Sivut

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Passikuvissa

Keskiviikkona käytiin suhteellisen kauan odotetulla lääkärireissulla Kallion Juhan pakeilla Raholassa. Alkubriiffin ja liikkeiden tarkastelun jälkeen laitettiin Mökö nokosille ja Juha tarkisti lonkkien tilanteen palpoimalla saman tien ja antoi munkin laittaa sormen tiettyyn kohtaan lonkassa. Ja sehän luksoitui niin että ihan hirvitti, kun Juha väänsi jalkaa tiettyyn suuntaan. Kuvattiin siispä selän lisäksi myös kontrollina lonkat, joita verrattiin 2,5 vuoden takaisiin terveystarkkikuviin. 


Suuri oli helpotus, kun heti suorilta todettiin selkä priimaksi. Ei luupiikkejä, siltoja, normaalijakauma nikamia ja kylkiluita eikä välimuotoisessa lanne-ristinikamassakaan ollut huomautettavaa. Lonkkiin ei ollut kehittynyt edellisen kuvauskerran jäljiltä rikkoa, mutta kuvissa erottui tulehdusmuutos. Diagnoosiksi selkäkivuille siis saatiin yliliikkuvat lonkkanivelet, joita Mökö pyrkii pitämään mahdollisimman liikkumatta jännittämällä takapäätä joka puolestaan jumittaa epänormaalin liikeradan vuoksi myös selän. 


Vaikka kuvittelinkin että Mökö pärjäilee kohtalaisen iäkkääksi noilla lonkilla vailla oireita, olin silti äärimmäisen tyytyväinen siihen että ongelma ei ollut selkäperäinen, eikä edes invasiivista toimenpidettä vaativa. Mökölle määrättiin neljä shottia Cartrophenia 5-7 päivän välein annettavaksi sekä tulehduskipulääke. Toimettomina kuihtuneiden syvien lihasten kuntouttamiseen haetaan jumppaohje fysioterapeutilta joka samalla antaa ohjeet jäykistyneiden lonkankoukistajien auki venyttelyyn. 


Jatkossa vältetään myös tiettyjä liikeratoja ja pintoja, ei vetoleikkejä niin että koira on pelkkien takaraajojen varassa, ei törmäilyä Utun kanssa alkulenkistä vaan juoksukohellusten rauhoitus heti alkuunsa, vältetään liukkaita alustoja kuten jäisiä polkuja ja kiinnitetään kylmillä ja koleilla keleillä erityistä huomiota. Mökön on kuitenkin todennäköistä elää täysin normaalin mittainen koiranelämä, kunhan lihaskunnosta huolehditaan aktiivisesti. Ja sehän on pääasia.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Projektikoira Hilma ja maaliskuun treeniturinoita

Alkukuu toi tullessaan vapaakortin ja projektin Agilityn Alkeet Hilmalle, jota ollaan nyt nelisen kertaa päästy toteuttamaan. Hilma on toverini kymmenen kuukauden ikäinen australianpaimenkoira, joka on aikaisemmin harrastanut tokoa, ei siis aikaisempaa kokemusta esimerkiksi agilityesteistä. Lupasin opettaa koiralle alkeita, jotta ohjaaja saa kartoitettua kiinnostustaan lajia kohtaan ja jotta koiran kanssa olisi helpompi jatkaa agilityharrastusta käymättä esimerkiksi yksityistä alkeiskurssia. Listaan Hilman kehittymistä tähän itselleni, jotta osaan suunnitella paremmin jatkoa.

Ensimmäisellä kerralla (1.3) harjoittelussa siivekkeiden välistä kulkeminen, lyhyeksi rullattu putki sekä siivekkeen kiertäminen. Hilma palkkaantuu nameista, mutta ei liikkuvasta tai kuolleesta saaliista. On kovin kiinni ohjaajan kädessä, mutta rauhallisen temperamentin ansiosta oppii nopeasti mistä nami tulee. Juoksee lopputunnista itsekseen kentän toisessa päässä olevaa suoraa putkea. 

Toisella kerralla (4.3) esitellään targetti, joka on sekä Hilmalle että ohjaajalle uusi asia. Opetetaan targetti jotta koira saadaan irti kädestä. Aluksi annetaan syödä vapaasti targetilta, kasvatetaan välimatkaa, estetään fyysisesti samalla hetsaten ja vapautetaan painetta vastaan. Ottaa häiriötä ohjaajan liikkeestä targetin tavoittelussa. Kerrataan siivekkeiden välistä juoksemista ja lisätään putkeen mittaa ja kaarretta. Hilmalla jo halliin tullessa täysin erilainen ilme, on uhmakas kun tehdään lähtöä hallista eikä lähtisi kentältä.

Kolmas kerta (6.3) aloitetaan targetille juoksulla. Yhdistetään targetti ongelmitta siivekkeiden välistä juoksemiseen, koira selvästi työstänyt asiaa tauolla koska homma sujuu hienosti. Tehdään vauhtipätkä siivekkeet - suora putki - siivekkeet - targetti, ei häiriinny vierellä juoksevasta ohjaajasta vaan suuntaa määrätietoisesti ja lujaa targetille. Vaihdellaan ohjauspuolta. Hilma on jo sen verran kiihtynyt tällä kerralla, että nousee lähdöstä ja varastelee. Tehdään odotusharjoituksia joissa ohjaaja palaa hillitysti kiittämään koiraa namin kera ja antamaan uuden odotuskäskyn. Viimeisellä sessiolla yhden siivekeparin kanssa tutkitaan omia vartaloapuja ja tehdään "kasiharjoitusta". 

Neljäs kerta (8.3) aloitetaan Mököllä joka esittelee 2o2o-asennon opettamista sheippaamisen avulla. Sovitaan että Hilma opiskelee sheipattavana oloa ensin kotiympäristössä ja siirretään vasta valmis toiminto halliin (suhteutaan harjoitus koiran nuoreen ikään, aloitetaan aikanaan puomin irrotetulla ajastulo-osalla). Tehdään neljän esteen rataa joka kaartuu oikeansuuntaisesti, kiinnitetään huomiota rytmittämiseen ja ohjauslinjoihin, opiskellaan valssin perusajatusta. Huomataan että Hilman hallista poistaminen nousujohteisesti haastavampaa ;--)

Koska asiaa on tullut lyhyen ajan sisään hirvittävän paljon, panostetaan seuraavat kerrat aiemmin opitun sisällön vahvistamiseen helpohkoilla mutta vaihtelevilla tehtävillä. Hilman ohjaajalla Viivillä on pitkästä liikuntataustasta johtuen hyvä koordinaatiokyky ja oman liikkeen hallinta, melkein kateeksi käy kun alkeiskurssilainen oppii kaiken kahdella toistolla. 

Utu on näillä kerroilla vahvistellut kontaktiesteitä, ohjauskuvioita ja keppikulmia. Varsinainen ratatreeni multa ei ilman kokenutta silmäparia onnistu, joten ollaan tehty yksittäisiä kisoissa esiin nousseita ongelmapätkiä. Utu osaa kiertää hienosti ensimmäisen kepin lähetettäessä alle 90 asteen kulmasta keppien ollessa vasemmalla, mutta oikealla hakee herkästi toiseen väliin, vaatii saattelua tai niiston. Oikean välin löytyessä pujottelee hyvin ja kestää jo rutiinisti valssin ja persjätön kepeillä, suora keppikulma onnistuu kovassakin vauhdissa yhdeksän kertaa kymmenestä. Loppukuusta on taas samassa hallissa skabatkin jonne ajattelin ottaa taas pari starttia. Mökö on ollut tiiviisti mukana tokoilemassa ja naksuteltavana ja sille on suunnitteilla kaverikoirakoulutukseen hakeutuminen myöhemmin keväällä.

Tänään tehtiin myös loppuun paikkamakuu Utulle ja Hilmalle niin että Viivi jäi esiin palkkailemaan Hilmaa ja mä menin piiloon. Hienosti makasi pari minuuttia yhdellä välipalkalla, vaikka hallissa oli hälinää ja Viivi kävi tepastelemassa vieressä. Tokoon oon pistänyt vauhtia ilmoittautumalla toukokuussa järjestettävään möllikokeeseen ja treenailemalla tiheämmin, luoksetulon stoppi pelaa vaihtelevasti mutta paikkamakuu alkaa järjestyä ja nehän ne meidän avoimen ongelmakohdat oikeastaan ovatkin. Möllin jälkeen päätän että katsonko vielä vanhan avoimen luokan kokeen kesäksi, tekisi kuitenkin mieli käydä sitä edes kerran kokeilemassa myös virallisesti kun niitä liikkeitä on kuitenkin paljon opiskeltu.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Kuninkuusravit

Mua melkein välillä hävettää kirjoittaa tätä blogia, koska usein kun olen juuri perustellut kappaleellisen miksi en vielä aio tehdä jotain, yleensä teen sen saman viikon sisällä. Agilityjalkaa pompotti ja kaapin pohjalta löytyi vielä yksi lahjakortti, joten pistin TamSKille ilmon ja lähdin korkkaamaan kolmosia Utun kanssa viime lauantaina.

Mulla ei ollut pahemmin odotuksia, joten hämmästyttävästi mua ei myöskään jännittänyt tippaakaan. Oli kerrankin vaan ihan mukava mennä vailla mitään odotuksia tai lopputuloshaaveita. Kunhan se nyt radalla pysyisi eikä satuttaisi itseään. Tuomarina kolmosilla oli Huittisen Anne, rataprofiilit ennakkotietojen mukaan nollamyönteisiä ja kelikin oli mukavan leuto. Kävin Utun kanssa reilun tunnin metsälenkin aamupäivällä ja päätin kokeilla ottaa sen kevythäkkiin sisälle halliin odotteluajoiksi, ettei tarvitsisi hakea koiraa luistinrataa muistuttavan parkkipaikan poikki jatkuvasti. 

Ensimmäinen rata oli mukavaa, suoraviivaista rallattelua. Ensimmäinen virhe sattui kepeillä jonne yritin mennä niistämään, mutta eipä siitä hommasta niin paljon rutiinia ole että se tälleen 1,5 kuukauden treenitauon jälkeen noin nostattavassa tilanteessa toimisi, väärään väliin siis kovasta yrityksestä huolimatta. On the other hand, pääsin tekemään keppien jälkeen persjätön kisatilanteessa mikä oli mahtavaa koska a) uskalsin koettaa enkä pelannut varman päälle ja b) Utu kesti sen hienosti, eikä mennyt edes täpärälle. Linjat menivät kuitenkin keppihötäkässä vähän sekaisin ja ajoin koiran ohi muurilta. Kolmas moka sattui loppusuoralla jossa jäin väärälle puolelle putkea toiseksi viimeisimmän hypyn ollessa enemmän putken toisen sivun puolella. Pitäisi tehdä rutkasti tuota loppusuoran eteenmenoa myös putkesta ja niin että hypyt eivät ole aina linjassa keskenään. Radasta ei ole videota kovasta yrityksestä huolimatta, sillä pokkarista oli loppunut akku jo heti lähdössä. Pitää yrittää jatkossa muistaa varmistaa lataus ennen lähtöä. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä hylly, se nyt tiedetiinkin että kepit on Utun heikoin este ja kieltoja meille sattuu kisoissa kun en joka estettä muista ohjata ja sekoilen verkkareissani herkästi virheiden jälkeen. Koiralla oli kuitenkin superhyvä vire, meni lujaa mutta ei rääkynyt, kontaktit pelasi joka esteellä tosi mainiosti ja moni tuli onnittelemaan jälkeenpäin että kun koira saa kokemusta siitä tulee ihan ässä. 

Luokat olivat tyypillisesti isot ja odottelua tuli paljon, B-radalle kun lähdettiin niin näin samantien Utun naamasta että nyt on kerätty kekkulia kevythäkissä enkä ollut varsinaisesti väärässä. Kamalaa märinää vuoroa odotellessa ja lähdössä, kuulin Utun mutinan kolmannelle esteelle asti. Vitosella tuli kiire, sain seivailtua kaarron kautta ja sitten taas rämpylöin niistämään kepeille, mikä oli näin jälkeenpäin tarkasteltuna aika turha muuvi, olisinpa antanut hakea vaan kun linja oli ihan hyvä ja vihjeenkin kun olisi vaikka sanonut niin olisi voinut olla vielä parempi. Keppien jälkeinen kohta oli mun suosikkini kun Utu lähti suu vaahdossa hypyn ohi paahtamaan takaseinään, muistan että nauroin radalla ääneen kun en nähnyt sitä tulevan en niin yhtään. Loppukikkailuissa nyt meni miten meni, saatoin liian pitkälle takaakiertoon, myöhästyin hyppyhässäkältä, hukkasin koiran ja sanoinkin sille että ei musta tänään oo sun kartturiksi ja maaliin. Vieläkin naurattaa, vaikka toi Utun höpöhöpö-vire on todellisuudessa mulle vielä liian kova pala, kun se ei ihan hirveästi anna anteeksi kun kierrokset on tossa kuosissa. 


Summa summarum, paljon tarvitaan toistoja monessa teknisessä jutussa ja ihan sitä henkistäkin turtumista. Kuitenkin paljon hyviäkin pätkiä, tosi hyvät kontaktit ja hyvää kyytiä painelee. Mä en vaan valitettavasti ole puoliksikaan niin taitava kun mä ihan hirveästi haluaisin olla, pitäisi oikeasti nyt suorittaa ryhtiliike ja alkaa treenaamaan useamman kerran viikossa ja käydä kouluttautumassa aina kun tilaisuus tulee tarjolle. Maaliskuuksi sain kuitenkin otettua vapaakortin ja eiköhän me ensi kuussa mennä taas parit radat juoksemaan, ei sitä kai muuten opi kuin tekemällä.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Harrastuskoiran psyykkisestä hyvinvoinnista

Eksyin monen mutkan kautta tänään illalla lukemaan tätä tekstiä ja mussa heräsi vastustamaton halu pohtia samoja asioita omasta näkökulmasta sillä kokemuksella kuin mitä mulle on ehtinyt neljän koirallisen vuoden aikana kertymään. Itse asiassa Mökön kotiutumisesta on näinä päivinä itse asiassa hyvinkin tarkalleen neljä vuotta, mikä tuntuu loppujen lopuksi paljon pidemmältä ajalta. Enhän mä oikeastaan enää edes muista, millaista elämä oli ilman sängyn laidalla odottavia aamuneniä, metsälenkkejä ja onnistumisen fiiliksiä kun saa täysin toisenlaisen elämänmuodon ymmärtämään, mitä mä sen toivoisin tekevän. Tai ilman aamupissatuksia, ripulikakkaa tai anaalirauhasia, mutta tää muisteluhan on nyt vaan tällaine korea kakku, joten unohdetaan ne toistaiseksi. 

"Me aktiiviset koiraharrastajat usein koemme olevamme huomattavasti parempia koiranomistajia, kuin naapurin Mustin omistaja, joka vain lenkkeilee koiransa kanssa. Meidän koirillammehan on harrastukset, ruokavaliot, lisäravinteet, BOTit, magneettitakit, fyssarit, osteopaatit, akupunktiot...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään asiaa ja unohdamme materialistisuuden, mitä jää jäljelle? Ovatko koiramme todella fyysisesti ja psyykkisesti hyvinvoivempia kuin naapurin Musti? Millä perusteella? Ja kenen mielestä?" 

En lainaa tekstiä enempää, se kannattaa käydä lukemassa itse. Mutta mä ainakin voin nostaa tässä kohtaa lavan pystyyn ja tunnustaa tunteneeni freudilaista paremmuutta, kun olen saanut joskus alleviivata tärkeänä sitä että meillä koirat ovat käytössä eivätkä näytössä, kun tukevan shownoutajan omistava sukulaistäti on höhötellyt tälle piiperrykselle, jota kohtaan poden tunteiden paloa. Kukapa ei saisi siitä psyykkistä mielihyvää ja pontta, kun laskeskelee koiran menneitä ja tulevia treenejä, hierontojen säännöllisyyttä ja koiran saamaa päivittäistä sinkkiannosta. 

Vaan eivätpä esimerkiksi nuo meikäläisen elukat missään piinkovassa virassa ole. Mökön kohdalla olen esimerkiksi tehnyt sen huomion, että se on huomattavasti rennompi ja tyytyväisempi koira kun se saa juosta päivittäin hihnatta, haistella ja kuopsutella, kieriä toisinaan puistosta löytyneessä ihmisulosteessa ja ehkä toisinaan suorittaa tempun tai pari ylimääräisen perunalastun eteen. Tämä tosin johtuu myös itsekriittisestä ja kunnianhimoisesta, mutta ennenkaikkea kädettömästä ja kokemattomasta ohjaajasta, joka opetti sille nuoresta pitäen että työnteko on toisinaan hauskaa, toisinaan ei. Silti väittäisin että vaikka Mökö nauttisikin yhteistyöstä mun kanssani suunnattomasti, sen elämänlaatu ei olisi merkittävästi korkeampi kuin tällä hetkellä. Oikeastaan Mökön elämänlaadussa tapahtuikin muutos parempaan silloin kun päätin ottaa toisen koiran jonka kanssa lähestymistapa moneen asiaan vakioitiin alusta asti eri tavalla ja Mökö pääsi herkästi kiukustuvan emännän ikeestä.

Sitäpaitsi, meillä eletään varsinkin sydäntalvella hyvinkin pitkälti todella tavallista elämää. Pitkistä metsälenkeistä en tingi kuin kovalla pakkasella, mutta esimerkiksi tänä vuonna ei olla tehty säännöllisesti, no, yhtään mitään muuta. Utun sisaren omistaja liitti kennelin Facebook-ryhmään tässä taannoin kuvan koirastaan sohvalla ja kirjoitti että pitivät kyseisenä päivänä taukoa harrasteista ja ottivat rennosti. Ajattelin silloin, että meillä on pidetty suunnilleen koko kuukausi taukoa harrasteista, tuntematta siitä yllättäen kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Toki meillä naksutellaan ja tottistellaan lähes päivittäin muutama toisto, mutta Facebook-päivityksen (virallinen treenibarometri) arvoista tohinaa en ole tainnut saada aikaiseksi kuin kerran tänä vuonna.
 
Treenien ja kisojen ruuhkahuippu ajoittuu meillä vuosittain kevääseen ja keskikesään, jolloin kentällä kuluu helposti neljä iltaa viikossa. Tänä vuonna tuskin päästään yhtään vähemmällä, koska mulla on kaksi ryhmää vedettävänä ja tottakai treenaan Utun siinä sivussa, plus agility, plus tokon kisaryhmä, plus plus. Oikeastaan kaikkein kiireisin aika on mulle jo aavistuksen liian kiireistä, enkä koe koiran saavan merkittävästi enempää elämänlaadullista tai koulutuksellista hyötyä kuin esimerkiksi 1-2 treenistä viikossa. Toinen mikä mua pelottaa kovassa tahdissa on tietämättömyydestä aiheutuva pelko koiran terveydestä. Utu lämmitellään ja jäähdytellään ennen raskasta fyysistä koitosta, venyttelen sen kotona treenin jälkeen, pyrin ruokkimaan sitä tasapainoisesti ja kaikki sen tarpeet täyttäen, käytän tarvittaessa lämpöloimea ja kutsun hierojan käymään säännöllisesti. Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tiedän koiran lihashuollosta ja mitä sovellan arjessa. Ja koska koira on kerrasta toiseen pieniä lapajumeja lukuunottamatta vasteeton, oletan sen riittävän. Vaan jospa jumeja alkaisikin ilmaantua, jos sitä hypytettäisiin enemmän kuin kaksi kertaa viikossa, mikä on meillä ollut toistaiseksi maksimi?

Säästän myös mielelläni koiraa, omaa psyykettäni sekä kukkaroani kilpailemalla hillitysti ja pitämällä varsinkin agilitykilpailujen välillä useamman viikon väliä. Viime vuonna kilpailin puolen vuoden aikana 12 starttia, mikä tuntui ihan sopivalta tahdilta. Kaiken kaikkiaan yritän sanoa ilman turhia jeesusteluita, että oli kuitenkin huojentavaa lukea jonkun muun ajatuksia tekstistä ja nyökytellä hyväksyvästi sille että koiran treenin määrä ei ole suoraan verrannollinen sen onnellisuuteen. Vaikka olenkin vaativasta luonteestani huolimatta selvinnyt lomakausista piiskaamatta itseäni ihan hirveästi. Ja että verkkaisemmilla ajanjaksoilla saatan tehdä jopa palveluksen herkästi kiihtyvälle agilitykoiralleni, kun sitä ei altisteta viikoittain kisojen + kisoista kiihtyvän ohjaajan paineelle. Koira palautuu, koiran motivaatio kohoaa, ohjaaja osaa lähestyä ongelmia eri tavalla ja pikkuhiljaa pakkopakkopakko helpottaa. 

Point being, jokaisen tulisi toisinaan tehdä retki oman harrastamisen psyykkiseen ytimeen ja kysyä itseltään koiraa peilaamalla, onko koira todella hyvinvoiva vain (ja myös) silloin kun ohjaajan omatunto on puhdistetu ruuhkaisella kalenterilla. Ja onko löyhemmistä ajoista todella aihetta piiskata itseään. Ja ennenkaikkea kyseenalaistaa sen kaiken tarpeellisuutta ja sopivuutta itselle ja omalle koiralle, mitä käy kurkkimassa ja salaa kadehtimassa kanssaharrastajan blogista.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Alkuvuoden taivastelut

Koetoimitsijakurssin ykkösosa tosiaan oli ja meni, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään erityisen kattavaa yhteenvetoa. Hyvää yleissettiä ja paksut prujut messiin, hauskaa miten monen eri koemuodon harrastaja löytyi niin pienestä tilasta. Meikäläinen taisi olla ensimmäinen Nokian porukoista, jengiä nauratti kun suunnilleen kymmenen ihmistä mun jälkeeni esitteli itsensä ja lisäsi "Nokian Palveluskoiraharrastajat, pk-lajit"...


Kuun vaihteessa käväisin taas Tuomarlassa jelppimässä Marjoa Nemon kanssa, koirat messissä tottakai. Nemppa oli alusta alkaen terhakkaana touhussa mukana, mitä nyt kuolaimet hidastivat ikävästi palkkanamppujen mutustamista ja pihatiellä sijaitseva läiskä aiheutti hieman häiriötä. Mullakin oli tällä kertaa paljon paremmin homma hanskassa eikä uusi tilanne sotkenut enää kriteeriä, palkkaus pelasi ja jalassa oli tarpeeksi paksu sukat.


Helmikuussa on ollut tarjolla useampia aksakisoja, mutta jokaiselle kisapäivälle on tullut aina jokin meno niin hankaliin aikoihin että oon jättänyt sitten kuitenkin ilmoittamatta. Eikä oikeastaan edes harmita, eihän me treenattu taas olla ihan hetkeen eikä muutenkaan jotenkin vain ole huvittanut. Lähinnä koirien aktivointi on liikunnan lisäksi muodostunut olkkarissa naksuttelusta, Utu on opiskellut rally-tokon perusteita ja Mökön päätä on muutoin rasitettu. 


Vähän ollaan myös paneuduttu Utun seuraamisen edistämiseen uudella palkan paikalla, mutta melko leppoisaa ulkoilmaelämää ollaan muuten elelty. Utusta kyllä huomaa että se on tottunut kovempaan tahtiin, virtaa olisi vaikka mihin ja lenkillä se tarjoaisi kovasti itseään toimintaan säännöllisin väliajoin. Kyllä se maaliskuussa sitten taas mäjähtää, mutta uusi työpaikka ja muutto isompaan asuntoon verottaa henkisiä voimavaroja hetkellisesti.


Mökö menee ensi viikolla rokotuksille, joiden yhteydessä otan puheeksi selän kuvaamisen. Päivi kävi muutama viikko takaperin toteamassa että Utu on loistavassa kunnossa, mutta Mökö jälleen jumissa. Korkea aika kuitenkin olisi. Ilahdutin koiria myös tilaamalla Peteltä pedin joka livahti matkalla niin isoksi että kumpikin koira mahtuu sille ja tilaa olisi vielä kolmannelle.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Sunnuntaiaamu elikkolassa

Viikonloppui sai vähän vaihtelevia piirteitä eilen, kun herättiin kepon kanssa kahdeksan jälkeen ja suunnattiin koirien kanssa läheiselle perinnetilalle. ToiSKin kautta treenikaveriksi löytynyt Marjo pyysi männäviikolla avustusta parivuotiaan oripoikansa kanssa, ja olin luonnollisesti kiinnostunut. Marjo on harrastanut vuonohevosia vuosia ja pyrkii kouluttamaan omalle kasvatilleen Nemolle hevosen arjessa ja käytössä tarvittavia taitoja mahdollisimman pitkälti positiivisesti ehdollistamalla. 

Hevonen on aiemmin ehdollistettu naksuttimeen ja tällä kertaa opetettava toiminto oli eteenpäin liikkuminen vihjeellä, jota vahvisti pysäytyspakotteen poistaminen. Mun tehtäväni oli seistä namiautomaattina/targettina hevosen edessä, naksuttaa ja tarvittaessa houkutella hevosta eteenpäin. Houkutteluhan ei tähän ideologiaan perinteisesti kuulu, mutta näin saimme Nemolle helpommin aikaan toivottua käytöstä ja merkittyä sitä. Tähän haluaisin vielä sanoa että hevonen on kuitenkin hyvin erityyppinen kohde-eläin kuin koira, mutta koulutustilanne ei juurikaan loppujen lopuksi eronnut koiran kanssa tekemisestä. Olipa mielenkiintoista!


Hauskaa oli myös se, miten myös koirille tyypillisesti Nemo aluksi tarjosi epäselvälle vihjeelle ennalta opittuja toimintoja kuten peruuttamista. Merkittyäni ensimmäisissä toistoissa askeleita sivulle päin hevonen poimi idean nopeasti ja seuraavaksi pitikin olla jo tarkkana että siitä ei enää heru porkkanaa. Palkan yhdistäminen liikkeeseen aiheutti Nemon palkantavoittelussa myös siinä määrin hanakkuutta, että porkkanapalat tarjottiin viimeisten settien aikana muovikuupasta, josta tuli myös mainio targetti. Naksua kokeiltiin liittää progressiivisesti hevosen askeliin, mutta selkeimmän tuloksen se taisi tuottaa kuitenkin liikkeelle lähdön merkkinä. Aluksi korkeintaan muutamien metrien välimatka pidennettiin lopuksi koko kentän mittaan jonka toisessa päässä odotti loppupalkkana Nemon aamupala. 



Entäs mun koirat sitten? Utulle Nemo ja velipoikansa Rousku olivat jo vanhoja tuttuja, hanakkaa paimennustahan se taas alkuun yritti mutta koiriin tottuneet ja lähinnä paikallaan seisovat hevoset olivat niin tylsiä jahdattavia ettei Utukaan jaksanut olla kovin virkaintoinen kauaa. Mökö sen sijaan yllätti! Toistaiseksi ainut kokemus hevosten kanssa päättyi viime kesänä siihen että jokainen karva Mökön selässä osoitti visusti kohti taivasta pelkän ohituksen päätteeksi, mutta nyt Mökö uskaltautui jopa nuuskimaan Rouskun häntäkarvoja ja rentoutui puuhailemaan omia juttujaan todettuaan vuonohevoset tylsiksi ja vaarattomiksi.


Hevosten lisäksi koirat tapasivat shetlanninponin, vuohia, kanoja, sorsia ja kaniineja. Ilmeet olivat melko epäuskoiset kun karsinan verkkoaitaa vasten nousi innokkaasti nuuskutteleva pörröturkkinen pupu... Terve järki ja varovaisuus saatiin kuitenkin säilytettyä ja tulin itse hyvälle mielelle siitä miten fiksusti mun koirat osaavat toimia monenlaisissa tilanteissa. Utun iloksi paikalla oli myös reipas pieni hevostelijatar joka jaksoi heittää keppiä ikuisesti. Myös hevosten seurassa aavistuksen pidättyväiseksi tottunut kepo rentoutui silmissä rapsuttelemaan vuonispoikia. Lopuksi osallistuin Marjon saamaan letityshaasteeseen ja laitoin Rohanin hännän kuosiin, ei varmaan ole vaikea arvata kumpi on mun tuotos... Ehkä mä pysyn koirissa. Vähän erilainen treenipäivä. Kaikki postauksen kuvat ja videot kuuluvat Marjo Uimille ja ne on lainattu Rouskutellen!-blogista



torstai 1. tammikuuta 2015

We twa hae paidl’t in the burn

2014 on pulkassa ja on aika laittaa oma toiminta suurennuslasin alle. Viime vuoden kirjatut tavoitteet isolla teellä jäivät niukoiksi ja hyvä niin, tänä vuonna keskitytään vielä enemmän olennaiseen. 

Mökö starttasi agilityssa yhden startin verran ja siihen taidetaan myös tyytyä. Selkä kipuli kesällä ja vaikeutti hyppäämistä, joten kun paikat saatiin kuntoon päätin lopettaa koiran turhan rasittamisen. Eipä agility koskaan ole Mökölle kummoinen juttu ollutkaan, joten why bother. Selkä jumii kuitenkin edelleen ajoittain, joten mahdollisimman pian tänä vuonna Mökö menee läpivalaistavaksi nenästä hännänpäähän. Loppukesästä Mökö pääsi muutaman kerran tallaamaan hakumetsään ja saipa se hakeakin Juttaa muutaman kerran ja oli kaikkien yllätykseksi ihan mahdottoman hyvä. Syyskuussa Mökö pääsi nollakoiraksi seuran möllien avoimeen luokkaan ja teki ekstemporee hienon kisanomaisen paikkamakuun. Selkäkivut olivat ikävä juttu, mutta muuten Mököllä lieni ihan mukavaa. Kaikenkaikkiaan Mökön kanssa toimiminen on helpottunut kun on itse sisäistänyt sen että sen kanssa on turha yrittää väkisin tahkota meriittiä pelkästään siksi että kyllä sille saisi jos jaksaisi. 

Utun vuosi alkoi Kankaanpään reissulla jossa lonkka - ja kyynärnivelet sekä selkä todettiin normaaleiksi ja käyttökelpoisiksi. Kevät meni tokoillessa, huhtikuussa käytiin kokeilemassa alokasluokkaa ja taputeltiin se heinäkuun puoliväliin mennessä. Agilityssa startattiin kesäkuussa ja joulukuussa noustiin kolmosiin. Kesällä käytiin myös kerran lampailla ja joitakin kertoja hakumetsässä. Utu oli reipas ja terve koko vuoden ja toimi tarkoituksenmukaisesti kaikessa mihin se tuupattiin. Ihana lämminhenkinen pieni koira. Hyvä koira, josta oon joka päivä kiitollinen.

Kesän ToiSKin kilpatokoryhmä oli hyvä eye opener, joka todisti jälleen kerran sen että en minä näistä asioista vielä ainakaan ihan liikaa tiedä. Mulla on ollut jo jonkin aikaa häilyvä visio tokokoirasta joka ei menisi kokeeseen suorittamaan ulkoa opittuja liikesarjoja vaan tekisi tarkasti ja kuulolla ärsykekontrollissa olevia asioita, mutta ylempien luokkien liikkeitä treenaillessa on välillä saanut huomata että näin ei ainakaan alokasluokan kohdalla ole meillä ollut. Enkä mä oikeastaan edes tiedä onko mussa itsekuria ja säntillisyyttä päästä sellaiseen lopputulokseen, mutta omia treenejäni seuraamalla tulin syksyllä siihen lopputulokseen että jos halutaan hyvää niin palataan takaisin alkeisiin ja kuunteluharjoituksiin. Kevään aionkin käyttää s-i-m ärsykekontrollin vahvistamiseen eri tilanteissa, pientä simppeliä palaa kasvavassa häiriössä. Toisekseen mä tarvitsisin liikkuritreeniä seuruun käännöksiin, joten se on toinen ongelmakohta johon pitänee puuttua ennen koehommia. Ikaalisiin olisi ilmainen koe toukokuulle, jonne voitaisiin mennä katsomaan että miten vanhoilla säännöillä sujuu.

Agilityssa Utu tarvitsee varmuutta ja itsenäisyyttä kepeille ja kontakteille, joten sitä paljon puhuttua tekniikkatreeniä vaan lisää. Muutoinhan se on ihan kolmosluokkalainen, mutta eipä se paljon sitä seikkaa pehmennä että meikäläisellä ei ne lahjat ihan samaa vauhtia ole lisääntyneet. Kun katsoo itseään videolta kisatilanteessa on päällimmäinen tunne lähinnä harmitus - ihanko totta se oma liikkuminen on edelleen noin tahmeaa ja avutonta. Sitten yrittää toisaalta sanoa itselleen että 12 kisastartin kokemuksella on kai kohtuutonta olettaa olevansa huippu-urheilija painetilanteessa. SM-nollia tässä nyt tuskin aletaan enää stressaamaan, kovaa treeniä vaan ja rennosti joukkueeseen jos niikseen tulee. 

Harmituksista viis, parasta vuodessa on kuitenkin ollut oman pään entistä parempi hallitseminen, prokrastinoinnin vähentyminen ja asioiden tärkeysjärjestyksen sisäistäminen. Niitä tuloksia on alkanut tulla, kun niitä ei ole mennyt sydän kurkussa tekemään eikä niille ole antanut liikaa arvoa ja valtaa. Koulutustilanteessa ei ole mennyt hermo pitkään aikaan muuhun kuin omaan kädettömyyteen. En ole potenut enkä jatkossakaan aio potea minkään valtakunnan toko - , agility -, virkkaus - tai kuviokelluntamasennusta. Jos hommat ei tunnu hyvältä, otan selvää mitä voisin tehdä asioille tai pidättäydyn niistä. Pieniä itsestäänselvyyksiä jotka on tehneet hirveästi hyvää mun harrastusmotivaatiolleni. Alkavasta vuodesta on hyvä fiilis, hyviä juttuja tulee tapahtumaan.