Pentuhaaste

Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja, mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan kolme muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta.

 Mökö tuli mulle juuri sillä tavalla mitä itse neuvoisin nykyään välttämään, päähänpiston seurauksena ensimmäisestä vähänkin kiinnostavasta sekarotuisesta pentueesta. Olinhan mä koiraa halunnut koko ikäni, mutta sitten kun se tuli lopulta mahdolliseksi mä aloin jossittelemaan ja olisin varmasti jänistänyt jos olisin jäänyt odottelemaan astuttamista, synnytystä ja luovutusikää - ties minkä rodun olisin edes valinnut. 

Mä en muista Mökön pikkupentuiästä oikein mitään kun olin ensimmäisen kuukauden väsynyt, itkuinen ja ahdistunut sen pelossa että mun koiranomistajuudestani ei tulisikaan mitään. Se oppi kuitenkin olemaan melko vaivattomasti, yksinolot lähtivät sujumaan käytännössä heti, se käveli hienosti hihnassa ja pysyi metsässä irti sekä oppi hauskoja temppuja hyvin pienellä vaivalla. Irtaimisto sai jossakin määrin kyllä kyytiä, mutta en mä sitä kauhullakaan muistele. 

Mökö on ollut pienestä pitäen kiltti ja vaivaton koulutettava joka on sietänyt aina hyvin koirahäiriötä. Mä tapaankin sanoa että Mökö on noussut paikkamakuusta viimeksi nelikuisena, koska en rehellisesti sanoen muista ainuttakaan kertaa kun näin olisi sen jälkeen käynyt. Pentukurssin sisällönkin Mökö oli ehtinyt jo oppia kotona ja mä olin niin ylpeä kun sitä ihasteltiin kaikkialla. Terveenä Mökö pysyi koko pentuikänsä ja sillä on menty yhtä kennelyskää ja silmätulehdusta lukuunottamatta tähän päivään asti. Onni suosi hätäistä pennunottajaa ja luustokin kuvattiin ihan kelvolliseksi hieman alta parivuotiaana. 

 Mököstä on kasvanut pitkälti sellainen koira kuin se pentunakin oli, melko itsenäinen pohdiskelija joka nuuskuttelee ennemmin nurmikkoa kuin riehaa ja leikkii muiden kanssa. Riista Mököllä alkoi perimästään johtuen heräillä vuotiaana mikä on tuottanut muutamaan otteeseen harmaita hiuksia, mutta sen kanssa on opittu pärjäämään. Jos saisin muuttaa jotakin ajoista ennen Tampereelle muuttoa olisin suhtautunut Mökön kasvatukseen paljon rennommin, mä kun stressaten olin sille ajoittain turhan ankara. Toisekseen olisin panostanut enemmän yhdessä viihtymiseen leikin ja sosiaalisen palkan kautta ja jättänyt tekniikan opiskelun myöhemmälle iälle. 

Mökö on toisinaan valitettavan pehmeä, mutta kaikenkaikkiaan tasapainoinen ja mukava kokonaisuus ensimmäiseksi koiraksi. Erityisesti olen aina kiitellyt sen hyvää hermorakennetta ja rauhallista temperamenttia. Oon oppinut myöskin arvostamaan Mökön pienestä asti harjoittamaa pidättyväisyyttä muiden koirien ja ihmisten läheisyydessä, pidän sen arvokkuudesta ja oman tilan tarpeesta, joka ei kuitenkaan purkaudu konfliktihakuisuutena tai aktiivisena jäykistelynä koiratapahtumissa, mutta jonka vuoksi mun ei tarvitse puuttua yhteenkään nylkytys - tai ahdistelutilanteeseen - Mökö kyllä hoitaa.

No entäs Utu sitten. Mulle oli alusta asti selvää, että mulla ei tule olemaan vain yhtä koiraa kovin kauaa ja niinpä nelikuinen yhä omaa sijoituskotia etsivä collie muutti meille Mökön 2-vuotispäivän alla. Kasvattaja kuvaili pentua poikatytöksi, huutosakin johtajaksi joka kaivoi itsensä ensimmäisenä ulos pentuaitauksesta - ja mä kyllä allekirjoitan tuon kaiken. Utu oli pienenä hyvin vilkas, hyvin reaktiivinen ja suorastaan överisosiaalinen kaikkea tapaamaansa kohtaan, mun lempitarina onkin se miten se vielä puolivuotiaana heilutti hämärällä roskapöntöillekin häntää jo kaukaa.

 Niin kauan kuin ollaan samaan ruokakuntaan kuuluttu mä oon ihaillut Utun hölmöä huolettomuutta ja energiaa. Se oli pienenä niin ahne että mä en voinut treenata sen kanssa tottista talvella ulkona - sormet eivät yksinkertaisesti kestäneet. Arkeen opettelu oli Mökön tavoin melko vaivatonta, vähän isompana pentuna sisäsiisteys oli jo hyvällä mallilla, sitä oli ehditty ulkoiluttaa jo hihnassa ja se jäi hyvin nätisti kotiin sekä toisen koiran kanssa että yksikseen. 

Utun kanssa olin monelta osin jo viisaampi, tiesinhän että toivon koirasta monipuolista harrastuskaveria. Peruskasvatus oli paljon rennompi ja sallivampi, en pyrkinyt kitkemään sen jokaista oikkua militaristisella kurilla ja olin äärimmäisen tarkka siitä etten olisi sille epäreilu tai korottaisi tarpeettomasti ääntäni. Leikittiin pienestä pitäen paljon erilaisilla leluilla sekä ihan vaan kahdestaan, käveltiin paljon läheisille hiekkakentille luomaan pohjia sille fiilikselle jonka toivoin sen vanhempana nostavan pelkästä kentälle kävelemisestä. 

Utu oli ensimmäisiin juoksuihinsa saakka tietyllä tapaa vähän kaikkien koira, mutta aikuistuttuaan siitä tuli mun lellipenska kainaloeläin joka seuraa hyvin tarkasti mun toimia ja reaktioita ja seuraa varjona perässä. Kaikenkaikkiaan olen ollut hyvin tyytyväinen omaan panokseeni Utun kehityksessä ja tänä päivänä se on suunnilleen juuri sitä mitä toivoin. Alla kuva mun isoista koirista tänään kuvattuna.

Tämä haaste tuli Tiinalta ja lähtee eteenpäin Jennalle, Jannikalle ja Jennille!