusta ja jouduin korjaamaan koiraa takaisin linjalle ja näin ollen olin varma että saatiin ainakin yksi kielto, mutta ei käsi ollut heilahtanut. Aika riitti neljänneksi ja ilman päällejuoksuhässäkkää olisi mahtanut palkintopalli kutsua. Mua jännitti ennen tota starttia ihan älyttömästi ja koira oli hirveillä kierroksilla, mutta rutiini alkaa selvästi jo vähän ottaa voittoa, kummallakin. 

B-agilityrata oli profiililtaan vielä hankalampi ja sijoittauduin jo neljännellä esteellä huonosti ja kompastuin itse hyppyesteeseen joka levisi. Hylly olisi tullut myöhemmin radalla aika monta kertaa lisää, koira oli vähän vallaton ja mä en oikein saanut enää ajatuksesta kiinni. Kun homma meni ihan mahdottomaksi porsasteluksi otin pienen kontrollipätkän ja poistuttiin. A-agilityrata oli hurjan kiva, ja myös meidän päivän paras vaikka kello huiteli puolta kahtatoista kun radalle päästiin. Nelosesteenä olevalla keinulla vaan tapahtui jotakin merkillistä jonka seurauksena Utu horjahti alasmenolla ja saatiin vitonen. Loppurata oli ihan yhtä juhlaa, tai siltä se ainakin tuntui. Koira tuli ihan mielettömän hyvin ohjauksiin ja posotti menemään lujaa ja varmasti. Samalla harmittaa ja helpottaa ettei näitä ratoja kuvannut kukaan, tän olisin halunnut nähdä uudestaan, mutta toisaalta jos mun illuusio olisi särkynyt olisi varmaan harmittanut kahta kamalammin hahaa. Radalta tuli lopulta vain yksi nolla ja Utun reippaalla vitosella sijoituttiin kolmansiksi. Aavistuksen kirveli se että paremmin hoidetulla keinulla oltaisiin avattu sertitili mutta kun nyt kerran päästiin edes siihen pisteeseen että serteistä pystyi haaveilemaan peräti kahdesti niin täytyy vaan olla tyytyväinen. Ja onpahan jo kolme SM-nollaa. 

Seuraavalla viikolla treenailtiin rally-tokoa tuleviin kisoihin, jotka olivat myös Yllin ensimmäiset kisat ikinä. Aika soitellen sotaan lähdettiinkin, ihan hirveästi ei tullut harjoiteltua pidempiä palkattomia pätkiä ja tekniikkaakin jäi uupumaan muutamasta kyltistä. Alla omatoimitreeneistä koostettu videopätkä, Ylliä ei olekaan tullut ihan hirveästi kuvailtua (eikä kyllä treenattuakaan, ei sen puoleen...).

Kisapäivä oli syyskuiseksi sunnuntaiksi hirveän lämmin, alokasluokka oli viimeisenä ja autossa kurluttamiseen kului "vähän" energiaa, mutta päätin etten hetsaa tai valmistele Ylliä sen kummemmin, vaan menen katsomaan millainen sen suoritus on ihan suoraan autosta revittynä näissä olosuhteissa. Vähänhän se loppua kohti hiipui, mutta jaksoi pieneksi tervuseksi ihan superhienosti ja maaliin päästiin 92 pisteen kanssa.

Utun ensimmäinen avoimen luokan rata oli muuten hyvä, mutta heikosti treenattu perusasennosta eteen siirtyminen maksoi 16 pistettä uusimisineen ja epäonnistumisineen. Radan laidalla läksytettiin että koira olisi pitänyt ensin siirtää eteen keinolla millä hyvänsä ja sitten vasta uusia ja toivoa sormet ristissä että uusiinen onnistuu, mutta kun koira ei osaa niin eipä se silloin vaan osaa. Pyörähdyksen jälkeinen ilopomppu ja jokin muu töppä rokottivat vielä 2 pistettä, joten maaliin 82 pisteen kanssa ja hyväksytty tuloshan se silloin on. Tosi hyvää ja innokasta tekemistä kaikenkaikkiaan, tosta koirasta on kyllä ihan mihin vaan. Maarit häiriintyy videon alussa ampiaisesta, siksi hieman erikoinen alku.

Utun avoimen luokan tusaus jatkuu marraskuussa piirinmestiksissä NPKHn joukkueessa, joten sitä ennen treenataan tuo eteensiirtymä kuntoon ja käsiavuttomaksi kun muuten homma pelaa. Yllillekin lähden tekemään nyt tuota alokkaan koularia jatkamalla perustreeniä ja tekemällä hiljalleen kokeenomaisia, onpahan talveksi jotain tekemistä. Ylli on myös opetellut ankarasti keppejä ja keinua, joten agilityesteetkin alkavat olla hanskassa. Toissaviikolla käytiin koko porukan voimin taas kraniossa paikkailemassa kunkin kolotuksia. Ei kai tässä taas kuin treeniä, treeniä.

Viikonloppu Ylöjärvellä

No, siltä se ainakin tuntui. Olin ennakolta jo ilmoittanut päähänpistona sunnuntain tokokokeen, mutta kun seuran agilityryhmässä kyseltiin jäseniä agilityn piirinmestaruusjoukkueeseen en malttanut olla lähtemättä Utun kanssa sinnekin. Aprikoin kyllä tovin että onko liian riskaabelia ladata tauolla olleelle koiralle noin paljon höpinää yhteen viikonloppuun, mutta annoin mennä vaan. Aikuinen koira, eikä nyt enää mikään ensikertalainen. 

Ilmoitin lauantaille myös yksilöstartit, joten päivä alkoi klo 11. Ensimmäisenä ollut hyppyrata menetteli, keppikulma oli inhottava ja mun pakkovalssi valui turhan pitkälle joten kepeiltä femma, sekä myöhästyin keppien jälkeisestä päällejuoksusta jonka koira ehti kieltää. Kymppinä sitten maaliin ihan ok-touhulla, mä olin kyllä vähän poissa koko radan mikä näkyi valumisina mutta koira oli kiltillä tuulella eikä ryöstänyt tai rohjottanut. Seurakaverit kehuivat ihan näppäräksi radaksi, joten saattoi tuntua pahemmalta kuin näytti. Maalissa jouduin hengittelemään useamman minuutin oksennusta torpatessani, ärsyttävää kun edelleen aina ensimmäisen radan jälkeen nousee ykä kurkkuun vaikka kisajännitys on loiventunut varmaan puoleen alkuajoista. 

Aksarataa odotellessa olosuhteet kävivät myrskytuulen vuoksi aika kaoottisiksi. Puista tipahteli paksuja oksia ja alumiiniesteet lentelivät pitkin kenttää. Yksi mediluokan koira tipahti jopa tuulenpuuskassa puomilta. Agilityrata oli hypäriä soljuvampi, ehdin ottaa yhden kiellon kunnes tuulenpuuska räjäytti vielä edessä olevan esteen, mä jäädyin ja koira tuli pituudelta ohi. Hetken härdellin jälkeen jatkoin radan puhtaana maaliin mutta Utu oli ehtinyt siinä rytäkässä ehdotella kaikenlaisia etenemissuuntia joten hylly tästä. Meikäläisen häiriönsieto ei toistaiseksi kestä yllättäen hajoavia agilityesteitä, mutta ehkä tää oli hyvä opetus siitä että jatkaa täytyy vaikka sataisi keski-ikäisiä setiä.

Tunnelma oli aika laimea yksilöratojen jäljiltä ja muutama maksijoukkue luovutti ja lähti kotiin. Mä hyödynsin parkkipaikalle syntyneen tilan ja kävin siirtämässä autoa lähemmäs kenttää. Ei mennyt puolta tuntiakaan kun havahduin autossa istuessani kiljuntaan, metsän reunasta kaatui täysikasvuinen kuusi tismalleen siitä kohtaa missä mun auto oli hetki sitten pysäköitynä. Maahan unohtunut vesikuppi löytyi oksien alta. Kylläpä kävi kerrankin säkä, kun hetken mielijohteesta ja laiskuuttani päätin siirtää auton lähemmäs. Seuraavaksi satoi hetken kaatamalla, mutta sitkeästi kökötettiin vielä kaksi tuntia maksien joukkuerataa odotellessa. Ykköskoira Masi teki tyypilliseen tapaansa nollan, Utu teki kympin, mutta sekä Raisa että Ruuti sujahtivat harmillisesti väärille esteille joten ei tulosta tänä vuonna piirinmestaruusjoukkueelle. Utun rata oli ihan mukava, päätin vaan poiketa alkuperäisestä suunnitelmastani ja valssata a-esteelle jolloin rima tipahti ja kepitkin olisivat todennäköisesti sujuneet toiselta puolelta ohjaten paremmin. Kyllä se vähän jaksaa harmittaa että noi kepit on meillä vieraissa kisapaikoissa aina se heikoin lenkki, mutta kaikilla täytyy kai olla joku vakiokonkelo. Kontaktit olivat kuitenkin hyvät ja vauhtiakin riitti vaikka oltiin joukkueradan aikaan oltu paikalla yhdeksän tuntia. Lopputulos ei olisi ollut näin hallittu näillä eväillä esimerkiksi vielä vuosi sitten. 

Täytyy kyllä sanoa, että oma mukavuudenhaluisuus on jo tässä iässä sitä luokkaa että kovin äkkiä en lähde enää kisoihin joissa rutistetaan yhdellä kentällä kaikki säkäluokat kolmelle radalle. Kotona olin puoli yhdeksän ja seuraavana aamuna lähdin ajelemaan takaisin. Vähän jännitti että miten eilinen vaikuttaisi koiran vireeseen, ja kuten arvelinkin Utu oli tavallista hektisemmän oloinen kun käytiin lenkillä ja olisi jutella pulputtanut mulle kokoajan. Ilmoittautuneista avoimen koirakoista paikalla oli vain kaksi joista me oltiin aikaisemmalla suoritusnumerolla. Jäävänä tehtäisiin seisomisen lisäksi maahanmeno, joten tein pienen valmistelevan treenin ja menin hyvillä mielin ryhmäkehään. Tuomarina tänään oli alokasluokasta tuttu Ilkka Stén.

Paikkaistuminen oli häiriötön ja keli oli aurinkoinen, ei ehditty kovin montaa kertaa tätä harjoitella mutta oletin ettei se tuottaisi kauheasti päänvaivaa ja saatiinkin siitä vaikeuksitta 10. Jäin suorilta kehään vaikka mulle tarjottiin tilaisuutta käydä palkkaamassa, vähemmän säätöä eli vähemmän jupinaa. Yksilökehä tehtiin yhdessä osassa. Aloitettiin seuruulla, joka oli osin hirveän hyvää ja osin vähän poissaolevaa. Käännökset olivat ihan jees, juoksuosuus hyvä ja peruutus sitä luokkaa mitä se meillä nyt on ollutkin. Lopun täyskäännös ja pysäytys vähän levisi. Tästä 8½, josta olin samaa mieltä. Lisää liikkuroitua seuruuta meille. Utu painaa välillä treeneissä hirveästi, mutta kokeissa se on aina vähän maltillisempi ja paikka pysyy paremmin, mikä on tietysti mukavaa.

Jäävä seisominen oli ilmeisesti tyypillinen, siitä 10. Luoksetulo oli myös moitteeton, tuli hyvällä reippaalla laukalla hyvään perusasentoon, taas 10. Jäävästä maahanmenosta 9, se on meillä aavistuksen hidas sekä perusasentoon nouseminen oli vähän nahkea. Seuraavaksi koitti hirvittävä ruutuliike, joka tuotti treeneissä paljon ongelmia kun se meinasi mennä jatkuvasti sekaisin merkin kierron kanssa heti kun tötteröt lisäsi yhtälöön (treenattiin myös auttamatta liian vähän). Olin valmistautunut siihen että Utu tarjoaa ruutuun menoa vasemman alareunan kartion kautta kiertäen eli menee ruutuun vasemmasta sivusta, joten ihmetys oli melkoinen kun se meni sisään keskeltä etureunaa ja jäi jopa turhan oikealle. Toinen käsky kuitenkin tarvittiin kun se ensimmäisen jäljiltä lähti tulemaan takaisin, eikä mennyt kovin syvälle ruutuun, mutta eteni ihan reippaalla laukalla. Varpaat olivat nippanappa kehänauhan sisällä, en tiedä olisiko joku tarkempi jo nollannut koko liikkeen... Joka tapauksessa erävoitto ja arvosanaksi 8. 

Nouto oli tyypillinen Utunouto, rumasti kapulalle ja hitaamalla laukalla palautus, istui kyllä hyvään perusasentoon eikä tyypillisesti vähän vinoon. Tuomari antoi tästäkin 10, mikä oli mun makuuni vähän turhan anteliasta. Kaukoista 9, ensimmäinen vaihto oli (taas) vähän hidas. Pitäisi treenata tätäkin liikkurihäiriöllä. Sen verran täytyy noita kaukoja fiilistellä että tekniikka on hyvä, istuminen kyllin korkea eikä Utu ole tarvinnut neljässä kokeessa kertaakaan kaksoiskäskyä. Takapalkka se vaan toimii. Hyppy oli reipas ja perusasento suora, 10. Merkin kierrossa selvästi aprikoi että pysähtyisikö tötterölle, mutta tuli kuitenkin aavistuksen löysemmällä laukalla takaisin, 9. Kokonaisvaikutukseksi saatiin 8, mikä oli munkin mielestäni vallan kuvaava. Kokonaispisteitä kertyi 297,5/320 eli AVO1, kunniapalkinto sekä kokeen voitto toisen koirakon tehdessä kakkostuloksen.

Nätistihän se tekee mutta eilisen paino sekä kisapaikka teki kokonaiskuvasta vähän levottoman ja varsinkin alkuperusasentojen kanssa oli välillä vähän hakemista. Meinasi myös lähteä retkeilemään pari kertaa liikkeiden välissä. Ilkka neuvoi  kerran korjaamaan sijaintia vähän kauemmas kehästä poistumisen estämiseksi ja ruutuliikkeessä kehotti antamaan kaksoiskäskyn välittömästi sen ollessa tarpeen, nyt koira ehti palata lähes perusasentoon asti ennen kuin uusin käskyn. Itse luokka ei pelotteluista huolimatta tuntunut musta erityisen pitkältä, kai sitä jotenkin niin immersoituu siihen omaan tekemiseensä että menee ajantaju. Kauniit loppuperusasennot lämmittivät, ne kun tuppaavat olemaan treeneissä herkästi vinossa ja hienosti se vaan palkatta jaksaa koko touhun laskematta. Paljon hyvää siis mutta myös treenattavaa. Kaikenkaikkiaan haluaisin monta liikeosaa hieman voimakkaammaksi, varsinkin kun koirassa sitä ekstraa vielä olisi, mutta oma taito ei oikein meinaa riittää. Viimeisen ykkösen voisi vielä näillä avuilla käydä avoimesta hakemassa, mutta voittajaan siirtymiseksi täytyy kyllä hakeutua osaavaan oppiin. Systemaattinen, suunniteltu treeni toki myös tuottaisi parempaa jälkeä kuin muutaman viikon hätäräpellys.

Agirotu 2016

Meikämandoliinin toinen Agirotu kautta aikain on paketissa. Toissavuonna porukka koottiin takkuillen sileäkarvaisten Facebook-yhteisöstä, tänä vuonna nahkajoukkueisiin halajavia oli niin paljon että joukkueita oli peräti neljä. Me kisattiin kasvattajaporukoista tutulla kokoonpanolla, sillä erotuksella että Karolla oli messissä lainakoiransa Santtu. En ilmoitellut kuin joukkueradan Utulle, mikä lieni ihan hyvä sillä kenttien pohjista ja niiden liukkaudesta sateella purnattiin sosiaalisessa mediassa melko reippaasti ja muutama tuttu oli jopa jättänyt osallistumatta rataantutustumisen jälkeen.



Pukukulkueeseen osallistuttiin tokikin, tosin ainoana nahkajoukkueena. Nostalgiateeman noudattaminen todistettavasti kannatti kun tetrispalikoiksi pukeutunut porukka vei potin kotiin, me oltiin superkekseliäästi HeVi Smoothies ja hedelmä/vihannesteemalla mentiin. Mä halusin tottakai olla banaani, ja kun en löytänyt tarpeeksi lyhyellä varoitusajalla keltaista vappuväriä päätin värjätä sen mitä pystyn eli suunnilleen kaiken muun paitsi tukan. Paitaan vielä omatekoinen etiketti ja setti oli kasassa, joskus hämmästelen sitä miten matala kynnys mulla on nolata itseni julkisesti täysin. 

Kilpailevien joukkue kisattiin pukukulkueen jälkeen. Utun sisarpuoli Lyyti starttasi, Utu oli kakkosena, Santtu kolmantena ja ankkurina toimi Pongo. Ratakin oli ilmeisesti tarkoituksella hieman nostalginen, sillä varsinkin muurin sijoittelu ei ollut ihan tätä päivää. Muuten rata oli varsin mukava ja tuntui ainakin roimasti lyhyemmältä kuin toissavuotinen ralli. Utu teki ihan pätevän radan lukuunottamatta A-esteellä sattunutta sekoilua kun jäin töröttämään kontaktille vaikka ajatus oli mennä valssaamaan, joten sotkin sitten muutenkin haastavaa keppikulmaa vähän lisää. No, vitosena maaliin, nätisti pelasi koira vaikka ympäristö oli vähintään kiihdyttävä.



Keppikulma oli hankala myös muille meidän joukkueen jäsenille ja keppisekoiluiden (ja vähän muidenkin... ;) ) tuloksena sijoitus jäi ei-niin-hääviksi 42./51. Mutta olipahan hauskaa! Mä jatkoin mökille viihdyttämään miestä kirroottisella olemuksellani heti joukkueen jälkeen, korkein sijoitus jonka nahkalassiet saivat aikaan oli kelpo 17.! Huhupuheista huolimatta Agirotu saa jälleen jatkoa ensi vuonna Mikkelissä, joten ehkä ensi vuonna oon jonkun muun värinen.

Sainpa vielä kylkiäisenä ihan supermakeita agilitykuvia Utusta, kiitos vielä Sannalle kuvista!

Suomen Collieyhdistyksen 70-vuotisjuhla

Viime lauantaina pakkasin nuoriso-osaston ja kevythäkin Toyotaan ja lähdin tyypilliseen tapaani eli myöhässä posotteleman Laukaan Vihtavuoreen. Juhla oli alkanut jo perjantaina tokon rotumestiksillä, mutta mulla ei ollut tällä haavaa sinne koiraa joten aloiteltiin erikoisnäyttelyllä. Kiitos kasvattajanimen oltiin tietysti Utun kanssa luokan ensimmäiset, mutta ehdittiin ihan mainiosti paikalle. 

Utu ei ole käynyt edes mätsärissä yli kahteen vuoteen, joten hyvä käytös oli osittain varmaan shokkia siitä että vieras setä tuli ja tarttui suorilta käkättimeen aika tottunein ottein. Mä en tietysti osannut esittää yhtään niin kuin en osaa esittää mitään meidän koirista, mutta siinä riipuin narun päässä kun brittisetä Alan Jones lausui tuomionsa joka kuului näin. 

Teet correct. Feminine type. Would like a little stronger overall of bone and substance. Clear (clean?) head. Nice eye & expression. Would like a little more underjaw. Coat of good texture and colour. Movement sound, but would like a little more reach and drive. Could be a little tighter front and back. AVO-EH. 

Etukäteen ajattelin että H saattaisi olla sellainen realistinen arviointi, mutta käy se näinkin. Sehän nyt oli jo tiedossa että kaikkea on turhan vähän, liikkeet nyt todennäköisesti johtuvat tönköstä esittäjästä. Esiinnyttiin vielä Utun emän jälkeläisluokassa sekä kasvattajaluokassa jossa kummassakin sijoituttiin neljänsiksi eli päästiin juuri palkinnoille. Jälkeläisluokan tuomarin mielestä meillä oli heikot turkit ja turhan heterogeeninen ryhmä, kun taas kasvattajaluokan tuomarin mielestä turkit olivat hyvät ja koirat edustivat yhtenäistä tyyppiä (naurattaa tää erityisesi siksi että Utu 17 kg ja Pongo 32 kg aseteltiin peräkkäin kasvattajaluokassa). Notta tässä se tuli oikeastaan taas tiivistettyä miksi tää harrastus ei mulle uppoa kyllä niin yhtään, mutta kiva tapahtumahan tuo erkkari muuten on kun näkee vähän kaikkia. 

Sekä Utu että Ylli luovuttivat putkelliset verta Hannes Lohen geenitutkimukseen paikan päällä. Utun luovutus sujui paheksuva ilme naamalla korvat lintassa mutta Ylli ei kyllä nauttinut tilanteesta edes puolta sekuntia. Iltapäivä vietettiin meidän majapaikassa eli Utun Iita-sisaren ja Ville-velipuolen kotona, jossa Ylli otti selkäänsä perheen kissalta ja tutustui ensi kertaa lampaisiin (ja oli ottaa selkäänsä myös niiltä). Illalla syötiin Varjolan tilalla juhlaillallinen jonka aikana pidettiin rotuyhdistystä koskevia puheita ja lopuksi vielä collievisa.

Sunnuntaina törötin pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan odottaen omaa luokkaani rally-tokon rotumestiksissä, joka oli tietysti päivän viimeinen. Keli oli välillä aurinkoinen, välillä sateinen, välillä tuulinen mutta yhtä kaikki todella hiostava ja kostea ja vaikka käväisinkin ihan kelvollisella lenkillä koirien kanssa välissä oli rataantustumisen jälkeen autosta nouseva koira lievästi sanottuna tavallista innottomampi. Rata oli kuitenkin melko helppo ja koirasta oli taittunut juuri sopivasti se eniten virheitä aiheuttava höpinä pois, joten se meni kuitenkin sitten vallan mallikkaasti. Ajattelin maalissa että 90 paremmalle puolelle varmaan jäätiin jos en tössötellyt mitään huomaamattani, mutta kun valuin kisatositteeni perässä toimistolle selvisi että ei sinne tullut edes niitä perinteisiä talutinvirheitä eli täydet 100 pistettä ja RTK1. Alokasluokan colliekisassa toinen sija ja koko kisassa 3. palkinto. Pitänee lötköttää koiraa jatkossakin ennen rallikisoja...

Summa summarum, äärimmäisen kiva juhlaviikonloppu niin ohjelman, majoituksen kuin tulospuolenkin osalta. Huomenna jatketaan collieporukalla höntsäilyä kun kisataan kilpailevissa makseissa Agirodun joukkueviestissä äärimmäisen hölmöiss asusteissa, saa nähdä mitä saadaan aikaan.

Kesäkuun kekkaloinnit

Jatketaan idioottimaista otsikointia ja siirrytään kesäkuun kuulumisiin. Kuun ensimmäinen puolikas vierähti treenatessa, mulla alkoi uusi seitsemän koirakon rally-tokon alkeet-porukka ja Ylli pääsi vihdoin omaan aksaryhmäänsä ToiSKille. Pirkanmaan Palveluskoiraharrastajat ry järjesti Toijalassa Matinpuiston kentällä puolen kuun paikkeilla mätsärin, jonne ilmoitin Yllin ja Mökön. Vettä satoi kaatamalla, mutta osallistujia oli vähän ja piskit käyttäytyivät jotenkuten joten Mökölle X-rotuisten PUN2 ja Yllille isojen aikuisten SIN2. Ei ihan samassa mittakaavassa enää jaksa kuin Mökön kanssa ammoin, mutta hauskaa vaihtelua ja varsinkin Yllille erinomaista puuhaa. 

Saman viikon viikonloppuna pakkasin Utun autoon ja suuntasin Lahteen aksan SM-kisoihin. Aikatauluista ja omista tulkintavirheistäni johtuen en pystynyt perjantaina osallistumaan perjantain kolmosten kisoihin, joten suuntasin suoraan majapaikkaani keskustaan saunomaan ja hömpöttelemään. Lauantaiaamu valkeni märkänä ja sitä märkää muuten piisasi sen koko 8 tuntia mitä paikalla vietin. Tuuli repi telttoja ja hiekkakentälle kertyi hiljalleen seisovaa vettä, harmitti etten tajunnut ottaa itselleni enempää vaatetta tai kevythäkkiin kunnon huopaa ja varpaat alkoivat olla aika märät loppua kohden.

Meidän jouekkuenumero oli 27 ja mä olin kakkoskoirakossa, ensimmäinen koira hyllytti joten pieni tulospaine puski pintaan mutta kaikenkaikkiaan fiilis oli kauttaaltaan hyvä ja varma. Jalosen rata oli melko suoraviivainen ja mielestäni edellisvuoden Eiden rataa reilusti meille helpompi. Pujottelun aloituksessa virhe jonka kuvittelin johtuvan omasta ohjauksestani, mutta videolta tarkasteltuna linja oli ihan passeli joten mahtoi vieraat esteet ja kova häiriö viedä tällä kertaa voiton. Muuten puhdas ja siisti rata, olin mielissäni. En jaksa kaapata videota streaista mutta se on katsottavissa tästä.  Joukkuen saldo oli HYL,5,0,HYL joten ei tulosta tänä vuonna NPKHlle mutta kokemusta rikkaampana, kokemusta rikkaampana.

28. päivä käytiin TamSKilla Nybergin Johannan radoilla totemassa että jokin tässä muuttuneessa asenteessa toimii, sillä tehtiin peräti kaksi ihan näppärää nollaa. Pientä tönkköilyä jälleen ilmassa ensimmäisellä radalla, mutta aksaradalla tehtiin jo suunnilleen sellainen suoritus josta olisi hankala enää lähteä viilaamaan. Sijoitukset 7. ja 9., taso on Tampereella kova ja luokat isoja mutta olipahan melkoinen fiilis tajuta että nyt on ensivuoden yksilöihin tupla eikä edellisistä SM-kisoista ole kuin reilu viikko.

Toukokuun tohinat

Mä oon ollut maailmankaikkeuden paskin koirabloggaaja kuluneen vuoden, mutta isketään nyt kerralla enempi tarinaa kun silleen tää mun touhu tuntuu muutenkin menevän, koko talvi laakereilla ja neljässä kuukaudessa totaali-od ja burn out... No pidemmittä puheitta. Kevättalvi nyt oli tuttuun tapaan hiljainen, kisattiin muutamia startteja TamSKilla ja Sport Dog Parkilla. Kävin Annen treeneissä toukokuun loppuun asti viikottain ja vaihdoin sitten kahteen kertaan kuussa, kun ulkokentätkin olivat taas saatavilla. 

Toukokuussa kävin turhautumassa Walatin kolmosten kisoissa Valkeakoskella ja jatkoin hyllyputkea seuraavana päivänä rotumestiksissä Jyväskylässä. Koko lajin mielekkyys oli kyllä ton meidän melkein vuoden kestäneen hyllyputken aikana koetuksella, koira pelasi treeneissä ihan älyttömän hyvin mutta kisoissa suorittaminen oli jo vireeltään niin heterogeenistä että mä en voinut tehdä kuin ristinmerkin ykkösesteelle ja purra hammasta. Jyväskylä kaatui pikkukupruihin, mutta Walatin hypäri oli ennemminkin verilöyly.

Toukokuussa päätin myös kokeilla jotain erilaista ja menin Yllin kanssa kaverin tueksi mätsäriin Hakametsään. Kauhu-Ylli yllätti meikäläisen käyttätymällä niin kehässä kuin sen reunamilla todella mallikkaasti ja sijoittumalla vielä isojen aikuisten kehässä sijalle PUN4. Persreikähirviöstä on muutenkin hiljalleen kuluvan vuoden aikana kehittynyt fiksu ja ihana myöhäisteini joka saa enää korkeintaan kerran kuukaudessa katumaan koko lamppuharjan ottamista, ensimmäiset juoksut juostiin huhtikuun vaihteessa ja sisarustapaaminen Nekalan Wuffilla oli antoisa ja hyväntuulinen.

Loppukuusta käytin koko porukan hoidettavana Sannalla. Palaute oli melko odotetunlaista, Utulla lihaskalvojen pinkeyttä mutta muuten elastinen ja terve kroppa, Yllillä perinteisiä kohellusjumeja ja mustelmia. Mökön selän triggerit Sanna totesi lähinnä normaleiksi ja tultiin muutenkin siihen tulokseen että säännöllisellä hoidolla ja monipuolisella liikunnalla Mökö pysynee lähes oireettomana mikä tuntui hirveän hyvältä, mä kun aina välillä murehdin josko lonkkien aiheuttamat jumit madaltavat sen elämänlaatua liiaksi.

Toukokuu lopeteltiin TamSKin aksakisoissa, joissa tapahtui se kauan odotettu ihme eli nollarata. Vain viikkoa aikaisemmin olin käynyt Annen kanssa keskustelua siitä että ei sun Riikka tarvitse tehdä sen kummempia kevätjuhlaliikkeitä kuin mitä teet treeneissäkään - osaat kyllä. Menet ja teet ja se riittää. Ja silloin jokin naksahti for good, koska kun asetin koiran niissä kisoissa lähtöön en pidätellytkään enää oksennusta. Ja vaikka jälkeenpäin olen monesti sortunut lemmikkipaheeseeni eli jälkiviisasteluun, olin tyytyväinen. Vaikka olisin päällejuossut kolmosen, vastakääntänyt vitosen, jaakottanut ysin, vastakääntänyt viidentoista ja persjättänyt yhdeksäntoista ja halunnut myös todellisuudessa olla sulava ja taitava, sain sen palikkakasan pidettyä koossa.


Ja kun se pato aukesi, rentoutui koko homma merkittävästi ja hypäri sujui vielä paremmin. Olkootkin että lipsahti hyllyksi, mutta se flow mikä mulla oli sillä radalla muistutti taas siitä mitä oon tältä lajilta parhaimmillaan saanut. Myös koira oli just eikä melkein siinä mielentilassa missä sen toivoisin töitä tekevän, siinä jossa se on halukas ja etenevä mutta kuitenkin fokusoitunut ja nöyrä, eli jossa meidän tänhetkinen taitotaso riittää kompensoimaan. Monelle rehellisesti haastavan agilitykoiran ohjaajalle ehkä marginaalikamaa, mutta meikäläisen nelivuotisen agilitytaipaleen toistaiseksi isoin mörkö, jonka taittaminen jatkuu nyt astetta kevyemmin.

Lokakuun pörinät

Jos välillä vähän päivittäisi blogiakin. Takkujen kisojen jälkeen ollaan vietetty tyypillistä syksyn hiljaiseloa, mutta aina jotain pientä on ehtinyt. Yllille oon tehnyt perustottelevaisuutta jonka aloitin perusasennon rakentelusta jo loppukesästä. Ylli on niin mahdoton namiporsas että päätin tällä kertaa kokeilla jotain muuta imuttamisen sijaan ja sovelsin Navi-shiban blogista löytynyttä ohjetta laatikkotekniikasta. Samalla tuli taas vähän opiskeltua oppimista ja Ylli onkin jo ältsin taitava ja aktiivinen tarjoamaan. Perusasento muodostui suunnilleen kymmenellä treenillä tällaiseksi. 

Ylli on ollut hauska koira treenata. Se ei koskaan paineistu tai turhaudu, vaan se pohtii, yrittää ja tarjoaa seuraavalla kerralla jotain muuta. Kierrokset ovat toistaiseksi matalalla ja hyvä niin, virettä voi alkaa nostaa sitten kun osaamistaso on kyllin korkea, vaikka ainahan se sieltä on tullut kylkiäisenä kun treenitilanne ja sen syy-seuraussuhteet käyvät tarpeeksi tutuksi. 

Ylli on käynyt myös muutaman kerran jäljellä. .Syyskuussa käytiin Maaritin ja Jaakon kanssa Toijalassa, Jennan kanssa Sorvassa ja pari viikkoa sitten Paulin kanssa Sastamalassa. Vähän joutuu tekemään hommia että eteneminen on hallitumpaa motivaation ja vauhdin ollessa kovia, mutta hyvän jälkikoiran siitä kuulemma saisi kun jaksaisi käydä niitä jälkiä vetämässä. Mun täytyy sanoa etten ole koskaan innostunut yhdestäkään palveluskoiralajista niin paljoa että jaksaisin alkaa suunnitelmallisesti sitä treenaamaan, mutta toisaalta oon aina ollut sitä mieltä että laji koiran mukaan ja jälki tuntuisi olevan Yllille mieleinen.

Viime viikolla otin koko komppanian mukaan ja ajelin Sannalle kokeilemaan kraniosakraaliterapiaa. Koko hoitomuoto oli mulle ihan hepreaa ja sen kliininen tausta kuulosti vähintään merkilliseltä, mutta toisaalta olin aluksi yhtä skeptinen akupunktion suhteen ja se selvästi auttoi Mököä. Ylli aloitti ja käyttäytyi just niin kuin ajattelinkin, eli ärisi silmät leimuten kun hänen vapauttaan rajoitettiin paikallapitämisen muodossa. Selän kalvorakenteista löytyi kireyttä ja munasarjojen alue vastasi hoitoon kuumotuksella, mikä voisi viitata siihen että hormonitoiminta on heräilemässä. Ylli oli siis aivan tyypillinen ikäisensä.

Utu oli seuraavana vuorossa, ja varoitin jo etukäteen Sannaa että se ei ole koskaan ollut mikään hieromisen tai muun käsittelyn fani varsinkaan jos sen tekee vieras ihminen. Lisäksi se ehti nostaa ihan hirveät kiepit kun kävelytin sen muutaman haukkuvan belgin ohi piharakennukseen, joten ajattelin että rauhoittumiseen ja rentoutumiseen menee aikaa. Vartin jälkeen se oli kuitekin jo sikiunessa, mikä oli oikeastaan ensimmäinen selkeä merkki siitä että jotain ne otteet selkeästi tekevät. Mököstä koko touhu oli lähinnä mukavaa. Sain ohjeeksi välttää treenejä muutaman päivän koska jos joku kipeytyisi se tapahtuisi todennäköisesti kolmen päivän sisällä. Mököstä huomasikin että se kankeutui selkeästi muutamaksi päiväksi ja halusi olla lähinnä omissa oloissaan. Koko porukka oli hoitopäivän illan sekä seuraavan aamun hyvin uninen, mikä on myös kuulemma tyypillistä. Oli mielenkiintoista kokeilla, tuota kun ei kovin moni tällä alueella edes tarjoa. 

Tämän viikon tiistaina kävin katsastamassa TamSKin uuden hallin ja kisaamassa Utun kanssa pari starttia. Halli oli hieno ja pohja alkujärkytyksen jälkeen yllättävän hyvä, Wütrichin radat olivat soljuvia ja melko yksinkertaisia. Tietysti kummallakin radalla oli pakko järjestää sen verran hässäkkää ettei niiltäkään vielä tulosta syntynyt, mutta henkinen puoli oli sillä kertaa balanssissa. Utua kiinnosti tehdä mun kanssa ja mulle, se oli sopivassa vireessä ja hyvin kuulolla. 

Tein kummallakin radalla oikeastaan samat mokat, eli jätin vastakäännöksen pois kriittisessä paikassa ja laitoin koiran putkeen ja sitten taas kun yritin laittaa koiran putkeen, tein aivan liian jyrkän takaaleikan ja vedin sen sieltä pois. Että voi ihminen olla tonttu, mutta ens kerralla sitten taas... Kontaktit olivat ihan jees, toki A-esteellä oli korjauksen jälkeen vähemmän vauhtia ja keinua olisi voinut vähän pohjustaa vihjeellä kun alastulo oli aika öh pikainen. Keppien sisäänmeno pelasi, hypärillä alkoi olla sen verran höpinää tötterössä että ihan loppuun asti ei malttanut. Kaiken kaikkiaan ihan hyvää menoa ja mieli oli kisojen jälkeen mainio, alkaa se yhteispelikin sieltä hiljalleen löytyä myös kisoihin. 

Takkujen sunnuntaikisat

Sunnuntain kisoissa tuli taas opeteltua kaikenlaista. Ensinnäkin olin päättänyt, että omaa vuoroa odotellessa en hermostu siihen kun Utu piippaa kiljuu ja teputtaa, vaan olen tyyni. Zen. Olen iloinen ja kannustava enkä ota sieppiä koirasta, pyrin siihen etten ota lähtökohtaisesti sieppiä mistään. Ja se toimi vallan hyvin. Istuskeltiin nurmikolla ennen startteja ja vaadin Utua pitämään kyynärpäät maassa. Sitten vain noustiin ja käveltiin hommiin. 

Radat olivat ihan mukavia, tuomarina oli Wütrichin Johanna jonka radalla aloitettiin virallinen kilpaileminen viime kesänä. Ensimmäisellä C-agilityradalla mötkäytettiin heti keppeihin, joiden sisääntulo oli 90 asteen avokulma. Kyllähän se oikeaan reikään meni, mutta ei se sieltä enää taittunut toiseen väliin vaan oikoi. Laitoin uusiksi ja oli huomaamattani jättänyt viimeisen välin pujottelematta, josta sitten jo heti hylly. Jos olisikin tämä sujunut, niin hylly olisi seurannut viimeistään kahden esteen päässä kun sain käsittämättömän ajatuksen tehdä päällejuoksu putkea edeltävälle hypylle. Huono linja ja putken pää suoraan keppien jälkeisen hypyn edessä kuin tarjottimella. Loppuradasta porsasteli vielä puomin alastulon. Huomionarvoisaa kuitenkin ihan helvetin hyvä vastakäännös toiseksi viimeisellä putkella.

D-hyppyrata alkoi paremmin, mutta kaatui jälleen keppeihin vaikka tein ihan näppärän vastakäännöksen korjaamaan koiraa löysään avokulmaan. Ei pysty, ei vaan pysty. Yritti taas jättää viimeisen kepin pujottelematta, mutta vaadin ja sain lopulta kokonaiset kepit. Lopussa jäin jälkeen ja yritin tehdä jonkinlaisen sylkkäritakaaleikan, mutta olinkin liian pitkällä ja koira kielsi ja lopuksi kun sain sen hypystä yli se luki kauempana olevan hypyn ja haki sen. 

Mitenhän mä tän summaisin. Moni asia on kaikesta huolimatta kehittynyt hirveästi. Mä en enää ole varovainen ja merkillisesti hiipivä hätähousu, vaan mulla on ihan suunnitelmallisuutta ja mä osaan ajoittaa monia juttuja vaikka myöhästymisiä paineessa tuleekin. Mulla oli mukavaa Utun kanssa ja lämpältä radalle siirtymiset olivat tosi vaivattomia ja rentoja. Koira on nopea, se hyppää hiton hyvin ja taloudellisesti, se lukee rataa, se irtoaa. Mutta downsidenahan tässä on treeneihin verrattuna että sen pitää olla jatkuvasti sataprosenttisesti hanskassa tai se arvaa ja sen kuppi läikkyy jolloin sen on vaikea tehdä keskittymistä vaativia kevätjuhlaliikkeitä. 

Kepit on varsinkin se vanha kunnon kompastuskivi. Se hakee sisäänmenoa treeneissä, se kestää pitkällekin vedättämistä treeneissä, mutta kun sillä nousee kiekat se arvaa ja hutiloi. Ja koska mä jännitän vähän keppejä valmiiksi, on katastrofin ainekset kasassa. Mutta mun täytynee oikesti vaan kisata, treenata ja ilmoittaa niitä startteja ja mennä sinne häpeämään itseni maan rakoon koiran kanssa joka vaikuttaa siltä että se ei ole koskaan nähnytkään puolia esteistä. Koira nousi 12 startilla ihan älyttömän vaivattomasti kolmosiin ja nyt meidän kunkkuluokan saldona on yksi vitonen ja enemmän hyllyjä kun vittu Ikeassa. Tokihan ne radat on vaikeampia, mutta koiran draivikin on lisääntynyt ja kun sen yhdistää mun kokemattomuuteen ja Utun hienoisiin keskittymisvaikeuksiin on homma välillä vähän hasardia. 

Agility on ollut mulle Utun kanssa aina psyykkisesti vähän hankalaa. Ensin tulivat taivastelut siitä, kuinka koira on niin hieno ja mainio. Silloin mua pelotti, että se menee mulla hukkaan. Sittemmin tulivat kehittymispaineet ja nyttemmin musta välillä tuntuu, että mä petän ihmisiä kun mä sählään. Mua harmittaa välillä kisata Tampereen alueella, kun musta tuntuu että radan varrella olevat treenikaverit ja kouluttajat huokaisevat, että no tälleen tänään taas. Jälkipuiminen on joskus vähän raskasta, kun musta tuntuu välillä että palaute on aina sitä luokkaa että sinä itse sabotoit koiran onnistumisen joka kerta. Siksi olikin ihanaa, kun muutama ihminen lohdutti nyt ettei tässä asiassa ole mitään ihmeellistä kun koira on noin kokematon ja se kiihtyy. Mä haluaisin ihan kuollakseni osata, mutta kun ei se vaan tuu. Silleen kuin se joillakin tulee. Joten en mä voi taaskaan kuin ottaa hatun kouraan ja treenata vaatimatta itseltäni tai koiralta yhtään sen enempää kuin yrittämistä. Ehkä parin vuoden päästä tätä voi jo katsoa taaksepäin ja miettiä sitä menneenä vaiheena, mutta kyllä se nyt vähän napostaa. Varsinkin, kun kaikki muu on aina tullut Utun kanssa niin vaivattomasti. Mun elämän koira, joka luottaa ja haluaa olla mun kanssa.

Tunnusta mustaa ja vihreää

Pari viime viikonloppua on hujahtanut Nokialla lippuseuran zembaloissa. Viime viikonloppuna talkoilin kaksipäiväisen meidän agilitykisoissa ja suoritin samalla kaksi viidestä koetoimitsijaharjoittelusta. Onneksi Eeva oli laittanut mulle heti ensimmäiseksi eniten kammoamani ratamestariharjoittelun, sainpahan hoidettua sen heti pois alta. Päätin kyllä jo kotoa lähtiessäni että hoidan homman tyynesti enkä panikoi ja pienen alkutakeltelun jälkeen se olikin jo ihan hauskaa puuhaa. Tuomarina oli Viitasen Anne eikä radoissa ollut kauheasti muutettavaa, mutta sain kuitenkin mukavan palautteen Annelta että mulla on kuulemma silmää ja musta tulisi hyvä ratamestari. Jee!

Sunnuntaina tulin aamuun tekemään tuomarinsihteerin osuuden, joka oli sitten jo ihan tosi leppoisa homma. Mua vähän huoletti alkuunsa että mitähän tuosta koetoimitsijaharjoittelusta ylipäänsä tulee kun oon koko lajia harrastanut niin lyhyen aikaa ja kisannutkin ihan tuhauksen vasta, mutta ihan mukavastihan se on tähän asti sujunut. Pitänee TamSKille tarjota itseään talveksi, että keväällä olisi sitten jo kortti taskussa seuraaviin kisoihin. Utua en tällä kertaa ilmoittanut, talkoilu ja kisaaminen samana päivänä on niin älyttömän raskasta ja sillä tuppaa aina lähtemään vähän näpänderistä tuolla Taivalkunnassa. 

Tänään ajelin Utun ja Yllin kanssa taas Nokialle meidän seuran ensimmäisiin virallisiin rally-tokokisoihin. Sain lempisuoritusnumeroni ykkösen jolla avattiin alokasluokan ensimmäinen ryhmä, tulin paikallekin sen verran viime tinkaan että ihan hirveästi ei ehtinyt kalabaliikkia itselleen järjestää. Peruskiva rata, kauheasti ne noita pujotteluita nykyään näyttävät lykkäävän vähän joka kisoihin mutta mikäs siinä. Vähän piti talutinta kiristellä, eteenistumiset olivat vähän turhan tiiviitä ja joskus jäivät tapahtumatta (...) ja juoksuosuudessakin olin kehässä kengurun kanssa. Mutta hei, 94 pistettä jälleen ja oon yhtä koetta vaille pääsemässä lopultakin eroon kytkettynä seuraamisesta. Ja ihan hyvä tulos siihen nähden että treenattuhan ei olla suunnilleen kuukauteen, mitä nyt pikaiset eteenistumistreenit ehdin ottaa ratapiirroksen nähtyäni. Jos mä siihen potentiaaliseen RTK1-kokeeseen vähän panostaisin. 

Agilityn rotumestikset olivat vähän mielessä pitkin kesää, mutta firman kulttuuriretki osui samalla päivälle enkä mä tiedä jaksanko mä ajaa ihan niin kauas hyllyttämään että jäävät nyt tänä vuonna välistä. Mutta koska jotain uhosin tälle asialle tekeväni niin ilmoitin sunnuntaille Takuille pari starttia, notta nähdään että tässä neljän kuukauden tauolla jotakin tapahtunut.

Utun loppukesä

Pitkän lauantaiaamun voimalla pitänee kerätä itsensä listaamaan viimeisen kuukauden koitoksia ylös, niitä kun on päässyt taas vähän kertymään. Viikko ennen tokon piirinmestiksiä ajeltiin Keski-Suomeen Utun synnynsijoille collieiden rallytokomestiksiin, joka oli samalla Utun rallytokodebyytti. Säät suosi vielä alokasluokan ensimmäistä ryhmää, rata oli kiva ja ihan meidän tasoisesti menikin, kun säilytettiin 94/100 pistettä. Muutama talutinvirhe ja yksi uusiminen, perussettiä. Oli kiva nähdä koirakavereita ja paljon onnistuneita suorituksia. Karoliina otti muutaman kivan kuvan, kiitos niistä! 

Rally-tokon saralta kuuluu sellaistakin hyvää, että mun jatkokurssilaiset Suvi & bc Raki kävivät mölleilemässä Lempäälässä alokasluokassa ja voittivat koko roskan 99 pisteellä. Vau! Kyllä mä sitten jotain olen osannut kouluttaa ja säännötkin vissiin muistanut, kun noin hienosti meni. Ja kun rally-tokon makuun näin päästiin, niin ilmoitinpa Utun toiseen kisaansa Nokialle, kun kotiseura järjestää syyskuussa kisat. Olispahan talveksi puuhaa, kun kävisi noita alempia luokkia kisaamassa. Yksi "treenikuvakin" löytyy ToiSKin kentältä, siitä kiitos Sami Inomaalle. 

Agilityn osalta puhaltaa uudet tuulet, kun siirryttiin treenaamaan pysyvästi Huittisen Annen ryhmään Sport Dog Parkille. Hain viime kuussa talvikaudelle ja mahduinkin, mutta treenit alkoivatkin jo nyt elokuussa ja päivä on tietysti sama torstai kuin Nokialla. Harmittaa, mutta ehkä vaihtelukin virkistää. Annen tähän astiset treenit ovat ainakin olleet hyvin antoisia ja paljon oivalluksia on jo tullut. Ja tuleepa ainakin treenattua koko talvi säännöllisesti hyvissä puitteissa. 

Sellaisen extemporee-homman vielä järjestin loppukesälle, että heinäkuun kokeiden flowsta voimaa saaneena ilmoitin Utun käyttäytymiskokeeseen. Oon jahkannut sitä vähän toista vuotta ja ja aina jänistänyt, mutta nyt pakotin itseni ilmoittautumaan. Nokialla olisi ollut torstaina myöskin koe, mutta kun se paikkamakuu on aina ollut vähän troubled niin en ehdoin tahdoin halunnut viedä Utua makaamaan kentälle jonka vieressä pyörii agilitytreenit. Ja jos olisin pyytänyt porukoita pitämään tauon mun suorituksen ajaksi, olisivat ne tietysti tulleet katsomaan... Joten varasin paikan eiliselle Hämeenkyröön.

Jotain kehitystä mussa kyllä on taas päässyt tapahtumaan, kun aloin jännittää oikeastaan vasta eilen kun tein töissä lähtöä. Kyröskosken Käyttökoirien kenttä oli todella lähellä aktiivista ampumarataa ja meininki oli pahimmillaan kuin uutena vuotena, olisi voinut olla tiukat paikat jos koiralla olisi ongelmia laukausten kanssa. Muuten puitteet olivat tosi hienot ja kokeessa hyvä fiilis, arvoin itselleni mieleisen suorituspaikankin kun nostin vuoronumeroksi viitosen. Helpotti kun sai katsoa muutaman tottiksen ensin ja varsinkin suorittaa omansa ennen paikkamakuuta. Pariksi saatiin kiltti malinoisnarttu josta ei koitunut meille yhtään sen enempää häiriötä kuin meistä heillekään. Tuomarina oli ihana ja rento Virve Köppä.

Tottis lähti vähän heikosti, kun Utu ei oikein käsittänyt että vaikka tässä on hihna niin tämä on silti seuraamisliike. Voi olla, että on jäänyt vähän tuo hihnan kanssa tekeminen vähemmälle kun kuvittelin jo etten sitä ihan hirveästi enää tarvitse... Tahdinmuutosten jälkeen tekemisen meininki alkoi kuitenkin löytyä ja loppuun teki jo vallan hyvää hihnaseuruuta, henkilöryhmässä heilutti häntää yhdelle ihmiselle mutta teki silti ihan hyvin hommia. Tästä tyydyttävä arvosana, koska se oli, no... Tyydyttävää. Kun napsautin remmin irti alkoi ihan toisenlainen tekeminen, henkilöryhmä meni ihan spot on ja kaavio oli täpäkkä ja Utu nosti itsensä tekemään intensiivisesti hommia vaikka tehtiin pisin pätkä mitä ollaan varmaan ikinä tehty. Unohdin pysähtyä toisen henkilöryhmän jälkeen ja jatkoin vaan suoraan kaavioon, mutta en saanut tästä mitään kommenttia. Ylipäänsä muistin kaavion hyvin enkä juuri mokaillut mitään muuta. BH-kokeen pelastava elementti on kyllä se että kun keskittyy vaan laskemaan askeliaan ei ehdi vahtia koiraa vaan on luotettava siihen että se tekee itse osansa. Vapaana seuraamisesta saatiin arvosanaksi erittäin hyvä ja sitähän se oli.

Jäävä istuminen oli kaikessa liikkeen merkillisyydessä ihan perussettiä ja saatiinkin arvosanaksi erinomainen. Kyllähän se paikallaan istua osaa. Liikkeestä maahan ja luoksetulo meni aika samalla tyylillä, arvosana tippui hyvään oletettavasti siksi että pyysin Utun tietoisesti suoraan sivulle. Paikkamakuussa en huomannut korjata aavistuksen vinoa perusasentoa jonka vuoksi Utun oli vaikea mennä maahan ja jouduinkin antamaan toisen käskyn, mutta muutoin paikkis sujui ongelmitta. Eikä mua oikeastaan edes jännittänyt, varsinkin kun tiesin että koe ei siihen kaatuisi vaikka se keksisikin nousta istumaan. Aika ei lopulta edes tuntunut pitkältä kun samalla seuraili parin tottista sen verran mitä se näkökenttään osui. Tästä arvosanaksi erittäin hyvä, makasi kuulemma tosi hienosti ja varmasti. Näillä puheilla sitten A-osa läpi ja koska kaupungissakaan ei mitään mainittavaa tapahtunut saatiin uusi avaimenperä ja osallistumisoikeus palveluskoirakokeisiin. Kannatti siis pakottaa itsensä, oppi taas uutta koirastakin.

Loppuvuosi keskitytään siis lähinnä rally-tokoon ja agilityyn ja jätetään pitkät, palkattomat suoritukset suosiolla ensi vuodelle. Tokon suhteen olen vähän pohdiskellut että ottaisin talvelle yksityistreenejä jollekin hyvälle kouluttajalle jonka kanssa katsottaisiin kaikki uuden voittajan liikkeet läpi, mutta se on sitten talven murhe tosiaan. Aika hyvin ollaan tää kesä rypistetty, paljon on saatu aikaiseksi ihan tuloksellisesti ja yhteistyö on pysynyt hyvänä, ellei jopa parantunut. On kyllä tosi kiva harrastaa koiralla joka on maailman helpoin ja kiltein kotikoira ja samalla monipuolinen käyttökoira joka kiinnostuu mistä tahansa ja on todistetusti toimiva monissa ympäristöissä ja koettelemuksissa. Rakkain Utu.

Tokon piirinmestikset

Tänään oli vuorossa toinen yritys vanhojen sääntöjen mukaisessa avoimessa luokassa. Kuten mä vähän edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä jo haistelinkin, ei treenaaminen jaksanut kiinnostaa tälläkään viikolla ihan hirveästi. Keskiviikkona kävin kotikentällä tekemässä takapalkalla yksilöitä, otin ehkä 45 sekunnin piilopaikkiksen jalkapalloa pelaavien penskojen lähistöllä ja torstaina tahkosin hyppyä muutamaan otteeseen aksatreenien ohessa. Talk about motivaatio...

Koe järjestettiin Eteläpuistossa, tuomari vaihtui viikolla Pehkosesta Juhantaloon mutta mitäs pienistä kun kumpikaan ei sanonut mulle yhtikäs mitään. Mua vähän hirvitti koepaikalla kun tajusin että kehät ovat keskenän ihan tosi lähekkäin, alokkaan ja avoimen kehät erotti tasan kesänauha ja paikkamakuusta oli suora näkyvyys EVL-kehään jonka ruutu oli ihastuttavasti suoraan toimariteltan takana... Meidä joukkueessa oli Utun lisäksi niinikään avoimessa kilpaileva sheltti ja voittajassa kilpaileva valkkari, god only knows miksi meidän joukkueen nimi oli NPKH 2 "Colliet" :---D 

Vielä vähemmän mua ilahdutti kun ynnäsin joutuvani toisen paikkamakuuryhmän ensimmäiseksi, eli aivan suoraan kehät erottavan nauhan viereen. Alokasluokka aloitti paikkamakuun samoihin aikoihin, mutta alokkaan koirien linja oli reilusti avointa taaempana joten ohjaajat käskyttivät koiria ensin avoimen koirien takaoikealle, kävelivät sitten näiden linjan poikki etukulmaan näkösälle ja palasivat taas taakse. Ensimmäisen paikkamakuuryhmän aikana yksi reipas bc suoritti ruudun, meidän kohdalle osui luoksetulo. Koska koe oli aamulla, en ehtinyt liikuttaa Utua niin paljon kuin tyypillisesti teen ennen koitoksia, mikä näkyi pienenä tyytymättömänä piipityksenä tuomarin puheen aikana, mikä tapahtui siis paikkisrivissä. Jäi kuitenkin hyvin makaamaan. Piilossa räpläsin hermostuneesti kännykkää (luojalle kiitos nykyteknologiasta) kaikki kolme minuuttia ja kun palattiin kehänauhalle Utu makasi ryhdikkäästi ja rauhallisesti välittämättä tuon taivaallista suunnilleen mistään. Tuomari kommentoi vielä että paikkamakuu oli kaunis ja rauhallinen. Siis wtf... No, en valita. Yksilöt tehtiin seitsemäntenä koirana vajaasta paristakymmenestä seuraavalla rivillä.

Paikkamakuu 10

Seuruu 8½

Liikkeestä maahan 10

Luoksetulo 8

Liikkeestä seisominen 8½

Nouto 7½

Kauko-ohjaus 9

Hyppy 10

Kokonaisvaikutelma 8½

Arvostelu oli Heinon linjaa löysempää, mutta meidän suorituskin oli parempi. Koira oli kokoajan messissä ja palkkaantui kehuista hienosti. Seuruupätkä oli melko merkillinen, siihen sisältyi varmaan neljä pysähtymistä, kertaalleen kaikki käännökset ja lyhyt juoksupätkä, ja kaikki tapahtui muutaman metrin frekvenssillä. Mittaakaan ei tullut kuin varmaan 25-30 metriä. Ihan hyvää settiä meiltä, Utu jäi aavistuksen täkärin jälkeen kummastelemaan hyvin lähellä kehän nurkkaa olevaa leiriä ja meille pidemmät pätkät on mutenkin voimakkaampia ja luontevampia. Pitää treenata enemmän rally-tokoa selvästi.
 

Maahanmenosta oon aina saanut noottia lievästä hitaudesta, mutta Juhantalon mielestä suoritus oli jälleen erittäin kaunis ja onhan se teknisesti tosiaan Utulta hyvä liike. Luoksetulon stoppi olisi voinut olla jämäkämpi ja tuli viimeisen pätkän aavistuksen hitaammin. Seisomisessa oli ottanut taas muutaman töppöaskeleen. Noudossa teki pönttöset ja lähti viemään mun oikealla seisseelle liikkurille, pyysin uudestaan kun huomasin koiran linjan ja tuli niin oudosta kulmasta lopulta sivulle että istui ihan törkeästi vinoon... Ihmettelin kovasti että saatiin tästä sama arvosana kuin viime kokeessa, ja vielä tsempit siitä että koiralla on tärkeimmät palikat kasassa eli vauhti ja motivaatio. 

Kauko-ohjaus oli kokeen helmi, vitsi miten hyvät ja ryhdikkäät istumaannousut. Samalla saatiin myös kokeen hyödyllisin palaute, kun tuomari vähensi pisteen siitä että mulle tulee pari senttiä lisää pituutta aina käsimerkin myötä, eli käytin ainakin tällä kertaa selkeää vartaloapua. Tätä pitää miettiä jatkossa, varsinkin kun tulevaisuudessa etäisyys vain kasvaa. Ettei tule ylikorostettua. Hyppy jännitti viime kokeen myötä, mutta sekin oli ihan spot on. En tiedä auttoiko torstain hätäinen treeni, vaiko se että sopotin Utulle palkan olevan tulossa aivan juuri, mutta hieno riittävä hyppy, nopea istuminen ja vaivaton paluuhyppy suoralla perusasennolla. Ja loppuun rapsut turhan äänekkäästä tuuletuksesta hypyn jälkeen :--D Kokonaisvaikutelmasta saatiin 8½, mikä toki harmitti siinä mielessä että tyypillisesti ollaan niitetty kymppiä, mutta ehkä ne vartaloavut olivat tänään sitten se isoin miinustekijä. 

Selvää oli kehästä poistuttaessa että ykkönen tuli ja fiilis oli täten aika katossa. Pisteitä kertyi yhteensä 178,5 ja sijoituskin oli 4./17, mikä oli vallan hyvin vähän isommissa kisoissa. Joukkueille ei sen kummempaa menestystä saavutettu, mutta belgijoukkueen edustajat sijoittuivat palkinnoille sekä alokkaassa että voittajassa. Noissa joukkuekilpailuissa on muutenkin kivaa olla yhtenä porukkana, varsinkin kun tokokokeet ovat yleensä tietyllä tapaa vähän yksinäisiä. Mutta se oli semmonen avoin luokka, tänä vuonna ei enää kisata vaan ruvetaan pienen tauon jälkeen treenailemaan löysin rantein uutta voittajaa. Yksi etappi lisää ohitettuna kohti ikuisuusprojekti-erikoisvoittajaa

Forssan tokokoe

Agilityn SM-kilpailut (niistä myöhemmin omassa postauksessaan), juhannus ja muut keskikesän kekkerit on saatu tältä vuodelta päätökseen, joten välillä voisi vaikka päivittää vähän blogiakin. Aloitetaan toissaviikkoisesta tokokokeesta, joka oli Forssan Pussikoirien aidatulla koulutuskentällä raviradan vieressä, tuomarina Tiina Heino.

Utun paikkamakuuhan oli ja pysyi hajonneena lähes kokeeseen asti, kävin koetta edeltävänä tiistaina Nooran kanssa majalla toteamassa että se nousi istumaan kuin tatti aina kun hävisin näkösuojaan. Tuskaisen treenin päätteeksi sisuunnuin kotimatkalla ja lähdin patoamaan vielä yhtä paikkamakuuta sen iltaruoalla, koira kenttään, ruokakuppi takaviistoon ja kelloon kolme minuuttia. Olin varautunut korjaamaan ja aloittamaan ajanlaskun alusta jokaisesta nousemisesta, mutta ruoka oli kova vastus ja paikkamakuu onnistui kerrasta. Keskiviikkona tein muutaman samanlaisen treenin lisää eri paikoissa eri häiriöllä, kertaalleen nousi istumaan kummankin aikana mutta puutuin samantien piilosta. No fiilikset paikkamakuun suhteen eivät luonnollisesti olleet tässä vaiheessa kummoiset, mutta ajattelin joka tapauksessa käydä katsomassa miten yksilöt menevät, eihän Utu kuitenkaan ketään häiritsisi vaikka istumaan nousisi. 

Paikkamakuu oli perinteisesti ensimmäinen liike, piilona toimariteltta. Utu oli ensimmäisessä paikkamakuuryhmässä, jonka kehääntulotarkastuksessa meitä seuraava koira aloitti rähinänpoikasta viimeisenä tulevan toisen uroksen kanssa. Tuijottelu ei loppunut kehässäkään, joten meidän viereinen uros jäi pois paikkamakuusta. Utun toinen etujalka jäi aavistuksen  vinksalleen ja heti jätettäessä viereinen koira alkoi haukkumaan. Piilossa keskityin katsomaan tiiviisti kepoa joka istui kentän laidalla niin että näki sekä mut että koiran, mutta ukko varoi niin visusti ottamasta katsekontaktia etten tiennyt oikeastaan mitään liikkeen kulusta ennen kuin mukava, jälkimmäisessä ryhmässä oleva kanssakilpailija hymyili ja näytti mulle peukaloa. Pian liikkuri tulikin jo antamaan ohjeita kehänauhalle palaamisesta ja aika oli täynnä. Ja siellä se napotti tyylikkäästi sfinksinä jalat suorina, siitä huolimatta että rivistä oli reilun kahden minuutin kohdilla noussut koira ja viereinen koira oli vinkunut koko paikkamakuun. En ymmärrä, mutta en valita. Muiden kertoman perusteella Utun kaikkein parhaat paikkamakuut ovat olleet viimekuinen kokeenomainen mölli ja nyt virallinen koepaikkamakuu. Onkohan sillä treeneissä liian tylsää? Tästä kuitenkin kymppi.

Paikkamakuun ja yksilöiden välissä joku osoitti parkkipaikalle jossa juoksenteli muutama peura. Samaiset peurat olivat ilmeisesti myllänneet myös kentän takana olevissa pusikoissa, sillä jokainen kilpailija järjestäen valitti että koirat herpaantuivat kentän takalaitaa lähestyttäessä. Vaikka Utulla ei ole ymmärrystä riistan päälle nimeksikään, ei sekään ollut oma itsensä yksilöissä vaan lähti vapautuksen jälkeen hakemaan ilmasta jotakin. En suuremmin jännittänyt yksilöitä, mutta kyllä huomasi että koira ei tehnyt ihan täydellä ajatuksella hommia.
 

Paikkamakuu 10 - "Ei siinä ollut niin mitään".

Seuruu 8 - heikot liikkeellelähdöt, rytmitin huonosti ja koira oli vähän poissa. 

Liikkeestä maahan 9 - ihan perussettiä, piste pois kun itse suoritus oli aavistuksen hidas vaikka noudattikin käskyä heti.

Luoksetulo 6 - pysähdys valui ja tuli omin lupineen lopulta läpi.

Liikkeestä seisominen 9 - tosi hieno stoppi, istui hitaasti perusasentoon. 

Nouto 7½ - meni rumasti kapulalle, palautti osin eri askellajissa ja istui aavistuksen vinoon luovutukseen. 

Kaukot 9½ - ensimmäinen istumaannousu oli hidas. 

Hyppy 0 - liian vetelä ja lyhyt hyppy, eihän sieltä enää takaisin päässyt.

Kokonaisvaikutelma 10 - "Hienosti ohjattu".

Lopputulemana 153,5/200 pistettä AVO2 eli kuudesta ja puolesta pisteestä jäi ykkönen tällä kertaa.  Ympäristön vaikeus näkyi muidenkin pisteissä, Utu sijoittui kokeen kolmannekseni vahvimmalla kakkostulokseksella. Tokihan se oli harmi että viime kuun möllissä esiteltyihin hienoihin liikekokonaisuuksiin ei tällä kertaa päästy, mutta tää oli mulle taas yksi henkinen etappi lisää, avoimen luokan virallinen korkkaus kuitenkin. Ja korjattavaakin on loppujen lopuksi niin vähän, että hätäkös tässä. Vanhaa avointa päästään kuitenkin kokeilemaan jälleen ensi kuussa kun osallistutaan piirismestaruustokoihin NPKH:n joukkueessa, joten kuukausi on aikaa toteuttaa pari fiksiä.

Hyppyyn alan rakentamaan targetilla matkaa. Tähän asti toteutettu palkkaustapa kantaa hyvin treeneissä, mutta vaatisi ylipäänsä ihan erilaisen vireen rakentamista koko koesuoritukseen että voisi luottaa sen kantavan kokeen loppumetreille asti. Jos saan koiralle selkeän kohteen esteen toiselle puolelle, luulisi sen helpottavan paluuhyppyä myös kokeessa. Ja jos se ei nyt tähän hätään toimi, niin eipä tarvitse enää koko liikettä miettiä, uudessa avoimessa kun koiran saa omakätisesti viedä siihen pisteeseen jota oon tähän asti yrittänyt kertoa. Noutoon ajattelin vaihtaa palautuksen ohjaajan kierroksi. Paikkamakuusta nyt on nähtävästi ihan turha ottaa valtavaa stressiä, vahvistavia harjotuksia harvakseltaan.

WALATin kisat

Eilen korkattiin uusi kisapaikka ja käytiin Valkeakosken Korkeakankaalla kilpailemassa. Sää ei nyt varsinaisesti suosinut jos ei huonokaan ollut, ajoittaista pientä veden tihutusta mutta muutoin tyyntä. Kylmä meinasi tulla odotteluissa, mutta onneksi mulla oli mukana kuusikiloinen belgimuhvi jonka hain välillä syliin upottaakseni sormet sen tukkaan. Tuomarina oli Viitasen Anne jonka radat eivät ennakko-oletuksista poiketen olleet tänään mitenkään erityisen haastavia, vaikka kyllähän niille sitten taas kaikenlaista mahtui...

Utu oli jälleen täydellisen epälooginen ja käyttäytyi kisapaikalla rauhallisesti ja fokusoituneesti, vaikka lämppälenkki oli sen päivän ensimmäinen oikea liikunta ja perjantaikin jäi pissalenkittelyksi. Radoilla se tuli paikoin taas liiankin hyvin ohjauksiin mutta irtosi kuitenkin hienosti ja kontaktit olivat hyvät, haukkua rohjottaakaan ei tainnut kertaakaan. Ota tuosta nyt sitten selvää.

B-agilityrata oli aika mainio. Vähän jännitti mennä vastaanottamaan kakkosen taakse kun ei olla tehty sitä treeneissä miesmuistiin, mutta Utu tiesi heti mitä mulla on mielessä. Ysillä oli perinteinen vaikea paikka ja meni pitkäksi kun en uskaltanut ottaa liialti näppiin ettei estettä hypätä väärään suuntaan, niin en ottanut näppiin sitten ollenkaan... Tyypillistä. Putkihässäkässä oli alusta asti selvää etten ehdi putkien väliin näyttämään jälkimmäistä, joten varmistelin vaikeaa kulmaa sitten vähän liiankin kanssa ja myöhästyin kepeille aikomastani valssista ja sähläykseksi meni. Sain kuitenkin koiran jatkamaan hyvin vaikka jäin alkuperäissuunnitelmasta poiketen vasemmalle. Loppusuora oli hieno ja itsenäinen, mutta joko painostavasta käskytyksestä/kisapaikasta/kokemattomuudesta johtuen Utu juoksi renkaan sivusta ja täten HYL B-radalta. Esteteknisiä vikoja siis, ei ollut nolla lopulta kovin kaukana ja rata oli muutoin sujuva. Hyvä mieli jäi. 

Hypäri oli ensivaikutelmalta helppo ja valtaosa minikoirien tuloksista olikin nollia. Meidän ensimmäinen varsin merkillinen moka sattui kutosesteellä jonka Utu kielsi kun lähdin voimakkaaseen valssiin. Toinen kielto tuli 13. hypyllä kun pyrin merkkauksella kääntämään tiukasti neljälletoista ja kielsi taas. Putkella älämöinti ei kääntänyt koiraa tarpeeksi, olisi pitänyt jarruttaa voimakkaammin tai ihan kääntää omaa rintamaa että koiran olisi saanut vedettyä muurille. Jotenkin myös epäröin lähettää koiraa edestäni putkeen ja alkuperäinen tarkoitus olikin päästä vaihtamaan puolta, mutta eipä tuo elukka ole juuri putkesta takaisin kääntynyt joten ihan hyvin olisin voinut keskittyä putki-muuri välille jossa maksikoirilla on aavistuksen isompi kääntösäde kuin pikkukoirilla... Jälkeenpäin ensimmäinen fiilis oli kismitys kun mokat olivat niin typeriä, mutta hyviä pätkiä tässäkin.


Tuo kieltäminen on nyt muutenkin ollut kevätkauden teemana, kun viime kesän epätoivoisissa jarrutreeneissä koiraa palkattiin kieltämisestä kun se ylipäänsä saatiin reagoimaan. Olihan nuo vähän hätäisiä ja monelle koiralle liian voimakkaita kääntöjä, mutta kun itse on taas tottunut että apujen pitääkin olla voimakkaita että niistä on mitään hyötyä. Joko mä teen liikaa tai liian vähän, joko Utu ryysää tai kieltää, vähän on taas kultainen keskitie hakusessa. Nyt otetaan ihan kuuriluontoinen setti noita esteelle irtoamisia varsinkin takaaleikoissa ja merkkauksissa. Mutta hei, kollektiiviset havainnot kuuden kolmosen startin jälkeen on että ei ne radat periaatteessa meille liian vaikeita ole, meiltä puuttuu vain sellaisia palikoita joita tyypillisille kolmosen koirakoille on ehtinyt kertyä vähän pidemmän matkan varrella. Oon muutenkin oppinut hiljalleen nauttimaan kisatilanteista ja koukuttumaan, viimeisen radan jälkeen tuntui että olisinhan mä näitä vielä muutaman mennyt. Onneksi tätä tunnetta pääsee lievittämään jo torstaina oman porukan kekkereissä. 

Jos nyt jostain pitää purnata, niin mua kyllä nolotti noissa kisoissa kuulutuksen puolesta. Sanomisia jouduttiin vetämään takaisin ja korjailemaan jatkuvasti ja mua suoraansanoen vähän ärsytti se että mun sukunimi änkytettiin kummassakin startissa niin häpeilemättömän vaikeasti että mun teki mieli jättää koira starttiin ja mennä itse spiikkaamaan itseni. No joo, saivartelua saivartelua mutta ei se nyt niin eksoottinen ole...

Loppukuun treeneistä & jälleen TamSKilla

Maaliskuun vapaakortilla on näillä näkymin enää yksi treenikerta ennen parasta ennen-päiväystä, ja kuukausi onkin ollut melkoisen agilitypainotteinen. Hilma teki targetilla varsin hyviä siivekkeistä ja putkista koostuvia pikkuratoja, Viivi opiskeli valssaamaan, takaaleikkaamaan ja persjättämään. Opiskelimme myös paukuttelemaan keinua, juoksemaan pituuden keppien välistä, matalalla olevaa rengasta sekä pussia. Kotona aloitettiin 2o2o-asennon sheippaus naksuttimella. Targetilla Hilma saadaan fokusoitua aivan hienosti, hallinta parani kuukaudessa selvästi ja rallattely loppui määrätietoisella mutta lempeällä kurilla. Tästä Hilman on hyvä jatkaa kohti perusteellisempaa opiskelua, hyvä Hilma. 

Utulle iski kuun puolivälin jälkeen varsin juoksuisia oireita, jotka tekivät taas jokakertaisen tehtävänsä ja taittoivat terävimmän kärjen vireestä ja vauhdista pois. Tilaisuus oli siis oiva teknisten pikkujuttujen hiomiseen, vaikka huomasin kyllä että vähän alkoi samantien harmittamaan ettei koira vaan kerta kaikkiaan tunnu siltä mihin on tottunut. Enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita meille, vaikka se tekeekin ohjaamisesta haastavampaa. Alla kuitenkin videopätkä meille vieraammasta keppikulmasta, joka saatiin ihan muutamalla toistolla sujumaan niin että koira kesti leijeröinnin ja pujotteli loppuun asti.

Eilen käväistiin TamSKin kisoissa tutussa treeniympäristössä kahden startin verran. Vaikka Utu kiisikin jo ihan hyvää kyytiä perjantaisissa treeneissä, oli se halliin saapuessa keskittynyt ja suorastaan levollinen. B-agililityradalta saatiinkin aikaiseksi meidän ensimmäinen tulos kolmosluokasta, yksi rima pistettiin matalaksi kun jäin tielle päällejuoksuun. Kontaktit olivat niinikään vähän hitaanpuoleiset osittain siksi ettei kyseisissä paikoissa ollut hirveästi tilaa mulle vedättää koiraa juoksemalla, osittain koiran rauhallisen vireen vuoksi. Tää on ollut sellainen ajoittain esiintyvä ongelma, jota esimerkiksi viime kisoissa ei ollut. Itsenäisempää kontaktialueelle hakeutumista vahvistukseen siis joka tapauksessa. Oma liikkuminen nyt oli tietysti omasta mielestä melko tönkköä, mutta koira pysyi hyvin hanskassa ja taakseviennit pelasivat, vaikka mun onkin vaikea pysyä tarpeeksi edellä kun niitä tulee useampi peräkkäin. Keppikulma oli sattumalta viimeaikaisten treenailujen kaltainen, hienosti meni. Ja vaikka kontakteilla turhautuikin taas monta sekuntia, oli aliaikaa kuitenkin lähemmäs kahdeksan sekuntia ja etenemä 4,3 m/s luokkaa.
 

C-hyppyrata puolestaan on mainio demonstrointi siitä, miten tärkeä myös ohjaajan mielentila kisoissa on. Mä olin niin tyytyväinen tuohon B-radan vitoseen, että henkisesti vähän antauduin sen jälkeen. Hypäri ei jotenkin enää huvittanut, iltamenot ja märät tossut houkuttelivat jatkamaan matkaa ja pitkä odottelu tylsistytti. Olihan tuossakin hetkensä, vaikka en muistanutkaan ihan joka estettä ohjata, linjat levisivät ja koira reagoi ihan hirveän vahvasti mun liikkeeseen ja kielsi paikoissa joista sitä ei normaalisti kovin herkästi saa enää käännettyä. Onneksi Utu oli luokan ensimmäinen koira, joten kun hommat oli kasassa lähdettiin rennolle käpyttelyreissulle lähimaastoon.
 

Seuraavan kerran taidan mennä ensi kuussa vaihteeksi Hattulaan, kerran kuussa kun tuntuu ihan sopivalta kisatahdilta ja olisi hauska kisata vaihteeksi jossakin muualla kuin Demarilla. Ulkotreenitkin alkavat ihan näillä näppäimillä kelien salliessa joten pystyy taas vähän parantamaan ja tsemppaamaan myös henkistä puolta. 

Kuninkuusravit

Mua melkein välillä hävettää kirjoittaa tätä blogia, koska usein kun olen juuri perustellut kappaleellisen miksi en vielä aio tehdä jotain, yleensä teen sen saman viikon sisällä. Agilityjalkaa pompotti ja kaapin pohjalta löytyi vielä yksi lahjakortti, joten pistin TamSKille ilmon ja lähdin korkkaamaan kolmosia Utun kanssa viime lauantaina.

Mulla ei ollut pahemmin odotuksia, joten hämmästyttävästi mua ei myöskään jännittänyt tippaakaan. Oli kerrankin vaan ihan mukava mennä vailla mitään odotuksia tai lopputuloshaaveita. Kunhan se nyt radalla pysyisi eikä satuttaisi itseään. Tuomarina kolmosilla oli Huittisen Anne, rataprofiilit ennakkotietojen mukaan nollamyönteisiä ja kelikin oli mukavan leuto. Kävin Utun kanssa reilun tunnin metsälenkin aamupäivällä ja päätin kokeilla ottaa sen kevythäkkiin sisälle halliin odotteluajoiksi, ettei tarvitsisi hakea koiraa luistinrataa muistuttavan parkkipaikan poikki jatkuvasti. 

Ensimmäinen rata oli mukavaa, suoraviivaista rallattelua. Ensimmäinen virhe sattui kepeillä jonne yritin mennä niistämään, mutta eipä siitä hommasta niin paljon rutiinia ole että se tälleen 1,5 kuukauden treenitauon jälkeen noin nostattavassa tilanteessa toimisi, väärään väliin siis kovasta yrityksestä huolimatta. On the other hand, pääsin tekemään keppien jälkeen persjätön kisatilanteessa mikä oli mahtavaa koska a) uskalsin koettaa enkä pelannut varman päälle ja b) Utu kesti sen hienosti, eikä mennyt edes täpärälle. Linjat menivät kuitenkin keppihötäkässä vähän sekaisin ja ajoin koiran ohi muurilta. Kolmas moka sattui loppusuoralla jossa jäin väärälle puolelle putkea toiseksi viimeisimmän hypyn ollessa enemmän putken toisen sivun puolella. Pitäisi tehdä rutkasti tuota loppusuoran eteenmenoa myös putkesta ja niin että hypyt eivät ole aina linjassa keskenään. Radasta ei ole videota kovasta yrityksestä huolimatta, sillä pokkarista oli loppunut akku jo heti lähdössä. Pitää yrittää jatkossa muistaa varmistaa lataus ennen lähtöä. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä hylly, se nyt tiedetiinkin että kepit on Utun heikoin este ja kieltoja meille sattuu kisoissa kun en joka estettä muista ohjata ja sekoilen verkkareissani herkästi virheiden jälkeen. Koiralla oli kuitenkin superhyvä vire, meni lujaa mutta ei rääkynyt, kontaktit pelasi joka esteellä tosi mainiosti ja moni tuli onnittelemaan jälkeenpäin että kun koira saa kokemusta siitä tulee ihan ässä. 

Luokat olivat tyypillisesti isot ja odottelua tuli paljon, B-radalle kun lähdettiin niin näin samantien Utun naamasta että nyt on kerätty kekkulia kevythäkissä enkä ollut varsinaisesti väärässä. Kamalaa märinää vuoroa odotellessa ja lähdössä, kuulin Utun mutinan kolmannelle esteelle asti. Vitosella tuli kiire, sain seivailtua kaarron kautta ja sitten taas rämpylöin niistämään kepeille, mikä oli näin jälkeenpäin tarkasteltuna aika turha muuvi, olisinpa antanut hakea vaan kun linja oli ihan hyvä ja vihjeenkin kun olisi vaikka sanonut niin olisi voinut olla vielä parempi. Keppien jälkeinen kohta oli mun suosikkini kun Utu lähti suu vaahdossa hypyn ohi paahtamaan takaseinään, muistan että nauroin radalla ääneen kun en nähnyt sitä tulevan en niin yhtään. Loppukikkailuissa nyt meni miten meni, saatoin liian pitkälle takaakiertoon, myöhästyin hyppyhässäkältä, hukkasin koiran ja sanoinkin sille että ei musta tänään oo sun kartturiksi ja maaliin. Vieläkin naurattaa, vaikka toi Utun höpöhöpö-vire on todellisuudessa mulle vielä liian kova pala, kun se ei ihan hirveästi anna anteeksi kun kierrokset on tossa kuosissa. 

Summa summarum, paljon tarvitaan toistoja monessa teknisessä jutussa ja ihan sitä henkistäkin turtumista. Kuitenkin paljon hyviäkin pätkiä, tosi hyvät kontaktit ja hyvää kyytiä painelee. Mä en vaan valitettavasti ole puoliksikaan niin taitava kun mä ihan hirveästi haluaisin olla, pitäisi oikeasti nyt suorittaa ryhtiliike ja alkaa treenaamaan useamman kerran viikossa ja käydä kouluttautumassa aina kun tilaisuus tulee tarjolle. Maaliskuuksi sain kuitenkin otettua vapaakortin ja eiköhän me ensi kuussa mennä taas parit radat juoksemaan, ei sitä kai muuten opi kuin tekemällä.

Agilitykisat 14.12

Lisenssikauden viimeiset, TamSKin isännöimät kisat käytiin eilen viimeaikojen treenipaikkana toimineella Sport Dog Parkilla. Kisoihin mentiin kylmiltään kahden viikon treenitauolla, mistä johtuen olin ihan tyytyväinen kun anoppi ehdotti aamupäivästä makkaranpaistoreissua metsään. Pari tuntia touhuttiin maastossa kolmen koiran kanssa ennen kisoja ja sen vaikutus kyllä näkyi, Utu oli hallissa lähestulkoon rauhallinen ja istuskeli nätisti eikä kiljunut silmät päästä pullottaen jokaista putken kohahdusta. Tai jospa sille on kasvanut aivot? Maksikakkosia oli reilut parikymmentä koiraa, me startattiin loppupäässä. Laitisen Arto oli mulle jälleen uusi agilitytuomari eikä A-rata näyttänyt ainakaan turhan helpolta.

Alku meni ihan rutiinilla, kepeille jarrutin ehkä turhaan ottaen huomioon että koira oli melko rauhallisessa vireessä. Lähdössäkin pysyi nätisti ihan istumassa asti. Olisin voinut ottaa enemmän etumatkaa kepeillä, mutta kisapaineessa jotenkin alitajuisesti tulee minimoitua riskejä. Ihan ok-hyvin kuitenkin hypyn kautta A-esteelle, kohtalaisen kovaa ylös ja nätisti 2o2o, vaikkakin jäin taas varmistelemaan. Radalla oli paljon ansaesteitä joten otin seuraavaan kohtaan melko tiukasti haltuun ja vähän kökösti sain koiran oikeaan päähän putkea. Moni juoksi seuraavan neljän esteen kohdassa vastaanottamaan koiraa valssiin 12. ja 13. hypyn väliin, mutta mä en olisi kuitenkaan ehtinyt joten tyydyin lähettämään 12-hypylle ja pyytämään koiran 13-hypylle takaakiertovalssiin. Olisi voinut jarruttaa vähän, leiskautti aika pitkälle. Keinulle taas vähän turhaa jarrua ja olisi voinut jättää 2o2o ja mennä itse edelle vastakääntämään 18-hyppyä, meinasi mennä pitkäksi mutta koira korjasi itse älyttömän hyvin. Utu horjahti puomin ylösmenolla hieman, mistä mä hämmennyin, jätin kontaktikäskyn antamatta alastulolle ja painostin omalla liikkeellä koiran läpijuoksuun, mutta onneksi juoksi nätisti alas asti. Vimppa hyppy haltuun ja nolla pätkähti. Radalta tuli kaksi nollaa joista meidän voitti kakkosen sekunnilla, eli ensimmäinen luokkavoitto ja menolippu kolmosluokkaan.

Hyviä pätkiä, vähän kankeita pätkiä, mutta nolla mikä nolla. Ei musta tällä kisakokemuksella ole tekemään vielä sellaista rataa paineessa jossa ehtisin jarruttamaan tarpeeksi tai kääntämään tiukasti , ajoittaminen on edelleen vaikeaa ja varmistelu tulee jostakin takaraivosta vaikka en sitä radalla huomaa tekeväni.  Kuusi kuukautta, 12 starttia ja 6 nollaa on siis meidän tähänastisen agilitykilpauran saldo. Kolmosissa haluan jatkossa tehdä ratoja joissa haastan itseäni tekemään vähemmän käyttämiäni ohjauskuvioita sekä aion vaatia kontakteilla ja kepeillä koiran todellisen osaamisen mukaista, itsenäisempää suoritusta. After all, henkeä ei tarvitse ihan hetkeen pidätellä kuitenkaan. Joka tapauksessa, Utu on paras.

Viimeistä viedään

TamSKin lauantaiset kisat oli tosi jees. Sain kokeilla tarpeeksi haastavissa olosuhteissa ihan todellista ohjaamista, moni vaikea juttu onnistui, moni helppo levisi, mutta treeni oli älyttömän hyvää. Keinu mentiin joka radalla, A-radalla vielä kahdesti, mikä oli keinurutiinittomalle koirakolle lottovoitto. 

• TamSKin punaiset kepit on vihreää pohjaa vasten Utulle vaikeat. Ihan merkillisiä keppivirheitä sekä A - että B - radalla, C - radalla ensimmäisenä vastassa valkoinen keppi eikä ongelmia ollut. Oli sillä toki puolet vähemmän vauhtiakin, mutta viimeksi TamSKilla ihan sama juttu. Punavihervärisokea koirani. 
• Keinu ei meinannut ihan kestää (huonoa) takaaleikkaa. Oli hyvä silti kokeilla, ja kestihän se sitten kun vähän sähläsi kun koira oli keinulla.
• Tuli hienosti näppiin ja ohjaukset toimi, B-radalla vaan putki vei voiton päällejuoksusta vaikka mun ajoitus oli hyvä ja avutkin ihan paikallaan. Samalla radalla jo toisen kerran kakkosissa viimeisen esteen ohitus, pitäis muistaa ohjata loppuun asti myös niillä radoilla joilta ei enää tipu nollaa. 
• Karkasi kerran A-esteen kontaktilta kesken persjätön, kun en teroittanut sitä. Ei se tossa vireessä vielä ihan hallitse tuollaisia juttuja, pitää auttaa jos aikoo hifistellä. 
• Kaikenkaikkiaan hyvää ja varmaa liikettä ohjaajalta (!), otit riskejä ja menit vaan etkä meinannut, hyvä Riikka. 
• Hyvät skabat siinäkin mielessä, että koira nousi omin nokkineen B-radalla, mutta sain annettua palautteen C-radalla. Pysytään siellä lähdössä.
• En tiedä kuka tolle koiralle on opettanut putki-kontaktierottelun, mutta se joku on tehnyt hyvää työtä. Mä se en ainakaan ole ollut.

Tuloksena vitonen kepeiltä (A), kolme kieltoa eli HYL (B) ja vimpalta radalta (C) vetästiin väsyneinä ja tympääntyneinä hieno ja sujuva nolla 4,5 m/s etenemällä ja - 9,82 ajalla ja sijoituttiin kolmansiksi. Koiria oli paljon ja luokanvaihtonollia riitti, joten se olis nyt sertin päässä sitten kolmosluokka. Hyvä Utuu...