Syyskuu aloitettiin ensimmäisen viikonlopun agilitykisoilla NPKHlla. Ilmoitin Utun lauantaille kolmeen starttiin ja menin talkoilemaan sunnuntaille mineille ja medeille. Lauantain maksikolmoset aloittivat vasta illalla - ja koko illan satoi tietysti enemmän tai vähemmän vettä. Tuomarina oli ihana Anders Virtanen jotka radat olivat vähän vähemmän ihania, mutta jollakin ilveellä tehtiin silti ensimmäisenä olleelta hyppyradalta nolla. Myöhästyin yhdestä päällejuoksusta ja jouduin korjaamaan koiraa takaisin linjalle ja näin ollen olin varma että saatiin ainakin yksi kielto, mutta ei käsi ollut heilahtanut. Aika riitti neljänneksi ja ilman päällejuoksuhässäkkää olisi mahtanut palkintopalli kutsua. Mua jännitti ennen tota starttia ihan älyttömästi ja koira oli hirveillä kierroksilla, mutta rutiini alkaa selvästi jo vähän ottaa voittoa, kummallakin.
B-agilityrata oli profiililtaan vielä hankalampi ja sijoittauduin jo neljännellä esteellä huonosti ja kompastuin itse hyppyesteeseen joka levisi. Hylly olisi tullut myöhemmin radalla aika monta kertaa lisää, koira oli vähän vallaton ja mä en oikein saanut enää ajatuksesta kiinni. Kun homma meni ihan mahdottomaksi porsasteluksi otin pienen kontrollipätkän ja poistuttiin. A-agilityrata oli hurjan kiva, ja myös meidän päivän paras vaikka kello huiteli puolta kahtatoista kun radalle päästiin. Nelosesteenä olevalla keinulla vaan tapahtui jotakin merkillistä jonka seurauksena Utu horjahti alasmenolla ja saatiin vitonen. Loppurata oli ihan yhtä juhlaa, tai siltä se ainakin tuntui. Koira tuli ihan mielettömän hyvin ohjauksiin ja posotti menemään lujaa ja varmasti. Samalla harmittaa ja helpottaa ettei näitä ratoja kuvannut kukaan, tän olisin halunnut nähdä uudestaan, mutta toisaalta jos mun illuusio olisi särkynyt olisi varmaan harmittanut kahta kamalammin hahaa. Radalta tuli lopulta vain yksi nolla ja Utun reippaalla vitosella sijoituttiin kolmansiksi. Aavistuksen kirveli se että paremmin hoidetulla keinulla oltaisiin avattu sertitili mutta kun nyt kerran päästiin edes siihen pisteeseen että serteistä pystyi haaveilemaan peräti kahdesti niin täytyy vaan olla tyytyväinen. Ja onpahan jo kolme SM-nollaa.
Seuraavalla viikolla treenailtiin rally-tokoa tuleviin kisoihin, jotka olivat myös Yllin ensimmäiset kisat ikinä. Aika soitellen sotaan lähdettiinkin, ihan hirveästi ei tullut harjoiteltua pidempiä palkattomia pätkiä ja tekniikkaakin jäi uupumaan muutamasta kyltistä. Alla omatoimitreeneistä koostettu videopätkä, Ylliä ei olekaan tullut ihan hirveästi kuvailtua (eikä kyllä treenattuakaan, ei sen puoleen...).
Kisapäivä oli syyskuiseksi sunnuntaiksi hirveän lämmin, alokasluokka oli viimeisenä ja autossa kurluttamiseen kului "vähän" energiaa, mutta päätin etten hetsaa tai valmistele Ylliä sen kummemmin, vaan menen katsomaan millainen sen suoritus on ihan suoraan autosta revittynä näissä olosuhteissa. Vähänhän se loppua kohti hiipui, mutta jaksoi pieneksi tervuseksi ihan superhienosti ja maaliin päästiin 92 pisteen kanssa.
Utun ensimmäinen avoimen luokan rata oli muuten hyvä, mutta heikosti treenattu perusasennosta eteen siirtyminen maksoi 16 pistettä uusimisineen ja epäonnistumisineen. Radan laidalla läksytettiin että koira olisi pitänyt ensin siirtää eteen keinolla millä hyvänsä ja sitten vasta uusia ja toivoa sormet ristissä että uusiinen onnistuu, mutta kun koira ei osaa niin eipä se silloin vaan osaa. Pyörähdyksen jälkeinen ilopomppu ja jokin muu töppä rokottivat vielä 2 pistettä, joten maaliin 82 pisteen kanssa ja hyväksytty tuloshan se silloin on. Tosi hyvää ja innokasta tekemistä kaikenkaikkiaan, tosta koirasta on kyllä ihan mihin vaan. Maarit häiriintyy videon alussa ampiaisesta, siksi hieman erikoinen alku.
Utun avoimen luokan tusaus jatkuu marraskuussa piirinmestiksissä NPKHn joukkueessa, joten sitä ennen treenataan tuo eteensiirtymä kuntoon ja käsiavuttomaksi kun muuten homma pelaa. Yllillekin lähden tekemään nyt tuota alokkaan koularia jatkamalla perustreeniä ja tekemällä hiljalleen kokeenomaisia, onpahan talveksi jotain tekemistä. Ylli on myös opetellut ankarasti keppejä ja keinua, joten agilityesteetkin alkavat olla hanskassa. Toissaviikolla käytiin koko porukan voimin taas kraniossa paikkailemassa kunkin kolotuksia. Ei kai tässä taas kuin treeniä, treeniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti