Viime viikot ovat olleet pääasiassa agilitypainotteisia, vaikka käytiinhän me eilen taas pitkästä aikaa treeneissä toteamassa että kyllähän se vaan jää liikkeestä paikalleen edelleen. Agilityssä ollaan siirrytty tekemään neljä, viiden, kuuden esteen pätkiä jotka ovat haastaneet ainakin mua ajattelemaan ihan urakalla, joskus oikean sijoittumisen ratkaiseminen kentällä on kuin pitkän matikan ylioppilastehtävä.
Toissaviikolla aloiteltiin A-estettä hyppy - putki - hyppy - putki - A - kuviolla. Mököhän ei tosiaan ollut moiseen mäkeen koskenut varpaallaankaan ennen, vaikka se on hallilla useaan kertaan osoittanut kiinnostuksensa sinne kiipeämiseen, mutta oon aina nämä halut torpannut koska oon hiljaa mielessäni pelännyt että se taittaa niskansa. Pieni estely oli kuitenkin samalla toiminut loistavana passiivisena hetsauksena, sillä luvan saatuaan koira sinkautti esteelle täysin tottuneesti. Alastulokontaktitkin sujuu aika hyvin jo, oon hyödynnellyt erinäisiä pyörätuoliluiskia yms. katuarkkitehtuuria lenkkien ohessa sen minkä olen ehtinyt. Mökön kanssa on muutenkin aina sujuneet helposti pysäyttävät liikkeet kuten tokon jäävät ja nyt agilityn kontaktit ja pöytä, sillä on kuitenkin sen verran enemmän malttia kuin paloa.
Jokatapauksessa tää tehtävä sujui meiltä tosi, tosi kivasti. Viimeisestä putkesta tullessaan koira ohjautui automaattisesti takaisin mun luo kun kiinnitin tosissani huomiota omiin vartaloapuihini ja kiirehän siinä tuli kun sen A-esteelle lähetti.
Viimeviikkoinen tehtävä oli agiopen Mujusen kirjasta bongaama putkiharjoitus, joka pisti kyllä ainakin meikäläisen takaisin ruotuun. Lähetys ensimmäiseltä putkelta jonka jälkeen valssi ja koira sisään seuraavan putken kauimmaisesta päästä, lopuksi kolmannen putken lähimmästä päädystä ja esteen yli maaliinlähetyksellä. Koira oli onnesta soikeana, mä takeltelin ja kompastelin itseeni minkä ehdin. Valssin jälkeinen lähetys oli kokoajan myöhässä, käsky oli myöhässä ja epävarmuus näkyi sitten siinä että koira hiippaili putkeen vähän nolon näköisenä, että itsekö nää hommat täällä pitää hoitaa. Tehtiin lisäksi myös keppitreeniä ja lähetyksiä eri kulmasta, koira hakee ihan hirveän hyvin itse mutta mä olin taas melkein joka kerta myöhässä. Mun pitäisi opetella vähän röyhkeämmin vaan huutamaan siellä hallissa vaikka ihmiset katsovat, tai kuten ohjaaja sanoi "Lähetä koira ennemmin itsevarmasti päin seinää kuin mene radalle ilman että tiedät mitä teet".
Ilmosin meidät rallyn avoimeen luokkaan joulukuulle, lokakuinen megamokailu vähän kummittelee vieläkin mutta pakkohan sinne satulaan on joskus nousta. Koiran vire on kyllä kolmannessa potenssissa tällä hetkellä siihen juoksujen jälkeiseen kaamoskauteen, että eiköhän meillä ihan hyvin mene. Itse asiassa liikkeisiin on tullut ihan hirveästi varmuutta viimeisen parin kuukauden aikana, mun on ilmeisesti käytävä aina ensin kokeessa toteamassa ettei osata ennen kuin lopullinen oppiminen tapahtuu.
Toko sen sijaan takkuaa, liikkeet on ok-hyvin hanskassa ja mölliin mennään heti kun päästään, mutta en tiedä kyllä että mitä sitten. Mulla olisi kovastikin mielenkiintoa ja kisaintoa, mutta taitaa olla turhan pitkäjänteinen laji tuolle koiralle kun viettiä ei kerta kaikkiaan vaan ole. Ehkä se vaatii vielä kypsymistäkin, mutta kyllä se alkaa jo kohtalaisen selvää olla että ei me taideta olla seuraavia varjovalioita. No, ehkä Mökö saa sen anteeksi, kun se on kuitenkin muuten maailman paras Mökö ;) Ai niin, ratapiirrokset on tehty Agility Blues - rataohjelmalla (joka kirjaimellisesti soittaa musiikkia all night long...).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti