Sivut

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Ajatuksia koiraharrastuksesta pt. 1

Rupattelin illalla ystävättäreni kanssa, jolla on nuori, kiihkeä paimenkoirauros ja jonka kanssa hän harrastaa harrasteista trendikkäitä, (no, IPO:n jälkeen toiseksi trendikkäintä ;) ) agilitya. Hän kertoi olevansa motivaatiokuopassa, koska tunnistaa koulutusprosessissa tiettyjä ongelmakohtia, mutta pyrkii silti haastamaan itseään kokoajan etenemään. Pitäisi olla jo, pitäisi osata jo. Treenitoverit ympärillä ovat paikassa x, treenitoverien koirat paikassa y ja kasvattaja omine koirineen paikassa z.

Oon monesti miettinyt, esiintyykö tätä samaa ilmiötä muissa harrastuksissa. Sureeko aloitteleva urheilija koskaan, kun ei ole vieläkään, pitkän vuoden parin treenaamisen jälkeen samassa tilanteessa kuin neljä kertaa pidempään samoja asioita harjoitteleva seuratoverinsa. Sureeko alkeita opiskeleva pianisti, kun puolen vuoden tusaamisen jälkeen bravuuri on Sydämeeni Joulun Teen, eikä joku... Chopin (en oikein nyt tiedä mistä puhun, oon soittanut viisi vuotta pianoa ja mun bravuuri on edelleen Sydämeeni Joulun Teen...). Pointti tuli varmaan selväksi, mutta musta tässä harrastuksessa surraan ihan uskomattoman aikaisin asioita joita ei osata.

Johtuuko se siitä, että esimerkiksi agility nyt vaan näyttää niin petollisen helpolta? Toko pelkiltä tempuilta? Melkein putosin penkiltä eräs päivä, kun luin ensimmäistä koiraa harkitsevan henkilön pohtivan, että FIN TVA voisi olla sellainen sopiva tavoite näin alkuun. Rotu ei muistaakseni edes ollut työlinjainen paimen, vaan jokin sellainen pystykorva jonka kanssa en omilla taidoillani haaveilisi paljoa kotiovea pidemmälle. Seriously, mitä. Onko internetissä liikaa tarjolla supertähtien tarinoita? Ihmisiä, jotka muutaman vuoden tusaamisen jälkeen kisasivat SM-tasolla, kun multa ei samassa ajassa onnistu edes pakkovalssi oikeaan kohtaan? Mistä se esimerkki tulee, mistä se paine tulee, ja miksi ihmeessä juuri koirien kanssa hommat käy niin kipeästi tunteisiin heti, kun saadaan jokin käsitys siitä mitä ollaan tekemässä?

Vertailu ja epärealistiset odotukset vievät herkästi motivaatiokuoppaan, josta on vaikea nousta. Olen itse kuluttanut joskus tunteja yöllä selaten YouTubesta videoita kissoista ja hamstereista, jotka menevät paremmin esteeltä toiselle kuin mun paimenkoira. Koirista jotka tekivät kaikkea ärsyttävää, hakivat kaljat jääkaapista ja sensellaista. Masensihan se, minkäs teet.

Tulostavoitteellisuus on toinen motivaatiokuoppaan vievä polku. Treenit olivat tänään hyvät, jes, koira on paras, me sitä ja tätä. Treenit menivät tänään päin persettä, voi vittu, me ei osata mitään, alan virittämään Harlikoita, myyn koirat, jne. Koe meni päin helvettiä, voi vittu, alan virittämään Harlikoita. Koe meni hyvin, jes, paras koira, ihana koira, mun koira on niin taitava etten kestä. Ton koira on luokassa se ja se, mun samanikäinen koira ei ole missään, ton koira on parempi kuin mun, vaikken ole oikeastaan edes yrittänyt. Tai oon ehkä yrittänyt, ehkä mun koira on vaan paska. Tai mä oon paska. Tai toi ei vaan sovi meille. Jokin selitys sille varmasti löytyy, että toi koira on tuolla ja mun koira on tossa sohvalla. Ylipäänsä oman taitotason mittaaminen koe - tai kisamenestyksellä  on helvetin kuluttava tapa mitata omaa onnistumista. Tottakai se on sen mittari, mutta se ei saa olla ainut. 

Mä yritän pitää mielessä, että perimmäinen syy sille miksi mä harjoittelen ja kilpailen kolmessa lajissa omien koirieni kanssa on se, että mulla on liian aktiiviset koirat siihen että kaikki niiden aktivointi voisi perustua liikunnalle. Kokeissa ja kisoissa mä käyn siksi, että kun mä harjoittelen tarpeeksi pitkään, mun koira saavuttaa sellaisen taitotason jolla voin viedä sen sellaiseen tilanteeseen jossa se kykenee ne annetut tehtävät suorittamaan tiettyjen ehtojen rajaamana. Mä myönnän että mä en jaksaisi ajaa kolmen eri pitäjän väliä jopa neljästi viikossa, jos mä en voisi kilpailla, mutta se on se yksi kahdestoistaosa kaikkea. Jos sitäkään.

Mun suurin henkinen haasteeni kaikessa omaan suorittamiseeni liittymisessä on tapa ensin suhtautua pessimistisesti, maalailla epäonnistumista, sitten jollakin ilveellä onnistua ja kirsikkana kakun päällä olla vähän pettynyt siihen, että olisi voinut mennä paremminkin. Oon monasti mennyt päin helvettiä nukutun yön jälkeen tenttiin, jonka aihe on luokkaa vasta-aine - antigeenikompleksin määrän mittaaminen näytteestä optiikkaa hyödyntävällä immunoturbidometrisella menetelmällä, oon temponut paperille jotakin ja sormet ristissä toivonut pääseväni läpi, ja sitten pettynyt kun oon saanutkin kolmosen. Höh, no jos mulla näin hyvä tuuri kävi, niin miksei tullut nelosta? Oon tehnyt paljon työtä sen eteen että se ei siirtyisi mun koiraharrastukseen, etten surisi sekunneista tai pisteistä kiinni olevia sijoituksia tai "matalia" pisteitä, nolla on nolla ja ykkönen on ykkönen, vielä oikeammin että tulos on tulos, kehitettävää löytyy aina, mutta kohtuuton ei saa olla.

You'll come to see that a man learns nothing from winning. The act of losing, however, can elicit great wisdom. Not least of which is, uh... how much more enjoyable it is to win. It's inevitable to lose now and again. The trick is not to make a habit of it. (En olisi ikinä uskonut, että Russell Crowe - elokuva opettaa mulle soveltavia elämänohjeita).

Niin hirveä klisee kuin se onkin, niin tärkeintähän on että on hauskaa.

9 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa ja tunnistan itseni monestakin kohtaa.

    Kyllä se vähän nakertaa kun lueskelee blogeista näistä "mun alle 2v koira kisaa jo kakkosluokasta" tai "TK1 kun koira on 1v". Ja jotenkin tuntuu, että näitä tapauksia on paljon. Kaikki treenaa tosissaan, kisoihin mennään heti kun koira on kisaikäinen ja niitä ykkösiä ja nollia poimitaan tuosta vaan. Jostain syystä on pakko edetä tosi nopeaa tai oot ihan failure. Se vaikuttaa niin helpolta vaikka se työmäärä niiden tulosten takana onkin varmasti ihan eri luokkaa kuin mitä esimerkiksi me treenataan ja usein kyseessä on juurikin kokeneempi ohjaaja eikä mikään ensimmäinen harrastuskoira. Syystä x tulee vaan fiilis, että joo, mulla on kohta 3v koira, joka ei oo startannut yhtäkään virallista koetta joten mä on osaa mitään ja oon ihan paska kouluttaja. Tuntuu, että kolme vuotias koira on vielä nuori, mutta ei kisakentillä. Kun mukamas kuitenkin pitäisi osata. Kun kerta (mysteeriset) muutkin.

    Mä sorrun liian usein masistelemaan sitä kun en osaa. Koira ei toimi. Mä en osaa ohjata. Taaskin olin myöhässä. Kun muut jo osaa tän. Kun muut jo nousi kakkosiinkin eikä me olla ees alotettu kisauraa. Kun en mä kehtaa mennä treenaan tokoa vieraaseen porukkaan kun ei tää kuitenkaan osaa. Kun tää on jo näin vanhakin.

    Kun ei vaan pitäis verrata muihin. Epävarma, kokematon kouluttaja ja ensimmäinen harrastuskoira- syndrooma.

    Ja kyllä tuota löytyy muissakin harrastuksissa. Aina on niitä luonnonlahjakkuuksia jotka on vuoden treenillä parempia kuin sinä 5 vuoden treenin jälkeen (t. katkera entinen viulunsoittaja, joka ei koskaan oppinut soittamaan viulua). Kui tuo voi osata? Miksen mä osaa? Mä oon ihan surkee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli itselläni ongelmana myös se, että mä glorifioin varsinkin tokokokeita kauheasti. Ajattelin että siellä virallisissa kokeissa on kova taso ja todella taitavia koirakoita, jolloin se kuilu itseni ja vuotiaalle koiralleen ykköstuloksia tehneen ohjaajan välillä kasvoi ihan suhteettomaksi. Nyt kun oon kilpaillut omille koirille koulutustunnukset alokasluokasta, se asetelma on jotenkin muuttunut, ja tilalle välillä yrittää hiipiä ajatus että "no eihän siinä mitään, sehän on tokon alokasluokka, sehän on ihan helppo." Sekin on yhtä lailla haitallista, sillä mun täytyy pystyä antamaan itselleni krediittiä ja saavutuksilleni myös arvoa, sillä onhan jokainen sinne tokokeeseen menevä nähnyt paljon vaivaa sen eteen.

      Mutta tokihan se kynnys oli matalampi jo toisen koiran kanssa, Utu oli 8 kuukautta nuorempi kuin Mökö ensimmäisessä tokokokeessaan. Kokemusta on enemmän, käytännöt on tuttuja ja mielikuva lopputuloksesta ja siitä miten se saavutetaan selkeämpi. En kuitenkaan usko että tulen viemään hädintuskin kisaikäistä koiraa koskaan kokeeseen, sillä mä tykkään että henkinen kypsyys on myös osa koevalmiutta (toki monet huiput vievät hyviä koiriaan kymmenkuisina jo vaikka minne, mutta mä en ookaan kovin huippu).

      Se on tosiaan hyvä kysymys että miksi vertaamme itseämme niin paljon alan tekijöihin, että kolmivuotiaan (uros)dalmatialaisen omistaja epäilee itseään kun koiralla ei ole titteliriviä.

      Poista
  2. Mä niin tunnistan itseni tosta, hyvä kirjoitus! Mua lohduttaa, että meitä kateellisia masentuneita on muitakin. Nimim. reilu 2v koira, joka ei vieläkään osaa kaikkia agilityesteitä, eikä alokasluokan tokoliikkeitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt sitten vaan nutturaa löysemmälle, kun kerran samassa veneessä niin monen kanssa ollaan! Ketään muutahan niillä tuloksilla ei kuitenkaan miellytetä, kuin itseä :)

      Poista
  3. Hyvä teksti! Tunnistin itseni :) Ässän kanssa vertasin sitä varsinkin nuorena hirveästi muihin ja vieläpä aikuisiin koiriin. Jossain vaiheessa tuli aika monta turhaumaa, kun koiralla oli jo ikää eikä mitään kisoja/kokeita läpäistynä. Todellisuus oli se, että ohjaajana olin riittävän hyvä viemään Ässän kisa/koetasolle vasta sen ollessa jotain viisi. Ja sitten pettikin terveys. Mahtava kisaura meillä siis :D

    Femman kanssa olen tietoisesti yrittänyt välttää tätä ajattelua, että "pitäis jo sitä tätä tota ja kun tonkin koira". Tietysti itse on nyt ohjaajana parempi, mutta uudenlaisen koiran kanssa on vieläkin ihmettelyä, että miten tää homma toimii. Ja jotenkin jopa pelkään opettaa itsenäisesti tuolle esim. tokojuttuja, ettei koko koira mene ihan pilalle. Ja sitten kuitenkin vähän ärsyttää, kun se ei osaa kuten "kaikki muut". Kyllä sitä voikin olla fiksu. No, toistaiseksi keskitytään lintujuttuihin, josko sen puolen saisi nyt luistamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun henkilökohtainen mielipiteeni on, että me seuratason väkästelijät teemme itsellemme suuremman palveluksen kun menettelemme niin kuten sä olet toiminut Femman kanssa, sen sijaan että alettaisiin viilaamaan pikkunappuloilla tekniikkaa. Mun collie osasi oikeastaan ensimmäiset 1,5 vuotta lähinnä peruskäskyjä, koska käytin tietoisesti enemmän energiaa leikkiin ja yhdessä viihtymiseen. Viime marraskuussa alkoi "totisempi" kokeeseen opiskelu, ja olipa kyllä vaan mukavampi alkaa rakentaa siihen päälle kun fiilis oli jo kohdillaan :)

      Toivotaan että Femma pysyy terveenä ja pääset hyödyntämään kaikkea sitä, mitä olet Ässän kanssa ehtinyt harjoitella, koska hukkaanhan mikään ei onneksi mene!

      Poista
  4. Tää on niin totta ja valitettavasti tunnistan itseni aika vahvasti... Välillä katon KoiraNetistä että minkä ikänen mikäkin koira on ollut aloittaessaan kisauran, tai kun on saanut koularin tai kun on noussut kakkosiin. Niin typerää mutta silti sitä tekee.

    Pakko kertoa nyt tarina jonka meidän kouluttaja eilen kertoi. Parikymmentä vuotta sitten hänen kaverinsa hommasi elämänsä ensimmäistä koiraa, staffia, ja sanoi haluavansa harrastaa sen kanssa tokoa. Tämä kouluttaja sitten kysyi että mikä heillä on tavoitteena ja kaveri vastasi tyynesti että tahtoo MM-kisoihin, jolloin koutsi oli vähä naureskellut että staffin kanssa vai. Mutta niin he sitten vuosien sitten olivat maajoukkueessa edustamassa Suomea, kaveri staffinsa kanssa. Tästä vuosia eteenpäin koutsin alkeiskurssille tuli nuori tyttö shelttinsä kanssa. Häneltä kysyttiin heidän tavoitteitaan ja tämä vastasi että tahtoo agilityn maailmanmestariksi. Kaikkia muita paitsi koutsia tämä nauratti mutta kappas vaan, niin he vaan nappasivat ajan saatossa agilityn MM-joukkuekultaa.

    Eli kyllähän niitä "tuhkimotarinoita" löytyy, mutta siinä on ero että ketkä vain soittavat suutaan ja keillä on selkeä visio. Ja karu faktahan on se että jos aina vaan vertailee itseään muihin niin ei sitä pysty kehittymään. Pitäisi tosiaan keskittyä siihen omaan hommaan ja ajatella positiivisesti kun on koiraharrastuksista kyse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin käytän KoiraNetiä paljon "tutkimushengessä", eli katselen noita samoja asioita. Minkä ikäisenä sitä ja tätä, hölmöä syyniä. KoiraNet on toisaalta kuitenkin aika epäinformatiivinen, kun sieltä löytyy vaan sitä numeerista dataa, joka ei lopulta kerro koirasta ihan hirveitä. Hyvä suoritus on kuitenkin muutakin kuin teknisesti riittävä, joten yritän olla vetämättä liikaa johtopäätöksiä koirakoista sen perusteella. Vaikeaa välillä on ;)

      Ja siis kyllä, onhan näitä aloittelijoita jotka hyvän valmennuksen ja tahdonvoiman avulla pääsevät juuri sinne minne haluavat tavoitteiden tasosta lähes riippumatta. Lähinnä itse aina vaan pohdin sitä, että millaiseksi se harrastaminen muuttuu sitten kun se työmäärä esimerkiksi valion tittelin takana alkaa selvitä, ja kun koiran kanssa aletaankin taittamaan peistä jostakin ennalta-arvaamattomasta. Miten paljon ne omakätisesti asetetut paineet lopulta syövät miestä, sitä en toki tiedä.

      Mutta hyvä ajatuksia, olen itse samoilla linjoilla varsinkin viimeisen kappaleen kanssa.

      Poista
  5. Blogisurffaillessa osuin tähän kirjoitukseesi ja tunnistan ajatukset! Omalla kohdalla itsensä vertaaminen muihin koskee myös koiraharrastusten ulkopuolisia asioita. Toki tätä jäätävää vertaamisen tuulimyllyä vastaan olen koittanut taistella enempi vähempi aktiivisesti reippaat puolitoista vuotta. Nyt tuntuu jo enemmän siltä, että koiraharrastus on nimenomaan minun ja koirieni välinen juttu, jossa haaste on voittaa itsensä. Ei kilpailla toisia vastaan :) Toinen kiireen ja muihin vertaamisen ohella voimakkaampi motivaatiokuoppa on ollut ehdottomasti pelko olla huono / epäonnistua.

    Isommankin motivaatiokuopan läpikäyneenä on tarvinnut hurjasti rakentaa omia ajatuksia. Ja toisekseen jossian kohtaa tuntui, ettei motivaatiokuoppaa saanut olla, vaan aina piti mennä ja tehdä. Nyt hyväksyn paremmin itseltäni tekemättömyydenkin :) Aina ei tarvitse paahtaa viittä eri lajia viikossa, vaan voi nauttia ihan siitä olemisesta - koirien kanssa tai ilman.

    Omat kuvitelmat ovat kaikkein pahimpia motivaation tappajia, kuten joku totesikin. Ajatuslukkoja tulee varmasti ihan kenelle tahansa, mutta avaimet on ihan yhtälailla löydettävissä, jotta lukot saa auki :)

    Kivaa lukea tällaisia pohdintoja, kun aihe on aika ajoin pinnalla itselläkin.

    VastaaPoista