Mua melkein välillä hävettää kirjoittaa tätä blogia, koska usein kun olen juuri perustellut kappaleellisen miksi en vielä aio tehdä jotain, yleensä teen sen saman viikon sisällä. Agilityjalkaa pompotti ja kaapin pohjalta löytyi vielä yksi lahjakortti, joten pistin TamSKille ilmon ja lähdin korkkaamaan kolmosia Utun kanssa viime lauantaina.
Mulla ei ollut pahemmin odotuksia, joten hämmästyttävästi mua ei myöskään jännittänyt tippaakaan. Oli kerrankin vaan ihan mukava mennä vailla mitään odotuksia tai lopputuloshaaveita. Kunhan se nyt radalla pysyisi eikä satuttaisi itseään. Tuomarina kolmosilla oli Huittisen Anne, rataprofiilit ennakkotietojen mukaan nollamyönteisiä ja kelikin oli mukavan leuto. Kävin Utun kanssa reilun tunnin metsälenkin aamupäivällä ja päätin kokeilla ottaa sen kevythäkkiin sisälle halliin odotteluajoiksi, ettei tarvitsisi hakea koiraa luistinrataa muistuttavan parkkipaikan poikki jatkuvasti.
Ensimmäinen rata oli mukavaa, suoraviivaista rallattelua. Ensimmäinen virhe sattui kepeillä jonne yritin mennä niistämään, mutta eipä siitä hommasta niin paljon rutiinia ole että se tälleen 1,5 kuukauden treenitauon jälkeen noin nostattavassa tilanteessa toimisi, väärään väliin siis kovasta yrityksestä huolimatta. On the other hand, pääsin tekemään keppien jälkeen persjätön kisatilanteessa mikä oli mahtavaa koska a) uskalsin koettaa enkä pelannut varman päälle ja b) Utu kesti sen hienosti, eikä mennyt edes täpärälle. Linjat menivät kuitenkin keppihötäkässä vähän sekaisin ja ajoin koiran ohi muurilta. Kolmas moka sattui loppusuoralla jossa jäin väärälle puolelle putkea toiseksi viimeisimmän hypyn ollessa enemmän putken toisen sivun puolella. Pitäisi tehdä rutkasti tuota loppusuoran eteenmenoa myös putkesta ja niin että hypyt eivät ole aina linjassa keskenään. Radasta ei ole videota kovasta yrityksestä huolimatta, sillä pokkarista oli loppunut akku jo heti lähdössä. Pitää yrittää jatkossa muistaa varmistaa lataus ennen lähtöä.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä hylly, se nyt tiedetiinkin että kepit on Utun heikoin este ja kieltoja meille sattuu kisoissa kun en joka estettä muista ohjata ja sekoilen verkkareissani herkästi virheiden jälkeen. Koiralla oli kuitenkin superhyvä vire, meni lujaa mutta ei rääkynyt, kontaktit pelasi joka esteellä tosi mainiosti ja moni tuli onnittelemaan jälkeenpäin että kun koira saa kokemusta siitä tulee ihan ässä.
Luokat olivat tyypillisesti isot ja odottelua tuli paljon, B-radalle kun lähdettiin niin näin samantien Utun naamasta että nyt on kerätty kekkulia kevythäkissä enkä ollut varsinaisesti väärässä. Kamalaa märinää vuoroa odotellessa ja lähdössä, kuulin Utun mutinan kolmannelle esteelle asti. Vitosella tuli kiire, sain seivailtua kaarron kautta ja sitten taas rämpylöin niistämään kepeille, mikä oli näin jälkeenpäin tarkasteltuna aika turha muuvi, olisinpa antanut hakea vaan kun linja oli ihan hyvä ja vihjeenkin kun olisi vaikka sanonut niin olisi voinut olla vielä parempi. Keppien jälkeinen kohta oli mun suosikkini kun Utu lähti suu vaahdossa hypyn ohi paahtamaan takaseinään, muistan että nauroin radalla ääneen kun en nähnyt sitä tulevan en niin yhtään. Loppukikkailuissa nyt meni miten meni, saatoin liian pitkälle takaakiertoon, myöhästyin hyppyhässäkältä, hukkasin koiran ja sanoinkin sille että ei musta tänään oo sun kartturiksi ja maaliin. Vieläkin naurattaa, vaikka toi Utun höpöhöpö-vire on todellisuudessa mulle vielä liian kova pala, kun se ei ihan hirveästi anna anteeksi kun kierrokset on tossa kuosissa.
Summa summarum, paljon tarvitaan toistoja monessa teknisessä jutussa ja ihan sitä henkistäkin turtumista. Kuitenkin paljon hyviäkin pätkiä, tosi hyvät kontaktit ja hyvää kyytiä painelee. Mä en vaan valitettavasti ole puoliksikaan niin taitava kun mä ihan hirveästi haluaisin olla, pitäisi oikeasti nyt suorittaa ryhtiliike ja alkaa treenaamaan useamman kerran viikossa ja käydä kouluttautumassa aina kun tilaisuus tulee tarjolle. Maaliskuuksi sain kuitenkin otettua vapaakortin ja eiköhän me ensi kuussa mennä taas parit radat juoksemaan, ei sitä kai muuten opi kuin tekemällä.
Ihana tuo avokäsiharominen tuossa kepeille niistossa. :D Tuo lössähtäminen virheen jälkeen on kyllä niin höntti juttu tehdä, vaikka itelläkin meinaa aina käydä niin. Pitää toivoa, että koira on silloin putkessa ja yrittää koota itsensä sen aikana... Monessa kohti teillä huomaa, että on tehty asioita oikein, se on hienoa. Mutta myös monta kohtaa oli, missä omalla äänenkäytöllä yritit pelastaa, kun oli ohjauksen suhteen mennyt plörinäksi, erityisesti niissä, kun et meinannut pysyä koiran perässä. Sun pitäis nopeammin päästä itse tilanteista eteenpäin, niin kuin oot tuolla maininnutkin, ja ehkä tässä vaiheessa myös jonkin verran vahvistaa sitä, että koira seuraa ohjauskättä. Esim. tuossa ennen muuria olevalla hypyllä se, että kääntyi väärään suuntaan, oli hiukka kummallinen ratkaisu koiralta. :D En tiedä onko syynä se, että ei tiedä mitä se tarkoittaa kun sanot sen nimen, vai eikö sun sijoittuminen ole sille riittävä vihje siitä, mistä päin seuraava este löytyisi, vai kenties jotain ihan muuta (koira pelastellut paljon ohjaajan mokia? ;)).
VastaaPoistaMeidän perimmäinen faktori monen virheen takana lienee se, että meillä ei toimi moni asia kisanomaisessa häiriössä koska sitä ei ole riittävästi takana, vrt. kolmosluokkalainen jolla on alla se 30-100 starttia ja jota treenataan esimerkiksi kahdesti viikossa vuoden ympäri. Koira on kuitenkin nuori, sitä on treenattu pätkissä 1,5 vuotta eikä ohjaajalla ole yhtään enempää kokemusta paineessa toimimisesta, niin ei mene oikein yksiin vielä.
PoistaOngelmallista on myös se että kun Utu odottaa kevythäkissä kolme tuntia ja kuuntelee muiden haukkumista ja höpinöintia, se tekee radalla enemmän itsenäisiä päätöksiä ja tulee huomattavasti heikommin ohjauksiin (vaikkakin ne on toki suurimman osan ajasta myöhässä), eli se on kerta kaikkiaan väsynyt, ja silloin kun se on väsynyt se ei hidastu vaan pistää yleensä astetta isomman vaihteen, ääntelee ja tekee virheitä. Esimerkiksi tuo muuria edeltävä hukkaus oli mulle yllätys, koska se on normaalitilassa nöyrä ja helppo vietävä ja tuo kepeillä takaseinään painattaminen oli myös sellaista johon en osannut lainkaan varautua, koska se ei ole treeneissä tuollaisessa vireessä.
Tässä on siis toivottava että joko mä kehityn paremmaksi ohjaajaksi ja opin ajoittamaan ja ottamaan haltuun koiraa erilaisissa vireissä, tai sitten että kisatilanteesta tulee hiljalleen koiralle luonnollisempi suoritusympäristö. Kumpaankaan ei taida valitettavasti auttaa kuin aika :P
Joo niinpä. Kyllä musta tuntuu, että viimeisen vuoden aikana, vaikka tuloksilla ei olla juhlittu, oon ite kehittynyt kisaajana ihan tosi paljon. Tiedän, missä rytmissä suorittaa lämmittelyt ja jäähdyttelyt, milloin koira pitää viedä kokonaan autoon odottamaan, jne. Ja oma pää pysyy paremmin kasassa. Ja just tuo, että virheen tullessa kokoaa ittensä kasaan ja vetää kuitenkin loppuun niin hyvin kuin taitaa, on ollut musta tärkeä taito oppia.
PoistaTe nousitte niin hurjaa kyytiä kolmosiin, että on enemmän kuin ymmärrettävää, että rutiinia ei vaan vielä voi olla. Se on ihan sallittua. :) Kisatilanne ON tosi erilainen kuin treenitilanne, ja kisaamaan oppii ylläripylläri klisee vain kisaamalla.