Brutaali mutta todenmukainen otsikko. Mä olin viime sunnutaina neljä tuntia talkoilemassa meidän seuran pitämissä ykkös - ja kakkosluokan agilitykisoissa, kuskasin remmejä t-paita päässä auringossa ja kattelin paraatipaikalta touhua. Muutamaa hankalaa kulmaa lukuunottamatta esimerkiksi kakkosten agilityradat näytti ihan kohtuullisilta, sellaisilta joista selvittäisiin treeneissä ilman suurempia suorituspaineita Mökön kanssa ihan hyvin.
Vaan enpä tiedäkään. Selvää on, että tällä hetkellä on ihan liian lämmin tehdä Mökön kanssa yhtään mitään perusliikunnan lisäksi. Se on yhtä täpäkkä kuin kaalilaatikko heti kun on yli kaksikymmentä astetta lämmintä. Se on oikeastaan näyttänyt viimeisen kuukauden keskisormea mulle muutenkin ihan joka lämpötilassa, vissiin mä treenasin sitä stressissä tokokokeisiin niin paljon että kun saatiin se koejännitys purettua niin Mökö nosti kuvitteelliset kätensä pään päälle ja poistui rakennuksesta. Multa meinasi mennä ihan todella torstain treeneissä hermo, kun koira ei jaksanut keskittyä toista estettä pidemmälle. Tehtiin sitten muiden kannustuksesta "jotain kivaa" eli käytännössä juostiin satunnaisiin suuntiin kentällä ja mä annoin sen poimia hyppyjä ja putkia omaan tahtiin yrittäen omalla nopeudella tuoda siihen touhuun edes vähän ripeyttä. Ihan hyvin se sitten jaksoi jonkinmittaisen pätkän, mutta kun mä oon niin kyllästynyt jatkuvasti helpottamaan aikuiselle ja pitkiä hienoja ratoja tehneelle koiralle ihan kaikkea ja jatkuvasti. Joten mä päätin että fuck it, en tee kesäkuussa Mökön kanssa mitään.
Mua kiukuttaa se että mä annan edelleen Mökön vetelyyden käydä mun hermoille. Se teki kuukausi sitten ykkösen ja onhan sen kanssa tehty kaikenlaista muutenkin, mä oon hommannut reippaamman ja paremman itselläni toimivan harrastuskoiran ja kaiken pitäisi periaatteessa olla ihan hyvin, mutta mua harmittaa silti etten mä osaa kaivaa tosta koirasta sitä sen potentiaalia kuin ihan satunnaisesti. Kun mä en vaan tiedä, että miten se löytyy. Ja mua harmittaa se, ei ihan samassa mittakaavassa kuin ennen, mutta joo, se harmittaa.
Palatakseni otsikkoon, toinen juttu mikä mua harmittaa agilityssä on ihan minä itse. Musta tuntuu, että mä en kehity yhtään. Mä olen ollut nyt vaihteeksi vähän erilaisissa porukoissa, eri ihmiset on vetäneet treenejä, ollaan oltu viikon sisään kolmessa eri ympäristössä tekemässä erilaisia juttuja ja aina musta tuntuu että mä oon ekaa kertaa siellä sohlaamassa. Yksikään mun itsenäinen päätökseni ei tunnu tarpeeksi hyvältä, aina treenin alussa mä menen esittämään oman surkean variaationi joka pilkotaan osiin ja korjataan uusiksi. Ja sitten mä saan sen homman sujumaan, kunnes tulee seuraava rata ja mä oon taas ihan noviisi. Heti kun mä sisäistän yhden uuden jutun, kuten vaikka viimeviikkoisen päällejuoksun, mä unohdan toisen. Ei mun tällä kokemuksella tarvitsisikaan olla valmis menemään kolmosiin, mutta mua harmittaa kun mä en saa tarpeeksi onnistumisia jotka olisivat ihan puhtaasti opitun soveltamista.Tarpeeksi as in motivaation kannalta.
Utu on onneksi awesome. Sen tukalla jaksaa vähän agilityäkin kesäkuumalla, oltiin aamulla Toijalan kentällä Anne-Marin kanssa ja huomenna mennään tokoon ihan kaksistaan, koska Utu on reipas ja me - henkinen. Mä tykkään Utusta aina vaan lisää, se sopii mulle henkisiltä ominaisuuksiltaan ja se yrittää aina parhaansa. Tuli nyt sentään aika negatiivissävytteiseen postiin vähän fiilistä loppuun, mutta toisaalta mä oon aina lukenut ennemmin blogeja joissa on muitakin kuin ulkokultaisia onnistumistarinoita niin olkoot tää nyt yksi niistä.
Tiedän ton turhautumisen. Mulla se iskee Raxun kanssa aina uudestaan ja uudestaan ja nyt lopulta mä päätin, etten jaksa enää yrittää. Teen tasan putkista ja aidoista jonkun rallattelun, koska ne on ainoat, jotka ei tähän mennossa oo keittänyt Raxulla yli, ja teen sellasta elämää helpompaa rataa kerran parissa viikossa. Kyllähän se ketuttaa, kun oma pää vaatisi, että pitää tehdä ja kehittyä, mutta koiran pää ei kestä kehittymistä.
VastaaPoistaEhkä tekee ihan hyvää ottaa sellanen totaalinen tekemättömyys välistä?