Sohva kaipasi uutta nahkaa

Meidän lauma on kasvanut kolmihenkiseksi! Pieni sileäkarvainen tricolour-tyttö "Mailis" muutti meille perjantaina Jyväskylän kupeesta sijoitukseen, mutta nimi vääntyi pian meikäläisen suussa "Utuksi", sitä kun olin jo aikaisemmin hieman maistellut kun mietin seuraavalle pennulle nimeä. Neljäs yhteinen päivä on taittunut jo illaksi ja hienosti tuon kanssa arki kyllä sujuu. Hihnassa kävellään kuin vanha tekijä, pissat hoituvat melkein sataprosenttisesti ulos ja yksin ollessaan typy ei inahdakaan. 

Itse asiassa en ole kuullut pennun suustaan kertaakaan mitään piip-ääneen viittaavaakaan, mikä on äärettömän huippua. Är-ääniä meillä sen sijaan kuuluu tasaisesti, aina kun se luu jossa on Utun nimi on Mökön suussa, tai jos mä yritän taivutella häntä johonkin mikä ei häntä juuri sillä hetkellä kiinnosta. Jos jollakulla on käsitys collieista arkoina, hermostuneina ja pidättyväisiä, niin tervetuloa meille anytime. Täällä on yksi junioriversio, joka on puoliksi leijona. 

Ollaan käytetty ensimmäinen viikko enimmäkseen toisiimme tutustumiseen ja yhteisten pelisääntöjen opetteluun, aloiteltu arkitottikset kuten ruokakupin ja oven avautumisen odottaminen ja luoksetulo. Naksuttimen olen myös penskalle jo esitellyt, mutta ajattelin keskittyä enimmäkseen moottorin rakentamiseen ensimmäiset kuukaudet ennen kuin aletaan tosissaan opetteleman käskyjä. Mun fiilis on jotakuinkin samanlainen kuin silloin kun käyn ostamassa uuden tyhjän canvastaulun, tuntuu, että tähän vois tehdä vaikka mitä. 

Satuin eilen huomaamaan että samana päivänä oli alkanut TamSKin 10 kerran pentukurssin ilmoittautuminen ja naputtelin meidät sinne, nyt odottelen vaan sähköpostiviestiä että mahdettiinko mahtua mukaan. Siitä ainakin saataisiin mukavaa säännöllistä häiriötä heti reippaasti. Tällä viikolla ajateltiin Jennan kanssa käydä kentällä treenaamassa liikkurin kanssa tuota mun isompaani, sekä ottaa apparilla luoksetuloja Utulla. Lauantaina mennään hallille treenaamaan itsenäisyyspäivän rallikisoihin ja Utu pääsee mukaan haistelemaan putkia, siivekkeitä ja keppejä. Taidan jopa ottaa tuon kisapaikallekin mukaan jos vaan saan apukäsiä, siinä vasta meininkiä on tuolle ihmeteltäväksi ja Mökökin saa mukavan "Mäpäs pääsinkin, sä et"-buustin.

Mökön kanssa tehtiin eilen ohjattua seuraamista ja saatiin kommenttia että vasen täkäri on jees, mutta ysikymppiset falskaa kun mä en osaa edelleenkään kävellä niitä. Siinä sitten kiersin itsekseni parkkipaikkaa ja mietin että mitä kaikki ne ihmiset nyt sanoisi jotka pitävät mua muutenkin hulluna koiranaisena... Kontaktit kuulemma ihan ok, mutta Mökö on alkanut vähän edistää johtuen varmaan siitä että kun opetin vasenta kolmesataakuuskymppistä ralliin, jouduin sallimaan vinoja paikkoja että koiralle sai alkuun vihjeitä edistymisestä. Jäävä maahanmeno on alkanut taas arpomaan ihan silkasta harjoituksen puutteesta, mun pitäisi jostain kehittää toinen tokotreeni viikolle edes parin koiran kanssa että saataisiin tuohon varmuutta. Kun se siitä oikeastaan vaan puuttuu, koira tekee ihan eri motivaatiolla ne liikkeet jotka se osaa täysin, kuten esimerkiksi luoksetulon ja paikkiksen.

Huomenna tokavikaan agilityyn, ajattelin alkaa nyt kuvaamaan sitä sekä omatoimitokoa jotta saisin vähän objektiivisemman kuvan että miltä se oikeasti näyttääkään. Viimekerran ratapiirroskin on jo ylhäällä, niin seuraavaksi sitten niitä juttuja taas. Voi olla että joudun kuuden kerran mölliryhmään vielä kevättalvella Mökön kanssa menemään, en mä pysty pitämään tuosta lajista enää millään kauhean pitkää taukoa.

PUTK... Ei kun hyppy!

Viime viikot ovat olleet pääasiassa agilitypainotteisia, vaikka käytiinhän me eilen taas pitkästä aikaa treeneissä toteamassa että kyllähän se vaan jää liikkeestä paikalleen edelleen. Agilityssä ollaan siirrytty tekemään neljä, viiden, kuuden esteen pätkiä jotka ovat haastaneet ainakin mua ajattelemaan ihan urakalla, joskus oikean sijoittumisen ratkaiseminen kentällä on kuin pitkän matikan ylioppilastehtävä.

 

Toissaviikolla aloiteltiin A-estettä hyppy - putki - hyppy - putki - A - kuviolla. Mököhän ei tosiaan ollut moiseen mäkeen koskenut varpaallaankaan ennen, vaikka se on hallilla useaan kertaan osoittanut kiinnostuksensa sinne kiipeämiseen, mutta oon aina nämä halut torpannut koska oon hiljaa mielessäni pelännyt että se taittaa niskansa. Pieni estely oli kuitenkin samalla toiminut loistavana passiivisena hetsauksena, sillä luvan saatuaan koira sinkautti esteelle täysin tottuneesti. Alastulokontaktitkin sujuu aika hyvin jo, oon hyödynnellyt erinäisiä pyörätuoliluiskia yms. katuarkkitehtuuria lenkkien ohessa sen minkä olen ehtinyt. Mökön kanssa on muutenkin aina sujuneet helposti pysäyttävät liikkeet kuten tokon jäävät ja nyt agilityn kontaktit ja pöytä, sillä on kuitenkin sen verran enemmän malttia kuin paloa. 

Jokatapauksessa tää tehtävä sujui meiltä tosi, tosi kivasti. Viimeisestä putkesta tullessaan koira ohjautui automaattisesti takaisin mun luo kun kiinnitin tosissani huomiota omiin vartaloapuihini ja kiirehän siinä tuli kun sen A-esteelle lähetti. 

Viimeviikkoinen tehtävä oli agiopen Mujusen kirjasta bongaama putkiharjoitus, joka pisti kyllä ainakin meikäläisen takaisin ruotuun. Lähetys ensimmäiseltä putkelta jonka jälkeen valssi ja koira sisään seuraavan putken kauimmaisesta päästä, lopuksi kolmannen putken lähimmästä päädystä ja esteen yli maaliinlähetyksellä. Koira oli onnesta soikeana, mä takeltelin ja kompastelin itseeni minkä ehdin. Valssin jälkeinen lähetys oli kokoajan myöhässä, käsky oli myöhässä ja epävarmuus näkyi sitten siinä että koira hiippaili putkeen vähän nolon näköisenä, että itsekö nää hommat täällä pitää hoitaa. Tehtiin lisäksi myös keppitreeniä ja lähetyksiä eri kulmasta, koira hakee ihan hirveän hyvin itse mutta mä olin taas melkein joka kerta myöhässä. Mun pitäisi opetella vähän röyhkeämmin vaan huutamaan siellä hallissa vaikka ihmiset katsovat, tai kuten ohjaaja sanoi "Lähetä koira ennemmin itsevarmasti päin seinää kuin mene radalle ilman että tiedät mitä teet".

Ilmosin meidät rallyn avoimeen luokkaan joulukuulle, lokakuinen megamokailu vähän kummittelee vieläkin mutta pakkohan sinne satulaan on joskus nousta. Koiran vire on kyllä kolmannessa potenssissa tällä hetkellä siihen juoksujen jälkeiseen kaamoskauteen, että eiköhän meillä ihan hyvin mene. Itse asiassa liikkeisiin on tullut ihan hirveästi varmuutta viimeisen parin kuukauden aikana, mun on ilmeisesti käytävä aina ensin kokeessa toteamassa ettei osata ennen kuin lopullinen oppiminen tapahtuu.

Toko sen sijaan takkuaa, liikkeet on ok-hyvin hanskassa ja mölliin mennään heti kun päästään, mutta en tiedä kyllä että mitä sitten. Mulla olisi kovastikin mielenkiintoa ja kisaintoa, mutta taitaa olla turhan pitkäjänteinen laji tuolle koiralle kun viettiä ei kerta kaikkiaan vaan ole. Ehkä se vaatii vielä kypsymistäkin, mutta kyllä se alkaa jo kohtalaisen selvää olla että ei me taideta olla seuraavia varjovalioita. No, ehkä Mökö saa sen anteeksi, kun se on kuitenkin muuten maailman paras Mökö ;) Ai niin, ratapiirrokset on tehty Agility Blues - rataohjelmalla (joka kirjaimellisesti soittaa musiikkia all night long...).

Muutoksia

Kaikella aikansa, ne sanovat, ja niin tuli myös se hetki kun allekirjoittanut sai pitkän odotuksen jälkeen koiraystävällisen opiskelija-asunnon lähempää kaupunkia ja 14 kuukautta kestäneet roommate-bileet hyvän toverin kanssa päättyivät. Ollaan varsin hyvin ehditty jo hahmottaa koiran kanssa meidän uutta seutua, ja vaikka maisemat ovat kaupungistuneet on Kaupin metsäinen urheilupuisto ilahduttavan lähellä. Nyt kun emännän polkupyöräkin on vihdoin seurannut perässä tänne isoon kaupunkiin niin taidetaan jatkossa ottaa tavaksi käydä fillarilla ihmisten ilmoilla, ehkä poiketaan toistamiseen Kuninkaankadun koirakahvila Vainussakin.

Mökön sopeutumiskyky on ihailtava, tämä oli sen elämän toinen muutto ja koira oli kahden päivän jälkeen kuin kotonaan. Talo on hiljainen ja unelias ja neliöitäkin meillä on yli neljäkymmentä, joten mikäs tässä ollessa. Asiaa on varmasti auttanut myös se seikka, että kissa on väliaikaisesti viettänyt tähän asti aikaansa uudessa asunnossa meidän kanssa, mutta sekin vaihe loppuu tämän viikon mukana. Bella on ollut tässä blogissa varsin näkymättömässä osassa, mutta nyt voisin pitää pienen briiffin meidän amerikanihmeelle.

Bella on viime kuussa viisivuotispäiviään viettänyt maine coon - merkkinen kissa isolla koolla. Säkäkorkeutta löytyy koiraan verrattuna yli puolet ja painoakin taitaa olla neljännes, quite a handful siis. Väritykseltään Bella taitaa olla ruskeatabby, vaikka tästä emme ole ihan varmoja - meille kun nuo rotukissojen väritykset näyttävät lähestulkoon samalta.

Bella, alias Beltsi, Beltsu, Beltor, Belsebub (sekä kaikki variaatiot P-kirjaimella korvattuna) on raivostuttavin kissa, jonka olen koskaan tavannut. Bellan mielestä parasta on huutaa niin kovaa kuin karvatoosasta lähtee aamulla kello seitsemän, koska on riemastuttavaa kun kaikki heräävät uuteen kauniiseen päivään auliisti täyttämään ruokakuppeja ja avaamaan kylpyhuoneen hanaa. Jep, koska valitettavasti tuo kissa on sen verran älykäs, että seisonut vesi ei sen jälkeen kelvannut kun elukka teki havainnon että hanasta saa juoksevaa ja kylmää vettä.

Bellan mielestä sängyssä nukkuminen on ihastuttavaa. Omistajaansa, eli entistä kämppäkaveriani kissa rakastaa niin ehdoitta ja kunnioituksella, että asettuu polvitaipeeseen kerälle sänkyyn noustessaan, mutta mä olen ilmeisesti sen verran pahoja matkani varrella tehnyt, että mä ansaitsen tallomisen ennen asettumista. Varsinkin naamalle. Kynsillä mielellään. Ja sitten pitää hieman hieroa kalanmaksanahajuista suupieltä siihen naamaan myös, mahdollisimman isolle alueelle toki. En edes aloita kissan vessatavoista, sillä yritän säilyttää tässä blogissa jonkinnäköisen illuusion tyylistä.

Never the less, en ole koskaan nähnyt kissan ja koiran välillä sellaista sidettä kuin mun koiralla ja tolla kissalla on. Oltuaan erossa muutaman päivän ne putsaavat keskittyneesti toisensa korvat (Mökön tapauksessa myös ne vähemmän ihastuttavat ruumiinaukot), painivat päivittäin, jakavat muristen luut ja selvästi muutenkin viihtyvät keskenään. Kaikista meidän erimielisyyksistä huolimatta Bella hakeutuu mun viereeni sohvalle kerälle, laittaa pään kainaloon ja purisee tasaisesti tuntikaupalla niin sallittaessa. Myönnän, että tykkään tuosta kissasta ja koska entinen kämppikseni ei tällä hetkellä kaupungissa ole, en tiedä koska tapaamme kissan kanssa taas jälleen. Toivottavasti vielä joskus, koska on tää yhteinen aika tehnyt siitä tavallaan myös mun kissani. Kiitos Bella siis siitä koko tunteiden kirjosta jonka olet mussa herättänyt, en nimittäin tiennyt että kissalla voisi moisia kykyjä olla.

Koirapuoli on tällä hetkellä pääosin agilitypainotteista. Viime viikolla harjoiteltiin taakselähetystä puomi - putki - putki - kuviolla, ja vaikka alkuun koira räiski puomilla miten sattui, saatiin langan päästä hyvin nopeasti kiinni. Palkkasin jokin aika sitten hehkuttamallani hanskapalkalla, ja sainkin ohjeeksi käyttää rohkeammin lelupalkkaa ja nostattaa saalista, ettei koira keskity liian kirjaimellisesti seuraamaan kättä. Putkeenkin tuli kummasti vauhtia, kun rukkanen oli jo ilmassa kun koira ehti toiseen päähän. Tämä oli treenien ainut ohjattu osio, jonka lisäksi otin itsenäisesti hyppy - hyppy- hyppy - pussi - sarjaa sekä hyppy - kepit - rengas - sarjaa.

Käväistiin Jennan kanssa tänään Teivossa hevostarvikeliikkeessä etsimässä mantteleita, Svean kokoa jouduttiin tilaamaan mutta meidän mukaan lähti 50 - senttinen Weatherbeeta - kevytmantteli teddyvuorella. Haussa on ollut jonkin aikaa vaate joka pitäisi koiran lihasryhmät lämpiminä lämmittelyn ja suorituksen välissä lähinnä agilitytreeneissä,, ja tää oli niin kohtuuhintainen että lähti mukaan vaikka onkin kokonsa puolesta aavistuksen nafti.

Ihan näin nafti se ei kuitenkaan ole kuin kuva antaa ymmärtää, vaikka hieman enemmän reisiä jääkin paljaaksi kuin ihanteellista olisi. Koira kantaa kuitenkin häntäänsä varsinkin ulkona ylhäällä, ja mukavan myyjättären kanssa todettiinkin että kymmenen senttiä isompi koko ei olisi enää toiminut. Oikein sopiva takki kuitenkin talven odotteluihin ja automatkoihin, ja kohtalaisen pienellä vaivalla paranneltavissa jos siltä tuntuu.

Ai niin, käytiinpä sunnuntaina Turtolan Halloween-mätsärissä jossa sijoituttiin omassa sarjassamme punaisten koirien kolmansiksi. Palkinnoksi saatiin namppujen lisäksi hieno punainen vesinoutolelu - ehdottoman tarpeellinen näin marraskuussa koiralle joka ei ui metriäkään ;)

Always a First Time

Tää saattaa tulla nyt varsin monelle yllätyksenä, given the fact että joka media ja naapurin ukko on taivastellut koko päivän samaa, mutta tänään satoi lunta. Mökö pitää kovasti talvesta, muistan kuinka olin henkisesti valmentautunut pissattamaan kahdeksanviikoista kylmästä tutisevaa karvapalloa korkeintaan 8 sekuntia kerrallaan, mutta eihän ne teiskolaiset ihan vähästä hätkähtäneet. Hauskaa, miten koira voi selkeästi olla iloinen eri syistä ja eri tavalla, aamuinen voitontanssi on palanut mun verkkokalvoilleni ikuisesti. Lenkille lähtö oli ensimmäistä kertaa kuukauteen oikeasti kivaa ja mieleistä, mulle tuo lokakuu on aina vähän sellaista pakkopullaa kun on pimeä kuin mörön persiissä ja koira tuo koko metsän mukana himaan.

Maanantaina koettiin ensimmäistä kertaa pienehkö välikohtaus, kun irtokoira otti Mököstä targetin ja nappasi naamasta kiinni metsälenkillä.Vieläkin harmittaa niin pirusti etten ehtinyt reagoimaan sen nopeammin, mutta onneksi päällekävijä oli kymmenkiloinen ja selvittiin naarmuilla. Nyt ollaankin viikon mittaan hoidettu alahuulta hunajasalvalla ja puhdistusaineella ja toivottu ettei heitä mätäpaisetta alullensa. Heti jo eilen sitten eräs yli-innokas vinttikoira olisi tullut järven rannassa tutustumaan, mutta tällä kertaa reagoitiin lenkkikaverin kanssa sen verran nopeasti että elukka paineli infernaalisen mölyn saattelemana häntä koipien välissä tulosuuntaan.

Tässä maassa olisi niin paljon koiramyönteisempi ilmapiiri jos ihmiset eivät jatkuvasti yliarvioisi omia koiriaan tuon irtipidon suhteen. Päällekaranneen koiran omistaja varoitteli pitkän matkan päästä että koira on vihainen ja samaan hengenvetoon totesi "mutta ei oo tota hihnaa tässä nyt just". Jos se koira on tunnetusti niin koiraaggresiivinen että tulee silkalla ilmavainulla ihmisen vieressä istuvaan koiraan matkan päästä kiinni eikä ole pätkääkään kiinnostunut luoksetulohuudoista, niin ei sitä silloin pidetä irti.

Mä pidän hyvinkin vapaamielisesti koiraa irti paikoilla missä liikkuu sekä ihmisiä että muita koiria, mutta kun tuo ei kertakaikkiaan mene ilman lupaa naamalle kun ei muista koirista niin välitä ja oon helvetillisellä duunilla vastaehdollistanut sen hakemaan kontaktia jos se törmää edellä kulkiessaan johonkin tai johonkuhun. Kiukuttaa, etteivät kaikki jaksa pelata samoilla säännöillä vaikka yksi utelias whippet ei munkaan kuppia heitä nurin. No, toistaiseksi I rest my case.

Lauantaina mennään vaihteeksi halleilemaan Sääksjärvelle. Oon vähän pohtinut tuota itsenäisyyspäivän rally-kisaa jos kävisi startin ottamassa. Olisi kiva päästä vaihteeksi halliin kisaamaan, nyt kun ollaan pääsääntöisesti myös harjoiteltu sisätiloissa. Ajattelin kokeilla seuraavin kisoihin hieman erilaista lähestymistapaa, eli ennemmin mennä rennosti hengailemaan kuin pyrkiä väkisin hetsaamaan koiraa valppaaksi. Ennemminkin pitäisi nyt hioa ne tuplaistumiset pois, kuin pyrkiä olemaan nopea ja viilaamaan jotain malikan virettä siihen suoritukseen. Itse kun lakkaisi vielä jännittämästä niin kovasti, en ymmärrä miksi se kokeeseen meneminen on joka kerta niin kamalaa muka.

Haluaisin kauheasti mennä möllitokoon, mutta alueelta ei enää loppuvuotena tunnu löytyvän mahdollisuutta moiseen joten säästettäkööt se vaikka kevätpuolelle sitten. Loppuvuodeksi on muutenkin ihan näppärä määrä hommaa kun agility jatkuu taas ensi viikolla ja sitten on nuo rallihommat kesken. Mä muutenkin vähän odottelen jo sitä uutta tokokaveria jonka kanssa voitaisiin alusta asti lähteä etenemään vähän järjestelmällisemmin. Mutta eikös se ensimmäinen koira saa ollakin vähän sinne päin?

Posti toi, posti toi... Mökön

Paljon on pikkujuttuja jäänyt taas kertomatta joten tää olkoot syysloman official rästientry! Aloitetaan vaikka siitä että sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni ja teetettyä autonikkunaan tarran koiran valokuvasta, Mököä kun ei (yllättäen) löytynyt yhdenkään puljun valikoimasta. Artun Koiratarvike toimitti nopeasti ja edullisesti mulle hienot Mökö-tarrat, suosittelen mikäli jollakulla on tarvetta vastaavalle tuotteelle. Asensin sen eilen tohkeissani uljaan koira-autoni takaikkunaan ja lopputulos näyttää tältä.

Vietin pitkästä aikaa viikonloppua edellisessä opiskelukaupungissani Hämeenlinnassa jonka koirapuistossa tavattiin sunnuntaina pentuajan toverit Rokka ja Jedi. Olisi pitänyt nauhoittaa se ulina minkä toi koira piti jälleennäkemisen riemusta, ääni oli ihan käsittämätön muuten niin korrektille koiralle. Puolitoista tuntia viihdyttiin siinä sitten rupatellen ja valokuvia ottaen, päivitettiin myös mun puolitoista vuotta sitten ottamani talvikuva kun koirat olivat vielä ihan penskoja.

Rokka, Mökö ja Jedi maaliskuussa 2011

Rokka, Mökö ja Jedi lokakuussa 2012

Meidän Rokastahan kasvoi sitten ihan kohtalaisen iso mies lähemmälti 60 kilon elopainolla, eipä paljon näytä tuo oma piski vieressä miltään. Oli hauskaa kun koirat tapasivat taas pitkän ajan jälkeen ja että saatiin ihan vaan päättämällä sovittua tapaaminen vaikka kaikki kolme asuvat nykyään Hämeenlinnan ulkopuolella. Pakko kyllä ajella joku viikonloppu Ahvenistolle kun tulee lunta, siitä ei paljon lenkkimaasto parane.

Meillä oli eilen pitkästä aikaa toko ja vaikka mua alkuun jotenkin vähän hirvitti niin meillä meni yllättävän kivasti. Otettin alkuun paikalla istumista muutama minuutti jota ollaan tehty niin vähän että kävin muutaman kerran palkkaamassa ihan vaan jotta koira ei heitä pitkäkseen, mutta hienosti pysyi kyllä. Ohjaaja katsoi kaikilta jäävän maahanmenon joka on päässyt rallyn vuoksi vähän ruostumaan, mutta kyllähän se sitten vaan tipahti kun käskettiin ja saatiin vielä kommenttia että aika kivasti meni ja että koira on paljon touhukkaampi kuin yleensä. Itse tietty ennakoin kun jännitti jostain käsittämättömästä syystä kamalasti ja se vasen käsi taas kiertyi tonne alaselkään, pitää oikeasti alkaa kiinnittämään enemmän omiin vartaloapuihin huomiota. Lopuksi otettiin hihnassa seuraamista ja kolmen minuutin paikkamakuu ja voi hittolainen että toi on idioottivarma, ainakin sen kanssa on jotain tehty oikein.

Onnistuin vahingossa eilen nostattamaan koiran virettä eräänlaisella lelupalkalla, kun koira kehujen päätteeksi varasti multa tumpun kädestä ja juoksi hulluna muristen kahdeksikkoa pitkin parkkipaikkaa. Tuli oikein typerä olo että miksi en ole koskaan ymmärtänyt edes tarjota moista, varsinkin kun kuuntelin koko kesän äidin valitusta siitä että puutarhahommia on mahdoton tehdä kun koira varastaa ja rei'ittää joka hansikkaan. Nyt siis hankintalistalla on mahdollisimman rumat mutta lämpimät treenirukkaset jotka pitävät mut lämpimänä ja kestävät koiran palkkaantumisen.

Ja niin, meillä kävi pari viikkoa sitten koirahierojaopiskelija kun Mökö pääsi projektikoiraksi. Hieroja antoi tunnin kevyen ja lämmittelevän hieronnan johon Mökö suhtautui just niinkuin olisi kuvitellutkin, silmänvalkuaiset vaan vilkkuivat silkasta järkytyksestä kun joku räpelsi taukoamatta tunnin, jos joku koira osaa näyttää kiusaantuneelta niin meidän musti. Loppua kohden se kyllä silminnähden jo vähän rentoutui ja varattiinkin tälle viikolle toinen kerta, jospa se ei nyt olisi enää niin outoa. Lihakset olivat suhteellisen hyvässä kunnossa, hieman jännitettä löytyi oikeanpuoleisesta lavasta joka on kuulemma yleistä harrastuskoirille jotka liikkuvat paljon ohjaajan vasemmalla puolella. Selästä tuntui aluksi löytyvän pientä jumitusta mutta se ilmeisesti aukesi hieronnan aikana.

Aika realistinen kuva alkaa olla koiran kunnosta kun nyt on syksyn mittaan kuvailtu ja hierottu ja harrastettu, hyvä fiilis tulee itselle kun tuntee koiran jo aika monella eri tasolla.

No ei ollutkaan enää kesää jäljellä

Nokian kisat ovat jo takana päin, ja vaikka kaikki ei suunnitelmien mukaan tällä kertaa mennytkään niin ollaan taas vähän parempia ihmisiä (ja koiria) yhdessä. Ensimmäiseltä radalta napattiin tulos joka olisi ollut roimasti parempi mikäli olisin uusinut erään harmittavan tuplaistumisen, mutta saatiinpa kuitenkin kolmas sija ja pikkuruinen pysti matkaan, ihan kelvollinen avoimen luokan avaus!

Toisella radalla rakkaan Mökön kaksi vieläkin rakkaampaa aivosolua eivät onnistuneet enää yhtymään ja vaihdettiin laji lennosta sirkukseen. Toisaalta ihmekös tuo, vettä oli tihuttanut edelliset kolme tuntia vähän mutta varmasti, tuuli oli kylmä ja meitä tais vähän väsyttää kumpaakin. Loppujen lopuksi ei ihan hirveästi mokailtu, mutta kun mokailtiin niin mokailtiin kunnolla. Tästä viisastuneena ei nyt sitten enää jatkossa varailla tuplalähtöjä jos kotiin ei välissä ole mahdollista päästä, eikä mennä ulkokentille enää tähän aikaan vuodesta.

Tässä kuussa mulla on TamsKin tallille muutama treenikerta jonne mennään ilman paineita ja muutenkin vähän höpsötellään taas vaihteeksi. Loppukuusta jatkuu agility jonka tauoilla alan ottamaan taas säännöllisesti mutta kevyesti ralliliikkeitä, vahvistuupa hallissa tekeminen entisestään kun koirakin on onnesta soikeana agikentällä. Kyllä se RTK2 sieltä tulee, hitaasti, mutta varmasti.

Lopuksi vielä kuva minkä otin sunnuntaina iltapäivästä, tässä siis kaikkensa antanut!

Kadonneet Kolme Vuodenaikaa

 

Syksy surettaa, mutta ainakin on sentään nättiä!