Kuninkuusravit

Mua melkein välillä hävettää kirjoittaa tätä blogia, koska usein kun olen juuri perustellut kappaleellisen miksi en vielä aio tehdä jotain, yleensä teen sen saman viikon sisällä. Agilityjalkaa pompotti ja kaapin pohjalta löytyi vielä yksi lahjakortti, joten pistin TamSKille ilmon ja lähdin korkkaamaan kolmosia Utun kanssa viime lauantaina.

Mulla ei ollut pahemmin odotuksia, joten hämmästyttävästi mua ei myöskään jännittänyt tippaakaan. Oli kerrankin vaan ihan mukava mennä vailla mitään odotuksia tai lopputuloshaaveita. Kunhan se nyt radalla pysyisi eikä satuttaisi itseään. Tuomarina kolmosilla oli Huittisen Anne, rataprofiilit ennakkotietojen mukaan nollamyönteisiä ja kelikin oli mukavan leuto. Kävin Utun kanssa reilun tunnin metsälenkin aamupäivällä ja päätin kokeilla ottaa sen kevythäkkiin sisälle halliin odotteluajoiksi, ettei tarvitsisi hakea koiraa luistinrataa muistuttavan parkkipaikan poikki jatkuvasti. 

Ensimmäinen rata oli mukavaa, suoraviivaista rallattelua. Ensimmäinen virhe sattui kepeillä jonne yritin mennä niistämään, mutta eipä siitä hommasta niin paljon rutiinia ole että se tälleen 1,5 kuukauden treenitauon jälkeen noin nostattavassa tilanteessa toimisi, väärään väliin siis kovasta yrityksestä huolimatta. On the other hand, pääsin tekemään keppien jälkeen persjätön kisatilanteessa mikä oli mahtavaa koska a) uskalsin koettaa enkä pelannut varman päälle ja b) Utu kesti sen hienosti, eikä mennyt edes täpärälle. Linjat menivät kuitenkin keppihötäkässä vähän sekaisin ja ajoin koiran ohi muurilta. Kolmas moka sattui loppusuoralla jossa jäin väärälle puolelle putkea toiseksi viimeisimmän hypyn ollessa enemmän putken toisen sivun puolella. Pitäisi tehdä rutkasti tuota loppusuoran eteenmenoa myös putkesta ja niin että hypyt eivät ole aina linjassa keskenään. Radasta ei ole videota kovasta yrityksestä huolimatta, sillä pokkarista oli loppunut akku jo heti lähdössä. Pitää yrittää jatkossa muistaa varmistaa lataus ennen lähtöä. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä hylly, se nyt tiedetiinkin että kepit on Utun heikoin este ja kieltoja meille sattuu kisoissa kun en joka estettä muista ohjata ja sekoilen verkkareissani herkästi virheiden jälkeen. Koiralla oli kuitenkin superhyvä vire, meni lujaa mutta ei rääkynyt, kontaktit pelasi joka esteellä tosi mainiosti ja moni tuli onnittelemaan jälkeenpäin että kun koira saa kokemusta siitä tulee ihan ässä. 

Luokat olivat tyypillisesti isot ja odottelua tuli paljon, B-radalle kun lähdettiin niin näin samantien Utun naamasta että nyt on kerätty kekkulia kevythäkissä enkä ollut varsinaisesti väärässä. Kamalaa märinää vuoroa odotellessa ja lähdössä, kuulin Utun mutinan kolmannelle esteelle asti. Vitosella tuli kiire, sain seivailtua kaarron kautta ja sitten taas rämpylöin niistämään kepeille, mikä oli näin jälkeenpäin tarkasteltuna aika turha muuvi, olisinpa antanut hakea vaan kun linja oli ihan hyvä ja vihjeenkin kun olisi vaikka sanonut niin olisi voinut olla vielä parempi. Keppien jälkeinen kohta oli mun suosikkini kun Utu lähti suu vaahdossa hypyn ohi paahtamaan takaseinään, muistan että nauroin radalla ääneen kun en nähnyt sitä tulevan en niin yhtään. Loppukikkailuissa nyt meni miten meni, saatoin liian pitkälle takaakiertoon, myöhästyin hyppyhässäkältä, hukkasin koiran ja sanoinkin sille että ei musta tänään oo sun kartturiksi ja maaliin. Vieläkin naurattaa, vaikka toi Utun höpöhöpö-vire on todellisuudessa mulle vielä liian kova pala, kun se ei ihan hirveästi anna anteeksi kun kierrokset on tossa kuosissa. 

Summa summarum, paljon tarvitaan toistoja monessa teknisessä jutussa ja ihan sitä henkistäkin turtumista. Kuitenkin paljon hyviäkin pätkiä, tosi hyvät kontaktit ja hyvää kyytiä painelee. Mä en vaan valitettavasti ole puoliksikaan niin taitava kun mä ihan hirveästi haluaisin olla, pitäisi oikeasti nyt suorittaa ryhtiliike ja alkaa treenaamaan useamman kerran viikossa ja käydä kouluttautumassa aina kun tilaisuus tulee tarjolle. Maaliskuuksi sain kuitenkin otettua vapaakortin ja eiköhän me ensi kuussa mennä taas parit radat juoksemaan, ei sitä kai muuten opi kuin tekemällä.

Harrastuskoiran psyykkisestä hyvinvoinnista

Eksyin monen mutkan kautta tänään illalla lukemaan tätä tekstiä ja mussa heräsi vastustamaton halu pohtia samoja asioita omasta näkökulmasta sillä kokemuksella kuin mitä mulle on ehtinyt neljän koirallisen vuoden aikana kertymään. Itse asiassa Mökön kotiutumisesta on näinä päivinä itse asiassa hyvinkin tarkalleen neljä vuotta, mikä tuntuu loppujen lopuksi paljon pidemmältä ajalta. Enhän mä oikeastaan enää edes muista, millaista elämä oli ilman sängyn laidalla odottavia aamuneniä, metsälenkkejä ja onnistumisen fiiliksiä kun saa täysin toisenlaisen elämänmuodon ymmärtämään, mitä mä sen toivoisin tekevän. Tai ilman aamupissatuksia, ripulikakkaa tai anaalirauhasia, mutta tää muisteluhan on nyt vaan tällaine korea kakku, joten unohdetaan ne toistaiseksi. 

"Me aktiiviset koiraharrastajat usein koemme olevamme huomattavasti parempia koiranomistajia, kuin naapurin Mustin omistaja, joka vain lenkkeilee koiransa kanssa. Meidän koirillammehan on harrastukset, ruokavaliot, lisäravinteet, BOTit, magneettitakit, fyssarit, osteopaatit, akupunktiot...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään asiaa ja unohdamme materialistisuuden, mitä jää jäljelle? Ovatko koiramme todella fyysisesti ja psyykkisesti hyvinvoivempia kuin naapurin Musti? Millä perusteella? Ja kenen mielestä?" 

En lainaa tekstiä enempää, se kannattaa käydä lukemassa itse. Mutta mä ainakin voin nostaa tässä kohtaa lavan pystyyn ja tunnustaa tunteneeni freudilaista paremmuutta, kun olen saanut joskus alleviivata tärkeänä sitä että meillä koirat ovat käytössä eivätkä näytössä, kun tukevan shownoutajan omistava sukulaistäti on höhötellyt tälle piiperrykselle, jota kohtaan poden tunteiden paloa. Kukapa ei saisi siitä psyykkistä mielihyvää ja pontta, kun laskeskelee koiran menneitä ja tulevia treenejä, hierontojen säännöllisyyttä ja koiran saamaa päivittäistä sinkkiannosta. 

Vaan eivätpä esimerkiksi nuo meikäläisen elukat missään piinkovassa virassa ole. Mökön kohdalla olen esimerkiksi tehnyt sen huomion, että se on huomattavasti rennompi ja tyytyväisempi koira kun se saa juosta päivittäin hihnatta, haistella ja kuopsutella, kieriä toisinaan puistosta löytyneessä ihmisulosteessa ja ehkä toisinaan suorittaa tempun tai pari ylimääräisen perunalastun eteen. Tämä tosin johtuu myös itsekriittisestä ja kunnianhimoisesta, mutta ennenkaikkea kädettömästä ja kokemattomasta ohjaajasta, joka opetti sille nuoresta pitäen että työnteko on toisinaan hauskaa, toisinaan ei. Silti väittäisin että vaikka Mökö nauttisikin yhteistyöstä mun kanssani suunnattomasti, sen elämänlaatu ei olisi merkittävästi korkeampi kuin tällä hetkellä. Oikeastaan Mökön elämänlaadussa tapahtuikin muutos parempaan silloin kun päätin ottaa toisen koiran jonka kanssa lähestymistapa moneen asiaan vakioitiin alusta asti eri tavalla ja Mökö pääsi herkästi kiukustuvan emännän ikeestä.

Sitäpaitsi, meillä eletään varsinkin sydäntalvella hyvinkin pitkälti todella tavallista elämää. Pitkistä metsälenkeistä en tingi kuin kovalla pakkasella, mutta esimerkiksi tänä vuonna ei olla tehty säännöllisesti, no, yhtään mitään muuta. Utun sisaren omistaja liitti kennelin Facebook-ryhmään tässä taannoin kuvan koirastaan sohvalla ja kirjoitti että pitivät kyseisenä päivänä taukoa harrasteista ja ottivat rennosti. Ajattelin silloin, että meillä on pidetty suunnilleen koko kuukausi taukoa harrasteista, tuntematta siitä yllättäen kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Toki meillä naksutellaan ja tottistellaan lähes päivittäin muutama toisto, mutta Facebook-päivityksen (virallinen treenibarometri) arvoista tohinaa en ole tainnut saada aikaiseksi kuin kerran tänä vuonna.

 

Treenien ja kisojen ruuhkahuippu ajoittuu meillä vuosittain kevääseen ja keskikesään, jolloin kentällä kuluu helposti neljä iltaa viikossa. Tänä vuonna tuskin päästään yhtään vähemmällä, koska mulla on kaksi ryhmää vedettävänä ja tottakai treenaan Utun siinä sivussa, plus agility, plus tokon kisaryhmä, plus plus. Oikeastaan kaikkein kiireisin aika on mulle jo aavistuksen liian kiireistä, enkä koe koiran saavan merkittävästi enempää elämänlaadullista tai koulutuksellista hyötyä kuin esimerkiksi 1-2 treenistä viikossa. Toinen mikä mua pelottaa kovassa tahdissa on tietämättömyydestä aiheutuva pelko koiran terveydestä. Utu lämmitellään ja jäähdytellään ennen raskasta fyysistä koitosta, venyttelen sen kotona treenin jälkeen, pyrin ruokkimaan sitä tasapainoisesti ja kaikki sen tarpeet täyttäen, käytän tarvittaessa lämpöloimea ja kutsun hierojan käymään säännöllisesti. Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tiedän koiran lihashuollosta ja mitä sovellan arjessa. Ja koska koira on kerrasta toiseen pieniä lapajumeja lukuunottamatta vasteeton, oletan sen riittävän. Vaan jospa jumeja alkaisikin ilmaantua, jos sitä hypytettäisiin enemmän kuin kaksi kertaa viikossa, mikä on meillä ollut toistaiseksi maksimi?

Säästän myös mielelläni koiraa, omaa psyykettäni sekä kukkaroani kilpailemalla hillitysti ja pitämällä varsinkin agilitykilpailujen välillä useamman viikon väliä. Viime vuonna kilpailin puolen vuoden aikana 12 starttia, mikä tuntui ihan sopivalta tahdilta. Kaiken kaikkiaan yritän sanoa ilman turhia jeesusteluita, että oli kuitenkin huojentavaa lukea jonkun muun ajatuksia tekstistä ja nyökytellä hyväksyvästi sille että koiran treenin määrä ei ole suoraan verrannollinen sen onnellisuuteen. Vaikka olenkin vaativasta luonteestani huolimatta selvinnyt lomakausista piiskaamatta itseäni ihan hirveästi. Ja että verkkaisemmilla ajanjaksoilla saatan tehdä jopa palveluksen herkästi kiihtyvälle agilitykoiralleni, kun sitä ei altisteta viikoittain kisojen + kisoista kiihtyvän ohjaajan paineelle. Koira palautuu, koiran motivaatio kohoaa, ohjaaja osaa lähestyä ongelmia eri tavalla ja pikkuhiljaa pakkopakkopakko helpottaa. 

Point being, jokaisen tulisi toisinaan tehdä retki oman harrastamisen psyykkiseen ytimeen ja kysyä itseltään koiraa peilaamalla, onko koira todella hyvinvoiva vain (ja myös) silloin kun ohjaajan omatunto on puhdistetu ruuhkaisella kalenterilla. Ja onko löyhemmistä ajoista todella aihetta piiskata itseään. Ja ennenkaikkea kyseenalaistaa sen kaiken tarpeellisuutta ja sopivuutta itselle ja omalle koiralle, mitä käy kurkkimassa ja salaa kadehtimassa kanssaharrastajan blogista.

Alkuvuoden taivastelut

Koetoimitsijakurssin ykkösosa tosiaan oli ja meni, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään erityisen kattavaa yhteenvetoa. Hyvää yleissettiä ja paksut prujut messiin, hauskaa miten monen eri koemuodon harrastaja löytyi niin pienestä tilasta. Meikäläinen taisi olla ensimmäinen Nokian porukoista, jengiä nauratti kun suunnilleen kymmenen ihmistä mun jälkeeni esitteli itsensä ja lisäsi "Nokian Palveluskoiraharrastajat, pk-lajit"...

Kuun vaihteessa käväisin taas Tuomarlassa jelppimässä Marjoa Nemon kanssa, koirat messissä tottakai. Nemppa oli alusta alkaen terhakkaana touhussa mukana, mitä nyt kuolaimet hidastivat ikävästi palkkanamppujen mutustamista ja pihatiellä sijaitseva läiskä aiheutti hieman häiriötä. Mullakin oli tällä kertaa paljon paremmin homma hanskassa eikä uusi tilanne sotkenut enää kriteeriä, palkkaus pelasi ja jalassa oli tarpeeksi paksu sukat.

Helmikuussa on ollut tarjolla useampia aksakisoja, mutta jokaiselle kisapäivälle on tullut aina jokin meno niin hankaliin aikoihin että oon jättänyt sitten kuitenkin ilmoittamatta. Eikä oikeastaan edes harmita, eihän me treenattu taas olla ihan hetkeen eikä muutenkaan jotenkin vain ole huvittanut. Lähinnä koirien aktivointi on liikunnan lisäksi muodostunut olkkarissa naksuttelusta, Utu on opiskellut rally-tokon perusteita ja Mökön päätä on muutoin rasitettu. 

Vähän ollaan myös paneuduttu Utun seuraamisen edistämiseen uudella palkan paikalla, mutta melko leppoisaa ulkoilmaelämää ollaan muuten elelty. Utusta kyllä huomaa että se on tottunut kovempaan tahtiin, virtaa olisi vaikka mihin ja lenkillä se tarjoaisi kovasti itseään toimintaan säännöllisin väliajoin. Kyllä se maaliskuussa sitten taas mäjähtää, mutta uusi työpaikka ja muutto isompaan asuntoon verottaa henkisiä voimavaroja hetkellisesti.

Mökö menee ensi viikolla rokotuksille, joiden yhteydessä otan puheeksi selän kuvaamisen. Päivi kävi muutama viikko takaperin toteamassa että Utu on loistavassa kunnossa, mutta Mökö jälleen jumissa. Korkea aika kuitenkin olisi. Ilahdutin koiria myös tilaamalla Peteltä pedin joka livahti matkalla niin isoksi että kumpikin koira mahtuu sille ja tilaa olisi vielä kolmannelle.

Sunnuntaiaamu elikkolassa

Viikonloppui sai vähän vaihtelevia piirteitä eilen, kun herättiin kepon kanssa kahdeksan jälkeen ja suunnattiin koirien kanssa läheiselle perinnetilalle. ToiSKin kautta treenikaveriksi löytynyt Marjo pyysi männäviikolla avustusta parivuotiaan oripoikansa kanssa, ja olin luonnollisesti kiinnostunut. Marjo on harrastanut vuonohevosia vuosia ja pyrkii kouluttamaan omalle kasvatilleen Nemolle hevosen arjessa ja käytössä tarvittavia taitoja mahdollisimman pitkälti positiivisesti ehdollistamalla. 

Hevonen on aiemmin ehdollistettu naksuttimeen ja tällä kertaa opetettava toiminto oli eteenpäin liikkuminen vihjeellä, jota vahvisti pysäytyspakotteen poistaminen. Mun tehtäväni oli seistä namiautomaattina/targettina hevosen edessä, naksuttaa ja tarvittaessa houkutella hevosta eteenpäin. Houkutteluhan ei tähän ideologiaan perinteisesti kuulu, mutta näin saimme Nemolle helpommin aikaan toivottua käytöstä ja merkittyä sitä. Tähän haluaisin vielä sanoa että hevonen on kuitenkin hyvin erityyppinen kohde-eläin kuin koira, mutta koulutustilanne ei juurikaan loppujen lopuksi eronnut koiran kanssa tekemisestä. Olipa mielenkiintoista!

Hauskaa oli myös se, miten myös koirille tyypillisesti Nemo aluksi tarjosi epäselvälle vihjeelle ennalta opittuja toimintoja kuten peruuttamista. Merkittyäni ensimmäisissä toistoissa askeleita sivulle päin hevonen poimi idean nopeasti ja seuraavaksi pitikin olla jo tarkkana että siitä ei enää heru porkkanaa. Palkan yhdistäminen liikkeeseen aiheutti Nemon palkantavoittelussa myös siinä määrin hanakkuutta, että porkkanapalat tarjottiin viimeisten settien aikana muovikuupasta, josta tuli myös mainio targetti. Naksua kokeiltiin liittää progressiivisesti hevosen askeliin, mutta selkeimmän tuloksen se taisi tuottaa kuitenkin liikkeelle lähdön merkkinä. Aluksi korkeintaan muutamien metrien välimatka pidennettiin lopuksi koko kentän mittaan jonka toisessa päässä odotti loppupalkkana Nemon aamupala. 

Entäs mun koirat sitten? Utulle Nemo ja velipoikansa Rousku olivat jo vanhoja tuttuja, hanakkaa paimennustahan se taas alkuun yritti mutta koiriin tottuneet ja lähinnä paikallaan seisovat hevoset olivat niin tylsiä jahdattavia ettei Utukaan jaksanut olla kovin virkaintoinen kauaa. Mökö sen sijaan yllätti! Toistaiseksi ainut kokemus hevosten kanssa päättyi viime kesänä siihen että jokainen karva Mökön selässä osoitti visusti kohti taivasta pelkän ohituksen päätteeksi, mutta nyt Mökö uskaltautui jopa nuuskimaan Rouskun häntäkarvoja ja rentoutui puuhailemaan omia juttujaan todettuaan vuonohevoset tylsiksi ja vaarattomiksi.

Hevosten lisäksi koirat tapasivat shetlanninponin, vuohia, kanoja, sorsia ja kaniineja. Ilmeet olivat melko epäuskoiset kun karsinan verkkoaitaa vasten nousi innokkaasti nuuskutteleva pörröturkkinen pupu... Terve järki ja varovaisuus saatiin kuitenkin säilytettyä ja tulin itse hyvälle mielelle siitä miten fiksusti mun koirat osaavat toimia monenlaisissa tilanteissa. Utun iloksi paikalla oli myös reipas pieni hevostelijatar joka jaksoi heittää keppiä ikuisesti. Myös hevosten seurassa aavistuksen pidättyväiseksi tottunut kepo rentoutui silmissä rapsuttelemaan vuonispoikia. Lopuksi osallistuin Marjon saamaan letityshaasteeseen ja laitoin Rohanin hännän kuosiin, ei varmaan ole vaikea arvata kumpi on mun tuotos... Ehkä mä pysyn koirissa. Vähän erilainen treenipäivä. Kaikki postauksen kuvat ja videot kuuluvat Marjo Uimille ja ne on lainattu Rouskutellen!-blogista

We twa hae paidl’t in the burn

2014 on pulkassa ja on aika laittaa oma toiminta suurennuslasin alle. Viime vuoden kirjatut tavoitteet isolla teellä jäivät niukoiksi ja hyvä niin, tänä vuonna keskitytään vielä enemmän olennaiseen. 

Mökö starttasi agilityssa yhden startin verran ja siihen taidetaan myös tyytyä. Selkä kipuli kesällä ja vaikeutti hyppäämistä, joten kun paikat saatiin kuntoon päätin lopettaa koiran turhan rasittamisen. Eipä agility koskaan ole Mökölle kummoinen juttu ollutkaan, joten why bother. Selkä jumii kuitenkin edelleen ajoittain, joten mahdollisimman pian tänä vuonna Mökö menee läpivalaistavaksi nenästä hännänpäähän. Loppukesästä Mökö pääsi muutaman kerran tallaamaan hakumetsään ja saipa se hakeakin Juttaa muutaman kerran ja oli kaikkien yllätykseksi ihan mahdottoman hyvä. Syyskuussa Mökö pääsi nollakoiraksi seuran möllien avoimeen luokkaan ja teki ekstemporee hienon kisanomaisen paikkamakuun. Selkäkivut olivat ikävä juttu, mutta muuten Mököllä lieni ihan mukavaa. Kaikenkaikkiaan Mökön kanssa toimiminen on helpottunut kun on itse sisäistänyt sen että sen kanssa on turha yrittää väkisin tahkota meriittiä pelkästään siksi että kyllä sille saisi jos jaksaisi. 

Utun vuosi alkoi Kankaanpään reissulla jossa lonkka - ja kyynärnivelet sekä selkä todettiin normaaleiksi ja käyttökelpoisiksi. Kevät meni tokoillessa, huhtikuussa käytiin kokeilemassa alokasluokkaa ja taputeltiin se heinäkuun puoliväliin mennessä. Agilityssa startattiin kesäkuussa ja joulukuussa noustiin kolmosiin. Kesällä käytiin myös kerran lampailla ja joitakin kertoja hakumetsässä. Utu oli reipas ja terve koko vuoden ja toimi tarkoituksenmukaisesti kaikessa mihin se tuupattiin. Ihana lämminhenkinen pieni koira. Hyvä koira, josta oon joka päivä kiitollinen.

Kesän ToiSKin kilpatokoryhmä oli hyvä eye opener, joka todisti jälleen kerran sen että en minä näistä asioista vielä ainakaan ihan liikaa tiedä. Mulla on ollut jo jonkin aikaa häilyvä visio tokokoirasta joka ei menisi kokeeseen suorittamaan ulkoa opittuja liikesarjoja vaan tekisi tarkasti ja kuulolla ärsykekontrollissa olevia asioita, mutta ylempien luokkien liikkeitä treenaillessa on välillä saanut huomata että näin ei ainakaan alokasluokan kohdalla ole meillä ollut. Enkä mä oikeastaan edes tiedä onko mussa itsekuria ja säntillisyyttä päästä sellaiseen lopputulokseen, mutta omia treenejäni seuraamalla tulin syksyllä siihen lopputulokseen että jos halutaan hyvää niin palataan takaisin alkeisiin ja kuunteluharjoituksiin. Kevään aionkin käyttää s-i-m ärsykekontrollin vahvistamiseen eri tilanteissa, pientä simppeliä palaa kasvavassa häiriössä. Toisekseen mä tarvitsisin liikkuritreeniä seuruun käännöksiin, joten se on toinen ongelmakohta johon pitänee puuttua ennen koehommia. Ikaalisiin olisi ilmainen koe toukokuulle, jonne voitaisiin mennä katsomaan että miten vanhoilla säännöillä sujuu.

Agilityssa Utu tarvitsee varmuutta ja itsenäisyyttä kepeille ja kontakteille, joten sitä paljon puhuttua tekniikkatreeniä vaan lisää. Muutoinhan se on ihan kolmosluokkalainen, mutta eipä se paljon sitä seikkaa pehmennä että meikäläisellä ei ne lahjat ihan samaa vauhtia ole lisääntyneet. Kun katsoo itseään videolta kisatilanteessa on päällimmäinen tunne lähinnä harmitus - ihanko totta se oma liikkuminen on edelleen noin tahmeaa ja avutonta. Sitten yrittää toisaalta sanoa itselleen että 12 kisastartin kokemuksella on kai kohtuutonta olettaa olevansa huippu-urheilija painetilanteessa. SM-nollia tässä nyt tuskin aletaan enää stressaamaan, kovaa treeniä vaan ja rennosti joukkueeseen jos niikseen tulee. 

Harmituksista viis, parasta vuodessa on kuitenkin ollut oman pään entistä parempi hallitseminen, prokrastinoinnin vähentyminen ja asioiden tärkeysjärjestyksen sisäistäminen. Niitä tuloksia on alkanut tulla, kun niitä ei ole mennyt sydän kurkussa tekemään eikä niille ole antanut liikaa arvoa ja valtaa. Koulutustilanteessa ei ole mennyt hermo pitkään aikaan muuhun kuin omaan kädettömyyteen. En ole potenut enkä jatkossakaan aio potea minkään valtakunnan toko - , agility -, virkkaus - tai kuviokelluntamasennusta. Jos hommat ei tunnu hyvältä, otan selvää mitä voisin tehdä asioille tai pidättäydyn niistä. Pieniä itsestäänselvyyksiä jotka on tehneet hirveästi hyvää mun harrastusmotivaatiolleni. Alkavasta vuodesta on hyvä fiilis, hyviä juttuja tulee tapahtumaan.

Agilitykisat 14.12

Lisenssikauden viimeiset, TamSKin isännöimät kisat käytiin eilen viimeaikojen treenipaikkana toimineella Sport Dog Parkilla. Kisoihin mentiin kylmiltään kahden viikon treenitauolla, mistä johtuen olin ihan tyytyväinen kun anoppi ehdotti aamupäivästä makkaranpaistoreissua metsään. Pari tuntia touhuttiin maastossa kolmen koiran kanssa ennen kisoja ja sen vaikutus kyllä näkyi, Utu oli hallissa lähestulkoon rauhallinen ja istuskeli nätisti eikä kiljunut silmät päästä pullottaen jokaista putken kohahdusta. Tai jospa sille on kasvanut aivot? Maksikakkosia oli reilut parikymmentä koiraa, me startattiin loppupäässä. Laitisen Arto oli mulle jälleen uusi agilitytuomari eikä A-rata näyttänyt ainakaan turhan helpolta.

Alku meni ihan rutiinilla, kepeille jarrutin ehkä turhaan ottaen huomioon että koira oli melko rauhallisessa vireessä. Lähdössäkin pysyi nätisti ihan istumassa asti. Olisin voinut ottaa enemmän etumatkaa kepeillä, mutta kisapaineessa jotenkin alitajuisesti tulee minimoitua riskejä. Ihan ok-hyvin kuitenkin hypyn kautta A-esteelle, kohtalaisen kovaa ylös ja nätisti 2o2o, vaikkakin jäin taas varmistelemaan. Radalla oli paljon ansaesteitä joten otin seuraavaan kohtaan melko tiukasti haltuun ja vähän kökösti sain koiran oikeaan päähän putkea. Moni juoksi seuraavan neljän esteen kohdassa vastaanottamaan koiraa valssiin 12. ja 13. hypyn väliin, mutta mä en olisi kuitenkaan ehtinyt joten tyydyin lähettämään 12-hypylle ja pyytämään koiran 13-hypylle takaakiertovalssiin. Olisi voinut jarruttaa vähän, leiskautti aika pitkälle. Keinulle taas vähän turhaa jarrua ja olisi voinut jättää 2o2o ja mennä itse edelle vastakääntämään 18-hyppyä, meinasi mennä pitkäksi mutta koira korjasi itse älyttömän hyvin. Utu horjahti puomin ylösmenolla hieman, mistä mä hämmennyin, jätin kontaktikäskyn antamatta alastulolle ja painostin omalla liikkeellä koiran läpijuoksuun, mutta onneksi juoksi nätisti alas asti. Vimppa hyppy haltuun ja nolla pätkähti. Radalta tuli kaksi nollaa joista meidän voitti kakkosen sekunnilla, eli ensimmäinen luokkavoitto ja menolippu kolmosluokkaan.

Hyviä pätkiä, vähän kankeita pätkiä, mutta nolla mikä nolla. Ei musta tällä kisakokemuksella ole tekemään vielä sellaista rataa paineessa jossa ehtisin jarruttamaan tarpeeksi tai kääntämään tiukasti , ajoittaminen on edelleen vaikeaa ja varmistelu tulee jostakin takaraivosta vaikka en sitä radalla huomaa tekeväni.  Kuusi kuukautta, 12 starttia ja 6 nollaa on siis meidän tähänastisen agilitykilpauran saldo. Kolmosissa haluan jatkossa tehdä ratoja joissa haastan itseäni tekemään vähemmän käyttämiäni ohjauskuvioita sekä aion vaatia kontakteilla ja kepeillä koiran todellisen osaamisen mukaista, itsenäisempää suoritusta. After all, henkeä ei tarvitse ihan hetkeen pidätellä kuitenkaan. Joka tapauksessa, Utu on paras.

Treenivideo, tuo sukupuuttoon kuoleva laji

...Tai siis ilmaisella musiikilla ryydytetty kohiseva taidevideo, josta juuri erottaa että kumpi koira on kyseessä ja missä asennossa se on. Ja jonka informaatioarvo ulkopuolisille on nolla, mutta oh well, tulipahan tehtyä pitkästä aikaa jotakin muuta kuin aksaa.Viiden päivän päästä agilitykisat, yhdeksän päivää sitten viimeisin treeni hyik.