Takkujen sunnuntaikisat

Sunnuntain kisoissa tuli taas opeteltua kaikenlaista. Ensinnäkin olin päättänyt, että omaa vuoroa odotellessa en hermostu siihen kun Utu piippaa kiljuu ja teputtaa, vaan olen tyyni. Zen. Olen iloinen ja kannustava enkä ota sieppiä koirasta, pyrin siihen etten ota lähtökohtaisesti sieppiä mistään. Ja se toimi vallan hyvin. Istuskeltiin nurmikolla ennen startteja ja vaadin Utua pitämään kyynärpäät maassa. Sitten vain noustiin ja käveltiin hommiin. 

Radat olivat ihan mukavia, tuomarina oli Wütrichin Johanna jonka radalla aloitettiin virallinen kilpaileminen viime kesänä. Ensimmäisellä C-agilityradalla mötkäytettiin heti keppeihin, joiden sisääntulo oli 90 asteen avokulma. Kyllähän se oikeaan reikään meni, mutta ei se sieltä enää taittunut toiseen väliin vaan oikoi. Laitoin uusiksi ja oli huomaamattani jättänyt viimeisen välin pujottelematta, josta sitten jo heti hylly. Jos olisikin tämä sujunut, niin hylly olisi seurannut viimeistään kahden esteen päässä kun sain käsittämättömän ajatuksen tehdä päällejuoksu putkea edeltävälle hypylle. Huono linja ja putken pää suoraan keppien jälkeisen hypyn edessä kuin tarjottimella. Loppuradasta porsasteli vielä puomin alastulon. Huomionarvoisaa kuitenkin ihan helvetin hyvä vastakäännös toiseksi viimeisellä putkella.

D-hyppyrata alkoi paremmin, mutta kaatui jälleen keppeihin vaikka tein ihan näppärän vastakäännöksen korjaamaan koiraa löysään avokulmaan. Ei pysty, ei vaan pysty. Yritti taas jättää viimeisen kepin pujottelematta, mutta vaadin ja sain lopulta kokonaiset kepit. Lopussa jäin jälkeen ja yritin tehdä jonkinlaisen sylkkäritakaaleikan, mutta olinkin liian pitkällä ja koira kielsi ja lopuksi kun sain sen hypystä yli se luki kauempana olevan hypyn ja haki sen. 

Mitenhän mä tän summaisin. Moni asia on kaikesta huolimatta kehittynyt hirveästi. Mä en enää ole varovainen ja merkillisesti hiipivä hätähousu, vaan mulla on ihan suunnitelmallisuutta ja mä osaan ajoittaa monia juttuja vaikka myöhästymisiä paineessa tuleekin. Mulla oli mukavaa Utun kanssa ja lämpältä radalle siirtymiset olivat tosi vaivattomia ja rentoja. Koira on nopea, se hyppää hiton hyvin ja taloudellisesti, se lukee rataa, se irtoaa. Mutta downsidenahan tässä on treeneihin verrattuna että sen pitää olla jatkuvasti sataprosenttisesti hanskassa tai se arvaa ja sen kuppi läikkyy jolloin sen on vaikea tehdä keskittymistä vaativia kevätjuhlaliikkeitä. 

Kepit on varsinkin se vanha kunnon kompastuskivi. Se hakee sisäänmenoa treeneissä, se kestää pitkällekin vedättämistä treeneissä, mutta kun sillä nousee kiekat se arvaa ja hutiloi. Ja koska mä jännitän vähän keppejä valmiiksi, on katastrofin ainekset kasassa. Mutta mun täytynee oikesti vaan kisata, treenata ja ilmoittaa niitä startteja ja mennä sinne häpeämään itseni maan rakoon koiran kanssa joka vaikuttaa siltä että se ei ole koskaan nähnytkään puolia esteistä. Koira nousi 12 startilla ihan älyttömän vaivattomasti kolmosiin ja nyt meidän kunkkuluokan saldona on yksi vitonen ja enemmän hyllyjä kun vittu Ikeassa. Tokihan ne radat on vaikeampia, mutta koiran draivikin on lisääntynyt ja kun sen yhdistää mun kokemattomuuteen ja Utun hienoisiin keskittymisvaikeuksiin on homma välillä vähän hasardia. 

Agility on ollut mulle Utun kanssa aina psyykkisesti vähän hankalaa. Ensin tulivat taivastelut siitä, kuinka koira on niin hieno ja mainio. Silloin mua pelotti, että se menee mulla hukkaan. Sittemmin tulivat kehittymispaineet ja nyttemmin musta välillä tuntuu, että mä petän ihmisiä kun mä sählään. Mua harmittaa välillä kisata Tampereen alueella, kun musta tuntuu että radan varrella olevat treenikaverit ja kouluttajat huokaisevat, että no tälleen tänään taas. Jälkipuiminen on joskus vähän raskasta, kun musta tuntuu välillä että palaute on aina sitä luokkaa että sinä itse sabotoit koiran onnistumisen joka kerta. Siksi olikin ihanaa, kun muutama ihminen lohdutti nyt ettei tässä asiassa ole mitään ihmeellistä kun koira on noin kokematon ja se kiihtyy. Mä haluaisin ihan kuollakseni osata, mutta kun ei se vaan tuu. Silleen kuin se joillakin tulee. Joten en mä voi taaskaan kuin ottaa hatun kouraan ja treenata vaatimatta itseltäni tai koiralta yhtään sen enempää kuin yrittämistä. Ehkä parin vuoden päästä tätä voi jo katsoa taaksepäin ja miettiä sitä menneenä vaiheena, mutta kyllä se nyt vähän napostaa. Varsinkin, kun kaikki muu on aina tullut Utun kanssa niin vaivattomasti. Mun elämän koira, joka luottaa ja haluaa olla mun kanssa.

Tunnusta mustaa ja vihreää

Pari viime viikonloppua on hujahtanut Nokialla lippuseuran zembaloissa. Viime viikonloppuna talkoilin kaksipäiväisen meidän agilitykisoissa ja suoritin samalla kaksi viidestä koetoimitsijaharjoittelusta. Onneksi Eeva oli laittanut mulle heti ensimmäiseksi eniten kammoamani ratamestariharjoittelun, sainpahan hoidettua sen heti pois alta. Päätin kyllä jo kotoa lähtiessäni että hoidan homman tyynesti enkä panikoi ja pienen alkutakeltelun jälkeen se olikin jo ihan hauskaa puuhaa. Tuomarina oli Viitasen Anne eikä radoissa ollut kauheasti muutettavaa, mutta sain kuitenkin mukavan palautteen Annelta että mulla on kuulemma silmää ja musta tulisi hyvä ratamestari. Jee!

Sunnuntaina tulin aamuun tekemään tuomarinsihteerin osuuden, joka oli sitten jo ihan tosi leppoisa homma. Mua vähän huoletti alkuunsa että mitähän tuosta koetoimitsijaharjoittelusta ylipäänsä tulee kun oon koko lajia harrastanut niin lyhyen aikaa ja kisannutkin ihan tuhauksen vasta, mutta ihan mukavastihan se on tähän asti sujunut. Pitänee TamSKille tarjota itseään talveksi, että keväällä olisi sitten jo kortti taskussa seuraaviin kisoihin. Utua en tällä kertaa ilmoittanut, talkoilu ja kisaaminen samana päivänä on niin älyttömän raskasta ja sillä tuppaa aina lähtemään vähän näpänderistä tuolla Taivalkunnassa. 

Tänään ajelin Utun ja Yllin kanssa taas Nokialle meidän seuran ensimmäisiin virallisiin rally-tokokisoihin. Sain lempisuoritusnumeroni ykkösen jolla avattiin alokasluokan ensimmäinen ryhmä, tulin paikallekin sen verran viime tinkaan että ihan hirveästi ei ehtinyt kalabaliikkia itselleen järjestää. Peruskiva rata, kauheasti ne noita pujotteluita nykyään näyttävät lykkäävän vähän joka kisoihin mutta mikäs siinä. Vähän piti talutinta kiristellä, eteenistumiset olivat vähän turhan tiiviitä ja joskus jäivät tapahtumatta (...) ja juoksuosuudessakin olin kehässä kengurun kanssa. Mutta hei, 94 pistettä jälleen ja oon yhtä koetta vaille pääsemässä lopultakin eroon kytkettynä seuraamisesta. Ja ihan hyvä tulos siihen nähden että treenattuhan ei olla suunnilleen kuukauteen, mitä nyt pikaiset eteenistumistreenit ehdin ottaa ratapiirroksen nähtyäni. Jos mä siihen potentiaaliseen RTK1-kokeeseen vähän panostaisin. 

Agilityn rotumestikset olivat vähän mielessä pitkin kesää, mutta firman kulttuuriretki osui samalla päivälle enkä mä tiedä jaksanko mä ajaa ihan niin kauas hyllyttämään että jäävät nyt tänä vuonna välistä. Mutta koska jotain uhosin tälle asialle tekeväni niin ilmoitin sunnuntaille Takuille pari starttia, notta nähdään että tässä neljän kuukauden tauolla jotakin tapahtunut.