Mökö oli täysin hyödytön alusta loppuun. Mökö on ollut oikeastaan koko viikon tokotreenejä lukuunottamatta melko hyödytön. Irtioleminen on ollut sitä, että koira irtoaa parhaimmillaan satakunta metriä ja luoksetulokutsuun reagoi lähinnä pysähtymällä ja katsomalla taakseen. Oikeastaan kaikki käskyt ovat menneet arjessa siihen, että koira haistelee ensin haisteltavansa loppuun ja alkaa sitten vasta miettiä että pitäisiköhän. Musta on tuntunut ensimmäistä kertaa siltä, että se ei ole mulla hallinnassa kun se on irti, vaikka ei se vaaraksi yhdellekään ihmiselle tai eläimelle olisikaan.
Sille on kehittynyt muitakin hieman ihmeellisiä käytösmalleja, kuten ylireagointi liukkaisiin alustoihin, etenkin rappukäytävien pintoihin. Kotona Tampereella se liukastui kerran kierreportaissa, joissa kulkeminen loppui siihen. Nyt Lahdessa se liukastui hissistä tullessaan, joten nyt jo hissin kolahtaessa kerrokseen se jännittyy niin että silmänvalkuaiset vilkkuvat, ryntää pelkäämänsä alueen yli, liukastuu vauhdin takia varmasti ja pelko vahvistuu. Mökö on musta ollut aina varsin tasainen ja varma koira, joten tällaiset merkilliset pelot ja niiden huono palautuminen on vähän huolestetuttavaa. Toinen vastikään häiritsemään alkanut käytös on tarpeiden tekeminen, joiden suhteen koiraa ei saisi yhtään jouduttaa tai painostaa tai se menee lukkoon ja jähmettyy paikalleen. Kaikkein parhaiten kiireessäkin pissattaminen onnistuu kun itse kävelee reippaasti eikä kiinnitä koiraan mitään huomiota. Joskus myös tuntuu, että se pidättää tarkoituksella niin kauan että löytää jotain merkattavaa, mikä pidentää varsinkin aamu-ulkoiluja huomattavasti. Porukoiden pihalle pissattamisesta on tullut ihan farssi, kun se ei työpäivän mittaisen tauon tai ruokailunkaan jälkeen yksinkertaisesti tahdo tehdä tarpeitaan, vaan jähmettyy portaille ja luimistaa korviaan kun sitä kannustaa iloisesti tulemaan toisen koiran kanssa pihan perälle.
Treeneistä ei tullut tosiaan mitään, laitoin koiran ensimmäisen kolmen esteen jälkeen takaisin autoon koska en saanut sitä ottamaan ainuttakaan laukka-askelta vaikka se tuli radalle näennäisen innoissaan. Seuraava sessio alkoi paremmin, mutta koira alkoi tehdä ihmeellisiä väistöjä radalla eikä edes pyrkinyt seuraamaan ohjausta vaan valitsi itse satunnaisen putken jonne ravasi korvat luimussa. Ainahan se on ollut ohjaajapehmeä ja käyttäytynyt juuri tuolleen jos mä oon ollut epäreilu tai painostava, mutta meillä ei mun mielestäni ollut mitään epäselvyyksiä. On jotenkin vaikeaa yrittää aktivoida koiraa ja käyttää siihen tällä taloudella melko paljon rahaa ja aikaa, jos koira ei ole pätkän vertaa kiinnostunut tekemään mun kanssa töitä esimerkiksi tuolla agilityradalla. Samassa hallissa se teki kuitenkin mielellään töitä kaksi viikkoa sitten rally-tokokisoissa.
On vaikea nauttia koirasta tai edes yrittää asennoitua sen suhteen positiivisesti, kun samaan aikaan mulla on mun elämäni koira Utu jonka kanssa jopa hihnakävely saa hyvälle mielelle. Kontrasti on valtavan iso, ja ankeasta fiiliksestä tulee kierre jossa koira reagoi mun nihkeyteeni joka tekee mut vielä nihkeämmäksi. Mua on niin monesti surettanut että mulla on alle kolmevuotias koira joka ei tunnu toisinaan nauttivan yhtään mistään, ei ihmisistä, ei koirista, ei leikkimisestä, ei mistään muusta kuin matolla makaamisesta ja nenän seuraamisesta. Onko se vaan sen perimä? Tätäkö saadaan kun yhdistellään metsästysrotuja palveluskoiriin, koira joka ei loppujen lopuksi sovellu oikein mihinkään? Oon monesti jo Mökön pentuajoista lähtien ajatellut, että me ei taideta sopia persoonina erityisen hyvin yhteen, ja sekin tunne on vain vahvistunut kun toinen koira taas on sopinut aina mulle mahdottoman hyvin.
Onko se kipeä? Onko se jumissa? Onko se hormonaalinen? Jos mulla olisi ylimääräistä rahaa viedä koira eläinlääkäriin pelkän intuition perusteella, niin nyt sen varmaankin tekisin. Onko se aneeminen? Kärsiikö se jonkin puutteesta? Sen vatsa toimii ja se syö hyvällä ruokahalulla, sen nivelet on kuvattu terveiksi ja se näyttää hyvinvoivalta ja elinvoimaiselta kaikin puolin. Miksi ihmiset olettavat jatkuvasti että se on jo vanha koira? Eikö se vaan sovi mulle, pitäisikö mun muuttua, aloittaa alusta, palkata ja kannustaa sitä joka käänteessä ja vannoa ettei hymy hyydy ikinä? Johtuuko se tästä epävakaasta tilanteesta, siitä että ollaan jatkuvasti eri osoitteessa ja istutaan autossa? En tiedä, mutta tää alkaa olla vähän hankalaa kun meillä ei ole toisinaan minkäänlaista yhteyttä niin arjessa kuin harratuksissakaan. Ei sillä, en mäkään ole voinut pitkään aikaan niin pahoin kuin mitä oon voinut viimeisen neljän viikon aikana, vaikka työstäni ja sen ammatillisesta kasvusta nautinkin. Mäkin vaan haluaisin jo kotiin.
Kerron Utun huomattavasti onnistuneemmista treeneistä kun oon paremmalla tuulella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti