Meillä ollaan oltu hieman hormonaalisia viimeaikoina. Itse en tietenkään myönnä mitään, mutta näyttää siltä että koiralla on nyt kolmansien juoksujensa jälkeen ensimmäistä kertaa jonkinasteinen valeraskaus. Sukat pysyy laatikossa ja vinkulelut on edelleen hengettömiä, luojan kiitos, mutta koira on oppinut morfaamaan nanosekunnissa lahnaksi. Ja närppii taas ruokaansa. Ja änkee aamulla mun viereeni lusikkaan, mikä on vähän kiusallista. Pliis, eikö tän pitänyt jäädä meidän kohdalta väliin?
Tästä - ja monesta muusta seikasta johtuen maanantaiset treenit olivat katastrofi. Mentiin ensimmäistä kertaa vuoteen ohjattuihin tokotreeneihin joissa mut palautettiin takaisin maan pinnalle ilmoittamalla että olen kävellyt puolitoista vuotta väärin, käännöksistä puhumattakaan. Kun olin aikani sahannut 90 asteen käännöksiä yksin sain luvan ottaa koiran mukaan - huomatakseni ettei se tehnyt elettäkään lähteäkseen mun mukaani. Luoksepäästävyydessä se perkele nousi hössöttämään (mikä olikin sitten päivän ainut edes etäisesti innostumista muistuttava tekele) ja paikkamakuussa meni niin vinoon ettei ole ikinä mennyt. Meillä kaikilla on tokoryhmässä se joku joka aina sanoo että ei se oo koskaan noin huonosti joten päätin etten se ole tänään minä ja pidin pääni kiinni, nielin ja hymyilin.
Agilityssä se oli tänään kuitenkin ihan tulessa ja tarjosi siihen malliin kontaktia että melkein itketti, mutta toisaalta irtosi ihan uudella vauhdilla ja itsenäisyydellä kuin koskaan ennen. Se meni jopa pussiin ennen kuin ehdin toiseen päähän kannattelemaan reunusta ja puomilla se juoksi niin etten mä ehtinyt sanoa kuin HYVÄJEE.
Siitä huolimatta että joissain asioissa onnistutaan kerrasta ja jossain ei todennäköisesti koskaan, mun pitäisi oppia hyväksymään se ja lakata vaatimasta ennenkaikka itseltäni niin paljon. Ja lakata peilaamasta itseäni muihin. Tosiasia kuitenkin on että vaikka me mentäisiin ensimmäiseen alokasluokan tokokokeeseen vasta kahden vuoden päästä se on ihan okei. Tai vaikka ei mentäisi ollenkaan. Mulla on tietynlainen koira jolta puuttuu jotain räjähtävän kisauran kannalta oleellista, mutta sitten toisaalta mulla on koira josta monet olisivat ihan hirveän onnellisia. Fiksu, rauhallinen koira jonka kanssa arki on sujuvaa ja helppoa. Kaunis, sopeutuva ja toistaiseksi terve koira. Tiedän että jonain päivänä se ei tule riittämään mulle, mutta nyt se saa riittää ja harrastuksen pitää olla kivaa eikä aina tarvitse olla tavoitteita.
Jonain päivänä mä hankin sen toisen koiran jonka kanssa mulla on alusta asti paremmat resurssit ja enemmän tietoa, ja jos sekään ei aina suju niin sitä sattuu - paremmissakin piireissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti