Eka kerta toden sanoo

Mä oon aika kova kisajännittäjä. Oon aina ollut, oli kyse sitten koiraharrastuksesta tai muista lajeista. Ei se mua koskaan ole estänyt mihinkään osallistumasta, mutta tunnen aina kisailmoa naputellessa kuinka syke nousee ja hengitys tihentyy ja loppuillan mulla on sellainen olo että lentokoneen turbiini saattaa tulla makuuhuoneen katosta läpi hetkenä minä hyvänsä. 

Sen lisäksi mä tykkään pelata varman päälle. Ehkä mä olen myös vähä pihi, mutta mä en ole se tyyppi joka lähtee kokeilemaan esimerkiksi tokokokeeseen onneaan, vaan sinne mennessä mä haluan olla todella, todella varma siitä että hommat ei kaadu siihen että koira ei yksinkertaisesti osaa sitä mitä siltä pyydän. Mä haluan että mulla on hyvä mahdollisuus onnistua itseäni tyydyttävästi (ja toki myös että koiralle ollaan mahdollisimman reiluja). Ja vielä kolmannekseen, mä olen laiska perfektionisti, jota harmittaa aina salaa vähän jos olisi ollut mahdollisuus pärjätä hieman paremmin, vaikka saavutettu taso korreloisikin sen vaivan kanssa mitä ko. asioiden eteen on nähty. 

Mitä rennoimman kuuloinen kombo koiraharrastajalle joka mielellään hakee myös konkreettista näyttöä kokeista koirillaan, eikö? Suurin osa on toki mun ihan silkkaa kokemattomuutta, johan tässä ollaan oltu alalla kokonaiset kolme vuotta. Sen sijaan että odottaisin että jotain muutosta tapahtuu lähivuosina, oon kuitenkin päättänyt katsoa tuleeko maailmanloppu jos ilmoitankin koiran, joka on enemmin luokkaa osaa-useimmiten kuin on-täydellisen-idioottivarma. Niinpä Utu menee ensi kuussa kokeilemaan tokon alokasluokkaa Lahteen sisarensa kanssa ja isoveli Ville osallistuu avoimeen. 

Treenisuunnitelman keskeinen teema on tehdä kolme viikkoa kestoa asentoihin ja jatkaa kuunteluharjoituksia liikkurin avulla. Nyt ei hinata kokonaisia liikkeitä vaan tedään pienissä erissä paljon fiilis - ja vauhtisidonnaisia juttuja. Oikeastaan ennakointi on se mikä mua tällä hetkellä eniten jännittää, tehtäväthän se osaa kyllä. Paikkamakuut on olleet pari kuukautta tosi hienoja, jos se sieltä nouseekin niin lähtee korkeintaan mua kohti. No kattellaan ja mennään kattoon mitä pitää mahdollisesti vielä treenailla. Ja ennen kaikkea koulutetaan mua.

Pitkästä aikaa porukkatokoa

Tänään oli ensimmäinen vakiovuoro Viialan Dream Team - areenalla, joka valkattiin treenipaikaksi hyvän laatu-hintasuhteen vuoksi. Vähän ajoahan tuonne kertyy, mutta kai se on mun velvollisuuteni entisenä akaalaisena kantaa vähät kolikkoni sinne. Puitteet olivat ainakin hyvät, vaikka perille löytäminen olikin pienen mutkan takana. Jos mä saisin markan aina kun joku uusi treenikaveri kysyy "Onko colliet noin pieniä?", mulla olisi helvetisti hyödytöntä rahaa...

Mä oon huomannut että Utu on ollut vähän puutunut tokoon lately, enkä voi kyllä kuin syyttää itseäni. Mun kardinaalivirhe tokossa on saman kaavan toistaminen ja ennalta-arvattavuus, joten viimeistään siinä kohtaa kun Utu alkoi kolmannen seuruupätkän jälkeen tarjoamaan jääviä, päätin heittää kokeenomaisten liikkeiden treenaamisella vesilintua ja alkaa ennemmin vahvistaa niiden eri osa-alueita. 

Tämän päivän treenin suunnittelin jo aiemmin iltapäivästä valmiiksi, aloitettiin alokasluokan hypyllä ja ruutuharjoituksella joiden teemana oli lujaa meneminen josta seurasi vapautus kun koira oli haluamassani kohtaa. Seuraavassa sessiossa tehtiin Jennan avulla kuunteluharjoitus, joka alkoi luoksepäästävyydellä. Vitsi miten makeesti se pysyi, otti heti kontaktin kun Jenna oli tarpeeksi lähellä vaikka ollaan tehty tuota viimeksi syksyllä. Seuraavaksi Jenna toisteli vakavastiotettavalla liikkuriäänensävyllään koiralle häiriöksi "käskyä", johon koiran ei sopinut reagoida. Se oli vielä helppo, mutta kun Jenna antoi maahamenokäskyn meni Utu lankaan, josta korjasin iloisella virhesignaalilla. Seuraavat kolme hämykäskyä vain terästivät kontaktia. Lopulta laitoin koiran maahan itse valitsemallani ajankohdalla, tein pienen kierroksen ja palasin koiran viereen Jennan taas liikkuroidessa "käskyllä", johon koira ei saanut reagoida, palkkasin kerran maahan palatessani mutta muuten piski oli saanut jutun juonesta kiinni ja malttoi kuunnella koska mutsi puhuu. Tätä mä teen jatkossakin.

Loppuun otettiin paikkamakuu, Utu keskipaikalla kahden beauceronin välissä. Ja voi hitto, se oli kuin tatti. Ryhdikäs, kolmivärinen tatti! Kahden minuutin ajalla, etäisyyttä oli kymmenisen metriä. En olisi ikinä uskonut että niin vilkas pentu makaisi noin hienosti ja aktiivisesti puolitoistavuotiaana. Mökö höpsötteli avoimen luokan hyppyä, kaukoja ja hetsattiin sille vähän luoksetulon stoppia apparilla ja takapalkalla. Nätistihän se pysähtyy, mutta kukaan ei valitettavasti ole opettanut sitä noutamaan joten toistaiseksi Mökön toko on aktivointihöpsöttelyä. Ja taitaa ehtiä tokon kilpailusäännötkin muuttua siinä määrin että Mökön kilpaura on kyllä niiltä osin purkissa. Koiran aktivoiminen se primäärinen syy kaikelle treenille kuitenkin on ja tulee olemaan.

Eilen ostin kymmenen kilon ämpärin hiekkaa, tai siltä se ainakin näyttää ja varmaan maistuukin. Koirien hivenaine - ja mineraalitarve on täytetty suunnilleen 16 seuraavaksi kuukaudeksi... Hain myös Kennelrehulta loppukuuksi raakaa broileria, ruokakulut ovat tasaantuneet varsin mukavasti nyt kun lisät on hankittu valtavina erinä. Koiramenot-excel päivittyy työpöydällä hitaasti ja hikoiluttavan varmasti, kohta pitää kai tehdä kolmannesvuosikatsaus.

Made by Perkele

Vietettiin kolme päivä Tiinan, Snön ja Ån luona Helsingissä koska mulla on hiihtoloma enkä halua nähdä yhtäkään käsivartta hetkeen. Loma oli agilitypainotteinen, keskiviikkona vuokrattiin kaksi yksityistuntia Seppo Savikolta, torstaina osallistuttiin kolmella koiralla saman miehen ryhmätreeneihin ja tänään käytiin vielä Ojangossa pikkuhöpsyillä. Uusia ajatuksia ja oivalluksia syntyi ihan tuhottoman paljon, joten yritän alla olevan keskiviikon treenejä kuvaavan videon avulla kirjoittaa niitä vähän ylöskin. Materiaalia olisi vaikka kuinka, mutta tällä nyt mennään kun mua laiskottaa.




- Ensinnäkin mä tykkäsin saamastani ohjauksesta todella paljon. Mulle sanottiin ääneen paljon sellaisia asioita joita olen itse vähän haparoiden yrittänyt tunnistaa tossa touhussani, mun kaikkien hölmöilyjen ydin selvitettiin ihan naurettavan helposti ja saatiin aikaan selkeä muutos lähestulkoon kaikessa. Hyvä Seppo.

- Koira on mun tarpeeseeni mielettömän kiva ja "hyvällä mallilla". Tykkään fiiliksestä, motivaatiosta, toistonkestävyydestä, herkkyydestä, kaikesta. Se menisi kovempaa, jos mä olisin aggressiivisempi. Mistä tullaan seuraavaan kohtaan.

- On ihan ok että mä olen varovainen nyt kun mä vasta rutinoidun ja oikeasti sisäistän noita peruselementtejä, mutta sitä itsensä haastamista ei saa lopettaa siihen vaan sitten lisätään kierroksia. Mielikuvissani mä meen lujaa, mutta videolla mä sipsuttelen munankuorilla. Mulla ei vaan riitä kapasiteetti, mä myönnän. Mun ohjaus hajoaa jos mä kiihdytän, koira hukkuu ja rata unohtuu. Ja se on tosiaan sallittua tässä vaiheessa, mutta jossakin vaiheessa täytyy vaatia enemmän. Otsikko siis viittaa multa toistaiseksi puuttuvaan työskentelymoodiin, jota ko. kouluttaja mun agilityyni toivoisi.

- Tässätässättely helvettiin, oikeasti. Mitä perkelettä siellä on tässäteltävää, jos koira tulee putkesta suoraan käteen? Torstain treenissä oikein keskityin siihen etten anna yhtäkään ylimääräistä ääniapua, ja olen melko varma etten niitä antanutkaan. Ainakaan mulle ei sanottu, että älä tässättele.

- Mökön kanssa on kriittisen tärkeää, että virhesignaalit minimoidaan radalla. Koira menee sinne minne minä näytän vaikka mä näyttäisin mielestäni aivan jonnekin muualle, ja silloin mä en saa henkisesti läsähtää kesken radan vaan minä joko palkkaan sen koiran todella iloisesti tai sitten minä jatkan sitä rataa ilman pienintäkään signaalia siitä että voi helvetti. Mökö oli pihalla kuin lumiukko taas alkuun, se ei ole aksannut kahteen kuukauteen mutta siltikään sitä ei vaan sattunut juuri tällä kertaa huvittamaan. Toiselle tunnille se tuli kuitenkin itsevarmempana ja piti hyvää vauhtia koko tehtävän. Ei se taida kuitenkaan olla huhtikuussa kisavalmis, jos sitten ikinä. Mä en vaan osaa säädellä sitä ja mitä vanhemmaksi se tulee, sitä vaikeammaksi se käy.

- Torstaina korostettiin katseen merkitystä, hypättiin saman rataprofiilin (esim. videon ensimmäinen osio) kakkonen toiselta puolelta ja tehtiin persjättö putkien välissä olevalle renkaalle. Kakkoselle niisto jossa katse tuli koiran kutsumisen jälkeen siirtää välittömästi ohjaavaan käteen, persjätölle juostiin niin että kun koira tuli putkesta se näki ensimmäisenä ohjaajan oikean posken. Ja katse kiinnittyneenä taas ohjaavaan oikeaan käteen, eli käytännössä juoksin koiran kanssa kilpaa renkaalle takaraivo edellä. Muistan tähän teemaan saaneeni perusteluja että kun muu paketti alkaa olla kasassa aletaan sitä viimeistä silausta hakemaan katseen suunnalla. Missä se muu kasassa oleva paketti on...

- Se, hengittääkö ohjaaja vai ei, ei vaikuta koiran keppien onnistumisprosenttiin. Paras siis pelata varman päälle ja hengittää. 

- Vaikka joka treeni oli superantoisa, loppufiilikseksi jäi kuitenkin harmillisesti hienoinen pettymys omaan itseen. Se on mulle hirveän tyypillistä vaatia mahdottomia mutta toisaalta ei kuitenkaan tarpeeksi. Mä oon harrastanut hyvin epävakavasti tätä lajia nyt kokonaiset 1,5 vuotta josta viikottain korkeintaan kahden kuukauden pätkiä, mun täytyy opetella ajattelemaan että ei voi osata kaikkea ja että sekin mikä nyt löytyy on ihan kelvollinen.

Pentuhaaste

Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja, mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan kolme muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta.

 Mökö tuli mulle juuri sillä tavalla mitä itse neuvoisin nykyään välttämään, päähänpiston seurauksena ensimmäisestä vähänkin kiinnostavasta sekarotuisesta pentueesta. Olinhan mä koiraa halunnut koko ikäni, mutta sitten kun se tuli lopulta mahdolliseksi mä aloin jossittelemaan ja olisin varmasti jänistänyt jos olisin jäänyt odottelemaan astuttamista, synnytystä ja luovutusikää - ties minkä rodun olisin edes valinnut. 

Mä en muista Mökön pikkupentuiästä oikein mitään kun olin ensimmäisen kuukauden väsynyt, itkuinen ja ahdistunut sen pelossa että mun koiranomistajuudestani ei tulisikaan mitään. Se oppi kuitenkin olemaan melko vaivattomasti, yksinolot lähtivät sujumaan käytännössä heti, se käveli hienosti hihnassa ja pysyi metsässä irti sekä oppi hauskoja temppuja hyvin pienellä vaivalla. Irtaimisto sai jossakin määrin kyllä kyytiä, mutta en mä sitä kauhullakaan muistele. 

Mökö on ollut pienestä pitäen kiltti ja vaivaton koulutettava joka on sietänyt aina hyvin koirahäiriötä. Mä tapaankin sanoa että Mökö on noussut paikkamakuusta viimeksi nelikuisena, koska en rehellisesti sanoen muista ainuttakaan kertaa kun näin olisi sen jälkeen käynyt. Pentukurssin sisällönkin Mökö oli ehtinyt jo oppia kotona ja mä olin niin ylpeä kun sitä ihasteltiin kaikkialla. Terveenä Mökö pysyi koko pentuikänsä ja sillä on menty yhtä kennelyskää ja silmätulehdusta lukuunottamatta tähän päivään asti. Onni suosi hätäistä pennunottajaa ja luustokin kuvattiin ihan kelvolliseksi hieman alta parivuotiaana. 

 Mököstä on kasvanut pitkälti sellainen koira kuin se pentunakin oli, melko itsenäinen pohdiskelija joka nuuskuttelee ennemmin nurmikkoa kuin riehaa ja leikkii muiden kanssa. Riista Mököllä alkoi perimästään johtuen heräillä vuotiaana mikä on tuottanut muutamaan otteeseen harmaita hiuksia, mutta sen kanssa on opittu pärjäämään. Jos saisin muuttaa jotakin ajoista ennen Tampereelle muuttoa olisin suhtautunut Mökön kasvatukseen paljon rennommin, mä kun stressaten olin sille ajoittain turhan ankara. Toisekseen olisin panostanut enemmän yhdessä viihtymiseen leikin ja sosiaalisen palkan kautta ja jättänyt tekniikan opiskelun myöhemmälle iälle. 

Mökö on toisinaan valitettavan pehmeä, mutta kaikenkaikkiaan tasapainoinen ja mukava kokonaisuus ensimmäiseksi koiraksi. Erityisesti olen aina kiitellyt sen hyvää hermorakennetta ja rauhallista temperamenttia. Oon oppinut myöskin arvostamaan Mökön pienestä asti harjoittamaa pidättyväisyyttä muiden koirien ja ihmisten läheisyydessä, pidän sen arvokkuudesta ja oman tilan tarpeesta, joka ei kuitenkaan purkaudu konfliktihakuisuutena tai aktiivisena jäykistelynä koiratapahtumissa, mutta jonka vuoksi mun ei tarvitse puuttua yhteenkään nylkytys - tai ahdistelutilanteeseen - Mökö kyllä hoitaa.

No entäs Utu sitten. Mulle oli alusta asti selvää, että mulla ei tule olemaan vain yhtä koiraa kovin kauaa ja niinpä nelikuinen yhä omaa sijoituskotia etsivä collie muutti meille Mökön 2-vuotispäivän alla. Kasvattaja kuvaili pentua poikatytöksi, huutosakin johtajaksi joka kaivoi itsensä ensimmäisenä ulos pentuaitauksesta - ja mä kyllä allekirjoitan tuon kaiken. Utu oli pienenä hyvin vilkas, hyvin reaktiivinen ja suorastaan överisosiaalinen kaikkea tapaamaansa kohtaan, mun lempitarina onkin se miten se vielä puolivuotiaana heilutti hämärällä roskapöntöillekin häntää jo kaukaa.

 Niin kauan kuin ollaan samaan ruokakuntaan kuuluttu mä oon ihaillut Utun hölmöä huolettomuutta ja energiaa. Se oli pienenä niin ahne että mä en voinut treenata sen kanssa tottista talvella ulkona - sormet eivät yksinkertaisesti kestäneet. Arkeen opettelu oli Mökön tavoin melko vaivatonta, vähän isompana pentuna sisäsiisteys oli jo hyvällä mallilla, sitä oli ehditty ulkoiluttaa jo hihnassa ja se jäi hyvin nätisti kotiin sekä toisen koiran kanssa että yksikseen. 

Utun kanssa olin monelta osin jo viisaampi, tiesinhän että toivon koirasta monipuolista harrastuskaveria. Peruskasvatus oli paljon rennompi ja sallivampi, en pyrkinyt kitkemään sen jokaista oikkua militaristisella kurilla ja olin äärimmäisen tarkka siitä etten olisi sille epäreilu tai korottaisi tarpeettomasti ääntäni. Leikittiin pienestä pitäen paljon erilaisilla leluilla sekä ihan vaan kahdestaan, käveltiin paljon läheisille hiekkakentille luomaan pohjia sille fiilikselle jonka toivoin sen vanhempana nostavan pelkästä kentälle kävelemisestä. 

Utu oli ensimmäisiin juoksuihinsa saakka tietyllä tapaa vähän kaikkien koira, mutta aikuistuttuaan siitä tuli mun lellipenska kainaloeläin joka seuraa hyvin tarkasti mun toimia ja reaktioita ja seuraa varjona perässä. Kaikenkaikkiaan olen ollut hyvin tyytyväinen omaan panokseeni Utun kehityksessä ja tänä päivänä se on suunnilleen juuri sitä mitä toivoin. Alla kuva mun isoista koirista tänään kuvattuna.

Tämä haaste tuli Tiinalta ja lähtee eteenpäin Jennalle, Jannikalle ja Jennille!

Kevättä kohti

Törmäsin sileäkarvaisten collieiden Facebookryhmässä rodun harrastajaan joka valmistaa käsityönä naruleluja koirille. Mulle harvoin tulee mitään mulle toi - kohtauksia koirien varusteista, varsinkaan leluista, mutta näitä kun satuin vilkaisemaan niin pistin Sannalle heti postia ja tilasin kummallekin koiralle pallopunokset treenileluksi, meillä kun tykätään sekä palloista että repimisestä. Käyttäjät totesivat lelut heti mainioiksi, Sannan blogissa voi tutustua tuotteisiin lisää.

Narupallojen lisäksi tilasin itselleni Stadiumin alesta juoksutrikoot joissa näytän hölmöltä, mutta joissa oon myös toivottavasti äärimmäisen aerodynaaminen. Saatiin kolmas treenaaja tottisporukkaan ja varasin mainitsemani hallin kevätkuukausiksi ja hiihtoloman viettoon lähdetään Helsinkiin jossa osallistutaan Savikon Sepon yksityisopetukseen sekä ryhmätunnille. Ja kohtahan se on kevään Acting - koulutuspäiväkin edessä. Koiramenojen laskeminen ei ole ollut tässä kuussa enää yhtään niin mielenkiintoista sattuneesta syystä, mutta saadaanpa taas tohinat kohilleen. Mikrobiologian laboratoriossa on jäljellä viisi työpäivää ja sitten se on adjö.

Uuteen ruokavalioon siirtymisestä on nyt kolmisen viikkoa ja sen suhteen en kyllä voisi paljon tyytyväsempi olla, ei nikotella, närästellä tai maiskutella puhumattakaan siitä että mahat voivat mainiosti ja ruoka ei ole ikinä hävinnyt kupeista samalla tahdilla. Mössön pyöräyttämiseen menee viisi minuuttia ja se on musta oikeastaan aika hauskaa puuhaa. Miksi en ymmärtänyt kokeilla tätä aiemmin.

Mitä kuuluu nenä?

Pitkästä aikaa hajuerottelua. Peltipurkit vaihtuivat valkoisiin pahvimukeihin ja purut vanulappuun joka on ollut kahvirasiassa hajustumassa. Hämymukeissa oli tottakai hämylaput. Koira odotti nurkan takana aina kun vaihdoin kuppien paikkaa, jos nyt ei pelattu varman päälle vihjeiden kanssa niin ei ikinä.

On Mökölle hirveän tyypillistä että se suhtautuu aluksi hienoisella kritiikillä tuohon tilanteeseen että mä istun naama peruslukemilla namikulhon kanssa lattialla. Huomaa, miten sen vauhti ja ilme muuttuu ihan erilaiseksi kun se saa positiivista palautetta (Utun kanssa kun aloittelin alla olevaa videota se tarjosi mulle ensin kaikki osaamansa asentomuutokset ennen kuin sain sen huomion kanavoitua laatikkoon). Virheen merkitsemisen kanssa pitää olla äärettömän hienovarainen. Teetin alkuun muutaman toiston jossa kohdekuppi pysyi samalla paikalla, joten se menee videon toisessa toistossa muistista maaten ensimmäisen viereen, kunnes itse huomaa että there's something fishy going on ja korjaa toiselle kupille. Kolmen kupin seasta se selvästi jo keskittyy etsimään oikeaa, joku taisi mulle tunnistusnoudonkin suhteen vinkata että joskus on koiralle selkeämpää kun vaihtoehtoja onkin reilusti vaan useampi eikä valinta jää kahden välille. Seuraavaksi sitten peliin häiriöhajut. 

Utulle teetin 2o2o-ottamista tarvikelaatikon päälle solidaarisuudesta kun se odotteli nätisti vuoroaan makuuhuoneessa (ja koska se jo ehti nähdä että pilkoin nakkia). Ihan nätistihän tuo jo sujuu näissä olosuhteissa pienellä liikehäiriölläkin, ideaalimpi kai olisi että se ihan konkreettisesti jo laskisi etujalat joltakin eikä aina ensin vääntäisi itseään laatikolle joka ei oikein sen rungolle riitä mutta mutta. Sport Dog Parkille voisi kai ajatella taas ottavansa kausikortin keväämmällä jotta voisi askarrella ihan vaan kontakteja kuntoon itsekseen.

Helmikuu!

Talvea on virallisesti jäljellä vain 23 päivää ja edelleen vain 12 niistä on mun työpäiviä, eli meidän koko talven kestänyt savotta alkaa olla lopuillaan ja kohta päästään takaisin kotiin. Jos olenkin joskus aiemmin vähätellyt koirieni aktiivisuutta niin tän reissun jälkeen voin ihan rehellisesti todeta että edes kaksi tuntia irti painattamista päivässä et valitettavasti hoida hommaa jos päätä ei juuri vaivata... 

Päätin jouduttaa kevään ja reippaamman treenikauden alkamista tilaamalla SAGIlta A-lisenssin ja valitsemalla kisakalenterista meidän ensimmäiset viralliset agilitykilpailut jotka ovat näillä näkymin huhtikuussa. Mökön vien sekä agilityradalle että hyppyradalle mutta Utulla on kontaktit niin reilusti kesken että sillä menen koettamaan hypärille että miten se pysyy paineessa mulla hanskassa. En mä meidän kisakunnosta nyt ehkä vielä ihan takuuseen mene, mutta samalla tavalla ne kaikki kisakentät on aiemminkin korkattu. Eikä ne ykköset nyt niin pahat ole!

Utulla alkaa olla tuo tokon alokasluokka hiljalleen hanskassa joten viime aikoina ollaan tehty olosuhteiden sallimissa määrin paikkistreeniä, joka on käytännössä tarkoittanut sitä että alkuun seisoin meidän tilapäisyksiön ulko-ovella ja koira makasi toisessa päässä olohuonetta. Sittemmin lisättiin soppaan tennispatukkaa heittelevä tilapäiskämppis ja eilen leudolla säällä teetin Mököllä luoksetuloja Utun makuulinjan poikki. Hyvin on mennyt vissiin perille kun mietin nyt tosissani kaukokäskyihin uutta jättökäskyä... 

Tänään käytiin Lahden Käyttökoirien kentällä tekemässä pari tokohyppyä madallettavalla pk-esteellä ja Utu teki lisäksi merkkiä. Hyppy sujui mainiosti sinänsä, mutta se nostaa kyllä siinä määrin sen virettä että hypyn omatoimisesta ottamisesta täytyy pitää tiukkaa linjaa. Mökö teki vissiin ensimmäisen kerran avoimen luokan hyppyä joka nyt ei odotetusti ollut kummoinenkaan taistelu, sinne se istui ekalla pyynnöllä ja sieltä se tuli perusasentoon toisella. Vähän pidemmälle se saisi hypätä kyllä että paluuhyppy olisi nätimpi, joten ei se taida yhdellä toistolla kisavalmis olla... Utun mielestä merkki oli ihan superhauskaa ja se menikin hienosti. Otin tarkoituksella vähän jännittävämpiä ja irtoavampia harjoituksia kun viimeisimmät treenit ovat menneet ulospäin kääntyvän perusasennon korjailuun. 

Pohdittiin vähän Jennan kanssa jos oltaisiin otettu DT-Areenalta Viialasta vakivuoro maalis - ja huhtikuuksi ihan tottiksen merkeissä, mutta kolmas henkilö kuluja jakamaan on vielä hakusessa. Utun sisaren omistajan kanssa vähän jo maalailtiin koesuunnitelmia ja loppukesästä olisi mahdollisesti tarjolla BH-koetta kotipaikkakunnalla, joten onhan tätä tässä taas mihin tähdätä. 

Kaikki kuvat ovat Martti Jussilan käsialaa ja niissä esiintyy Svea-beauceronin lisäksi sileäkarvainen collie Talvilinnan Reino Rahtilento "Brutus".