Vietettiin kolme päivä Tiinan, Snön ja Ån luona Helsingissä koska mulla on hiihtoloma enkä halua nähdä yhtäkään käsivartta hetkeen. Loma oli agilitypainotteinen, keskiviikkona vuokrattiin kaksi yksityistuntia Seppo Savikolta, torstaina osallistuttiin kolmella koiralla saman miehen ryhmätreeneihin ja tänään käytiin vielä Ojangossa pikkuhöpsyillä. Uusia ajatuksia ja oivalluksia syntyi ihan tuhottoman paljon, joten yritän alla olevan keskiviikon treenejä kuvaavan videon avulla kirjoittaa niitä vähän ylöskin. Materiaalia olisi vaikka kuinka, mutta tällä nyt mennään kun mua laiskottaa.
- Ensinnäkin mä tykkäsin saamastani ohjauksesta todella paljon. Mulle sanottiin ääneen paljon sellaisia asioita joita olen itse vähän haparoiden yrittänyt tunnistaa tossa touhussani, mun kaikkien hölmöilyjen ydin selvitettiin ihan naurettavan helposti ja saatiin aikaan selkeä muutos lähestulkoon kaikessa. Hyvä Seppo.
- Koira on mun tarpeeseeni mielettömän kiva ja "hyvällä mallilla". Tykkään fiiliksestä, motivaatiosta, toistonkestävyydestä, herkkyydestä, kaikesta. Se menisi kovempaa, jos mä olisin aggressiivisempi. Mistä tullaan seuraavaan kohtaan.
- On ihan ok että mä olen varovainen nyt kun mä vasta rutinoidun ja oikeasti sisäistän noita peruselementtejä, mutta sitä itsensä haastamista ei saa lopettaa siihen vaan sitten lisätään kierroksia. Mielikuvissani mä meen lujaa, mutta videolla mä sipsuttelen munankuorilla. Mulla ei vaan riitä kapasiteetti, mä myönnän. Mun ohjaus hajoaa jos mä kiihdytän, koira hukkuu ja rata unohtuu. Ja se on tosiaan sallittua tässä vaiheessa, mutta jossakin vaiheessa täytyy vaatia enemmän. Otsikko siis viittaa multa toistaiseksi puuttuvaan työskentelymoodiin, jota ko. kouluttaja mun agilityyni toivoisi.
- Tässätässättely helvettiin, oikeasti. Mitä perkelettä siellä on tässäteltävää, jos koira tulee putkesta suoraan käteen? Torstain treenissä oikein keskityin siihen etten anna yhtäkään ylimääräistä ääniapua, ja olen melko varma etten niitä antanutkaan. Ainakaan mulle ei sanottu, että älä tässättele.
- Mökön kanssa on kriittisen tärkeää, että virhesignaalit minimoidaan radalla. Koira menee sinne minne minä näytän vaikka mä näyttäisin mielestäni aivan jonnekin muualle, ja silloin mä en saa henkisesti läsähtää kesken radan vaan minä joko palkkaan sen koiran todella iloisesti tai sitten minä jatkan sitä rataa ilman pienintäkään signaalia siitä että voi helvetti. Mökö oli pihalla kuin lumiukko taas alkuun, se ei ole aksannut kahteen kuukauteen mutta siltikään sitä ei vaan sattunut juuri tällä kertaa huvittamaan. Toiselle tunnille se tuli kuitenkin itsevarmempana ja piti hyvää vauhtia koko tehtävän. Ei se taida kuitenkaan olla huhtikuussa kisavalmis, jos sitten ikinä. Mä en vaan osaa säädellä sitä ja mitä vanhemmaksi se tulee, sitä vaikeammaksi se käy.
- Torstaina korostettiin katseen merkitystä, hypättiin saman rataprofiilin (esim. videon ensimmäinen osio) kakkonen toiselta puolelta ja tehtiin persjättö putkien välissä olevalle renkaalle. Kakkoselle niisto jossa katse tuli koiran kutsumisen jälkeen siirtää välittömästi ohjaavaan käteen, persjätölle juostiin niin että kun koira tuli putkesta se näki ensimmäisenä ohjaajan oikean posken. Ja katse kiinnittyneenä taas ohjaavaan oikeaan käteen, eli käytännössä juoksin koiran kanssa kilpaa renkaalle takaraivo edellä. Muistan tähän teemaan saaneeni perusteluja että kun muu paketti alkaa olla kasassa aletaan sitä viimeistä silausta hakemaan katseen suunnalla. Missä se muu kasassa oleva paketti on...
- Se, hengittääkö ohjaaja vai ei, ei vaikuta koiran keppien onnistumisprosenttiin. Paras siis pelata varman päälle ja hengittää.
- Vaikka joka treeni oli superantoisa, loppufiilikseksi jäi kuitenkin harmillisesti hienoinen pettymys omaan itseen. Se on mulle hirveän tyypillistä vaatia mahdottomia mutta toisaalta ei kuitenkaan tarpeeksi. Mä oon harrastanut hyvin epävakavasti tätä lajia nyt kokonaiset 1,5 vuotta josta viikottain korkeintaan kahden kuukauden pätkiä, mun täytyy opetella ajattelemaan että ei voi osata kaikkea ja että sekin mikä nyt löytyy on ihan kelvollinen.
- Ensinnäkin mä tykkäsin saamastani ohjauksesta todella paljon. Mulle sanottiin ääneen paljon sellaisia asioita joita olen itse vähän haparoiden yrittänyt tunnistaa tossa touhussani, mun kaikkien hölmöilyjen ydin selvitettiin ihan naurettavan helposti ja saatiin aikaan selkeä muutos lähestulkoon kaikessa. Hyvä Seppo.
- Koira on mun tarpeeseeni mielettömän kiva ja "hyvällä mallilla". Tykkään fiiliksestä, motivaatiosta, toistonkestävyydestä, herkkyydestä, kaikesta. Se menisi kovempaa, jos mä olisin aggressiivisempi. Mistä tullaan seuraavaan kohtaan.
- On ihan ok että mä olen varovainen nyt kun mä vasta rutinoidun ja oikeasti sisäistän noita peruselementtejä, mutta sitä itsensä haastamista ei saa lopettaa siihen vaan sitten lisätään kierroksia. Mielikuvissani mä meen lujaa, mutta videolla mä sipsuttelen munankuorilla. Mulla ei vaan riitä kapasiteetti, mä myönnän. Mun ohjaus hajoaa jos mä kiihdytän, koira hukkuu ja rata unohtuu. Ja se on tosiaan sallittua tässä vaiheessa, mutta jossakin vaiheessa täytyy vaatia enemmän. Otsikko siis viittaa multa toistaiseksi puuttuvaan työskentelymoodiin, jota ko. kouluttaja mun agilityyni toivoisi.
- Tässätässättely helvettiin, oikeasti. Mitä perkelettä siellä on tässäteltävää, jos koira tulee putkesta suoraan käteen? Torstain treenissä oikein keskityin siihen etten anna yhtäkään ylimääräistä ääniapua, ja olen melko varma etten niitä antanutkaan. Ainakaan mulle ei sanottu, että älä tässättele.
- Mökön kanssa on kriittisen tärkeää, että virhesignaalit minimoidaan radalla. Koira menee sinne minne minä näytän vaikka mä näyttäisin mielestäni aivan jonnekin muualle, ja silloin mä en saa henkisesti läsähtää kesken radan vaan minä joko palkkaan sen koiran todella iloisesti tai sitten minä jatkan sitä rataa ilman pienintäkään signaalia siitä että voi helvetti. Mökö oli pihalla kuin lumiukko taas alkuun, se ei ole aksannut kahteen kuukauteen mutta siltikään sitä ei vaan sattunut juuri tällä kertaa huvittamaan. Toiselle tunnille se tuli kuitenkin itsevarmempana ja piti hyvää vauhtia koko tehtävän. Ei se taida kuitenkaan olla huhtikuussa kisavalmis, jos sitten ikinä. Mä en vaan osaa säädellä sitä ja mitä vanhemmaksi se tulee, sitä vaikeammaksi se käy.
- Torstaina korostettiin katseen merkitystä, hypättiin saman rataprofiilin (esim. videon ensimmäinen osio) kakkonen toiselta puolelta ja tehtiin persjättö putkien välissä olevalle renkaalle. Kakkoselle niisto jossa katse tuli koiran kutsumisen jälkeen siirtää välittömästi ohjaavaan käteen, persjätölle juostiin niin että kun koira tuli putkesta se näki ensimmäisenä ohjaajan oikean posken. Ja katse kiinnittyneenä taas ohjaavaan oikeaan käteen, eli käytännössä juoksin koiran kanssa kilpaa renkaalle takaraivo edellä. Muistan tähän teemaan saaneeni perusteluja että kun muu paketti alkaa olla kasassa aletaan sitä viimeistä silausta hakemaan katseen suunnalla. Missä se muu kasassa oleva paketti on...
- Se, hengittääkö ohjaaja vai ei, ei vaikuta koiran keppien onnistumisprosenttiin. Paras siis pelata varman päälle ja hengittää.
- Vaikka joka treeni oli superantoisa, loppufiilikseksi jäi kuitenkin harmillisesti hienoinen pettymys omaan itseen. Se on mulle hirveän tyypillistä vaatia mahdottomia mutta toisaalta ei kuitenkaan tarpeeksi. Mä oon harrastanut hyvin epävakavasti tätä lajia nyt kokonaiset 1,5 vuotta josta viikottain korkeintaan kahden kuukauden pätkiä, mun täytyy opetella ajattelemaan että ei voi osata kaikkea ja että sekin mikä nyt löytyy on ihan kelvollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti