Lokakuun viimeiset

Perjantaina 11.10 agilityä majalla Jutan kanssa. Linjassa kepit, hyppy, hyppy, pituus ja mutkaputki, yhdistettiin Utulle keppejä rataan ja opeteltiin etsimään putkea monen esteen takaa. Putken toisesta päästä takaisin tulosuuntaan, neljä välistävetoa. Utun kanssa ei tullut välistävedoista yllättäen oikein mitään, sen ilme oli jo lähdössä tämä ja se sinkoili ja roiski ja sitä oli vaikea saada haltuun. Ja mä olin *rumpujen pärinää* aina myöhässä. Miksi agilityssä ajoittaminen on niin vaikeaaaa. 

Mökön kassa välistävedot meni, mutta ei se nättiä ollut. Se on kuitenkin niin hyvin kuulolla ja sen  verran hidas, että pystyy suorittamaan viivästyneellä ohjauksellakin. Mököä eräs päivä kun pohdittiin niin eihän se juuri virheitä tee, se saa kerättyä itsensä melko vaivattomasti hypyille lyhyilläkin varoitusajoilla, rimat pysyy, eikä se roiski. Ei se myöskään irtoa tai suorita oikein mitään erityisen itsenäisesti, mutta ei kai harrastakseen tarvitse aina kaikkea saada yhdeltä koiralta. Kokeilin Toijalassa sillä keinua muutaman toiston jokin aika sitten ja ihan hyvinhän se meni, saisi vaan olla sekin ripeämpi. 

Mä oon oikeastaan ihan raivostuttavan väsynyt siihen että valitin aikanani niin paljon Mököstä että nykyään ihmiset ovat aina voivottelemassa ja säälimässä kun sen kanssa tulee pienikin epäkohta puheeksi. Mökö on kuitenkin sisimmässään hirvikoira, aivan erityyppinen koira kuin vaikka pentuesisarensa Nika, joka on aktiivinen työnarkomaani ja joka ei ole kiinnostunut tippaakaan riistasta. Kyllä mä näen tuosta koirasta mikä sen Tehtävä tässä maailmassa on, miten se jännittyy jäljellä ja miten lujaa se juoksee metsässä, ja vain metsässä. Se ei oo noutaja, eikä se oo ylösajava, vaan se on tehty toimimaan yksin. Tietenkään se ei ole näin mustavalkoista, koska sitä tasapainottaa moni palveluskoirarotu ja rutinoitunut ohjaajan kanssa työskentely pienestä pitäen, mutta mun mielestäni se selittää hyvin esimerkiksi sitä miksei se tykitä agilityradalla. Se on mun ensimmäinen koira, jolla on muutamaa koetta vaille kolme koularia. Johonkin se raja on perkele vedettävä ja oltava joskus hetki hiljaa ja tyytyväisiä itseensä. 

Maanantaina 14.10 heti alkajaisiksi sänkipellolle aamuaurinkoon, voi kun olisikin joka päivä mahdollisuus. Iltapäivällä Mustavuoreen Kertun (Lubin's Just In Time) ja Brutuksen (Talvilinnan Reino Rahtilento) kanssa colliehommiin. Utu on äärimmäisen koirasosiaalinen ja leikkii mielellään kenen kanssa vaan, mutta jotenkin erityinen suhde sillä on silti kaltaisiinsa. Eräs päivä kävelyllä nähtiin soopeli uros matkan päästä, ja hän hillittömään itkuun pillahti kun siellä olisi ollut Ystävä.

Tiistaina 15.10 tokoiltiin omalla porukalla Kalevassa kentällä, ensin Utun, sitten Mökön kanssa. Utu seurasi, opiskeli jäävää maahanmenoa ja noutoa. Seuruu oli alkuun hataraa harjoituksen puutteesta, mutta tiivistyi toistojen myötä ja alkoi näyttää tosi hyvältä. Maahanmeno ei meinannut tänään onnistua ensimmäisillä pyynnöillä, mutta mikä on tärkeää on se että kun se sinne menee niin siellä se myös pysyy vaikka mä jatkan matkaa. Sekoittelin seuruupätkiä ja maahanmenopätkiä tahallani ennakoinnin välttämiseksi ja hyvin pelasi. Mutta voi vitsit, nouto! Me ollaan rakennettu nouto takaperin ketjuttamalla, ja tänään hän viimein nouti tunnarikapulan täysin kokeenomaisesti. Mah-ta-vaa. Iso kapula koiraa vielä hieman hirvittää, joten oon nyt keskittynyt helpottamaan tehtävää sen verran että noudettava esine on mieluisampi ja vasta sitten aletaan ottamaan kokeenomaisia kapulalla kun liike on varmasti hallussa (ja varsinaista kapulaa on vähän arvotettu lisää). On se hitto hieno.