Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee koiraharrastuksessa

Oon kuluvan kesäkauden aikana pettynyt monesti. Pettynyt jollakin tasolla johonkin seikkaan mun intohimoharrastuksessa. Tai siis kahteen selkeästi eriteltävään seikkaan, itseeni tai muihin ihmisiin. Omiin koiriini olen joskus yrittänyt pettyä, ja sitten katsonut kuitenkin jälkeenpäin peiliin ja sanonut itselleni että sinä annoit muiden vaikuttaa niin paljon että olit epäreilu tai kireä. Koira ei saanut esitellä parastaan, et antanut koiralle tilaisuutta, koska olit itse kiukkuinen. Meidän omasta temperamentista on niin pitkälti kiinni, miten toimimme pattitilanteessa. Mulla sitä sattuu olemaan aika paljon, mikä on tehnyt osaltaan tästä kesästä välillä vaikean.

Aurinkoisena kesäpäivänä tuttu mediluokan koiraharrastaja saa hyppysertin. Onnittelen häntä ohikulkeissani ja saan vastaukseksi "Kiitos! Koita säkin sit vähän liikkua tänään!". Heitän takaisin hassun kommentin harrastajan omasta, varsin äänekkäästä esityksestä. Ihmiset naurahtavat ja asia unohtuu. Paitsi mulla. Kotona katson tuhannen kerran vanhoja videoitani ja nyökkään itsekseni, kyllä, jalat eivät kulkeneet taaskaan yhtään paremmin. Muistan vielä sen parin vuoden takaisen kuuman kisapäivän kun kisasin ykkösissä ensimmäistä kertaa agilityradalla. Puhdasta tulosta ei tullut, mutta iloisesti kysäisin treenikaverilta että miten koira mielestään kulki. Kommentti siitä, miten vein koiraa kuin ulostetta kepin päässä syöpyi päähän. Jos ei iäksi, niin toistaiseksi. Siitä lähtien mä en ole koskaan olettanut missään kisatilanteessa että meillä meni hyvin. Utu nousi kolmosluokkaan reilulla kymmenellä startilla, mutta se ei ollut mun ansiotani. Se oli nuori hyvä koira paskasta rodusta, piristävä massasta erottuva yksilö joka oli synnynnäisesti lahjakas. Pakko olla.

Mä opettelin ulkoa sen saman anteeksipyytelevän mantran jolla kohtasin onnittelijat. Viime viikolla tuntematon ihminen treeneissä tuli sanomaan, että toi sun nahka hakee ihan sairaan hienosti esteitä. Valittelin tottuneesti, että joo kiitos, se on ihana koira, harmi ettei ohjaaja ole ihan samaa tasoa. Kun sain kritiikkiä, nielin sen kaiken. Yritin ja yritän edelleen välillä sopertaa jotakin koiran haastavista ominaisuuksista, mutta takaisin saan tyypillisesti epäileviä katseita. Se on collie, ei se voi olla vaikeaa, ei se nyt niin lujaa mene. Paskasti veit, usko pois. Ja minä uskon. Mulle on neljässä vuodessa rakentunut sellainen itsetunto agilityharrastajana, että mä olen täyslahjaton tumppu joka sattui saamaan hirveällä säkällä hyvän koiran. Koiran, josta olisi enempäänkin jos sitä veisi joku taitava. Sellainen taitava, joka musta ei tulisi ikinä tuon koiran elinaikana. Olen yrittänyt kertoa itselleni monesti että suurentelen tätä asiaa päässäni ja että muut saavat ihan yhtä lailla samoja kommentteja. Yrittänyt muistaa antaa armoa, 22-vuotiaana aloittanut, ei aiempaa liikuntataustaa. Ei voi olla muutamassa vuodessa kilpaurheilija. Tai edes näyttää siltä. Vika on mun omassa perfektionismissa, ei kommentoijissa. Koskaan en pysähdy kysymään, että täytyykö niiden kommenttien kuulua pelin henkeen.

Seison kentän laidalla tottistreeneissä kanssatreenajan kanssa. Puhe on vietistä, sitä on oltava. Etenemismahdollisuudet eivät saa loppua koiran ominaisuuksiin. Jos ei ole viettiä, ei koirasta ole mihinkään. Pyytelen taas anteeksi. Ei niin. Niin kuin ei munkaan koirista. Häpeän mun belgiä, joka ei ole ominaisuuksiltaan virkakoira. Häpeän mun collieta, kun se on collie, josta on pikku hömpöttelyyn mutta siinä se. Eihän se ole kuitenkaan bortsu, vaikka ihan kiva agilitykoira onkin, eihän sen etenemät kuitenkaan ikinä. Mököstä ei luonnollisesti ole edes puhe. Yritän sanoa että mulle nämä riittävät, mutta sanat takertuu kurkkuun ja jatkan anteeksipyytelevään sävyyn mumisemista. Suomalainen rakastaa lähimmäistään raipalla ja laskee arvokisamitaleita. Kun kaikki on saavutettu, on aika kritisoida jotain irrallista. Kävin kesällä hyvin menestyneen suomalaisen agilityharrastajan koulutuksessa ja totesin jälkeenpäin että olipa huumorintajuton tyyppi. Sittemmin häpesin itseäni. Oli pakko keksiä joku vika. Joku henkilökohtainen vika, kun yhdessä totesimme että mä en osaa juosta eikä mun koira osaa leijeröitynä avokulmasta poispäin suuntautuvia keppejä. 

Kotona paasaan chatissa näppäimet rapisten siitä miten absurdi ajatus mielestäni on että jokainen meistä tarvitsee arvokisatason koiran päästäkseen esiin. Jatkan paasaustani muissa eettereissä joissa pikkuhömpöttelyyn syttynyt aloittelja tarvitsee käyttölinjaisen malinoisin. Emmin kuitenkin jatkuvasti tekstiä kirjoittaessani, en ole kuitenkaan mikään kieltämään keneltäkään mitään ja kun yritän selittää että vähemmilläkin arkihankaluuksilla on ihan kivaa harrastaa, joudun puskuroimaan päässäni kaiken aikaa sitä ajatusta vastaan että mun pikku puuhastelukoularit nyt on ihan yhtä tyhjän kanssa. Silti antoisimmat hetket kuluneella kaudella oli mun jokainen koulutuskerta rally-tokon alkeiskurssin parissa ja Agirotu. Mun kurssilaisista oli jännittävää, kun koira seurasi onnistuneesti metrin tai oppi saksalaisen käännöksen käsiavulla. Se oli musta ihanaa. Mun omat koirat loistivat niiden tuntien yhteydessä tehdyissä treeneissä, ne huomasivat miten hyvä mun oli olla.  

Mun pointti tässä vähän katkeransävyisessä valituksessa on, että olispa meillä kaikilla treenikavereita ja - ryhmiä joissa meillä olisi hyvä fiilis siitä omasta tekemisestä ja niistä omista koirista, vaikkeivät ne olisikaan joka mittarilla mitattuna hurjia, vietikkäitä tai lahjakkaita. Sellainen ympäristö jossa juhlittaisiin sitä että koiran hyvinvointi olisi ensisijainen motiivi ja ohjaisi sitä kouluttavaa kättä. Jossa kaikkien ei tarvitsisi omistaa joka minuuttia pyrkiäkseen tasolle jonne meistä menee hätäinen prosentti. Mä olen tyytyväinen niihin harvoihin omiini, mutta silti salaa vielä jokusen vuoden vielä kiukkuinen niistä kolhuista joita ne toisenlaiset mun kokonaiskuvaani ovat jättäneet.

2015 in a nutshell

Taas on yksi vuosi vaihtunut seuraavaan ja hyvinkin passiivisesti pyörinyt Hundkarusellenkin joutuu pohtimaan sitä mitä 2015 toi tullessaan ja mihin jatkossa pyritään. Kirjoitin jo viime vuonna että vuonna 2015 keskitytään vielä enemmän olennaiseen kuin aiemmin eikä ranskalaisia viivoja enää asteteta painostaman ketään, ja samaa mieltä olen edelleen.

Mökö kuvattiin maaliskuussa ja todettiin lonkkanivelten olevan niin löysät, että se aiheuttaa selkäkipuja. Vaikka syyksi toivottiinkin pitkään lihasperäisyyttä, oli helpottavaa kuitenkin kun selvisi miksi koira on ollut ajoittain haluton monenlaisiin aktiviteetteihin sekä se että Mökön selkä on täysin terve rangaltaan. Tämän tiedon myötä suljin Mökön lopullisesti pois agilityharjoituksista ja annoin sille lemmikkistatuksen, joista jälkimmäinen aiheuttaa välillä vähän huonoa omaatuntoa, onhan se hirveän taitava ja viisas. Tämän vuoksi lupaan, että Mökö saa vaivata päätään ensi vuonna enemmän. Treenataan rally-tokoa ja tallataan jälkeä sekä tehdään muitakin nenänkäyttöharjoitteita. 

Utun suurimmaksi heikkoudeksi ja kehityskohteeksi nimesin agilityn esteosaamisen, lähinnä kepit ja kontaktit. Agilityssa kehitys onkin ollut silminnähtävää, kun kokemusta on tullut lisää ja loppukesästä siirryttiin Annelle treenattavaksi. Sisäistin lopullisesti silloin sen miten iso merkitys esimerkiksi ensimmäisen välin haussa ohjaajalla on, kuinka tärkeää linjaus ja suoritusrauhan antaminen Utulle on. Kisattiin koko vuonna hyvin vähän, melko heikolla menestyksellä mutta kuitenkin arvokasta kokemusta keräten aina SM-kisoista asti.

Tokokokeessa Utu kävi kolmesti, joista ensimmäinen oli epävirallinen. Paikkamakuu aiheutti harmaita hiuksia koko kevään, mutta jostakin mystisestä syystä kokeissa ne olivat lopulta täydellisiä. Yhden virallisen kakkostuloksen jälkeen saatiin pakka kasaan ja tehtiin reilu ykkönen heinäkuun piirinmestiksissä Eteläpuistossa. Sääntömuutoksen myötä päätin pidättäytyä koulutustunnuksen metsästämisestä ja siirtyä suoraan voittajaan, sitten kun sen aika on. Kisailtiin myös muutamissa helposti saavutettavissa rally-tokokisoissa ja käytiin hyvin, hyvin extemporeesti suorittamassa loppukesästä BH-koe joka läpäistiin hyvällä suorituksella. Pk-hakua treenattiin muutaman kerran, ihana laji, olisipa enemmän aikaa. 

Pitkäperjantaina saapui ihana Ylli, joka täyttä ensi viikolla 11 kuukautta. Ylli on tutustunut kuluneen vuoden aikana uimiseen, hevosiin, metsiin, koirakavereihin, omalla pihalla pöhisemiseen, agilitykenttään, tottelevaisuuskenttään, hakumetsään, jälkimetsään ja minne ikinä olen keksinyt sen kanssa mennä. Vajaa vuotias belgi on omakohtaisesti helvetin raskas, terävä ja siinä on loputtomat patterit, mutta Yllin omistautuminen omalle perheelle ja ongelmanratkaisukyky on vailla vertaa. Valitettavasti uusivuosi ilotulitteineen ei ollut Yllille mieleen vaan se vietettiin pimeässä makuuhuoneessa katkonaisesti nukkuen, mutta kun treenikaveri kysäisi toissapäivänä olenko pettynyt kun se ei ole kaikessa yhtä varma kuin meidän muut koirat, vastasin totuudenmukaisesti että en. 

Se on kuitenkin mun koira, vaikkei se ole täydellinen. Jos siitä ei tule koskaan jonkin ominaisuutensa vuoksi kisakoiraa johonkin lajiin, niin olkoot niin. Oikeastaan kilpaileminen kaikessaan on varsinkin viimeisen vuoden aikana alkanut menettää jotenkin merkitystään mulle. Agilitykilpailut on mulle henkisesti raskaita, eikä meidän hermorakenteet Utun kanssa oikein kohtaa kisapaikalla. Olin tottakai äärettömän tyytyväinen jokaiseen suoritteeseen joka viime vuonna tehtiin, mutta jotenkin siitä on häipynyt sellainen maaginen, uskomaton fiilis mikä mulla oli silloin kun Mökö teki ensimmäisen ykköstuloksensa. Luonnollista tottakai, eihän kaikki tunnu maailman tappiin ensimmäiseltä kerralta. Ja siinäkin mielessä terveellistä, että yhdessä vaiheessa riivannut pakkopakkopakko karisi hiljalleen pois. Jos osaamistaso on kyllin korkea, se onnistuu. Eikä siinä ole mitään taikaa tai onnea, se on vaan hommien tekemistä ja helvetillistä toistoa. 

Sen lisäksi olen huomannut, että mitä useampi koira mulla on ollut työn alla, sitä hitaammin mä etenen koiran teknisen osaamisen kanssa. Ylli on kohta vuoden, ja ainut mitä se tietää agilitysta on se että se on helvetin hauskaa. Ehkä mä toisaalta oon vaan laiska, eikä se ole niin helppoa enää tusata kaikkian kanssa jotain joka päivä kuten silloin kun koiria oli yksi tai kaksi, mutta tää tuntuu musta hyvältä. Ajattelin lähteä tekemään Ylliä enemmän ensi kesänä ensin hyppytekniikan kautta johonkin sopivaan ryhmään, mahdollisesti ToiSKille, nyt kun mulla on sinne lyhyempi matkakin. 

Tänä vuonna nautitaan taas hiljalleen pitenevistä päivistä, yhteisistä retkistä, mökkeilystä, uimimisesta, paskassa kierimisestä, sen syömisestä ja lopuksi sen oksentamisesta, yritetään pysyä terveenä ja nukutaan nelistään kasassa päiväunia.

Kaamosajan sopeutumisvaikeudet

Oon katkera, petetty ja pettynyt. Olipa kerran ihana winter wonderland, jossa pellot muuttuivat rajattomien mahdollisuuksien valhallaksi, metsässä oli helvetin maagista eikä kenenkään jalkoja tarvinnut pestä. Edes työpaikan minigolfretki puolison auton kitkarenkailla täydessä lumimyrskyssä lannistanut mun onneani. Se kesti neljä päivää. 

Mä oon tähän aikaan vuodesta aina vähän väsynyt koiranomistaja. Kun mä tuun töistä mun on pakko lähteä heti metsään, koska puolen tunnin päästä mä en enää uskalla. Saati sitten silloin kun mä tuun vasta viiden jälkeen, god knows mitä mä teen silloin. Sanomattakin selvää, että hirveästi ei tule myöskään vesisateessa treenattua. Ollaan asuttu kuukausi Valkeakoskella, eikä täällä ole hirveästi resursseja sisäharrastamiseen (ei sillä että olisin sitä tehnyt Tampereellakaan). Oon käynyt torstaisin toki sitkeästi Annen piiskattavana, mutta that's about it. Tänään näin kuitenkin auringon ja otin Yllistä uudet seisotuskuvat. Koska Ylli on soma.

Yhdistystoimintaa oon harrastanut sen verran, että tänään kävin totemassa halukkuuteni uuteen kauteen ToiSKin hallituksessa. Yllätyksekseni Nokian Palveluskoiraharrastajat olivat syyskokouksessa muistaneet mua Palveluskoiraliiton pronssisella harrastusmerkillä. Itse en paikalle ehtinyt, mutta Jutta nappasi sen sitten matkaansa ja kiikutti sen mulle, kiitos siitä!

Tarkoituksenani oli pistää kuun puolivälille aksakisat, mutta tein kuusipäiväisen työviikon ja päätin että yhtenä päivänä viikosta pidän tauon Tampereelle ajamisesta. Ensi kuussa sitten taas. Meidän treenit ovat sujuneet vallan mukavasti ja varsinkin se kepittely paranee aina vaan vaikka toistoa ja rutiinia persjättöihin ja pitkiin sivuirtoamisiin tarvitaan, mutta se meillä oikeastaan on ainut estetekninen heikkous. Torstaina Anne kehui että Utun irtoaminen oli ko. radalla päivän parasta ja sehän sen vahvuus on aina ollut, taitavahan se on kaikkineensa muutenkin. Mäkin olen parempi kuin mitä annan itselleni usein krediittiä, mutten silti ole saanut siirrettyä sitä osaamista vielä kisapaineeseen joten pitäisi vaan ilmoittaa ja kisata ja kisata. 

Ylli on opiskelut Utun taukojen aikana agilitykentällä viihtymistä ja se ainakin sujuu jo mainiosti. Leikkiminen on alkanut sujua nyt "varttuneemmalla" iällä aivan eri tapaan ja pallo nostaa jo mukavasti kierroksia muuten niin tasaiseen suorittajaan. Keinun bang-leikki johti pienimuotoiseen hirvitykseen, mutta rämähdystä aavistuksen pehmentämällä ollaan päästy taas itsevarmoihin paukutteiluihin. Pikkuhiljaa. Ylli ja Mökö pääsivät viime viikon keskiviikkona myös jälleen kranio-sakraalihoitoon Sannan hoteisiin ja molemmat olivat onnesta soikeina (no, Ylli omalla tavallaan). 

Sainpa myös Liebster Awardsin Länsigöötanmaanpystykorva Aslak-blogin Jasminilta, kiitos siitä! Oon tuhma enkä laita tätä enää eteenpäin, varsinkin kun mun blogilistalla ei kovin montaa blogia enää ole jotka eivät ole ko. palkintoa saaneet. Hyviin kysymyksiin ehtii aina vastaamaan kuitenkin. 

1. Millä perusteella ja miten olet päätynyt valitsemaan sen rotuisen/rotuisia koiria, joita sinulla nyt on?

Mökö tuli, koska Mökö oli edullinen, lähellä ja Mökössä oli novascotiannoutajaa joka on aina ollut mulle mieleinen rotu. Utu tuli, kun halusin keskiaktiivisen paimenkoiran jolla on kevyt rakenne, liioittelematon turkki ja kohtalaisen hyvä terveystilanne. Ylli tuli, kun mulla oli kohentuneen elämäntilanteen vuoksi enemmän resursseja ja treenikaverille syntyi pentuja rodusta joka istui mun kriteereihini vallan hyvin.

2. Mitkä ovat sellaisia koirarotuja, joita et ikinä haluaisi edes harkita itsellesi ja miksi?

Oikeastaan ainoat roturyhmät jotka suljen heti kättelyssä pois ovat kaikenlaiset reki - ja valjakkokoirat sekä molossit. Ensimmäiset ovat mulle täydellisen tarpeettomia ja toiset sekä ulkoisesti että niinikään käyttöominaisuuksiltaan mulle epäsopivia. Lisäksi välttelen kondrodystrofisia rotuja, valkoistapaimenkoiraa ja shibaa (sekä muita japseja). Yleisesti pyrin välttelemään kaikenlaisia ääripäitä ja liiallisuuksiin korostuneita piirteitä, mutta muutama rotu on vain kokemusperäisesti muodostunut epämiellyttäväksi.

3. Onko jokin koiraharrastuslaji (tai kenties jokin, mikä ei liity koiriin), jota haluaisit vielä joskus harrastaa tai joka olisi haaveissa, mutta jota et pysty jostain syystä harrastamaan vaikka haluaisitkin?

Mä haluaisin kokeilla vepeä Yllin kanssa, sekä pk-viestiä esimerkiksi Utulla. Dobo sopisi Mökölle ja flyballkin olisi hauska kokeilla. Vepen hankaluus on harvoissa treeniporukoissa joissa suositaan tiettyjä rotuja, pk-viestiä olisi NPKHlla mutta oma laiskuus ja ajanpuute on estänyt ja loput ovat kaatuneet lähinnä myös siihen omaan saamattomuuteen.

4. Onko omassa rodussasi jotakin, mistä et pidä tai mikä on jopa saanut sinut harkitsemaan rodun vaihtamista?

Mököllä toki ei ole rotua, mutta noissa los bastardeissa tietysti kiukuttaa se että dataa ei ole oikeastaan mistään ja mulla on kuitenkin aika selvä visio siitä millaisia ominaisuuksia koiraan toivon, enkä täten halua ostaa enää sikaa säkissä. Nahkojen populaatio on pieni ja käyttöominaisuudet jakautuneet turhan heterogeenisesti, belgeissä taas huolettaa äärimmäiset luonteenpiireet kuten valtava reaktiivisuus, herkkyys sekä terävyys jotka tekevät väärässä paikassa vääriin ominaisuuksiin yhdistettynä koirasta vaarallisen.

5. Mitkä ovat hyvät sekä huonot puolet koirien omistamisessa?

Hyviä puolia riittää. Mun kaksi rakasta ystävääni kuten lukuisat muutkin ihmiset ovat tulleet mun tietoisuuteeni koiraharrastuksen kautta, saan päivittäin reipasta liikuntaa ja ulkoilmaa, käyn paikoissa joissa en ole aiemmin käynyt ja mulla on kotona omat hellät ja pörröiset karvanopat. Huonoina puolina pidän ensisijaisesti toisinaan ilmenevää voimatonta huolta ja kommunikointikyvyttömyyttä, entä jos koiralla on paha olla enkä vain huomaa sitä? Rahanmenoon on jotenkin aina osannut suhtautua valintana, joten siitä tulee harvemmin mutkutettua.

6. Voisitko kuvitella itsellesi vain ulkotarhassa eläviä koiria ja mitä mieltä olet ''pihakoirien'' pidosta?

Voisin periaatteessa metsästää ja täten pitää metsästyskoiraa, mutta haluaisin käyttää sen aktivoimiseen yhtä paljon aikaa kuin sisällä elävien joten juuri nyt ei paukkuja riittäisi. Tuskin tulee koskaan sellaista rakoa elämässä että muuttuu ajankohtaiseksi. Mielipidettä ei oikeastaan ole, jos koirat on asianmukaisesti hoidettu ja niillä on mukavaa niin mikäs siinä.

7. Täytyykö koirasi olla rotukoira vai voisitko ottaa myös sekarotuisen karvakorvan? Miksi?

Mä tavallaan vastasin tähän jo, mutta täytyy vielä sanoa että voisin mielelläni ottaa pennun harkitusta roturisteytyksestä jos sen tarkoituksena olisi elvyttää kantaa ja yhdistelmän koirat olisivat mun tarkoitusperiini sopivia.

8. Mikä on paras elokuva(t), jossa on pää- tai sivuroolissa koira?

Mä pyrin välttelemään eläinelokuvia, mutta Bim Mustakorva on aina ollut oma juttunsa.

9. Mitä muita rotuja olet harkinnut/aiot vielä ottaa?

Mun kestosuosikkini on pitkään ollut työlinjainen australianpaimenkoira, mutta sen aika ei ole vielä tullut. Haluaisin myös vielä joskus pienen agilitykoiran, mutta sen rodusta en ole päässyt vielä itseni kanssa sopuun. Tykkään myös sitten vastapainoksi mm. monesta vinttikoirasta, vaikka ne eivät periaatteessa mulle oikein istu.

10. Mikä on mielestäsi sopiva ja toimiva koiralauman koko, onko jokin maximi määrä?

Tämä kolme on mulle ehdoton maksimi kerralla. Nämä hallitsen vielä hyvin yksin metsäretkellä tai hihnalenkillä, ne mahtuvat melko vaivattomasti tavalliseen farmariautoon ja ruokintakulut ovat kohtuulliset. En myöskään tuntisi ehtiväni aktivoimaan tahi huomioimaan kaikkia yksilönä, jos niitä olisi kerralla enemmän.

11. Mitä/millaista koiranruokaa suosit ja millaista ruokaa tai ruokintatapaa et koskaan antaisi koirillesi?

Mä en tiedä miksi mun käyttämääni menetelmää varsinaisesti kutsutaan, mutta mä annan raa'an lihan sekoitettuna kaurapuuroon, kananmunaan ja öljyihin. Kai se on... puuroa. Lisät annan purkista. Tämä on meille vakiintunut koska mikään nappula ei toiminut Utulla niin hyvin kuin olisin toivonut, siinä on hyvä hinta-laatusuhde ja se tuntuu mulle vaivattomalta. Mun pohjanoteeraus on kerran hätäpäissään ostettu Xtran nappulasäkki, sille tielle en ehkä uudestaan menisi...

Rakkaudesta lajiin, rotuun tai johonkin ihan muuhun

Varoitan jo etukäteen että tässä tekstissä on paljon tajunnanvirtaa todennäköisesti kohtalaisen heikosti jäsenneltynä, mutta kun kirjoituttaa niin pitää antaa mennä. Mun on tehnyt jo jonkin aikaa mieli kirjoittaa mun omia näkemyksiäni menneistä ja tulevista rotuvalinnoistani nyt kun pentuja poksahtelee treenikavereille ja tuttaville kevään tullen kuin valkovuokkoja lumihangesta. Lähinnä ajatus sai alkunsa ihan omasta pentujysäyksestäni, johon ihmiset ottivat hyvin eri tavoin kantaa.

Kun mä otin neljä vuotta sitten Mökön, ketään ei kiinnostanut. No, ketään paitsi sitä miestä joka mun kanssa silloin asui ja savolaista kurssikaveriani joka totesi ykskantaan että elä ota sekarotusta. Useampi koirista melko tietämätön ystäväni on jälkeenpäin tunnustanut kauhistelleensa mun selän takanani ääneen, että kuinka se Riikka noin kamalan haastavan koiran otti. Jep, Mökön. Kyllähän sitä sanottiin mulle ihan ääneenkin, mikä on siinä mielessä sääli että Mököä tuli vietyä osaksi varmaan siksikin aika tiukalla otteella ensimmäinen vuosi. Voisi olla rennompi emäntä ja spontaanimpi koira talossa, jos olisi ottanut vähän rennommin tuon hengenvaarallisen dominan kanssa. No, se siitä. 

Kun mä otin Utun, mua tunnettiin jo enemmän. Osaavat koiraihmiset tiesivät kertoa että kaikki colliet ovat toimintakyvyttömiä vellihousuja ja voivottelivat, että et nyt sitten pettyisi kamalasti. En pettynyt, ja olen elänyt jo 2,5 vuotta erittäin tyydyttävää elämää oman skotlantilaiseni kanssa. Eräs tuttava jopa kysyi, että jos saisit ottaa jonkun vakavasti otettavan harrastuskoiran, minkä ottaisit. En osannut vastata, harrastin mielestäni ihan kiitettävän vakavasti agilitya vuotiaalla koiralla joka vei mua kuus-nolla kerran viikossa koko ensimmäisen treenikesän. Ai kamala, jos olisi vielä jonkun oikean koiran siihen ottanut. 

Collie on muutenkin melkoisen kaksiteräinen miekka. Eräs nahkakasvattaja osuvasti huomautti kerran eräässä keskustelussa, kuinka varsinkin rodun ulkopuoliset tahot nostavat toimivan collien kansallisaarteen tasolle. Voi kuinka mielissään sitä onkaan moni nahkaharrastaja ollut, kun kouluttaja on voidellut koirakkoa kertomalla että tuo on paras/nopein/makein collie jonka olen nähnyt. Että nyt sitten pitäisi olla kiitollinen, kun on nakki napsahtanut. Rotuyhdistyksen kuuma peruna on jatkuvasti kysymys siitä, kuinka me nyt saataisiin myytyä nämä meidän toimivat colliet niille koville tyypeille. Muotovaliosääntöuudistuskin meni vuosikokouksessa penkin alle. Eräs koiratoveri totesi vastikään että jos haluaisi harrastaa pelkkää agilitya, hän ottaisi pitkiscollien eräältä tietyltä kasvattajalta. Heitin tämän ajatuksen ohimennen eräälle toiselle koiratoverille, jonka spontaani reaktio oli epäuskoinen naurunremakka. Oo tässä nyt sitten, kai se on keskisormi vinssattava pystyyn ja mentävä näyttämään johonkin kyläkisoihin että lähtee kun purkka tukasta kun tarpeeks hetsaa. Emmä.

Meikäläisen oma puolimielenkiinnoton näkemys asiaan on, että collieta on vaikea myydä harrastajalle silloin kun laji kaupataan harrastajalle valtavaan banneriin painettuna ja näytetään esimerkkinä arvokisatason koirakkoa. Kun olen seurannut varsinkin aloittelijoiden rotutoiveita tuntuu niissä olevan selkeä kaava, etäinenkin kiinnostus tottelevaisuuskokeita tai agilitya kohtaan kirvoittaa ranskalaisia viivoja such as australiankelpie, bordercollie, australianpaimenkoira. Kotitottisteluun sen sijaan kelpaa sprinkku, nahka tai vaikkapa holsku. Itse koen että palveluskoiramarkkinoita kontrolloi monien lajien maalaama imago. Eräs mudiharrastaja kirjoitti eräässä eetterissä, että jospa hän joskus hankkisi ihan oikean tokokoiran, kun toisaalla belgialaiseni kasvattaja antoi pilke silmässä vähän ymmärtää että ei näistä oikein ole sellaiseen vietittömään piperrykseen. Meille myydään mielikuvia, olivat markkinat mitkä tahansa. Ja no, harva collie on bordercollie, mutta kun se on collie, eikä bordercollie. Ihan mukavaa että rodun sisällä on edes henkistä heteroosia siinä määrin että kullekin meistä löytyy oma mainio collie, kun ulkoisesti ollaan vähän kuin suolasirottimet. 

Mun on koko lyhyen koirahistoriani ajan ollut vaikea ymmärtää ajatusta rodun harrastamisesta. Ja luojan kiitos että onkin, tai mun koiraharrastukseni olisi loppunut ensimmäiseen. No, seriously. Mä olen palavan kiintynyt Utuun. Se on mun mielestäni täydellinen koira. Se on kaunis, siro, helvetin nöyrä mutta iloinen koira joka lähtee kyselemättä kaikkeen minne mun nenäni osoittaa. Mutta mä olenkin aina kyseenalaistanut sitä seikkaa, että pidänkö mä siitä koska se on nahkacollie vai siksi että se on Utu. Tästä päästäänkin meidän Ylliin, joka on luovarista asti ollut sellainen ärsyttävä omahyväinen typerän kielensä tuulettaja millaisia kaikki belgit ovat. Yllistäkin moni tiesi, että se on ihan väärästä nartusta ja että kaikki belgit pelkäävät omia varpaitaankin ja ovat niin helvetin teräviä että tekevät lattiaan reikiä kun hengittävät vaan paikallaan. Mä en pidä monesta belgistä, mutta mä diggaan Ylliä ihan täysiä. Se on ihan uskomattoman filosofinen persoona ollakseen kolmikuinen kettupehmolelu.

Ehkä musta olisi tuntunut siltä että tarvitsen toisen nahkacollien (tai kuka niitä koiria nyt ylipäänsä useaa tarvitsee terv. kaikki normaalit ihmiset jotka kuulivat että meille tulee kolmas koira) jos olisin ehdottoman innostunut jostakin tutusta koirasta jolle tulisi pennut. Mutta kun mä oon niin helvetin kyyninen perinnöllisyystieteilijä että mä en usko eeppisen emän tai 12 sukupolven pläräyksen vaikuttavan juuri siihen että mitä mä lopulta saan, kun mä otan koiranpennun. Oikeastaan mulle ei ole koskaan ollut edes tärkeää pitää erityisesti tulevan koirani emästä. Kunhan perusasiat ovat olleet kunnossa, ollaan terveitä ja pärjätään arjessa jne. Sitten se loppu on kohdistunut pentuun, joka on lähtenyt mukaan jos se on kolahtanut. Tuurilla ne laivatkin seilaa ja sillä mentaliteetilla on meidän kirppusirkus koottu. Oikeastaan kun tässä ennen Yllin invaasiota pohdin että millaiset ominaisuudet ovat mulle koirassa tärkeitä, niin mä tulin siihen tulokseen että mä haluan harrastaa agilitya kilpatasolla maksiluokassa mielellään sellaisella koiralla jonka säkä on viidenkympin paremmalla puolella. Ja mielellään vielä sellaisella jolla mun on mahdollista päästä aikoihin, koska luotan siihen että kun tarpeeksi toistaa niin joskus ne asiat menee mullakin lihasmuistiin. Siihen mahtuvan joukon koko on aika suhteellinen.

On muutenkin niin kamalan vaikeaa valita oikein. Aina on väärä rotu, kenneli, linja tai narttu. Ota ennemmin tällainen täältä. Tai semmonen, mut älä ainakaan sitä. Onneksi olen itse niin itseriittoisen impulsiivinen että tällaiset maalliset pohdinnat eivät ole lopulta vaikuttaneet mun päätökseeni yhtään, mutta on tää aika mielipideviidakko. Ja no, nyt mä oon tässä. On piski, nahka ja tervu, subkategorioina Mökö, Utu ja Ylli. Sitten kun meiltä joskus porukka pienenee toisesta päästä niin meille tulee Riffi, Ryyti tai Usva, tai joku muu, jonka ääriviivat on vielä melko tuhruiset. Ja hyvä niin.

Alkuvuoden taivastelut

Koetoimitsijakurssin ykkösosa tosiaan oli ja meni, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään erityisen kattavaa yhteenvetoa. Hyvää yleissettiä ja paksut prujut messiin, hauskaa miten monen eri koemuodon harrastaja löytyi niin pienestä tilasta. Meikäläinen taisi olla ensimmäinen Nokian porukoista, jengiä nauratti kun suunnilleen kymmenen ihmistä mun jälkeeni esitteli itsensä ja lisäsi "Nokian Palveluskoiraharrastajat, pk-lajit"...

Kuun vaihteessa käväisin taas Tuomarlassa jelppimässä Marjoa Nemon kanssa, koirat messissä tottakai. Nemppa oli alusta alkaen terhakkaana touhussa mukana, mitä nyt kuolaimet hidastivat ikävästi palkkanamppujen mutustamista ja pihatiellä sijaitseva läiskä aiheutti hieman häiriötä. Mullakin oli tällä kertaa paljon paremmin homma hanskassa eikä uusi tilanne sotkenut enää kriteeriä, palkkaus pelasi ja jalassa oli tarpeeksi paksu sukat.

Helmikuussa on ollut tarjolla useampia aksakisoja, mutta jokaiselle kisapäivälle on tullut aina jokin meno niin hankaliin aikoihin että oon jättänyt sitten kuitenkin ilmoittamatta. Eikä oikeastaan edes harmita, eihän me treenattu taas olla ihan hetkeen eikä muutenkaan jotenkin vain ole huvittanut. Lähinnä koirien aktivointi on liikunnan lisäksi muodostunut olkkarissa naksuttelusta, Utu on opiskellut rally-tokon perusteita ja Mökön päätä on muutoin rasitettu. 

Vähän ollaan myös paneuduttu Utun seuraamisen edistämiseen uudella palkan paikalla, mutta melko leppoisaa ulkoilmaelämää ollaan muuten elelty. Utusta kyllä huomaa että se on tottunut kovempaan tahtiin, virtaa olisi vaikka mihin ja lenkillä se tarjoaisi kovasti itseään toimintaan säännöllisin väliajoin. Kyllä se maaliskuussa sitten taas mäjähtää, mutta uusi työpaikka ja muutto isompaan asuntoon verottaa henkisiä voimavaroja hetkellisesti.

Mökö menee ensi viikolla rokotuksille, joiden yhteydessä otan puheeksi selän kuvaamisen. Päivi kävi muutama viikko takaperin toteamassa että Utu on loistavassa kunnossa, mutta Mökö jälleen jumissa. Korkea aika kuitenkin olisi. Ilahdutin koiria myös tilaamalla Peteltä pedin joka livahti matkalla niin isoksi että kumpikin koira mahtuu sille ja tilaa olisi vielä kolmannelle.

Sunnuntaiaamu elikkolassa

Viikonloppui sai vähän vaihtelevia piirteitä eilen, kun herättiin kepon kanssa kahdeksan jälkeen ja suunnattiin koirien kanssa läheiselle perinnetilalle. ToiSKin kautta treenikaveriksi löytynyt Marjo pyysi männäviikolla avustusta parivuotiaan oripoikansa kanssa, ja olin luonnollisesti kiinnostunut. Marjo on harrastanut vuonohevosia vuosia ja pyrkii kouluttamaan omalle kasvatilleen Nemolle hevosen arjessa ja käytössä tarvittavia taitoja mahdollisimman pitkälti positiivisesti ehdollistamalla. 

Hevonen on aiemmin ehdollistettu naksuttimeen ja tällä kertaa opetettava toiminto oli eteenpäin liikkuminen vihjeellä, jota vahvisti pysäytyspakotteen poistaminen. Mun tehtäväni oli seistä namiautomaattina/targettina hevosen edessä, naksuttaa ja tarvittaessa houkutella hevosta eteenpäin. Houkutteluhan ei tähän ideologiaan perinteisesti kuulu, mutta näin saimme Nemolle helpommin aikaan toivottua käytöstä ja merkittyä sitä. Tähän haluaisin vielä sanoa että hevonen on kuitenkin hyvin erityyppinen kohde-eläin kuin koira, mutta koulutustilanne ei juurikaan loppujen lopuksi eronnut koiran kanssa tekemisestä. Olipa mielenkiintoista!

Hauskaa oli myös se, miten myös koirille tyypillisesti Nemo aluksi tarjosi epäselvälle vihjeelle ennalta opittuja toimintoja kuten peruuttamista. Merkittyäni ensimmäisissä toistoissa askeleita sivulle päin hevonen poimi idean nopeasti ja seuraavaksi pitikin olla jo tarkkana että siitä ei enää heru porkkanaa. Palkan yhdistäminen liikkeeseen aiheutti Nemon palkantavoittelussa myös siinä määrin hanakkuutta, että porkkanapalat tarjottiin viimeisten settien aikana muovikuupasta, josta tuli myös mainio targetti. Naksua kokeiltiin liittää progressiivisesti hevosen askeliin, mutta selkeimmän tuloksen se taisi tuottaa kuitenkin liikkeelle lähdön merkkinä. Aluksi korkeintaan muutamien metrien välimatka pidennettiin lopuksi koko kentän mittaan jonka toisessa päässä odotti loppupalkkana Nemon aamupala. 

Entäs mun koirat sitten? Utulle Nemo ja velipoikansa Rousku olivat jo vanhoja tuttuja, hanakkaa paimennustahan se taas alkuun yritti mutta koiriin tottuneet ja lähinnä paikallaan seisovat hevoset olivat niin tylsiä jahdattavia ettei Utukaan jaksanut olla kovin virkaintoinen kauaa. Mökö sen sijaan yllätti! Toistaiseksi ainut kokemus hevosten kanssa päättyi viime kesänä siihen että jokainen karva Mökön selässä osoitti visusti kohti taivasta pelkän ohituksen päätteeksi, mutta nyt Mökö uskaltautui jopa nuuskimaan Rouskun häntäkarvoja ja rentoutui puuhailemaan omia juttujaan todettuaan vuonohevoset tylsiksi ja vaarattomiksi.

Hevosten lisäksi koirat tapasivat shetlanninponin, vuohia, kanoja, sorsia ja kaniineja. Ilmeet olivat melko epäuskoiset kun karsinan verkkoaitaa vasten nousi innokkaasti nuuskutteleva pörröturkkinen pupu... Terve järki ja varovaisuus saatiin kuitenkin säilytettyä ja tulin itse hyvälle mielelle siitä miten fiksusti mun koirat osaavat toimia monenlaisissa tilanteissa. Utun iloksi paikalla oli myös reipas pieni hevostelijatar joka jaksoi heittää keppiä ikuisesti. Myös hevosten seurassa aavistuksen pidättyväiseksi tottunut kepo rentoutui silmissä rapsuttelemaan vuonispoikia. Lopuksi osallistuin Marjon saamaan letityshaasteeseen ja laitoin Rohanin hännän kuosiin, ei varmaan ole vaikea arvata kumpi on mun tuotos... Ehkä mä pysyn koirissa. Vähän erilainen treenipäivä. Kaikki postauksen kuvat ja videot kuuluvat Marjo Uimille ja ne on lainattu Rouskutellen!-blogista

Last fair day gone night

 

Meille kuuluu ihan hyvää. Ollaan tokoiltu, tehty esineruutua, käyty haukkumassa ukkoja metässä ja aksattu. Toijalan porukan kanssa vedettiin möllitoko, meitsi oli kehäsihteeri ja kyllähän se toimitsijapuoli alko taas vaan houkuttaa vähän lisää. Mökö teki nollanakoirana lennosta avoimen luokan kokeenomaisen paikkiksen, ei huono.  Utu teki kokeenomaiset kaukot ku Susanna halus testata asentokylttiä, hyvin nousee.

Mut joo, mulla on viimeinen loppurutistus koulussa eli hommaa piisaa ja mun yksityiselämä meni jokin aika sitten ihan uusiksi, eli Hundkarusellen päivittyy jonkin aikaa huomattavasti harvemmin kuin ennen. Parit aksat mennään skabaileen viikon sisään, eli sieltä täytynee jotain yhteenvetoa itselleen kirjoittaa.

Mitä koira maksaa: kolmannesvuosikatsaus

Joskus uudenvuoden tienoilla päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja aloin pitämään Excel-taulukkoa kaikista koiriin keskittyvistä menoista, ja nyt oon toiminut näin onnistuneesti neljä kuukautta. Tässä tekstissä siis erittelen, paljonko kahteen suunnilleen 20 - kiloiseen koiraan kuluu rahaa ja mistä se summa muodostuu.

Neljän kuukauden loppusumma on noin 720 euroa. Jokaista kananmunakennoa, nakkipakettia tai kissanruokaa ei ole laskettu mukaan, koska mulla ei riittänyt pikkutarkkuus. Lopullinen summa on siis maksimissaan joitakin kymppejä suurempi. Laskin koirien kuluiksi kaiken ruokintaan liittyvän, jäsenmaksut ja lisenssit, koulutukset, hallivuokrat, lelut, varusteet ja tervendenhoidon. Laskennan ulkopuolelle jätin treeni - ja koematkoihin kuluneet bensat ja muut auton kulut ihan siitä syystä että eksakti kirjanpito olisi melko vaikeaa, ja vaikka ajamista kertyisikin vähemmän niin mulla oli auto ennen kuin mulla oli koiria ja mulla olisi auto edelleen vaikkei mulla olisi koiria.

 Mukaan lasketut ruokakulut käsittävät raa'an lihan, öljyt, kananmunat, kaurat ja riisit, sekä lisäravinteet. Kokonaisuudessaan ruokakulut olivat 319,73 euroa, joista noin 80 euroa kului lisäravinteisiin. Koska lisäravinne-erät ovat valtavat ja kestävät toista vuotta, keskimääräisiksi kuukausittaisiksi kuluiksi muodostui noin 60 euroa. Tätä olisi varaa pienentää entisestään ostamalla järjestelmällisesti isoja eriä, eikä nukkua päiväunia silloin kun liha-auto on kaupungissa eikä ostella eläinkauppojen sikamaisen kalliita pikkueriä paikkaamaan omia mokia. Kuitenkin ihan reasonable, hieman alle puolet kuluista menee siis suoraan koirien ravitsemukseen.

Jäsenmaksuihin ja lisensseihin on kulunut 99,5 euroa, mikä käsittää Suomen Collieyhdistyksen vuosimaksun, Nokian Palveluskoiraharrastajien vuosimaksun sekä vuoden 2014 kattavan agilityn A - lisenssin. Toijalan Seudun Koirakerhon parikymppinen erääntyy vasta myöhemmin, ja kun se on maksettu taitaa nämä kulut olla tässä.

Varsinainen kouluttaminen on maksanut 85,9 euroa, mikä kattaa kaksi Seppo Savikon agilitykoulutusta (yksityis - ja ryhmätunti) ja kasvattajan järjestämän koulutuspäivän. Hallivuokriin kului suunnilleen saman verran eli 85 euroa, millä katettiin tunnin treeni kerran viikossa 9 viikon ajan sisähallissa sekä kaksi agilitytreeniä sisähallissa, molemmat porukassa. Tokovuoroa ei välttämättä ihan hetkeen oteta, aksahallivuokriin tulee menemään talvikaudella enemmän kun osallistutaan aktiivisesti koko kaudelle. Yhden tokokokeen ja mätsärin hinnaksi tuli 35 euroa.

Koiria hoidettiin 73 eurolla koko neljän kuukauden aikana, mikä käsitti kahden koiran Stronghold-kuurin joka annettin aivasteluun, sekä sinkkivoidetuubin Utun pakkasen herkistämille tassuille. Ei siis sairasteltu oikeasti yhtään, eikä rokotuksiakaan sattunut kellekään. Tähän tulee lievä piikki parin viikon päästä kun Mökö menee tähystysleikkaukseen, jaiks.

Neljän kuukauden aikana en ostanut ainuttakaan pantaa, hihnaa, valjasta tai muuta varustetta, Utulle askarreltiin takki Eurokankaan tilkkulaarista, mutta muistaakseni äiti halusi kustantaa kankaat ja soljet. Tilasin Nalminladilta tennispalloleluja jotka olivat ehdottoman hyvä ostos, sekä erään ruokareissun yhteydessä otin pussillisen pelkkiä tennispalloja, 20 e.

Kun tarkastellaan menot vielä prosenttiosuuksina, voidaan todeta että hieman alle puolet (43 %) kuluista muodostuu ns. "ylimääräisestä" jos lasketaan kaikki kilpailemiseen ja kouluttamiseen kuuluvat kulut näihin, kun taas hieman yli puolet muodostuu "tavallisesta koiranomistamisesta" johon laskin terveyden ja ruokakulujen lisäksi lelut. Tein vielä erikseen laskelman, että jos koirien kulut olisivat ruoka + terveys + rotuyhdistyksen jäsenmaksu (joka meni nyt taulukossa jäsenmaksuihin & lisensseihin) + lelut, olisi koiriin mennyt 448,73 euroa joka tekisi reilun satasen kuussa. Harrastuskoiriin sen sijaan upposi 180 euroa kuukautta kohti.

Toistaiseksi ihan maltillisista summista puhutaan siis kun muistetaan että rahoittajana on opiskelija, joka käyttää rahaa omien peruselinkustannustensa lisäksi hyvin vähän mihinkään muuhun. Kesän tulot ja alkava agilitykilpailuissa juokseminen tulee nostamaan kuukausibudjettia niin paljon etten edes tiedä haluanko jatkaa koko taulukon ylläpitoa enää... Puhumattakaan siitä että jahka mä saan paperit käteen ja työpaikan, riemu vasta alkaa revetä.  Mut ihan hauskaa ja informatiivista, vaikkakin vähän kivuliasta!

Kuuluisuuden pyörteissä (tai sitten ei)

Mä olen hetken jo vallan ihmetellyt sitä että Hundkarusellen on saanut suhteellisen lyhyessä ajassa toistakymmentä uutta Bloggeriin rekisteröitynyttä lukijaa! 21 lukijalla ei toki vielä ennätyksiä rikota, mutta on hauskaa että mun alunperin täysin omaa itseäni varten perustettu muistio kiinnostaa myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät meitä henkilökohtaisesti tunne. 

Mä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut vuorovaikuttamaan blogini kautta, en järjestä arvontoja, valokuvauskilpailuja tai ylipäänsä pyri teksteilläni palvelemaan kanssaharrastajia. Mä olen vähän ujo neuvomaan varsinkin sellaisten koirien kanssa joita en yhtään tunne, enkä taida olla kovinkaan taitava vielä monessakaan asiassa. Kommentteja jätän harvakseltaan ja niitäkin lähinnä tuntemieni ihmisten teksteihin.

Toki teksti on nykyään enemmän kertovaa kuin ranskalaisilla viivoilla kasattua, mutta mä oon aina ollut mielestäni ihan fluentti kirjoittaja (ja itse virheitä tekevä grammar nazi) joka toivoo myös lukemiltaan blogeilta tiettyä sujuvuutta ja elävää tekstiä. Mun varsinaisessa lukuluettelossani on vain henkilökohtaisesti tuttuja koirakkoja, mutta vierailen epäsäännöllisen säännöllisesti noin 20 - 30 koira-aiheisessa blogissa joissa kerrotaan lähinnä kilpatasolla menestyneistä koirakoista, muista sileäkarvaisista, internetissä tutuksi tulleista sekä samoissa porukoissa treenaavista koirista. 

Siihen olen aina halunnut kuitenkin panostaa, että blogi on helppokäyttöinen, selkeä ja esteettisesti eheä kokonaisuus jossa on paljon korkealaatuisia (no miten hyviä kuvia nyt amatööri saa 7 vuotta vanhalla Canonilla) valokuvia ja selkeästi jäsenneltyä tekstiä. Pienen pientä koodiakin olen opetellut vääntämään sivujen elävöittämiseksi. 

Mä olen ollut myös aina vähän arka kyselemään mielipiteitä pohdintojen jäädessä retorisiksi monologeiksi, osittain myös siksi että olispa noloa jos kukaan ei kommentoiskaan! Mutta nyt ehkä voin tehdä pienen pienen poikkeuksen ja sulkeutua Mökön muotoiseen sarkofagiin iäksi jos kukaan ei vastaakaan ;)

Toivon siis rehellistä kommenttia tästä blogista, mistä pidät siinä, mikä on pääasiallinen syysi seurata, missä olisi vielä kehitettävää tai miksi blogi on jäänyt lähinnä satunnaisen selauksen kohteeksi?

Pentuhaaste

Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja, mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan kolme muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta.

 Mökö tuli mulle juuri sillä tavalla mitä itse neuvoisin nykyään välttämään, päähänpiston seurauksena ensimmäisestä vähänkin kiinnostavasta sekarotuisesta pentueesta. Olinhan mä koiraa halunnut koko ikäni, mutta sitten kun se tuli lopulta mahdolliseksi mä aloin jossittelemaan ja olisin varmasti jänistänyt jos olisin jäänyt odottelemaan astuttamista, synnytystä ja luovutusikää - ties minkä rodun olisin edes valinnut. 

Mä en muista Mökön pikkupentuiästä oikein mitään kun olin ensimmäisen kuukauden väsynyt, itkuinen ja ahdistunut sen pelossa että mun koiranomistajuudestani ei tulisikaan mitään. Se oppi kuitenkin olemaan melko vaivattomasti, yksinolot lähtivät sujumaan käytännössä heti, se käveli hienosti hihnassa ja pysyi metsässä irti sekä oppi hauskoja temppuja hyvin pienellä vaivalla. Irtaimisto sai jossakin määrin kyllä kyytiä, mutta en mä sitä kauhullakaan muistele. 

Mökö on ollut pienestä pitäen kiltti ja vaivaton koulutettava joka on sietänyt aina hyvin koirahäiriötä. Mä tapaankin sanoa että Mökö on noussut paikkamakuusta viimeksi nelikuisena, koska en rehellisesti sanoen muista ainuttakaan kertaa kun näin olisi sen jälkeen käynyt. Pentukurssin sisällönkin Mökö oli ehtinyt jo oppia kotona ja mä olin niin ylpeä kun sitä ihasteltiin kaikkialla. Terveenä Mökö pysyi koko pentuikänsä ja sillä on menty yhtä kennelyskää ja silmätulehdusta lukuunottamatta tähän päivään asti. Onni suosi hätäistä pennunottajaa ja luustokin kuvattiin ihan kelvolliseksi hieman alta parivuotiaana. 

 Mököstä on kasvanut pitkälti sellainen koira kuin se pentunakin oli, melko itsenäinen pohdiskelija joka nuuskuttelee ennemmin nurmikkoa kuin riehaa ja leikkii muiden kanssa. Riista Mököllä alkoi perimästään johtuen heräillä vuotiaana mikä on tuottanut muutamaan otteeseen harmaita hiuksia, mutta sen kanssa on opittu pärjäämään. Jos saisin muuttaa jotakin ajoista ennen Tampereelle muuttoa olisin suhtautunut Mökön kasvatukseen paljon rennommin, mä kun stressaten olin sille ajoittain turhan ankara. Toisekseen olisin panostanut enemmän yhdessä viihtymiseen leikin ja sosiaalisen palkan kautta ja jättänyt tekniikan opiskelun myöhemmälle iälle. 

Mökö on toisinaan valitettavan pehmeä, mutta kaikenkaikkiaan tasapainoinen ja mukava kokonaisuus ensimmäiseksi koiraksi. Erityisesti olen aina kiitellyt sen hyvää hermorakennetta ja rauhallista temperamenttia. Oon oppinut myöskin arvostamaan Mökön pienestä asti harjoittamaa pidättyväisyyttä muiden koirien ja ihmisten läheisyydessä, pidän sen arvokkuudesta ja oman tilan tarpeesta, joka ei kuitenkaan purkaudu konfliktihakuisuutena tai aktiivisena jäykistelynä koiratapahtumissa, mutta jonka vuoksi mun ei tarvitse puuttua yhteenkään nylkytys - tai ahdistelutilanteeseen - Mökö kyllä hoitaa.

No entäs Utu sitten. Mulle oli alusta asti selvää, että mulla ei tule olemaan vain yhtä koiraa kovin kauaa ja niinpä nelikuinen yhä omaa sijoituskotia etsivä collie muutti meille Mökön 2-vuotispäivän alla. Kasvattaja kuvaili pentua poikatytöksi, huutosakin johtajaksi joka kaivoi itsensä ensimmäisenä ulos pentuaitauksesta - ja mä kyllä allekirjoitan tuon kaiken. Utu oli pienenä hyvin vilkas, hyvin reaktiivinen ja suorastaan överisosiaalinen kaikkea tapaamaansa kohtaan, mun lempitarina onkin se miten se vielä puolivuotiaana heilutti hämärällä roskapöntöillekin häntää jo kaukaa.

 Niin kauan kuin ollaan samaan ruokakuntaan kuuluttu mä oon ihaillut Utun hölmöä huolettomuutta ja energiaa. Se oli pienenä niin ahne että mä en voinut treenata sen kanssa tottista talvella ulkona - sormet eivät yksinkertaisesti kestäneet. Arkeen opettelu oli Mökön tavoin melko vaivatonta, vähän isompana pentuna sisäsiisteys oli jo hyvällä mallilla, sitä oli ehditty ulkoiluttaa jo hihnassa ja se jäi hyvin nätisti kotiin sekä toisen koiran kanssa että yksikseen. 

Utun kanssa olin monelta osin jo viisaampi, tiesinhän että toivon koirasta monipuolista harrastuskaveria. Peruskasvatus oli paljon rennompi ja sallivampi, en pyrkinyt kitkemään sen jokaista oikkua militaristisella kurilla ja olin äärimmäisen tarkka siitä etten olisi sille epäreilu tai korottaisi tarpeettomasti ääntäni. Leikittiin pienestä pitäen paljon erilaisilla leluilla sekä ihan vaan kahdestaan, käveltiin paljon läheisille hiekkakentille luomaan pohjia sille fiilikselle jonka toivoin sen vanhempana nostavan pelkästä kentälle kävelemisestä. 

Utu oli ensimmäisiin juoksuihinsa saakka tietyllä tapaa vähän kaikkien koira, mutta aikuistuttuaan siitä tuli mun lellipenska kainaloeläin joka seuraa hyvin tarkasti mun toimia ja reaktioita ja seuraa varjona perässä. Kaikenkaikkiaan olen ollut hyvin tyytyväinen omaan panokseeni Utun kehityksessä ja tänä päivänä se on suunnilleen juuri sitä mitä toivoin. Alla kuva mun isoista koirista tänään kuvattuna.

Tämä haaste tuli Tiinalta ja lähtee eteenpäin Jennalle, Jannikalle ja Jennille!

Just a quickie

                      Me ollaan instragramissa (ja sit mä oon siel vähän itekseniki), @riikka480

241213

Lumihanki vaihtui tassupyyhkeeseen ja koirien lahjatkin on ratkottu jo melkein kuukausi sitten, mutta siitä huolimatta oikein laiskaa ja hidasta joulua!

Kuinka toinen meistä vasta oppii kun toinen jo kaunein ja viisain on

Onnea kolmivuotiaalle Mökölle!

Koirasi

Aikani ratoksi ja kerrankin tehdyn löydön kunniaksi koira-aiheinen kysely! Alkuperäinen kysely oli vaan kielellisesti melko hirveä ja siinä oli muutamia vähän höpsöjä kysymyksiä, joten muokkasin paikoin aika raa'alla kädellä. In case joku törmää jossakin muualla.

Koirasi nimi, ikä ja sukupuoli?

Meillä asuu Mökö "Mökö" joka on ensi kuussa kolme vuotta täyttävä narttu, sekä Acting Top Maid "Utu" joka täytti heinäkuussa vuoden, narttu myöskin.

Lenkitätkö koiraasi aamuisin? Jos niin, kuinka kauan olette lenkillä?

Keskimääräisesti varmaan vartin, myöhäisempinä aamuina puolisen tuntia. Me ollaan aika aamu-unista sakkia koko porukka, ja jos ulkoiluttamista seuraa se että mä lähden duuniin tai kouluun niin koirat kömpivät paremmin takaisin nukkumaan jos ovat päässeet hoitamaan lähinnä asiansa. 

Kuinka kauan koirasi on yksin päivällä?

Koska oon opiskelija jolla on epäsäännöllinen rytmi, koirat on yksin kaikkea muutaman minuutin ja työpäivän väliltä. 

Kuinka monta kertaa päivässä lenkität koirasi? Nurkan takana käymistä ei oteta huomioon. 

Aamun ensimmäisen ja illan viimeisen lenkin välillä on yleensä kaksi lenkkiä, joista rokotetaan sen mukaan mitä muuta ollaan päivän aika tehty. Jos me ollaan 1,5 tuntia agilitytreeneissä, niin ei me enää tuntia sen jälkeen juosta, vaan tehdään kolme lyhyempää asiointia ulos sinä päivänä.

Kuinka kauan liikut koirasi kanssa ulkona, että koet ulkoilutuksen lenkiksi?

Varmaan joku 45 minuuttia on sellainen esimerkiksi kaupungissa hihnassa että koen siitä koirille jotain hyötyä olevan. 

Ulkoilutatko koiraasi yleensä flexissä vai normaalissa remmissä?

Jos koirat eivät ole irti, ne ovat yhtä pitkissä rasvanahkahihnoissa. Flexiä meillä ei ole, noiden nahkahihnojen lisäksi löytyy muutama noutajatalutin lähinnä varakäyttöön ja metrinen grippiliina. 

Kun kävelytät koiraasi, kulkeeko se vasemmalla puolellasi? 

Tätä piti ihan miettiä, sillä mulla ei ole oikeastaan mitään muuta vaatimusta hihnassa kävelylle kuin se että hihnan tulee olla löysällä. Alkulenkistä ovat yleensä hihnan mitan päässä edellä, mutta Mökö varsinkin hakeutuu helposti vasemmalle puolelle, joko kärkkymään tai tutkimaan pientaretta. Mulla on aina kummatkin hihnat samassa kädessä jotta koirat eivät vaihtelisi omin päin puolia mun ympärillä, ja ne taitaa kyllä olla vasemmassa. 

Koetko että koirasi palelee yli -10 asteen pakkasilla?

Mökö ei palele oikeastaan missään kelissä niin kauan kuin se pysyy liikkeessä, mutta Utulle laitan herkästi varsinkin viimaisessa pakkassäässä manttelin juurikin tuossa kymmenen miinusasteen kieppeillä. Se on niin kova kyllä tusaamaan ettei kovin helposti ehdi palelemaan, mutta mua paleltaan ehkä enemmän katsoa sitä. 

Vaikuttavatko säätilat koirasi lenkitykseen? 

Vaikuttavat ne sen verran, että kuka ikinä se olikaan joka pelotteli että koiran kanssa on pakko mennä ulos kelissä kuin kelissä, valehteli. Meillä ei erityisesti kukaan tykkää sateesta, joka muuttaa etenkin Mökön perässä vedettäväksi malliksi, ja jopa Utu iski liinat kiinni eräs ilta tässä kun yritin pissattaa sen rankkasateessa. - 20 astetta on aika lailla sellainen mun henkilökohtainen limit, etten sitä kylmemmässä ensimmäisenä ole lähdössä järven jäälle tekemään lumipalloja koirille. Mököllä on myös selvästi kuuma kun lämpötila alkaa nousta + 20 paremmalle puolelle, joten hellepäivinä ei yleensä liikuta yhdentoista ja neljän välillä päivällä, ellei uimaan mennä. 

Käytätkö koiraasi muuten ulkona, kuin lenkittäessä? 

Öhm no joo esimerkiksi treenatessa tai muuten vain humputtelemassa, uimassa, tovereita tapaamassa jne. Tykkään myös viedä koiria paljon erilaisiin ulkoilmatapahtumiin, kavereiden pihoille ja porukoilla toki ollaan paljon ulkona pihalla ihan leikkimässäkin. 

Lempirodut?

Mä tykkään lähes yksinomaan paimenista, oikeastaan ainut poikkeus taitaa olla novascotiannoutaja jos pohdin omiin tarpeisiini sopivaa koiraa, mutta koska en ole erityisen kiinnostunut MEJÄstä, NOMEsta tai muistakaan noutajille tyypillisistä touhuista niin paimenet ne taitaa mun juttuni olla. Viimeaikoina oon ihastellut kroatianpaimenkoiraa ja treenikaverin käyttisbortsua, mutta luonnollisesti pisimmän korren on so far vetänyt tuo nahkacollie. Koiran pitää olla liioittelematon, kompakti mutta mielellään maksi, rakenteeltaan hyvin kulmautunut ja kevyt ja mahdollisimman ohjaajakeskeinen. Sitten jos mietitään, mistä roduista pidän lähinnä ulkoisten seikkojen perusteella niin niitä ovat mm. venäjänvinttikoira, kooikerhondje, pyreneidenpaimenkoira, stabyhoun ja kiharakarvainen noutaja.

Mitä rotuja et ottaisi?

Helpompi oli tosiaan sanoa minkä ottaisin. Kaikki hyvin pienet ja toisaalta hyvin suuret ja massakkaat rodut, lyhytkuonoiset, suurikorvaiset, työlästurkkiset, geenipooliltaan kapeat, lyhytjalkaiset, huomattavasti korkeuttaan pidemmät ja tietysti sitten mulle hyödyttömät kuten metsästys - tai vetokoirarodut on helppo rajata pois. 

Mitä ruokaa koirasi syö?

Meillä syödään nappulapohjan päällä luita, rustoja, öljyjä, hapanmaitotuotteita ja satunnaisia lihatuotteita. 

Vaihdatko ruokamerkkiä, kun ruoka loppuu?

Mökölle en vaihda ainakaan toistaiseksi, Utulle kokeilen seuraavaksi Proboosterin Sportia. Pääsääntöisesti kuitenkin en, mutta Utulle on vielä hakusessa ruoka joka tulisi kompaktimmin toisesta päästä. NEUn ruokia olen myös pohtinut. 

Minkä perusteella valitset ruoan?

Hyvän hinta-laatusuhteen, korkean rasva - ja valkuaispitoisuuden ja vehnättömyyden perusteella. Yritän suosia ruokia joiden sisällön ymmärrän ja tunnen.

Liotatko koiran kuivaruokaa ennen kuin tarjoat sen koiralle? Miksi? Miksi et?

Mä lisään kuppiin vettä juuri ennen ruokintaa, mutten varsinaisesti seisota. Tykkään että varsinkin Utun ruokailu on rauhallisempaa ja tavara menee sujakammin alas kostutettuna, ja Mökö joka muuten juo niukasti saa osan nesteestään ruoan mukana. Tykkään myöskin, että rouskuteltava ruoka antaa hampaille hieman lisätöitä. 

Tarjoatko säilykeruokaa? Miksi? Miksi et?

En oikeastaan, oon joskus ostanut Mökölle hätävarana markettisäilyruokaa mutta ne tuppaavat olemaan aika mössöjä ja en koe tarvetta. Tosin metallivuokaiset kissanruokahyytelöthän meillä on loppupalkkana esimerkiksi tokokokeissa, mutta ei kai sitä lasketa. 

Kuinka usein annat koiralle puruluita tai muita hampaille hyviä väliherkkuja?

Puristeluita meillä lojuu oikeastaan aina pitkin nurkkia, ja ostan säännöllisesti naudan lumpion tai muun isomman herkun jonka tuhoamiseen menee useita päiviä. 

Kuinka usein koira saa koirankeksejä yms.?

Ei oikeastaan ikinä. Niiden konsepti on silleen vähän pölö, että ne syödään hetkessä mutteivat ne oikein palkaksikaan käy. 

Saako koira kotiruoan jämät? Miksi?

Mä teen usein vähän turhan paljon ruokaa vain itselleni, ja jos jämät ovat koiralle sopivat niin Mököä käytän aika sumeilematta jätemyllynä. 

Montako kertaa koira juo vettä päivässä?

Ei mitään hajua. Aika monta. 

Juoko koira kerralla kupin tyhjäksi vai vähän silloin tällöin?

Pyrin ettei niin kova jano pääsisi koskaan syntymään että tuhoaisivat koko kupin kerralla.

Montako ateriaa koira saa päivässä?

Yhden aterian illalla plus treeninamit. 

Annatko haistella vastaan tulevia koiria?

En anna, jos törmään hyvässä paikassa tuttuun koirakkoon niin päästetään koirat hihnoista tervehtimään, mutta vieraiden koirien kanssa ei käytös - ja tartuntasyistä nuuhkita. 

Osaako koira odottaa hiljaa kaupan ulkopuolella?

Varmaan osaisivat, mutta en ole kiinnostunut kokeilemaan.

Käytkö koirapuistossa? Miksi? Miksi et?

Hyvin vähän. Mökö ei ole erityisen koirasosiaalinen, se lähinnä nuuhkii itsekseen jäykkänä ja pihisee kiukusta jos joku on sitä kohtaan liian tuttavallinen tai innokas. Nylkyttäjiä se ei jaksa yhtään vaan ojentaa aika ikävästikin, joten ei koirapuistoa Mökölle. Utu taas päinvastoin sietää liiaksikin nylkytystä ja ahdistelua, paimentaa haukulla juoksevia koiria ja rakastaa ihmiset kuoliaaksi. Ei siis koirapuistoa Utulle. Joskus poikkean iltasella huonolla kelillä ja päästän hetkeksi juoksentelemaan, jos on tyhjää. 

Hallitseeko koira perustottelevaisuuden? 

Eiköhän ne tällä sahaamisella sen nyt ainakin hallitse.

Onko koira missään lajissa valio?

Ei ole. Mökö ei luonnollisesti missään voi valioitua, Utustakaan tuskin tulee esimerkiksi muotovaliota mutta jos sille jonkin valionarvon aikoo hankkia niin ehdottomasti agilitystä. 

Tietääkö koira, mitä EI tarkoittaa? Totteleeko se sitä?

Mä yritän olla käyttämättä ei-sanaa mahdollisimman paljon, se on säästetty niille jutuille joihin sitä todella tarvitaan ja silloin se kyllä tehoaa. Jos koirat jotain höpsii niin ennemmin yritän kiinnittää niiden huomion muutoin jutustelemalla ja sitten kehaisemalla kun höpsöily loppuu. 

Keräätkö koirasi kakat? Miksi? Miksi et?

Aina jos ollaan kaupungissa niin kerään. En tykkää siitä koirankakasta teiden pielissä sen enempää kuin kukaan muukaan. Puistot ja metsiköt valikoin vähän sen mukaan että miten lähellä kulkuväylää kakka on, ihan pusikosta en hae ja metsästä en sitten kerää lainkaan. 

Saako koira tulla tuoleille, sohville, sängylle? Miksi? Miksi ei?

Saavat tulla kaikille, Mökö ei oikein esimerkiksi sängyssä viihdy, joten Utulta en ymmärtänyt sitä kieltää ja tämän vuoksihan me nukutaan sen kanssa lusikassa. Saavat olla missä ovat kunhan ovat puhtaiksi luututtu ja lähtevät jos niin pyydän. Mökö on kyllä muutenkin niin kiero, että vaikka sohva olisikin kiellettyä aluetta, se nukkuisi siinä varmasti salaa. 

Valitsitko pennun nimenomaan kotikoiraksi vai harrastuskäyttöä ajatellen?

Mökö tuli puhtaasti lenkkikaveriksi, Utu tuli paperilliseksi, palveluskoiraoikeudet omaavaksi toveriksi moneen menoon. Ja eihän se Mökökään ihan pelkäksi liikuttajaksi jäänyt. 

Onko koiralla ollut satunnaisia haavoja tai onko se ollut tapaturmissa? Kerro.

Mökö harvemmin, pienenä se nyrjäytti hankikannolla kerran tassunsa mutta se meni levolla ohi. Utu taas tuntuu olevan aina vähän ruvella jostakin, se kun ei kauheasti säästele etenemistään.

Millainen murkkuikä koirallasi oli pentuna? 

Kummatkin ovat olleet aika kilttejä nassukoita aina, Utulla oli sellainen pieni en tee sun kanssa-uho tuossa kesällä juoksujen jälkeen mutta kärsivällisyydellä selvisimme. Mökössä nyt tietysti vähän aiheutti kokemattomalle ihmiselle haastetta se että se oli vuotiaana aika hankala tyyppi muiden koirien kanssa, mutta se sitten vaihtui iän myötä välinpitämättömyyteen. 

Onko koirasi dominoiva?

En sanoisi, Utu varsinkin on hirveän diplomaattinen ja nöyrä. Mökökään ei lähtökohtaisesti käyttäydy dominoivasti kuin uhatessa. 

Miten koirasi suhtautuu liikkuvassa ajoneuvossa olemiseen? 

Kumpikin on matkustanut henkilöautossa, bussissa ja junassa ihan hyvällä menestyksellä. Utua pelotti pienenä ajoittain kovastikin, mutta pahoinvointilääkekuurin jälkeen ongelmia ei oikeastaan ole ollut. Pitäisi kyllä välillä käydä vaikka bussiajelulla. 

Onko koirasi herkkävatsainen?

Mökö ei missään määrin, sillä on maha löysällä ihan muutaman kerran vuodessa. Utu on herkempi, ei överiherkkä, mutta reagoi vieraaseen ruoka-aineeseen kyllä mahallaan jos määrä on hiemankin liian iso. Pienempänä oli löysällä ajoittain, mutta ei ole nyt varmaan kesän jälkeen pistänyt mahaa niin sekaisin että olisi sisälle tullut. 

Pitääkö koirasi uimisesta/kahlaamisesta?

Utun mielestä uiminen on ihan mahtavaa ja se ui pitkiäkin matkoja mun perässä järvellä. Mökö kahlailee, mutta ei mene vatsalinjaa syvemmälle edes pallon perässä. 

Entäs ihan pesemisestä?

Eivät nauti, mutta eivät vastustakaan. 

Antaako koirasi leikata kynnet ilman ongelmia?

Mökö muljauttelee silmänvalkuaisia sakset nähdessään, mutta tarjoaa ihan reippaasti tassuja pyynnöstä. Sillä on koomisen inhimillinen tapa taivuttaa päätä taakse ja laittaa silmät kiinni joka kerta kun sakset ovat kiinni kynnessä. Utu ei ole kynsileikkureiden kovin fani myöskään, ja sen kanssa oon joutunut opettamaan leikkuun ihan lahjonnalla. Mökölle on aina ollut helppo suorittaa hoitotoimenpiteet henkisellä ylivallalla, mutta Utu on tarkka koskemattomuudestaan ja on mulle muutaman kerran irvistänytkin. Sen siitä saa, kun leikkaa sinne suoneen asti pari kertaa. 

Onko koirasi turkiltaan helppo - vai vaikeahoitoinen?

Helppoja ovat kummatkin siinä mielessä että laittamista eivät vaadi, mutta karvaavat kyllä, Utu valkoista tikkukarvaa ja Mökö pehmeitä nöyhtäkasoja.