Viikon 21 treenit

Torstaina treenattiin jälleen helatorstain kisojen jälkeen normaalisti, mutta kouluttajana tällä kertaa oli Niemisen Sari. Teemana oli putki-kontaktierottelu jonka Utu ratkaisee lähes aina kontaktin eduksi, joten pieni kuuntelutreeni oli äärimmäisen tervetullut. Radassa oli vähän esteitä mutta hirveästi muistettavaa, Utu teki kuitenkin hyvin ja mäkin olin ihan kartalla. Maltti se vaan olisi meille kisoissakin valttia, pitäisi ihan rauhassa hosumatta ohjata ja selkeästi aina näyttää mitä haluaa.

Perjantaina tokotreeneissä tein takapalkalla ja apparilla kaukokäskyjä ja liikkeestä seisomista, hyvä suunnitelmallinen täsmätreeni ja tavoitteeseen päästiin eli koira ajatteli taas hieman enemmän taakse. Lopuksi jätin Utun hirveän kauas piilosta makaamaan epätavalliseen häiriöön, kun porukka lähti jo parkkipaikoilta autoillaan ja toisaalta muutama treenikaveri jäi lähistölle juttelemaan. Nousi ensimmäisellä kertaa istumaan, korjasin ja makuutin minuutin piilossa helpottamatta. Tätäkin olisi hyvä tehdä enemmän, kun Utun häiriöpaikkamakuut ovat aina menneet koesuorituskaavalla, rivissä koirahäriössä. Ihan hyvä toisaalta tehdä välillä virhe, kun osaamistaso on kuitenkin jo hyvä.

 

Toinen kerta ToiSKin rally-tokon alkeita oli tänään, joten miitattiin Anne-Marin kanssa kentällä ennen kurssia ja tesmailtiin Heikkisen kisarataa jonka olin kopioinut netistä. Mä oon kyllä niin mielissäni noista kerhon kylteistä ja niiden ratkaisuista, vielä kun meidän treenipaikka on ihan törkeän hieno niin mikäs noilla on koulutellessa, saati nyt itse treenaillessa. Lupasin kasvattajalle osallistuvani heinäkuussa Jykylässä pidettäviin colliemestiksiin, joten ratatreeniä oli jo aika saadakin. 

Otin vähän videota jotta näen miltä tekeminen näyttää, ja varsin kivaahan se on. Vähän kontakti tipahtelee kun radalla tapahtuu tokoon verrattuna niin paljon ja eteen siirtymistä ei olla tehty juuri yhtään, joten siinä namiapu. Muuten vedin koko touhun palkatta kun koira oli niin hyvässä vedossa ja kyllähän se nuo alokkaan kyltit tokokoirana hallitsee. 

Mutta voi vitsi miten hieno oli nähdä miten paljon mun kurssilaiset olivat viikossa sisäistäneet. Jokainen koirakko paransi ensi kerran jäykkyydestä ja kömpelyydestä tänään roimasti ja lähes kaikki saivat tehtyä koko radan vallan sujuvasti. Porukkahenki on hyvä ja muiden onnistumisia ihasteltiin tasoeroista huolimatta. Mä ajattelin jo kevättalvesta Viiviä ja Hilmaa avustaessani että tää kouluttaminen voisi olla ihan mun juttuni, ja kyllä se siltä vaan edelleen tuntuu.

Palokan luonnetesti

Lauantaina lähdettiin aamusta Yllin ja Utun kanssa ajelemaan Keski-Suomeen SCY:n alaosaston luonnetestiin. Tampereella satoi koko aamun vettä, mutta Jämsän jälkeen alkoi aurinko jo pilkahdella eikä paikan päällä enää tarvinnut kastella itseään. Testiin oli ilmoitettu kennel Actingin Top-pentueesta viisi narttua, joista Utu oli neljäs. Vertailumatskua oli siis hyvin ja pääsinpä hommiinkin, kun sain kiskoa tynnyriä teloiltaan ja pidellä pimeän huoneen ovea. 

Oli sinänsä hauskan erilainen koirakoettelemus, että tällä kertaa itse vain roikuin passiivisena mukana vailla toiveita tai pelkoja. Koiraa kun oli tarkoitus tarkastella omana itsenään eikä pyrkiä mihinkään tiettyyn tulokseen, osasin ottaa testin rennosti myös siksi että tiedän koiran olevan jokapäiväisissä tilanteissa täydellisen vaivaton eivätkä esimerkiksi testissä mahdollisesti ilmenevät heikkoudet olisi vaikuttaneet mihinkään. Tuomareina Marco Vuorisalo sekä Mia Möller.

Tiesin jo ennalta että Utu ei ala kiskomaan keppiä yhtään kenenkään jos nyt ainakaan tuomarin kanssa, ja oikeassa olin. Kyllähän se leikistä tykkää ja siihen ryhtyy, mutta selvästi suosi mua eikä ottanut kunnon otetta tarjotuista esineistä. Saalis on sille vaan niin paljon kovempi juttu, ettei repimistä ole koskaan edes yritetty rakentaa. Luoksepäästävyys oli myös ihan Utun näköinen, se hyväksyy ympärilleen kaikki ihmiset mutta ei jää seurustelemaan. Nyt se ilmeisesti luuli että kyse on jonkinlaisesta häiriöstä kun itse pysyin passiivisena, niin tuli tarjoamaan kontaktia samalla leuhkien miten hienosti hän ei yhtään huomaa että joku häntä huutelee. 

 Kelkka oli ylläri. Arvelin että Utu kysyy multa neuvoa merkillisissä tilanteissa ja niinhän se teki heti kelkalla, mutta tyytyi sitten odottelemaan suhteellisen pitkään kelkkaa ennen kuin alkoi toimia. Väisti loppumetreillä, mutta palautui ihan älyttömän hyvin. Sekä kelkasta, haalarista että tynnyristä. Tynnyriä ei vaivautunut oikein edes pelästymäänkään enää. Uhkaajaa ei ymmärtänyt alkuunkaan, seinässä oli selvästi huolestuneempi mutta ei laukaissut pakoreaktiotakaan. Puolustusreaktiota en odottanutkaan, lähinnä koira oli hämmentynyt omituisesta käytöksestä. Paukuissa nyt ei ollut mitään, kyllähän se ensimmäistä kuuntelemaan jäi mutta reaktio oli kuulemma kaikinpuolin ideaali.

Pimeä huone oli selvästi vaikein osa testiä. Utu ei Murun ja Iitan tavoin ymmärtänyt yhtään, mitä siellä pitäisi tehdä. Pelastuskoiraoppilas Pitko oli etevästi alun ihmettelyn jälkeen etsinyt mamman, mutta Utu oli heti huoneeseen päästyään tyrkännyt jonkun työkalun nurin ja ilmeisesti päättänyt että turha tässä on kai mitään yrittää kun nenää pidemmälle ei näe ja vehkeitä sataa niskaan. Tuli ääniavuilla mun kanssa samaan huoneeseen, mutta taskulampun valossa näin kuinka se edelleen tuijotti korvat pystyssä vastakkaisella seinällä seisovia tuomareita. Lopulta mamma löytyi ja Utu oli iloinen ja lähti autotallista häntä heiluen. 

Tuomarit harmittelivat pimeän huoneen passiivisuutta, sillä alkutestistä koira vaikutti siltä että siinä olisi ollut aineksia kohtuulliseen kovuuteen sekä hyvään toimintakykyyn. Osa-alueet jäivät kuitenkin tukevasti plussalle keskiarvopainotuksen vuoksi ja Utun reaktioita kuvailtiin oikea-aikaisiksi ja järkeviksi. Oletin Utun olevan kohtuullisen vilkas mutta se olikin puhtaan vilkas saaden temperamentistaan kovimmat pisteensä. Tämä on kuulemma myös sen kantava voima joilla se selviää kiperistä tilanteista. Kaikkein hauskinta testissä oli se, ettei Utu kerännyt lastia testin edetessä käytännössä lainkaan. Sen häntä heilui koko ajan ja se oli testin jälkeen täydellisen oma itsensä.

Toimintakyky +1b, kohtuullisen pieni

Terävyys +1b, koira joka ei osoita lainkaan terävyyttä

Puolustushalu -1, haluton

Taisteluhalu +2b, kohtuullisen pieni

Hermorakenne +1a, hieman rauhaton

Temperamentti +3, vilkas

Kovuus +1, hieman pehmeä

Luoksepäästävyys +2a, luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen

Laukauspelottomuus +++, laukausvarma

Miinuksen puolelle tippuneen puolustushalun jäljiltä jäätiin plussan puolelle 153 pistettä ja lisäksi koira merkittiin tosiaan laukausvarmaksi. Koko katras selvitti testinsä jääden sadan pisteen paremmalle puolelle ja vähintään laukauskokemattomaksi, hyvillä mielin poistuttiin siis koko porukka paikalta. Testin jälkeen käväistiin vielä Annan ja Tiinan kanssa juoksuttamassa koiria iltapäiväauringossa, oli sairaan kiva ja mielenkiitoinen päivä.

Kaikki tekstin kuvat omistaa Tiina Paananen, videon Anna Sinerheimo.

Käännekohtia

Torstaina talkoilin aamupäivän ratahenkilönä seuran kisoissa, ykkös - ja kakkosluokat olivat tällä kertaa hyvin pieniä joten aika kului joutuisasti. Utun olin heittänyt aamulla Nooralle hoitoon Nokialle enkä ottanut muitakaan koiria autoon homehtumaan, Nooran oli tarkoitus tuoda hyvin levännyt koira mulle käteen ennen starttia.

Helinin radat olivat suoraan sanoen aika hirveitä ja pistivät monet kokeneemmatkin tutisemaan kentän laidalla kun ratkottiin etäältä nurkkahässäkkää. Kun mun vuoro tuli, mua jännitti niin paljon ettei mua ole jännittänyt suunnilleen ikinä. Selvisin ihan hyvin A-radan ensimmäiset viisi estettä, kunnes jarrutin koiraa ihan liian aikaisin ansaputkea edeltävälle hypylle, kielto, uusi lähetys ja suoraan putkeen. Loppurata oli yhtä kaaosta, olin helvetin epäreilu kontakteilla ja jotenkin koko tilanne oli ihan out of this world. Ihan hyviä pätkiä joo, muutama vaikeampi paikka onnistui ihan ok mutta hemmetin surkeaa räpellystä suurimmaksi osaksi. B-radasta ei jäänyt senkään vertaa kerrottavaa jälkipolville, älistystä lähdössä eikä Utu edes yrittänyt lukea mun ohjausta joten hyllytettiin jo kolmosesteelle. En laita edes videota näistä, koska en pysty katsomaan niitä itsekään :-D

Joo, ollaanhan me ihan märkäkorvia eikä paljon ole startteja alla, mutta pitää selvästi miettiä että kannattaako Utulla kisata meidän kentällä varsinkin talkoopäivänä. Sitä ei ole itse ainakaan kuuden tunnin jaloilla olon jälkeen ihan parhaimmillaan ja Utu vaan kerää autossa niin uskomattomat siepit ettei se yksinkertaisesti jaksa tehdä tarkasti töitä enää toisella radalla, jos ensimmäiselläkään. Toinen ongelma on tuo nyt esiin noussut jatkuva kieltäminen, mikä levisi ihan naurettaviin mittasuhteisiin B-radalla. Nyt vaan niin perkeleesti takaaleikkatreeniä ja palkkaa hypyille että toi hölmöily saadaan takaisin estehakuisuudeksi.

Perjantaina pidettiin höntsäpäivä ja käytiin illalla pimenevässä metsässä sananmukaisesti hengailemassa. Lauantaina kävin ensin aamusta rapsuttelemassa läheisen lemmikkitalon vierailevia minipossuja jonka jälkeen pakkasin auton ja ajelin Toijalaan. Kävin etsimässä PPKH:n kentän ja ilmoittamassa Utun Yllin kanssa, jonka kanssa istuskeltiin hetki katselemassa alokasluokkaa. Avoimessa luokassa oli viisi koiraa, joista Utu oli ensimmäinen. Osasin jotenkin alusta asti asennoitua kokeeseen hirveän rennosti, olihan se kuitenkin epävirallinen enkä edes viritellyt koiraa mitenkään. Jälkeenpäin ajatellen olisi voinut vähän herätellä koiraa kehän ulkopuolella, sillä ensimmäisen liikkeen koira oli vähän ulalla kunnes ryhtyi hommiin. Rivi oli kuitenkin seuraava.

Seuruu 9

Liikkeestä maahan 10

Luoksetulo 10

Liikkeestä seisominen 8

Nouto 8

Kauko-ohjaus 9
Hyppy 9

Paikkamakuu 10

Kokonaisvaikutelma 10

Seuruussa falskasi muutama käännös ja jostakin syystä haahusi vähän juoksussa, joten siitä to-do listalle vähän hommia. Käännöksethän mä nyt munin tästä ikuisuuteen, mutta kontaktia voisi vähän nostaa temmonmuutoksissa. Yritti myös tarjota maahanmenoa heti alussa, mutta korjasin ennen liikkurille vastaamista. Kuitenkin paljon hyvääkin pätkää, mä olisin varmaan tiputtanut arvosanaa vielä puolikkaan pisteen. Maahanmeno oli varma ja hyvä, taaksemenossa ei ongelmaa ja nousi vasta luvalla perusasentoon. Luoksetulon stoppi oli ihan mieletön, voi hitto! Olin hermoromahduksen partaalla vielä kaksi viikkoa sitten kun koko liike on ihan kesken, ja sitten koetilanteessa koira teki niin oppikirjaluoksarin että olisin voinut kiljua. Tuli somalla laukalla, pysähtyi kuin seinään käsimerkistä ja tuli loppupätkänkin laukalla hyvään perusasentoon. What... 

Seisomisessa oli pysähtynyt napakasti, mutta bongannut nurmikosta jonkin hajun ja seurannut sitä muutaman askeleen. Seistä napotti ryhdissä kun käännyin. Tästä oikeutetusti pistevähennyksiä. Noudossa Utu lähti hyvin kapulalle, mutta hukkasi sen hieman kuoppaiseen ja korkeanurmiseen kenttään. Etsi kapulan kuitenkin ilman lisäkäskyä, luovutusasento oli vino. Palautti kuitenkin laukalla. Kaukot muuten hyvät, tuomari olisi tykännyt että olisi ollut vähän enemmän vauhtia joten siitä piste pois. Eikä niihin ole vauhtia ja särmää tehtykään, varsinkin kun Mujunen vielä viime kesänä sanoi että rauhallinen vire on kaukoissa muutenkin varmempi, joten sain ikäänkuin luvan olla laiska. Mutta hei, istumiset ekalla. Hypyssä jäi taas turhan lähelle estettä ja paluuhyppy oli vähän vaikea, ei kuitenkaan kolauttanut ja tuli hyvään perusasentoon. 

Paikkamakuu oli viimeisenä liikkeenä, jännitin tätä ehdottomasti eniten koska täysin vieraat koirat täysin vieraassa ympäristössä ja täydellä ajalla. Itse tilanne oli siinä mielessä alokasluokkaan verrattuna ihan mahtava, että kolmiminuuttinen kului muiden kilpailijoiden kanssa piilossa pöpöttäessä kuin siivillä. Utu makasi ryhdikkäästi ja varmasti kehänauhalle palatessa, meinasi ennakoida perusasennon muttei sitten kuitenkaan noussut. Tuomari kertoi sen napottaneen ekat 2,5 minuuttia täysin eleettä sfinksinä, kunnes yhtäkkiä sen silmät olivat muljahtaneet päässä ja se oli haukannut jotain maasta ja mutustanut sitä tyytyväisenä. Epäilen sillä kestäneen noin kauan jonkun namin löytämiseen, joten oletan että kyseessä oli kärpänen. Tai jotain... Kymppi kuitenkin koska koko haukkausepisodi oli niin lyhyt ja huomaamaton. Myös kokonaisvaikutelmasta arvosanaksi kymmenen. 

Yhteispisteitä 185 jolla sai myös luokan voiton. Mä olin kyllä äärimmäisen yllättynyt, kun tarkoitus oli lähinnä mennä katsomaan että mitä tarvitsisi vielä korjata. Utu jaksoi taas koko homman hienosti, se ei ollut erityisen kovassa vedossa mutta teki tasaisen varman ja pikkusievän dieselsuorituksen. Mun kehuista se ei taaskaan paljoa piitannut, saatikka tönimisistä, joten keskityin kehumaan rauhallisesti mutta iloisesti. Autoon sai ihanaa tavallista Shebaa metallivuoassa.

Sunnuntaina testasin kurssia varten kasaamiani kylttipätkiä Utulla, ja kylläpä se teki ryhdikkäästi. Rally-toko olisi Utulle niiiiin hyvä laji, kun tulisi myös niitä lyhyitä pätkiä ja kaikenlaisia käännöksiä, pujottelua ja spiraalia ja kaikkea mikä palvelisi tokoa niin hienosti. Joten päätin että tästedes kun rakennan koulutettavilleni radan, tulen tekemään sitä jo tuntia aiemmin Utun kanssa. Kurssin jälkeen jäätiin hallituksen kanssa kokoustamaan kentälle Yllin osallistuessa hommiin mun sylistäni käsin. Yllin kyllä ehdottomasti hienoimpia piirteitä on sen kyky rauhoittua myös ulkoilmassa kaikenlaisissa häiriöissä omiin juttuihinsa tai lepäämään.

Tänään oon yrittänyt ilmoittautua kolmeen tokokokeeseen tuloksetta, koska kaikki tietty tahtovat kisata keskeneräiset luokat alta pois ennen sääntömuutosta. Voi olla siis että joutuu vähän ajamaan jos tahtoo vanhaa avointa käydä vielä virallisesti yrittämässä, yhteen kokeeseen jäin toiselle varasijalle mutta ans kattoen. Toko on tuntunut keväällä taas hyvältä ja nyt kun kävin toteamassa ettei se avoin luokkakaan ole mahdoton, niin ehkä sitä uskaltaisi jossain vaiheessa jo ajatella vähän ylemmäs. Agilityssa kisataan seuraavan kerran vasta SM-joukkueessa, niin voisihan sitä keskittyä välillä näihinkin juttuihin.

Rakkaudesta lajiin, rotuun tai johonkin ihan muuhun

Varoitan jo etukäteen että tässä tekstissä on paljon tajunnanvirtaa todennäköisesti kohtalaisen heikosti jäsenneltynä, mutta kun kirjoituttaa niin pitää antaa mennä. Mun on tehnyt jo jonkin aikaa mieli kirjoittaa mun omia näkemyksiäni menneistä ja tulevista rotuvalinnoistani nyt kun pentuja poksahtelee treenikavereille ja tuttaville kevään tullen kuin valkovuokkoja lumihangesta. Lähinnä ajatus sai alkunsa ihan omasta pentujysäyksestäni, johon ihmiset ottivat hyvin eri tavoin kantaa.

Kun mä otin neljä vuotta sitten Mökön, ketään ei kiinnostanut. No, ketään paitsi sitä miestä joka mun kanssa silloin asui ja savolaista kurssikaveriani joka totesi ykskantaan että elä ota sekarotusta. Useampi koirista melko tietämätön ystäväni on jälkeenpäin tunnustanut kauhistelleensa mun selän takanani ääneen, että kuinka se Riikka noin kamalan haastavan koiran otti. Jep, Mökön. Kyllähän sitä sanottiin mulle ihan ääneenkin, mikä on siinä mielessä sääli että Mököä tuli vietyä osaksi varmaan siksikin aika tiukalla otteella ensimmäinen vuosi. Voisi olla rennompi emäntä ja spontaanimpi koira talossa, jos olisi ottanut vähän rennommin tuon hengenvaarallisen dominan kanssa. No, se siitä. 

Kun mä otin Utun, mua tunnettiin jo enemmän. Osaavat koiraihmiset tiesivät kertoa että kaikki colliet ovat toimintakyvyttömiä vellihousuja ja voivottelivat, että et nyt sitten pettyisi kamalasti. En pettynyt, ja olen elänyt jo 2,5 vuotta erittäin tyydyttävää elämää oman skotlantilaiseni kanssa. Eräs tuttava jopa kysyi, että jos saisit ottaa jonkun vakavasti otettavan harrastuskoiran, minkä ottaisit. En osannut vastata, harrastin mielestäni ihan kiitettävän vakavasti agilitya vuotiaalla koiralla joka vei mua kuus-nolla kerran viikossa koko ensimmäisen treenikesän. Ai kamala, jos olisi vielä jonkun oikean koiran siihen ottanut. 

Collie on muutenkin melkoisen kaksiteräinen miekka. Eräs nahkakasvattaja osuvasti huomautti kerran eräässä keskustelussa, kuinka varsinkin rodun ulkopuoliset tahot nostavat toimivan collien kansallisaarteen tasolle. Voi kuinka mielissään sitä onkaan moni nahkaharrastaja ollut, kun kouluttaja on voidellut koirakkoa kertomalla että tuo on paras/nopein/makein collie jonka olen nähnyt. Että nyt sitten pitäisi olla kiitollinen, kun on nakki napsahtanut. Rotuyhdistyksen kuuma peruna on jatkuvasti kysymys siitä, kuinka me nyt saataisiin myytyä nämä meidän toimivat colliet niille koville tyypeille. Muotovaliosääntöuudistuskin meni vuosikokouksessa penkin alle. Eräs koiratoveri totesi vastikään että jos haluaisi harrastaa pelkkää agilitya, hän ottaisi pitkiscollien eräältä tietyltä kasvattajalta. Heitin tämän ajatuksen ohimennen eräälle toiselle koiratoverille, jonka spontaani reaktio oli epäuskoinen naurunremakka. Oo tässä nyt sitten, kai se on keskisormi vinssattava pystyyn ja mentävä näyttämään johonkin kyläkisoihin että lähtee kun purkka tukasta kun tarpeeks hetsaa. Emmä.

Meikäläisen oma puolimielenkiinnoton näkemys asiaan on, että collieta on vaikea myydä harrastajalle silloin kun laji kaupataan harrastajalle valtavaan banneriin painettuna ja näytetään esimerkkinä arvokisatason koirakkoa. Kun olen seurannut varsinkin aloittelijoiden rotutoiveita tuntuu niissä olevan selkeä kaava, etäinenkin kiinnostus tottelevaisuuskokeita tai agilitya kohtaan kirvoittaa ranskalaisia viivoja such as australiankelpie, bordercollie, australianpaimenkoira. Kotitottisteluun sen sijaan kelpaa sprinkku, nahka tai vaikkapa holsku. Itse koen että palveluskoiramarkkinoita kontrolloi monien lajien maalaama imago. Eräs mudiharrastaja kirjoitti eräässä eetterissä, että jospa hän joskus hankkisi ihan oikean tokokoiran, kun toisaalla belgialaiseni kasvattaja antoi pilke silmässä vähän ymmärtää että ei näistä oikein ole sellaiseen vietittömään piperrykseen. Meille myydään mielikuvia, olivat markkinat mitkä tahansa. Ja no, harva collie on bordercollie, mutta kun se on collie, eikä bordercollie. Ihan mukavaa että rodun sisällä on edes henkistä heteroosia siinä määrin että kullekin meistä löytyy oma mainio collie, kun ulkoisesti ollaan vähän kuin suolasirottimet. 

Mun on koko lyhyen koirahistoriani ajan ollut vaikea ymmärtää ajatusta rodun harrastamisesta. Ja luojan kiitos että onkin, tai mun koiraharrastukseni olisi loppunut ensimmäiseen. No, seriously. Mä olen palavan kiintynyt Utuun. Se on mun mielestäni täydellinen koira. Se on kaunis, siro, helvetin nöyrä mutta iloinen koira joka lähtee kyselemättä kaikkeen minne mun nenäni osoittaa. Mutta mä olenkin aina kyseenalaistanut sitä seikkaa, että pidänkö mä siitä koska se on nahkacollie vai siksi että se on Utu. Tästä päästäänkin meidän Ylliin, joka on luovarista asti ollut sellainen ärsyttävä omahyväinen typerän kielensä tuulettaja millaisia kaikki belgit ovat. Yllistäkin moni tiesi, että se on ihan väärästä nartusta ja että kaikki belgit pelkäävät omia varpaitaankin ja ovat niin helvetin teräviä että tekevät lattiaan reikiä kun hengittävät vaan paikallaan. Mä en pidä monesta belgistä, mutta mä diggaan Ylliä ihan täysiä. Se on ihan uskomattoman filosofinen persoona ollakseen kolmikuinen kettupehmolelu.

Ehkä musta olisi tuntunut siltä että tarvitsen toisen nahkacollien (tai kuka niitä koiria nyt ylipäänsä useaa tarvitsee terv. kaikki normaalit ihmiset jotka kuulivat että meille tulee kolmas koira) jos olisin ehdottoman innostunut jostakin tutusta koirasta jolle tulisi pennut. Mutta kun mä oon niin helvetin kyyninen perinnöllisyystieteilijä että mä en usko eeppisen emän tai 12 sukupolven pläräyksen vaikuttavan juuri siihen että mitä mä lopulta saan, kun mä otan koiranpennun. Oikeastaan mulle ei ole koskaan ollut edes tärkeää pitää erityisesti tulevan koirani emästä. Kunhan perusasiat ovat olleet kunnossa, ollaan terveitä ja pärjätään arjessa jne. Sitten se loppu on kohdistunut pentuun, joka on lähtenyt mukaan jos se on kolahtanut. Tuurilla ne laivatkin seilaa ja sillä mentaliteetilla on meidän kirppusirkus koottu. Oikeastaan kun tässä ennen Yllin invaasiota pohdin että millaiset ominaisuudet ovat mulle koirassa tärkeitä, niin mä tulin siihen tulokseen että mä haluan harrastaa agilitya kilpatasolla maksiluokassa mielellään sellaisella koiralla jonka säkä on viidenkympin paremmalla puolella. Ja mielellään vielä sellaisella jolla mun on mahdollista päästä aikoihin, koska luotan siihen että kun tarpeeksi toistaa niin joskus ne asiat menee mullakin lihasmuistiin. Siihen mahtuvan joukon koko on aika suhteellinen.

On muutenkin niin kamalan vaikeaa valita oikein. Aina on väärä rotu, kenneli, linja tai narttu. Ota ennemmin tällainen täältä. Tai semmonen, mut älä ainakaan sitä. Onneksi olen itse niin itseriittoisen impulsiivinen että tällaiset maalliset pohdinnat eivät ole lopulta vaikuttaneet mun päätökseeni yhtään, mutta on tää aika mielipideviidakko. Ja no, nyt mä oon tässä. On piski, nahka ja tervu, subkategorioina Mökö, Utu ja Ylli. Sitten kun meiltä joskus porukka pienenee toisesta päästä niin meille tulee Riffi, Ryyti tai Usva, tai joku muu, jonka ääriviivat on vielä melko tuhruiset. Ja hyvä niin.

WALATin kisat

Eilen korkattiin uusi kisapaikka ja käytiin Valkeakosken Korkeakankaalla kilpailemassa. Sää ei nyt varsinaisesti suosinut jos ei huonokaan ollut, ajoittaista pientä veden tihutusta mutta muutoin tyyntä. Kylmä meinasi tulla odotteluissa, mutta onneksi mulla oli mukana kuusikiloinen belgimuhvi jonka hain välillä syliin upottaakseni sormet sen tukkaan. Tuomarina oli Viitasen Anne jonka radat eivät ennakko-oletuksista poiketen olleet tänään mitenkään erityisen haastavia, vaikka kyllähän niille sitten taas kaikenlaista mahtui...

Utu oli jälleen täydellisen epälooginen ja käyttäytyi kisapaikalla rauhallisesti ja fokusoituneesti, vaikka lämppälenkki oli sen päivän ensimmäinen oikea liikunta ja perjantaikin jäi pissalenkittelyksi. Radoilla se tuli paikoin taas liiankin hyvin ohjauksiin mutta irtosi kuitenkin hienosti ja kontaktit olivat hyvät, haukkua rohjottaakaan ei tainnut kertaakaan. Ota tuosta nyt sitten selvää.

B-agilityrata oli aika mainio. Vähän jännitti mennä vastaanottamaan kakkosen taakse kun ei olla tehty sitä treeneissä miesmuistiin, mutta Utu tiesi heti mitä mulla on mielessä. Ysillä oli perinteinen vaikea paikka ja meni pitkäksi kun en uskaltanut ottaa liialti näppiin ettei estettä hypätä väärään suuntaan, niin en ottanut näppiin sitten ollenkaan... Tyypillistä. Putkihässäkässä oli alusta asti selvää etten ehdi putkien väliin näyttämään jälkimmäistä, joten varmistelin vaikeaa kulmaa sitten vähän liiankin kanssa ja myöhästyin kepeille aikomastani valssista ja sähläykseksi meni. Sain kuitenkin koiran jatkamaan hyvin vaikka jäin alkuperäissuunnitelmasta poiketen vasemmalle. Loppusuora oli hieno ja itsenäinen, mutta joko painostavasta käskytyksestä/kisapaikasta/kokemattomuudesta johtuen Utu juoksi renkaan sivusta ja täten HYL B-radalta. Esteteknisiä vikoja siis, ei ollut nolla lopulta kovin kaukana ja rata oli muutoin sujuva. Hyvä mieli jäi. 

Hypäri oli ensivaikutelmalta helppo ja valtaosa minikoirien tuloksista olikin nollia. Meidän ensimmäinen varsin merkillinen moka sattui kutosesteellä jonka Utu kielsi kun lähdin voimakkaaseen valssiin. Toinen kielto tuli 13. hypyllä kun pyrin merkkauksella kääntämään tiukasti neljälletoista ja kielsi taas. Putkella älämöinti ei kääntänyt koiraa tarpeeksi, olisi pitänyt jarruttaa voimakkaammin tai ihan kääntää omaa rintamaa että koiran olisi saanut vedettyä muurille. Jotenkin myös epäröin lähettää koiraa edestäni putkeen ja alkuperäinen tarkoitus olikin päästä vaihtamaan puolta, mutta eipä tuo elukka ole juuri putkesta takaisin kääntynyt joten ihan hyvin olisin voinut keskittyä putki-muuri välille jossa maksikoirilla on aavistuksen isompi kääntösäde kuin pikkukoirilla... Jälkeenpäin ensimmäinen fiilis oli kismitys kun mokat olivat niin typeriä, mutta hyviä pätkiä tässäkin.


Tuo kieltäminen on nyt muutenkin ollut kevätkauden teemana, kun viime kesän epätoivoisissa jarrutreeneissä koiraa palkattiin kieltämisestä kun se ylipäänsä saatiin reagoimaan. Olihan nuo vähän hätäisiä ja monelle koiralle liian voimakkaita kääntöjä, mutta kun itse on taas tottunut että apujen pitääkin olla voimakkaita että niistä on mitään hyötyä. Joko mä teen liikaa tai liian vähän, joko Utu ryysää tai kieltää, vähän on taas kultainen keskitie hakusessa. Nyt otetaan ihan kuuriluontoinen setti noita esteelle irtoamisia varsinkin takaaleikoissa ja merkkauksissa. Mutta hei, kollektiiviset havainnot kuuden kolmosen startin jälkeen on että ei ne radat periaatteessa meille liian vaikeita ole, meiltä puuttuu vain sellaisia palikoita joita tyypillisille kolmosen koirakoille on ehtinyt kertyä vähän pidemmän matkan varrella. Oon muutenkin oppinut hiljalleen nauttimaan kisatilanteista ja koukuttumaan, viimeisen radan jälkeen tuntui että olisinhan mä näitä vielä muutaman mennyt. Onneksi tätä tunnetta pääsee lievittämään jo torstaina oman porukan kekkereissä. 

Jos nyt jostain pitää purnata, niin mua kyllä nolotti noissa kisoissa kuulutuksen puolesta. Sanomisia jouduttiin vetämään takaisin ja korjailemaan jatkuvasti ja mua suoraansanoen vähän ärsytti se että mun sukunimi änkytettiin kummassakin startissa niin häpeilemättömän vaikeasti että mun teki mieli jättää koira starttiin ja mennä itse spiikkaamaan itseni. No joo, saivartelua saivartelua mutta ei se nyt niin eksoottinen ole...

Käynnistymisvaikeuksien jälkeen

Vappuviikonlopun lauantaina käytiin Yllin ja Utun kera Jutan ja Nooran kanssa tottistelemassa Ylöjärvellä. Ylli opiskeli ansiokkaasti luoksetuloa sekä sitä ettei jokaista kentän kiveä tarvitse pyrkiä nielemään, Utu teki liikkuroitua seuruuta ja paikkamakuun. Lisäksi esittelin Nooralle Utun hieman säälittävässä jamassa olevan avoimen luokan luoksetulon, joka arvioitiin nykytilassaan noin seiskan arvoiseksi. Ja vihdoinkin sain sitä mitä olen pitkän aikaan yhteistreeneiltä toivonut, nimittäin paneutumista ja ajatuksia. Koska aikaa vanhan malliselle avoimelle on enää kovin vähän, tulin siihen tulokseen että lähdetään ensisijaisesti korjaamaan valuvaa stoppia eikä toisen luoksaripätkän vauhtia. 

Koska täpäkkyyttä ja taaksepäin suuntautuvuutta kaivattaisiin myös muutamaan muuhun liikkeeseen, esitteli Noora ajatuksen systemaattisesta takapalkasta jolla saatiin tuloksia jo yhden treenin aikana. Takapalkka on mun koirilleni ylipäänsä vähän vieras, joten ensimmäiseksi ohjeeksi sain opettaa sen perusteellisesti. Toisekseen, paljon läpijuoksuja. Tosi, tosi paljon läpijuoksuja. Ja toisinaan pysäytys. Seuruussa näkyi mökillä vietetty vuorokausi, ensimmäinen setti oli ihan taattua Utua mutta toisella kertaa alkoi jo vähän puuduttaa. Paikkamakuu oli taas aavistuksen ujo, ei se ole niin rentoa ja itsevarmaa kuin tahtoisin mutta asento pysyy, koiraa ei selvästikään ahdista ja se kestää kanssakoirilta ja ohjaajilta suhteellisen paljon häiriötä.

Sunnuntaina käytiin Tanjan ja Ainon kanssa Annalassa kentällä. Mökölle oikealla seuraamista ja muita rallyn voittajaluokan tehtäviä, Utulle takapalkkaa ja Yllille häiriökontaktia ja luoksetuloa. Mököllä alkaa hommat hiipiä kaaliin hiljalleen, kun vaan säännöllisesti jaksan tehdä niin kyllä se sieltä tulee. Utulle lähdettiin tekemään takapalkka tutuilla liikkeillä, jäävällä seisomisella/maahanmenolla ja kaukoilla. Ja sehän oli yöllä selvästi miettinyt juttuja, kun lähti vihjeestä välittömästi tulosuuntaan. Varsinkin kaukoille toi palkkaus tekee niin hyvää, että sitä käytän jatkossakin. Luoksariin ei uhrattu sen enempää ajatusta, otettiin pätkä liikkuroitua seuruuta ja loppuun paikkamakuu Tanjan holskun kanssa. Yllin tehtävä oli keskittyä ohjaajaan vaikka Aino vingutti lelua jonkin matkan päässä, mikä ei yllättäen tuottanut juuri ongelmia. Itseasiassa vinku muuttui jokusen toiston jälkeen jo vihjeeksi, vaikka välimatkaa lyhennettiinkin harjoituksen edetessä. Fiksu pentu. Lopuksi painileikit Tanjan labbispennun kanssa.

Maanantaina käytiin Utun ja Yllin kanssa seuran epiksissä. Otin pari starttia Akin radalla joka oli muuten suoraviivainen ja letkeä, mutta keppikulma oli meille ihan hirveän vaikea eikä se sitten alkuperäisen estejärjestyksen puitteissa sujunutkaan. Sitten kun koira haki kulmaan suoruutta ottamalla yhden väärän esteen, meni mainiosti... Hyvää mentaalitreeniä joka tapauksessa, oman porukan tsembaloissa ei juuri kerkeä edes jännittämään. Ylli tutustui 9-viikkoiseen saksanpaimeneen ja opiskeli kontaktia hälinässä. Tiistaina Päivi kävi hieromassa jälleen erittäin kiusaantuneen Utun ja toteamassa että lavoissa on vähän kireyttä mutta muuten koira on oikein hienossa kunnossa, ja on selvästi kerännyt taas pikkuisen enemmän massaa ja lihasta kuin viime kerralla. Nousujohteista siis, hyvä Utu.

Torstain agilitytreeneissä oli soljuva, lyhyt rata jonka isoin ansa oli jälleen kerran keppikulma. Hitto että välillä vastustaa, kun on noin helvetin hyvä koira jonka estevarmuus on korkea joka perhanan hilavitkuttimella paitsi niillä kepeillä. Mun täytyy taas alistua ja alkaa kuskaamaan opetuskeppejä mukana ja tehdä puistossa sisäänmenoja, kun selvästikään nuo 200 000 toistoa jotka sille on tähän asti tehty eivät vielä riitä. Positiivista on se että itse pujottelu on kaunista, kohtalaisen varmaa ja kestää persjättöjä ja valsseja ja vähän ohjaajan jätättämistäkin. Mutta se sisäänmenoväli on turhan usein se toinen kun tulee haastetta, bleh. Muuten on ollut kyllä pari viimeistä kertaa hirveän hyvä flow, koira on ollut hyvin kuulolla ja sellainen ylimääräinen sählääminen on muutenkin hiljalleen jäänyt Utulta pois. Ylli sai juoksennella kentällä vapaasti velipojan kanssa kun kasattiin rataaa, ja sepä otti ja juoksi itsekseen sekä suoraa että mutkaista putkea! Aika penne, meidän putket ovat vielä tummia ja mutkassa lieni aika pimeää, mutta sinne vilahti. Ja vilahti vielä uudemmankin kerran, kun treenin lopuksi katsottiin niitä vielä yhdessä. Loppuun otettiin vielä paikkamakuu Göstan ja Pinkin kanssa, kävin palkkaamassa kerran mutta muuten nöpötin A-esteen takana ja pidettiin reilusti yliaikaa. Nyt mielentila oli jo suunnilleen sitä mitä toivoisin, Göstan palauttelusta Utu aavistuksen huolestui ja kävinkin vapauttamassa pian sen jälkeen. Jutan kanssa suunnittelin treenin jossa Oona-mummu 12-vuotta kannustetaan lähtemään rivistä, niin nähdään sekin reaktio.

Perjantai pidettiin koirat hyvin kevyellä liikunnalla ja tänään lähdetään Walatin kisoihin Valkeakoskelle, jahka oon aamupuhteeksi naksutellut Yllille lisää metallia. Se kun kantelee täällä huvikseen melkein 30-senttistä palkintopokaalia, niin ajattelin että tuosta saan hyvän kiintopisteen sheippailulle.