Eihän me mihinkään hyppytekniikkaan päästy viime viikolla sen enempää kuin eilenkään, sillä kenttä on ollut viikosta toiseen läpimärkä eikä nurmikolla tee paljon mieli hypyttää. Nokialla sen sijaan on hiekkakenttä ja torstai-ilta kuivui, joten ratatreenistä sentään tuli jotain. Käännökset oli toki taas myöhässä ja pitkiä (ja niitä olikin sitten jokunen putkeen), mutta saatiin jopa tehtyä muutama onnistunut putki - kontaktierottelu, A-esteen kontaktit oli hyvät ja kepit oli hienot. Suora lähestymä on melkein idioottivarma jo, avokulma yllättävän hyvä, mutta se joku siitä välistä hakee vielä herkästi väärään aloitusväliin, varsinkin kun mä oon oikealla.
Perjantaina ToiSKinkin kenttä oli sen verran kuiva että saatiin vedettyä juhannustreenit, eli ryhmäpaikkamakuu ja Utulle häiriöseuraamista sekä hyppyä. Viime kokeessa kävi nimittäin niin, että turhan lähelle jäädessään Utu ehti nuuhkaisemaan hyppyestettä odottaessaan mua vierelle, josta lähti piste. Piste ei ole paljon tokikaan, mutta koska avoimenkin luokan kannalta olisi hyvä että siinä hypyssä olisi enemmän pituutta ja etäisyyttä esteeseen jäisi enemmän, otin sen hinkkaamisen ohjelmaan. Alettiin pidentää hyppyä ensin apparipalkalla ja sitten heitetyllä lelulla, ehdotus oli että jatkossa hyppyä teetetäisiin satunnaisesti tarpeeksi pitkällä heittopalkalla ja esteen yli palkkaamisesta luovutaan kokonaan, idiotismia koko touhu on muutenkin ollut. Seuruu oli aika jees, tuntuu että koko homma on hiotunut lopulliseen muotoonsa vasta ihan nyt kesän aikana.
Lauantaina Facebookin rotuyhteisössä osui silmään tarve kilpailevalle sileäkarvaiselle Agirotuun, joten lupauduin ekstemporee mukaan. Agirotu kuumotteli mua jo aiemmin, mutta kasvattiporukalle ajankohta ei sopinut, joten hauskaa että päästään silti joukkueviestiin ja tavataan vähän uusia tyyppejä. Hyvä tilaisuus tehdä epävirallinen agilityrata hauskanpitona.
Sunnuntaina lähdettiin Anne-Marin kanssa Eräjärvelle lampaille. Pilkkeellä oli hommasta jo paljon kokemusta, mutta Utu pääsi hommiin ensimmäistä kertaa. Ensimmäisellä kierroksella Utua vähän ujostutti ja kuljeskeltiin lähinnä katraan ympärillä koiraa kehuen, mutta jossakin vaiheessa sillä napsahti ja se alkoi kokoamaan porukkaa ja tekemään kaaria. Toisella ja kolmannella kerralla se lähti jo määrätietoisesti etenemään mua odottelematta ja yritti kovasti ratkoa ongelmatilanteita, kuten aitaan kiinni ajautuneen lauman liikuttamista. Olin itse tyytyväinen että se pysyi nätisti irti lampaista ja haukkui paljon vähemmän kuin olin ajatellut tehden pitkiäkin täysin hiljaisia pätkiä. Ohjaajatkin totesivat että meni just niin hyvin kuin ensikertalaisella voi ylipäänsä mennä.
Paimennustaipumukset eivät collieilla ole tainneet jalostusratkaisuihin vaikuttaa moneen aikaan, mutta oli hauska silti huomata että käytös on edelleen koirassa kun sille tarjotaan mahdollisuus sitä toteuttaa. Kuitenkin mua arveluttaa paimennuksen eettisyys roduilla joita ei pyritä nykypäivänä enää työkäyttöön treenaamaan, joten luulen että meidän lammastelut jäivät tähän yhteen kokeiluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti