Sivut

maanantai 18. toukokuuta 2015

Käännekohtia

Torstaina talkoilin aamupäivän ratahenkilönä seuran kisoissa, ykkös - ja kakkosluokat olivat tällä kertaa hyvin pieniä joten aika kului joutuisasti. Utun olin heittänyt aamulla Nooralle hoitoon Nokialle enkä ottanut muitakaan koiria autoon homehtumaan, Nooran oli tarkoitus tuoda hyvin levännyt koira mulle käteen ennen starttia.

Helinin radat olivat suoraan sanoen aika hirveitä ja pistivät monet kokeneemmatkin tutisemaan kentän laidalla kun ratkottiin etäältä nurkkahässäkkää. Kun mun vuoro tuli, mua jännitti niin paljon ettei mua ole jännittänyt suunnilleen ikinä. Selvisin ihan hyvin A-radan ensimmäiset viisi estettä, kunnes jarrutin koiraa ihan liian aikaisin ansaputkea edeltävälle hypylle, kielto, uusi lähetys ja suoraan putkeen. Loppurata oli yhtä kaaosta, olin helvetin epäreilu kontakteilla ja jotenkin koko tilanne oli ihan out of this world. Ihan hyviä pätkiä joo, muutama vaikeampi paikka onnistui ihan ok mutta hemmetin surkeaa räpellystä suurimmaksi osaksi. B-radasta ei jäänyt senkään vertaa kerrottavaa jälkipolville, älistystä lähdössä eikä Utu edes yrittänyt lukea mun ohjausta joten hyllytettiin jo kolmosesteelle. En laita edes videota näistä, koska en pysty katsomaan niitä itsekään :-D

Joo, ollaanhan me ihan märkäkorvia eikä paljon ole startteja alla, mutta pitää selvästi miettiä että kannattaako Utulla kisata meidän kentällä varsinkin talkoopäivänä. Sitä ei ole itse ainakaan kuuden tunnin jaloilla olon jälkeen ihan parhaimmillaan ja Utu vaan kerää autossa niin uskomattomat siepit ettei se yksinkertaisesti jaksa tehdä tarkasti töitä enää toisella radalla, jos ensimmäiselläkään. Toinen ongelma on tuo nyt esiin noussut jatkuva kieltäminen, mikä levisi ihan naurettaviin mittasuhteisiin B-radalla. Nyt vaan niin perkeleesti takaaleikkatreeniä ja palkkaa hypyille että toi hölmöily saadaan takaisin estehakuisuudeksi.

Perjantaina pidettiin höntsäpäivä ja käytiin illalla pimenevässä metsässä sananmukaisesti hengailemassa. Lauantaina kävin ensin aamusta rapsuttelemassa läheisen lemmikkitalon vierailevia minipossuja jonka jälkeen pakkasin auton ja ajelin Toijalaan. Kävin etsimässä PPKH:n kentän ja ilmoittamassa Utun Yllin kanssa, jonka kanssa istuskeltiin hetki katselemassa alokasluokkaa. Avoimessa luokassa oli viisi koiraa, joista Utu oli ensimmäinen. Osasin jotenkin alusta asti asennoitua kokeeseen hirveän rennosti, olihan se kuitenkin epävirallinen enkä edes viritellyt koiraa mitenkään. Jälkeenpäin ajatellen olisi voinut vähän herätellä koiraa kehän ulkopuolella, sillä ensimmäisen liikkeen koira oli vähän ulalla kunnes ryhtyi hommiin. Rivi oli kuitenkin seuraava.

Seuruu 9
Liikkeestä maahan 10
Luoksetulo 10
Liikkeestä seisominen 8
Nouto 8
Kauko-ohjaus 9
Hyppy 9
Paikkamakuu 10
Kokonaisvaikutelma 10

Seuruussa falskasi muutama käännös ja jostakin syystä haahusi vähän juoksussa, joten siitä to-do listalle vähän hommia. Käännöksethän mä nyt munin tästä ikuisuuteen, mutta kontaktia voisi vähän nostaa temmonmuutoksissa. Yritti myös tarjota maahanmenoa heti alussa, mutta korjasin ennen liikkurille vastaamista. Kuitenkin paljon hyvääkin pätkää, mä olisin varmaan tiputtanut arvosanaa vielä puolikkaan pisteen. Maahanmeno oli varma ja hyvä, taaksemenossa ei ongelmaa ja nousi vasta luvalla perusasentoon. Luoksetulon stoppi oli ihan mieletön, voi hitto! Olin hermoromahduksen partaalla vielä kaksi viikkoa sitten kun koko liike on ihan kesken, ja sitten koetilanteessa koira teki niin oppikirjaluoksarin että olisin voinut kiljua. Tuli somalla laukalla, pysähtyi kuin seinään käsimerkistä ja tuli loppupätkänkin laukalla hyvään perusasentoon. What... 

Seisomisessa oli pysähtynyt napakasti, mutta bongannut nurmikosta jonkin hajun ja seurannut sitä muutaman askeleen. Seistä napotti ryhdissä kun käännyin. Tästä oikeutetusti pistevähennyksiä. Noudossa Utu lähti hyvin kapulalle, mutta hukkasi sen hieman kuoppaiseen ja korkeanurmiseen kenttään. Etsi kapulan kuitenkin ilman lisäkäskyä, luovutusasento oli vino. Palautti kuitenkin laukalla. Kaukot muuten hyvät, tuomari olisi tykännyt että olisi ollut vähän enemmän vauhtia joten siitä piste pois. Eikä niihin ole vauhtia ja särmää tehtykään, varsinkin kun Mujunen vielä viime kesänä sanoi että rauhallinen vire on kaukoissa muutenkin varmempi, joten sain ikäänkuin luvan olla laiska. Mutta hei, istumiset ekalla. Hypyssä jäi taas turhan lähelle estettä ja paluuhyppy oli vähän vaikea, ei kuitenkaan kolauttanut ja tuli hyvään perusasentoon. 

Paikkamakuu oli viimeisenä liikkeenä, jännitin tätä ehdottomasti eniten koska täysin vieraat koirat täysin vieraassa ympäristössä ja täydellä ajalla. Itse tilanne oli siinä mielessä alokasluokkaan verrattuna ihan mahtava, että kolmiminuuttinen kului muiden kilpailijoiden kanssa piilossa pöpöttäessä kuin siivillä. Utu makasi ryhdikkäästi ja varmasti kehänauhalle palatessa, meinasi ennakoida perusasennon muttei sitten kuitenkaan noussut. Tuomari kertoi sen napottaneen ekat 2,5 minuuttia täysin eleettä sfinksinä, kunnes yhtäkkiä sen silmät olivat muljahtaneet päässä ja se oli haukannut jotain maasta ja mutustanut sitä tyytyväisenä. Epäilen sillä kestäneen noin kauan jonkun namin löytämiseen, joten oletan että kyseessä oli kärpänen. Tai jotain... Kymppi kuitenkin koska koko haukkausepisodi oli niin lyhyt ja huomaamaton. Myös kokonaisvaikutelmasta arvosanaksi kymmenen. 

Yhteispisteitä 185 jolla sai myös luokan voiton. Mä olin kyllä äärimmäisen yllättynyt, kun tarkoitus oli lähinnä mennä katsomaan että mitä tarvitsisi vielä korjata. Utu jaksoi taas koko homman hienosti, se ei ollut erityisen kovassa vedossa mutta teki tasaisen varman ja pikkusievän dieselsuorituksen. Mun kehuista se ei taaskaan paljoa piitannut, saatikka tönimisistä, joten keskityin kehumaan rauhallisesti mutta iloisesti. Autoon sai ihanaa tavallista Shebaa metallivuoassa.

Sunnuntaina testasin kurssia varten kasaamiani kylttipätkiä Utulla, ja kylläpä se teki ryhdikkäästi. Rally-toko olisi Utulle niiiiin hyvä laji, kun tulisi myös niitä lyhyitä pätkiä ja kaikenlaisia käännöksiä, pujottelua ja spiraalia ja kaikkea mikä palvelisi tokoa niin hienosti. Joten päätin että tästedes kun rakennan koulutettavilleni radan, tulen tekemään sitä jo tuntia aiemmin Utun kanssa. Kurssin jälkeen jäätiin hallituksen kanssa kokoustamaan kentälle Yllin osallistuessa hommiin mun sylistäni käsin. Yllin kyllä ehdottomasti hienoimpia piirteitä on sen kyky rauhoittua myös ulkoilmassa kaikenlaisissa häiriöissä omiin juttuihinsa tai lepäämään.

Tänään oon yrittänyt ilmoittautua kolmeen tokokokeeseen tuloksetta, koska kaikki tietty tahtovat kisata keskeneräiset luokat alta pois ennen sääntömuutosta. Voi olla siis että joutuu vähän ajamaan jos tahtoo vanhaa avointa käydä vielä virallisesti yrittämässä, yhteen kokeeseen jäin toiselle varasijalle mutta ans kattoen. Toko on tuntunut keväällä taas hyvältä ja nyt kun kävin toteamassa ettei se avoin luokkakaan ole mahdoton, niin ehkä sitä uskaltaisi jossain vaiheessa jo ajatella vähän ylemmäs. Agilityssa kisataan seuraavan kerran vasta SM-joukkueessa, niin voisihan sitä keskittyä välillä näihinkin juttuihin.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Rakkaudesta lajiin, rotuun tai johonkin ihan muuhun

Varoitan jo etukäteen että tässä tekstissä on paljon tajunnanvirtaa todennäköisesti kohtalaisen heikosti jäsenneltynä, mutta kun kirjoituttaa niin pitää antaa mennä. Mun on tehnyt jo jonkin aikaa mieli kirjoittaa mun omia näkemyksiäni menneistä ja tulevista rotuvalinnoistani nyt kun pentuja poksahtelee treenikavereille ja tuttaville kevään tullen kuin valkovuokkoja lumihangesta. Lähinnä ajatus sai alkunsa ihan omasta pentujysäyksestäni, johon ihmiset ottivat hyvin eri tavoin kantaa.

Kun mä otin neljä vuotta sitten Mökön, ketään ei kiinnostanut. No, ketään paitsi sitä miestä joka mun kanssa silloin asui ja savolaista kurssikaveriani joka totesi ykskantaan että elä ota sekarotusta. Useampi koirista melko tietämätön ystäväni on jälkeenpäin tunnustanut kauhistelleensa mun selän takanani ääneen, että kuinka se Riikka noin kamalan haastavan koiran otti. Jep, Mökön. Kyllähän sitä sanottiin mulle ihan ääneenkin, mikä on siinä mielessä sääli että Mököä tuli vietyä osaksi varmaan siksikin aika tiukalla otteella ensimmäinen vuosi. Voisi olla rennompi emäntä ja spontaanimpi koira talossa, jos olisi ottanut vähän rennommin tuon hengenvaarallisen dominan kanssa. No, se siitä. 

Kun mä otin Utun, mua tunnettiin jo enemmän. Osaavat koiraihmiset tiesivät kertoa että kaikki colliet ovat toimintakyvyttömiä vellihousuja ja voivottelivat, että et nyt sitten pettyisi kamalasti. En pettynyt, ja olen elänyt jo 2,5 vuotta erittäin tyydyttävää elämää oman skotlantilaiseni kanssa. Eräs tuttava jopa kysyi, että jos saisit ottaa jonkun vakavasti otettavan harrastuskoiran, minkä ottaisit. En osannut vastata, harrastin mielestäni ihan kiitettävän vakavasti agilitya vuotiaalla koiralla joka vei mua kuus-nolla kerran viikossa koko ensimmäisen treenikesän. Ai kamala, jos olisi vielä jonkun oikean koiran siihen ottanut. 

Collie on muutenkin melkoisen kaksiteräinen miekka. Eräs nahkakasvattaja osuvasti huomautti kerran eräässä keskustelussa, kuinka varsinkin rodun ulkopuoliset tahot nostavat toimivan collien kansallisaarteen tasolle. Voi kuinka mielissään sitä onkaan moni nahkaharrastaja ollut, kun kouluttaja on voidellut koirakkoa kertomalla että tuo on paras/nopein/makein collie jonka olen nähnyt. Että nyt sitten pitäisi olla kiitollinen, kun on nakki napsahtanut. Rotuyhdistyksen kuuma peruna on jatkuvasti kysymys siitä, kuinka me nyt saataisiin myytyä nämä meidän toimivat colliet niille koville tyypeille. Muotovaliosääntöuudistuskin meni vuosikokouksessa penkin alle. Eräs koiratoveri totesi vastikään että jos haluaisi harrastaa pelkkää agilitya, hän ottaisi pitkiscollien eräältä tietyltä kasvattajalta. Heitin tämän ajatuksen ohimennen eräälle toiselle koiratoverille, jonka spontaani reaktio oli epäuskoinen naurunremakka. Oo tässä nyt sitten, kai se on keskisormi vinssattava pystyyn ja mentävä näyttämään johonkin kyläkisoihin että lähtee kun purkka tukasta kun tarpeeks hetsaa. Emmä.

Meikäläisen oma puolimielenkiinnoton näkemys asiaan on, että collieta on vaikea myydä harrastajalle silloin kun laji kaupataan harrastajalle valtavaan banneriin painettuna ja näytetään esimerkkinä arvokisatason koirakkoa. Kun olen seurannut varsinkin aloittelijoiden rotutoiveita tuntuu niissä olevan selkeä kaava, etäinenkin kiinnostus tottelevaisuuskokeita tai agilitya kohtaan kirvoittaa ranskalaisia viivoja such as australiankelpie, bordercollie, australianpaimenkoira. Kotitottisteluun sen sijaan kelpaa sprinkku, nahka tai vaikkapa holsku. Itse koen että palveluskoiramarkkinoita kontrolloi monien lajien maalaama imago. Eräs mudiharrastaja kirjoitti eräässä eetterissä, että jospa hän joskus hankkisi ihan oikean tokokoiran, kun toisaalla belgialaiseni kasvattaja antoi pilke silmässä vähän ymmärtää että ei näistä oikein ole sellaiseen vietittömään piperrykseen. Meille myydään mielikuvia, olivat markkinat mitkä tahansa. Ja no, harva collie on bordercollie, mutta kun se on collie, eikä bordercollie. Ihan mukavaa että rodun sisällä on edes henkistä heteroosia siinä määrin että kullekin meistä löytyy oma mainio collie, kun ulkoisesti ollaan vähän kuin suolasirottimet. 

Mun on koko lyhyen koirahistoriani ajan ollut vaikea ymmärtää ajatusta rodun harrastamisesta. Ja luojan kiitos että onkin, tai mun koiraharrastukseni olisi loppunut ensimmäiseen. No, seriously. Mä olen palavan kiintynyt Utuun. Se on mun mielestäni täydellinen koira. Se on kaunis, siro, helvetin nöyrä mutta iloinen koira joka lähtee kyselemättä kaikkeen minne mun nenäni osoittaa. Mutta mä olenkin aina kyseenalaistanut sitä seikkaa, että pidänkö mä siitä koska se on nahkacollie vai siksi että se on Utu. Tästä päästäänkin meidän Ylliin, joka on luovarista asti ollut sellainen ärsyttävä omahyväinen typerän kielensä tuulettaja millaisia kaikki belgit ovat. Yllistäkin moni tiesi, että se on ihan väärästä nartusta ja että kaikki belgit pelkäävät omia varpaitaankin ja ovat niin helvetin teräviä että tekevät lattiaan reikiä kun hengittävät vaan paikallaan. Mä en pidä monesta belgistä, mutta mä diggaan Ylliä ihan täysiä. Se on ihan uskomattoman filosofinen persoona ollakseen kolmikuinen kettupehmolelu.

Ehkä musta olisi tuntunut siltä että tarvitsen toisen nahkacollien (tai kuka niitä koiria nyt ylipäänsä useaa tarvitsee terv. kaikki normaalit ihmiset jotka kuulivat että meille tulee kolmas koira) jos olisin ehdottoman innostunut jostakin tutusta koirasta jolle tulisi pennut. Mutta kun mä oon niin helvetin kyyninen perinnöllisyystieteilijä että mä en usko eeppisen emän tai 12 sukupolven pläräyksen vaikuttavan juuri siihen että mitä mä lopulta saan, kun mä otan koiranpennun. Oikeastaan mulle ei ole koskaan ollut edes tärkeää pitää erityisesti tulevan koirani emästä. Kunhan perusasiat ovat olleet kunnossa, ollaan terveitä ja pärjätään arjessa jne. Sitten se loppu on kohdistunut pentuun, joka on lähtenyt mukaan jos se on kolahtanut. Tuurilla ne laivatkin seilaa ja sillä mentaliteetilla on meidän kirppusirkus koottu. Oikeastaan kun tässä ennen Yllin invaasiota pohdin että millaiset ominaisuudet ovat mulle koirassa tärkeitä, niin mä tulin siihen tulokseen että mä haluan harrastaa agilitya kilpatasolla maksiluokassa mielellään sellaisella koiralla jonka säkä on viidenkympin paremmalla puolella. Ja mielellään vielä sellaisella jolla mun on mahdollista päästä aikoihin, koska luotan siihen että kun tarpeeksi toistaa niin joskus ne asiat menee mullakin lihasmuistiin. Siihen mahtuvan joukon koko on aika suhteellinen.

On muutenkin niin kamalan vaikeaa valita oikein. Aina on väärä rotu, kenneli, linja tai narttu. Ota ennemmin tällainen täältä. Tai semmonen, mut älä ainakaan sitä. Onneksi olen itse niin itseriittoisen impulsiivinen että tällaiset maalliset pohdinnat eivät ole lopulta vaikuttaneet mun päätökseeni yhtään, mutta on tää aika mielipideviidakko. Ja no, nyt mä oon tässä. On piski, nahka ja tervu, subkategorioina Mökö, Utu ja Ylli. Sitten kun meiltä joskus porukka pienenee toisesta päästä niin meille tulee Riffi, Ryyti tai Usva, tai joku muu, jonka ääriviivat on vielä melko tuhruiset. Ja hyvä niin.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

WALATin kisat

Eilen korkattiin uusi kisapaikka ja käytiin Valkeakosken Korkeakankaalla kilpailemassa. Sää ei nyt varsinaisesti suosinut jos ei huonokaan ollut, ajoittaista pientä veden tihutusta mutta muutoin tyyntä. Kylmä meinasi tulla odotteluissa, mutta onneksi mulla oli mukana kuusikiloinen belgimuhvi jonka hain välillä syliin upottaakseni sormet sen tukkaan. Tuomarina oli Viitasen Anne jonka radat eivät ennakko-oletuksista poiketen olleet tänään mitenkään erityisen haastavia, vaikka kyllähän niille sitten taas kaikenlaista mahtui...

Utu oli jälleen täydellisen epälooginen ja käyttäytyi kisapaikalla rauhallisesti ja fokusoituneesti, vaikka lämppälenkki oli sen päivän ensimmäinen oikea liikunta ja perjantaikin jäi pissalenkittelyksi. Radoilla se tuli paikoin taas liiankin hyvin ohjauksiin mutta irtosi kuitenkin hienosti ja kontaktit olivat hyvät, haukkua rohjottaakaan ei tainnut kertaakaan. Ota tuosta nyt sitten selvää.

B-agilityrata oli aika mainio. Vähän jännitti mennä vastaanottamaan kakkosen taakse kun ei olla tehty sitä treeneissä miesmuistiin, mutta Utu tiesi heti mitä mulla on mielessä. Ysillä oli perinteinen vaikea paikka ja meni pitkäksi kun en uskaltanut ottaa liialti näppiin ettei estettä hypätä väärään suuntaan, niin en ottanut näppiin sitten ollenkaan... Tyypillistä. Putkihässäkässä oli alusta asti selvää etten ehdi putkien väliin näyttämään jälkimmäistä, joten varmistelin vaikeaa kulmaa sitten vähän liiankin kanssa ja myöhästyin kepeille aikomastani valssista ja sähläykseksi meni. Sain kuitenkin koiran jatkamaan hyvin vaikka jäin alkuperäissuunnitelmasta poiketen vasemmalle. Loppusuora oli hieno ja itsenäinen, mutta joko painostavasta käskytyksestä/kisapaikasta/kokemattomuudesta johtuen Utu juoksi renkaan sivusta ja täten HYL B-radalta. Esteteknisiä vikoja siis, ei ollut nolla lopulta kovin kaukana ja rata oli muutoin sujuva. Hyvä mieli jäi. 



Hypäri oli ensivaikutelmalta helppo ja valtaosa minikoirien tuloksista olikin nollia. Meidän ensimmäinen varsin merkillinen moka sattui kutosesteellä jonka Utu kielsi kun lähdin voimakkaaseen valssiin. Toinen kielto tuli 13. hypyllä kun pyrin merkkauksella kääntämään tiukasti neljälletoista ja kielsi taas. Putkella älämöinti ei kääntänyt koiraa tarpeeksi, olisi pitänyt jarruttaa voimakkaammin tai ihan kääntää omaa rintamaa että koiran olisi saanut vedettyä muurille. Jotenkin myös epäröin lähettää koiraa edestäni putkeen ja alkuperäinen tarkoitus olikin päästä vaihtamaan puolta, mutta eipä tuo elukka ole juuri putkesta takaisin kääntynyt joten ihan hyvin olisin voinut keskittyä putki-muuri välille jossa maksikoirilla on aavistuksen isompi kääntösäde kuin pikkukoirilla... Jälkeenpäin ensimmäinen fiilis oli kismitys kun mokat olivat niin typeriä, mutta hyviä pätkiä tässäkin.


Tuo kieltäminen on nyt muutenkin ollut kevätkauden teemana, kun viime kesän epätoivoisissa jarrutreeneissä koiraa palkattiin kieltämisestä kun se ylipäänsä saatiin reagoimaan. Olihan nuo vähän hätäisiä ja monelle koiralle liian voimakkaita kääntöjä, mutta kun itse on taas tottunut että apujen pitääkin olla voimakkaita että niistä on mitään hyötyä. Joko mä teen liikaa tai liian vähän, joko Utu ryysää tai kieltää, vähän on taas kultainen keskitie hakusessa. Nyt otetaan ihan kuuriluontoinen setti noita esteelle irtoamisia varsinkin takaaleikoissa ja merkkauksissa. Mutta hei, kollektiiviset havainnot kuuden kolmosen startin jälkeen on että ei ne radat periaatteessa meille liian vaikeita ole, meiltä puuttuu vain sellaisia palikoita joita tyypillisille kolmosen koirakoille on ehtinyt kertyä vähän pidemmän matkan varrella. Oon muutenkin oppinut hiljalleen nauttimaan kisatilanteista ja koukuttumaan, viimeisen radan jälkeen tuntui että olisinhan mä näitä vielä muutaman mennyt. Onneksi tätä tunnetta pääsee lievittämään jo torstaina oman porukan kekkereissä. 

Jos nyt jostain pitää purnata, niin mua kyllä nolotti noissa kisoissa kuulutuksen puolesta. Sanomisia jouduttiin vetämään takaisin ja korjailemaan jatkuvasti ja mua suoraansanoen vähän ärsytti se että mun sukunimi änkytettiin kummassakin startissa niin häpeilemättömän vaikeasti että mun teki mieli jättää koira starttiin ja mennä itse spiikkaamaan itseni. No joo, saivartelua saivartelua mutta ei se nyt niin eksoottinen ole...

lauantai 9. toukokuuta 2015

Käynnistymisvaikeuksien jälkeen

Vappuviikonlopun lauantaina käytiin Yllin ja Utun kera Jutan ja Nooran kanssa tottistelemassa Ylöjärvellä. Ylli opiskeli ansiokkaasti luoksetuloa sekä sitä ettei jokaista kentän kiveä tarvitse pyrkiä nielemään, Utu teki liikkuroitua seuruuta ja paikkamakuun. Lisäksi esittelin Nooralle Utun hieman säälittävässä jamassa olevan avoimen luokan luoksetulon, joka arvioitiin nykytilassaan noin seiskan arvoiseksi. Ja vihdoinkin sain sitä mitä olen pitkän aikaan yhteistreeneiltä toivonut, nimittäin paneutumista ja ajatuksia. Koska aikaa vanhan malliselle avoimelle on enää kovin vähän, tulin siihen tulokseen että lähdetään ensisijaisesti korjaamaan valuvaa stoppia eikä toisen luoksaripätkän vauhtia. 

Koska täpäkkyyttä ja taaksepäin suuntautuvuutta kaivattaisiin myös muutamaan muuhun liikkeeseen, esitteli Noora ajatuksen systemaattisesta takapalkasta jolla saatiin tuloksia jo yhden treenin aikana. Takapalkka on mun koirilleni ylipäänsä vähän vieras, joten ensimmäiseksi ohjeeksi sain opettaa sen perusteellisesti. Toisekseen, paljon läpijuoksuja. Tosi, tosi paljon läpijuoksuja. Ja toisinaan pysäytys. Seuruussa näkyi mökillä vietetty vuorokausi, ensimmäinen setti oli ihan taattua Utua mutta toisella kertaa alkoi jo vähän puuduttaa. Paikkamakuu oli taas aavistuksen ujo, ei se ole niin rentoa ja itsevarmaa kuin tahtoisin mutta asento pysyy, koiraa ei selvästikään ahdista ja se kestää kanssakoirilta ja ohjaajilta suhteellisen paljon häiriötä.

Sunnuntaina käytiin Tanjan ja Ainon kanssa Annalassa kentällä. Mökölle oikealla seuraamista ja muita rallyn voittajaluokan tehtäviä, Utulle takapalkkaa ja Yllille häiriökontaktia ja luoksetuloa. Mököllä alkaa hommat hiipiä kaaliin hiljalleen, kun vaan säännöllisesti jaksan tehdä niin kyllä se sieltä tulee. Utulle lähdettiin tekemään takapalkka tutuilla liikkeillä, jäävällä seisomisella/maahanmenolla ja kaukoilla. Ja sehän oli yöllä selvästi miettinyt juttuja, kun lähti vihjeestä välittömästi tulosuuntaan. Varsinkin kaukoille toi palkkaus tekee niin hyvää, että sitä käytän jatkossakin. Luoksariin ei uhrattu sen enempää ajatusta, otettiin pätkä liikkuroitua seuruuta ja loppuun paikkamakuu Tanjan holskun kanssa. Yllin tehtävä oli keskittyä ohjaajaan vaikka Aino vingutti lelua jonkin matkan päässä, mikä ei yllättäen tuottanut juuri ongelmia. Itseasiassa vinku muuttui jokusen toiston jälkeen jo vihjeeksi, vaikka välimatkaa lyhennettiinkin harjoituksen edetessä. Fiksu pentu. Lopuksi painileikit Tanjan labbispennun kanssa.

Maanantaina käytiin Utun ja Yllin kanssa seuran epiksissä. Otin pari starttia Akin radalla joka oli muuten suoraviivainen ja letkeä, mutta keppikulma oli meille ihan hirveän vaikea eikä se sitten alkuperäisen estejärjestyksen puitteissa sujunutkaan. Sitten kun koira haki kulmaan suoruutta ottamalla yhden väärän esteen, meni mainiosti... Hyvää mentaalitreeniä joka tapauksessa, oman porukan tsembaloissa ei juuri kerkeä edes jännittämään. Ylli tutustui 9-viikkoiseen saksanpaimeneen ja opiskeli kontaktia hälinässä. Tiistaina Päivi kävi hieromassa jälleen erittäin kiusaantuneen Utun ja toteamassa että lavoissa on vähän kireyttä mutta muuten koira on oikein hienossa kunnossa, ja on selvästi kerännyt taas pikkuisen enemmän massaa ja lihasta kuin viime kerralla. Nousujohteista siis, hyvä Utu.


Torstain agilitytreeneissä oli soljuva, lyhyt rata jonka isoin ansa oli jälleen kerran keppikulma. Hitto että välillä vastustaa, kun on noin helvetin hyvä koira jonka estevarmuus on korkea joka perhanan hilavitkuttimella paitsi niillä kepeillä. Mun täytyy taas alistua ja alkaa kuskaamaan opetuskeppejä mukana ja tehdä puistossa sisäänmenoja, kun selvästikään nuo 200 000 toistoa jotka sille on tähän asti tehty eivät vielä riitä. Positiivista on se että itse pujottelu on kaunista, kohtalaisen varmaa ja kestää persjättöjä ja valsseja ja vähän ohjaajan jätättämistäkin. Mutta se sisäänmenoväli on turhan usein se toinen kun tulee haastetta, bleh. Muuten on ollut kyllä pari viimeistä kertaa hirveän hyvä flow, koira on ollut hyvin kuulolla ja sellainen ylimääräinen sählääminen on muutenkin hiljalleen jäänyt Utulta pois. Ylli sai juoksennella kentällä vapaasti velipojan kanssa kun kasattiin rataaa, ja sepä otti ja juoksi itsekseen sekä suoraa että mutkaista putkea! Aika penne, meidän putket ovat vielä tummia ja mutkassa lieni aika pimeää, mutta sinne vilahti. Ja vilahti vielä uudemmankin kerran, kun treenin lopuksi katsottiin niitä vielä yhdessä. Loppuun otettiin vielä paikkamakuu Göstan ja Pinkin kanssa, kävin palkkaamassa kerran mutta muuten nöpötin A-esteen takana ja pidettiin reilusti yliaikaa. Nyt mielentila oli jo suunnilleen sitä mitä toivoisin, Göstan palauttelusta Utu aavistuksen huolestui ja kävinkin vapauttamassa pian sen jälkeen. Jutan kanssa suunnittelin treenin jossa Oona-mummu 12-vuotta kannustetaan lähtemään rivistä, niin nähdään sekin reaktio.

Perjantai pidettiin koirat hyvin kevyellä liikunnalla ja tänään lähdetään Walatin kisoihin Valkeakoskelle, jahka oon aamupuhteeksi naksutellut Yllille lisää metallia. Se kun kantelee täällä huvikseen melkein 30-senttistä palkintopokaalia, niin ajattelin että tuosta saan hyvän kiintopisteen sheippailulle.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Yllin kyllin Ylliä

Ylli täytti viime viikon torstaina kymmenen viikkoa ja alkaa olla jo melkoinen mötkö. Autossa matkustaminen on ollut alusta asti vaivatonta ja helppoa, joten Ylli on päässyt mukaan suunnilleen joka paikkaan jonne pienen koiran nyt voi vaan viedä. Mätsärissä otettiin kimpassa ilmoja vastaan auton takarontissa Yllin toimiessa virallisena valvojana possunkorvan kera. Viime viikonloppuna vierailtiin Helsingissä Utun ja Yllin kanssa tapaamassa bordercollie-Snötä, mudi-Åta sekä toisen ystävättäreni kahta kissaa. Sunnuntaina käväistiin vielä Urjalan terveyskeskuksen vuodeosastolla tervehtimässä mummuja. Aksakentällä Ylli on käväissyt jo kolmesti jossa juoksennellut siivekkeiden välistä ja käynyt kerran putkessa. Perjantaina kävin talkoilemassa majalla parituntisen ja siinä oli pienellä belgillä ihmisvilinää. 


Helsinkiin lähdettiin alunperin pääosin siksi, että Utu menestyi SCY:n vuoden 2014 colliekisassa ja sijoittui kolmanneksi vuoden sileäkarvainen agilitycollie-kategoriassa. Samalla tuli korkattua rotuyhdistyksen vuosikokoukset, mikä oli ihan mielenkiintoista. Tässä kuussa ei enää lähdetty kuitenkaan starttaamaan, vaan odotellaan suosiolla josko saataisiin helatorstain omat kisat talkoiden osalta siihen kuntoon että ehtisi iltapäivästä kisaamaankin. Siitä viikon päästä onkin jo Utun luonnetesti Jyväskylässä ja aletaan lähestyä Oulun SM-kisoja. Pari viimeistä treenikertaa on mennyt kuitenkin vähän kökösti, Utu on ollut semisti jähmeä ja mä oon ollut vähän kuutamolla. Liekkö ulkokenttä nyt jotenkin erilainen taas hetkeen, mutta ei oo vaan jotenkin lähtenyt. Varasin Utulle hierojan ja loppukeväälle vielä fysioterapian, niin katsotaan ettei ole ainakaan kropassa mitään kremppaa. 


Myös Mökö on menossa fyssarille hoidattamaan lonkkiaan nyt kun injektiot on annettu ja kuurit kuureiltu. Mun toukokuussa alkavan alkeiskurssin innoittamana päätin Mökölle sellaisen ikuisuusprojektin, että lähdetään tekemään sille RTK4-koularia. Mitä oon ehtinyt sen kanssa voittajaa aloitella, ei sitä hommaa mitenkään älyttömästi seuraavaan luokkaan ole. Oikeastaan tuplakäännökset on ainoita mitä ei olla tehty sen kanssa yhtään, oikealla seuraamista ja eteen siirtymistä ollaan otettu torstain treeneissä tyhjissä väleissä ja kyllähän se ne keksi melko vaivatta. Mä aina välillä unohdan miten hyvä koulutettavuus Mököllä loppujen lopuksi on, kuinka helposti siltä pystyy häivyttämään mitä tahansa apuja pois ja miten aktiivisesti se itse etsii ja oppii syy-seuraussuhteita.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kevät toi kentät ja uudet rukkaset

Ihanaa kun kentät alkavat olla joka puolella lumettomia ja ulos pääsee taas treenaamaan. Nokialla käytiin majan kentällä jo toistamiseen aksaamassa ja tänään korkattiin tokohommat Tampereen Koirat-ryhmässä sovituilla ryhmätreeneillä. 

Viimeisellä Demaritreenikerralla Hilma meni saateltuna jo hienosti kokonaisen keinun ja yhdisteli rengasta putkeen, Utu teki kentällä valmiina ollutta suoraviivaista vauhtirataa ja pesi mua kuusi nolla, mutta kun sain jarrut kuntoon niin homma alkoi jo ihan pelittää. Pitäisi altistaa itseään nimenomaan tuollaisille radoille jotka katkeaa siihen kun ei vaan ehdi, niin tulisi sitä paljon kaivattua ajoitustreeniä ja saisi kisoissakin vähän parempia linjoja, ainakin toivottavasti. 

Nokialla tehtiin toissaviikolla pientä ratapätkää jossa oli hyppyjen ja putken lisäksi puomi, rengas ja kepit. Mahdottomasti on kyllä monessa asiassa kehitytty, mutta oli ihanaa pitkästä aikaa mennä ohjattavaksi ja ratkoa ongelmia. Tällä viikolla rakennettiin kepit - putki - rengas - hyppy - hyppy-suora, jolla harjoiteltiin paitsi eteen irtoamista myös itsenäistä estehakua, lopulta kun treeni meni siihen että koiran piti pelkällä lähtövihjeellä suorittaa pätkä ilman apuja. Kepeiltä lähdettäessä homma oli ihan pala kakkua, mutta kun Utun piti itse hallita suorasta putkesta kepeille siirtyminen oli tehtävää jo enemmän. Lopuksi vähän keppikulmia 45 asteen lähestymästä, hyvä ja tarpeellinen treeni. 

Tänään treffattiin parin muun tokoilijan kanssa Hervannan vesitornilla. Aloitettiin paikkamakuulla jonka muut suorittivat ohjaajat näkösällä, mä menin piiloon. Kaksi minuuttia suorilta, viereisellä kentällä pelattiin kovaäänisestä pesäpalloa ja silti Utu oli mahtavan levollinen ja varma kun palasin vierelle. Aiemmin päivällä tehty 1,5 tunnin metsälenkki toimi yllättävän hyvin pohjalla, tekeminen oli hallittua mutta intensiivistä ja varsinkin häiriöseuruut olivat musta äärimmäisen hyviä ja kauniita eikä keulimistakaan juuri ollut. Lopuksi tehtiin staffin kanssa ristiin kaukoja niin, että koira - ohjaaja-linjat leikkasivat kohtisuoraan toisensa. Pyysin vielä kolmatta ohjaajaa seisomaan metrin päässä Utun rinnalla. Kumpikin koira meni aluksi aika lahjakkaasti vipuun, mutta hyviäkin toistoja saatiin. Kaukoissa on jo reilusti yli avoimen luokan etäisyyttä, mutta nimenomaan tarvittaisiin tuota apuhenkilöistä aiheutuvaa painetta, että kaukot sujuisivat myös takana olevan liikkurin sekä tuomarin kanssa. 


Ja kuten sivupalkkiin ilmestyneestä uudesta täpästä joku onkin ehkä jo huomannut, meille muutti viikko sitten pieni belgianpaimenkoira joka miehen ehdotuksesta ristittin Ylliksi. Viikon aikana Ylli on ehtinyt maistella monenlaisia ruokia, matkustaa autolla ja hissillä, kyläillä, hermostuttaa Mökön, hermostuttaa Utun, huomata että jälkimmäisen seuraukset ovat huomattavasti pienemmät ja tehnyt se 25 kertaa lisää. Ylli on myös käynyt ansiokkaasti treeneissä sekä eläinkaupassa valitsemassa mätsäripalkintoja, ottanut vastaan kahdet eri vieraat omassa kotona, harjoitellut omassa karsinassa öiden ja yksinolojen viettämistä sekä opiskellut istumista ennen ruokakupille pääsyä ja ovesta kulkemista. Myös naksuttimeen on tutustuttu ja maisteltu monenlaisia treeniherkkusia.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Loppukuun treeneistä & jälleen TamSKilla

Maaliskuun vapaakortilla on näillä näkymin enää yksi treenikerta ennen parasta ennen-päiväystä, ja kuukausi onkin ollut melkoisen agilitypainotteinen. Hilma teki targetilla varsin hyviä siivekkeistä ja putkista koostuvia pikkuratoja, Viivi opiskeli valssaamaan, takaaleikkaamaan ja persjättämään. Opiskelimme myös paukuttelemaan keinua, juoksemaan pituuden keppien välistä, matalalla olevaa rengasta sekä pussia. Kotona aloitettiin 2o2o-asennon sheippaus naksuttimella. Targetilla Hilma saadaan fokusoitua aivan hienosti, hallinta parani kuukaudessa selvästi ja rallattely loppui määrätietoisella mutta lempeällä kurilla. Tästä Hilman on hyvä jatkaa kohti perusteellisempaa opiskelua, hyvä Hilma. 


Utulle iski kuun puolivälin jälkeen varsin juoksuisia oireita, jotka tekivät taas jokakertaisen tehtävänsä ja taittoivat terävimmän kärjen vireestä ja vauhdista pois. Tilaisuus oli siis oiva teknisten pikkujuttujen hiomiseen, vaikka huomasin kyllä että vähän alkoi samantien harmittamaan ettei koira vaan kerta kaikkiaan tunnu siltä mihin on tottunut. Enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita meille, vaikka se tekeekin ohjaamisesta haastavampaa. Alla kuitenkin videopätkä meille vieraammasta keppikulmasta, joka saatiin ihan muutamalla toistolla sujumaan niin että koira kesti leijeröinnin ja pujotteli loppuun asti.



Eilen käväistiin TamSKin kisoissa tutussa treeniympäristössä kahden startin verran. Vaikka Utu kiisikin jo ihan hyvää kyytiä perjantaisissa treeneissä, oli se halliin saapuessa keskittynyt ja suorastaan levollinen. B-agililityradalta saatiinkin aikaiseksi meidän ensimmäinen tulos kolmosluokasta, yksi rima pistettiin matalaksi kun jäin tielle päällejuoksuun. Kontaktit olivat niinikään vähän hitaanpuoleiset osittain siksi ettei kyseisissä paikoissa ollut hirveästi tilaa mulle vedättää koiraa juoksemalla, osittain koiran rauhallisen vireen vuoksi. Tää on ollut sellainen ajoittain esiintyvä ongelma, jota esimerkiksi viime kisoissa ei ollut. Itsenäisempää kontaktialueelle hakeutumista vahvistukseen siis joka tapauksessa. Oma liikkuminen nyt oli tietysti omasta mielestä melko tönkköä, mutta koira pysyi hyvin hanskassa ja taakseviennit pelasivat, vaikka mun onkin vaikea pysyä tarpeeksi edellä kun niitä tulee useampi peräkkäin. Keppikulma oli sattumalta viimeaikaisten treenailujen kaltainen, hienosti meni. Ja vaikka kontakteilla turhautuikin taas monta sekuntia, oli aliaikaa kuitenkin lähemmäs kahdeksan sekuntia ja etenemä 4,3 m/s luokkaa.
 

C-hyppyrata puolestaan on mainio demonstrointi siitä, miten tärkeä myös ohjaajan mielentila kisoissa on. Mä olin niin tyytyväinen tuohon B-radan vitoseen, että henkisesti vähän antauduin sen jälkeen. Hypäri ei jotenkin enää huvittanut, iltamenot ja märät tossut houkuttelivat jatkamaan matkaa ja pitkä odottelu tylsistytti. Olihan tuossakin hetkensä, vaikka en muistanutkaan ihan joka estettä ohjata, linjat levisivät ja koira reagoi ihan hirveän vahvasti mun liikkeeseen ja kielsi paikoissa joista sitä ei normaalisti kovin herkästi saa enää käännettyä. Onneksi Utu oli luokan ensimmäinen koira, joten kun hommat oli kasassa lähdettiin rennolle käpyttelyreissulle lähimaastoon.
 

Seuraavan kerran taidan mennä ensi kuussa vaihteeksi Hattulaan, kerran kuussa kun tuntuu ihan sopivalta kisatahdilta ja olisi hauska kisata vaihteeksi jossakin muualla kuin Demarilla. Ulkotreenitkin alkavat ihan näillä näppäimillä kelien salliessa joten pystyy taas vähän parantamaan ja tsemppaamaan myös henkistä puolta.