Korrien tokokoulutus 20.10

Olen käynyt kuluneen kahdeksan vuoden aikana jokusen kerran koulutettavana ns. ulkopuolisella kouluttajalla. Koira-aiheisia luentoja on kertynyt sitäkin vähemmän. Se on tavallaan itseni huomioon ottaen vähän hassua. Pyrin olemaan aktiivisesti kiinnostunut kaikesta uudesta aihepiirin parissa ja kehittämään itseäni, mutta kun pitäisi esitellä omaa keskeneräisyyttään, jarrut menevät usein päälle. Onko koulutusongelmani tarpeeksi arvokas? Vaikutanko totaalisen pösilöltä, kun menen esittelemään tällaista ongelmaa? Pitäisikö minun keskittyä ratkomaan haasteitani monipuolisemmin itse? Riittääkö niin lyhyt hetki jonkun parissa, joka ei ole koskaan tavannut meitä, antamaan meille pitkäkestoisia eväitä? Onko koulutuksen hinta-laatusuhde riittävä? Pystynkö rentoutumaan riittävästi, jotta pystyn myös vastaanottamaan tehokkaasti?

Uskon myös sataprosenttisesti vaihtuvuuteen ja monipuolisuuteen, eikä kouluttaja ole tässä asiassa poikkeus. Vaihtelen säännöllisesti sitä, mistä haen oppia ja kenen silmän alla käyn. Olen hyvin harvoin käynyt kouluttajalla, jonka jotakin oppia en kantaisi tänäkin päivänä mukanani. Joku huomaa aina jotakin, jota en tiedosta itse tai mitä joku muu ei ole jo pannut merkille. Joten kun selvisi, että Riitta ja Pekka Korri tulevat kouluttamaan LeVeK rylle, päätin hyödyntää tilaisuuden ja ilmoittauduin.

Koulutus järjestettiin Sotavallantien koulutuskentällä, Pekka koulutti nurmella, Riitta hiekalla. Jokainen koirakkopaikalle päässyt sai 20 minuuttia kummankin kanssa. En vielä paikalle saapuessani ollut täysin varma siitä mitä olen tekemässä ja minkäkin koiran kanssa, joten vein intuitiolla Yllin ensin Pekalle. Aiheeksi valitsin merkin kierron, joka on avoimen luokan liikkeistä tällä hetkellä kaikista heikoimmissa kantimissa. Liike joka on tyypillisesti monelle koiralle hyvin mieluisa ja jota ei tarvinnut esimerkiksi Utulle koskaan sen kummemmin kouluttaa. Yllin kanssa liikkessä on kuitenkin ollut seuraavia ongelmia: se lähtee epävarmasti suorittamaan itsenäisesti, se pyrkii tarjoamaan merkille pysähtymistä joka aiheuttaa ketjuttamista kun koira jää odottamaan lisäohjeita ja takaisin perusasentoon siirtyminen on epävarmaa. Pekalle sanoinkin ihan suoraan, etten usko koiran täysin tietävän mitä siltä halutaan.

Pekka lähti aluksi purkamaan koiran mielentilaa, joka oli hänestä kunnossa. Koira on fokusoitunut, se ottaa halukkaasti kontaktia, sen häntä heiluu ja sen "naama on naurussa". Hänestä koirasta näki heti, että se viihtyy siinä tilassa, johon olen sen tänään tuonut. Seuraavaksi esittelimme merkin kierron, joka kerrankin meni ongelmatilanteessa täysin totuudenmukasesti, koira lähti arpoen merkille ja tarvitsi useamman käskyn. Tilanne keskeytettiin siihen, koska käskylle ei haluttu inflaatiota ja lopputulos ei parantunut toistolla.

Kentällä oli myös valmiiksi rakennettu ruutu, joten Pekka asetti merkin niin että välimatka sekä ruutuun että merkille oli kutakuinkin kokeenomainen. Koira jätettiin puoliväliin rintama kohti ruutua, mä siirryin puoliväliin koiraa ja merkkiä josta lähetin koiran merkin kiertoon. Kun koira pääsi merkille, vaihdoin oman rintamani kohti ruutua ja lähetin koiran sinne. Ensimmäiset toistot olivat epävarmoja, mutta kolmannella kerralla koiran tekemiseen alkoi tulla varmuutta. Alkuun  koira sai palkan aina ruutuun pysähtymisestä, toisessa harjoituksessa koira lähettiin aloituspalkalta suoraan ruutuun. Kun koira odotti ruudussa, käänsin rintamasuuntani kohti merkkiä ja ohjasin "agilitytyyppisesti" ensin odottamaan painetta kerätäkseni, sen jälkeen vapautin merkin kiertoon, josta koira lähetettiin jälleen uudestaan ruutuun, jonne se sai palkan. Kolmannessa harjoituksessa koira vietiin reilusti kauemmas sekä merkistä että ruudusta, etäisyys merkkiin oli arviolta kolme kertaa kokeenomainen. Jätettyäni koiran siirryin itse lähemmäs merkkiä ja kutsuin koiran pitkältä matkalta merkinkiertoon, josta sen matkaa jatkettiin jälleen suoraan ruutuun palkalle. Näin koiralle kertyi lähtökohtaisesti enemmän vauhtia, kun se jäi pidemmän matkan päähän. Summa summarum:

- Merkki on välietappi, jonka kautta pääsee ruutuun palkalle. Siellä ei siis kannata pysähtyä tai jäädä arpomaan, koska sitä nopeammin pääsee leluun kiinni, mitä nopeammin matka jatkuu muualle.

- Merkin ja ruudun erottelu tulee ilmaiseksi kaupan päälle, kun koira joutuu keskittymään molempiin joka treenissä.

- Ruudun sijaan toisessa päässä voi olla myös jotakin muuta, kuten mieluinen agilityeste (mutkaputki) tai toinen merkki, joka ylläpitää suorituksen vauhtia.

- Varo kehumista palkkasignaalilla kesken suorituksen. Pekka kiinni huomiota siihen että käytän "jes"-vihjettä epäloogisesti, mikä saa koiran hakeutumaan mun lähelle/lopettamaan toiminnan palkan toivossa. Jos jes assosioituu koiralle palkkaan, sen täytyy olla sataprosenttinen sekundäärivahviste.

- Koska koulutuksessa on temppukoiran lisäksi toimiva kisakoira, tehtävään voi lisätä kokeenomaisuutta ottamalla lyhyen seuruupätkän ja/tai jonkin muun typistetyn liikkeen pelkällä sosiaalisella palkalla ennen merkille lähetystä.

Sain siis pelkän merkinkiertotreenin sijaan kokonaisvaltaista hyötyä tuovan katsahduksen meidän tämänhetkiseen tokoon. Onneksi, onneksi otin lakin kouraan ja hain varastosta juuri merkin, enkä lähtenyt työstämään esimerkiksi jonkin ylemmän luokan liikettä. Koska treeni oli mainio eikä kysyttävää jäänyt, Riitan vuorolle hain autosta Utun. Utun voittajassa mättää tällä hetkellä selkeiten kaksi asiaa, tunnari sekä kaukokäskyt. Koska tunnari oli jotakuinkin mulla näpissä sen suhteen mitä olen tekemässä, otin aiheeksi kaukokäskyt ja niissä erityisesti seisomaan nouseminen.

Meidän voittajaluokan kaukoissa oli vielä vähemmän näytettävää kuin merkissä, Utu oli koulutustasollaan oikein olan takaa ja valui nousuissa monta kymmentä senttiä. Riitalle selittelinkin vähän nolona, että olen ihan itse juhlimalla sen sieltä opettanut saapuvaksi kun olen ollut niin iloinen ylipäänsä puhtaasta noususta, takapalkasta huolimatta. Pyysinkin ihan peruspalikoihin treenivinkkejä, kuinka lähteä opettamaan liikettä käytännössä alusta. Sain seuraavia ohjeita:

- Tee koiralle kehonhallintatreeniä, joka tukee painon siirtämistä takapäälle. Riitta näytti hiekkalaatikon reunaa apuna käyttäen, kuinka koira ohjataan namikädellä nouseman seisomaan etupää hiekkalaatikolla, josta se ohjataan takaisin maahan istumaan niin että myös etujalat putoavat laatikolta. Korokkeen ei tarvitse olla kovin korkea, kunhan ero maahan on selkeä. Koska seiso-maahan-vaihdot eivät vaadi niin voimakasta taakse ajattelua, sitä voi harjoitella tasamaalla.

- Kun teet koiralle tekniikkaa ja palkkaat sen kädestä, palkkaa aina luopumisen kautta! Eli koira ei saa koskaan palkkaa eteen kurottamalla vaan vasta kun se malttaa olla paikallaan nojaamatta palkan suuntaan.

- Agilitykoira voi harjoitella kaukoja aksahallilla puomin alastulolla. Eli koiralta pyydetään kaikkia vaihtoja sen ollessa 2on2offissa, kriteerinä on takajalkojen pysyminen alastulolla.

- Kun teet matkaa, sijoita namit koiran molemmille puolille, noin puoleen väliin koiran pituutta (pääasia on että namit ovat hieman koiran päätä taaempana). Utu jäi nameihin voimakkaasti kiinni ja vain tutut vaihdot onnistuivat, mutta Riitan mukaan reaktio kertoi siitä että menetelmä toimii kyseisellä koiralla. On vaikea padota jollakin, jota koira ei todella halua. Muutaman viikon rutiinin pitäisi riittää menetelmän omaksumiseen koiralle, ja namit voi viedä maahan jo valmiiksi jolloin sen onnistuminen ei riipu siitä näkeekö koira kun namit sijoitetaan sen ympärille.

Eli sain konkreettisia työkaluja kaukokäskypakkiin, kuten toivoinkin. Selkeiden ohjeiden lisäksi pidin erityisesti siitä, miten nopeasti kumpikin kouluttaja muodosti kohdekoirastaan mielikuvan, jonka perusteella harjoitukset valittiin. Koiralle oltiin kokoajan ehdottoman reiluja ja pienistäkin onnistumisista muistettiin iloita. Myös koulutuksen hinta-laatusuhde oli 40 euron hinnalla hyvä. En valitettavasti ehtinyt jäädä katsomaan juurikaan muita koirakoita, kuunteluoppilaanakin olisi varmasti irronnut vielä lisää oppia. Mieleen jäi kuitenkin meidän välissä ollut koirakko, joka tuli Pekalle ääntelyn vuoksi. "Kun koira ääntelee, meidän pitää olla kiitollisia siitä että se kertoo meille miltä siitä tuntuu. Jos ääntelevä koira käskytetään hiljaiseksi, se on sama kuin sanoisi koiralle että mua ei kiinnosta miltä susta tuntuu." Vaikka ongelma ei ollut omakohtainen, tuosta lauseesta jäi hyvä mieli. 

Yllinkyllin kuulumisia

Photobucketin third party sharing-sekoilu tuli tiensä päähän ja tädillä on asiaa, joten Hundkarusellen taas pyörähtäkööt. Se siis tarkoittaa sitä, että melkein kahden vuoden kuulumiset on purettavana. No kirjoitetaan nyt, voi sitten hamassa tulevaisuudessa palata menneisyyteen.

Vuodesta 2017 jäi päällimmäisenä mieleen Yllin tammikuiset luustokuvat, jotka jouduttiin lonkkien osalta uusimaan vinojen kuvien vuoksi. Kuvautin lonkkien ja kyynärien lisäksi selän sekä olkavarret, kaikki tuli käytännössä terveenä takaisin. Lonkat lausuttiin B/B uusintakuvista, soitin kuitenkin Limanilta perusteita koska ne näyttivät omaan ja kasvattajan silmään varsin hyviltä. Pienestä mataluudesta jäi vähän rajan alle, mutta hyvin ovat kuopissa ja tuntuvat lievästi sanottuna menoa kestävän. Kesällä kävin kisaamassa LeVeKillä viimeisen kerran Yllin kanssa rally-tokon alokasluokassa ja syksyllä startattiin Nokialla avoimessa. Ylli suoritti myös BH-kokeen hyväksytysti ToiSKilla lokakuussa, tuomari piti sen työskentelystä kovasti.

Utu kisasi säännöllisen epäsäännöllisesti agilitya, sm-kisat jäivät sinä vuonna väliin pitkän välimatkan vuoksi mutta piirinmestaruuksissa käytiin olemassa ihan yhtä tasaisen epätuloksekkaita kuin ennenkin. Omassa elämässä tapahtui muutama aika merkittävä kuperkeikka, joten uusiin olosuhteisiin totuttelu haukkasi osansa koiraharrastusrintamalta. Mökö eleskeli koko vuoden terveenä ja erinomaisena kotikoirana. Koko porukka kävi säännöllisesti kraniossa ja pysyi terveenä.

Tein muutamia käytännön järjestelyitä treenieni suhteen, erosin ToiSKista loppuvuodesta 2017, liityin LeVeKille sekä ryhdyin SCY Pirkanmaan sihteeriksi tammikuun vuosikokouksessa. Kaikki ratkaisut olivat hyviä. Toijalassa ei ollut enää mulle sopivia treeniryhmiä ja kouluttamisesta teki mieli pitää taukoa. LeVeK on ollut juuri sellainen kuin toivoinkin ja collieyhdistys on ollut terveellisin yhdistyskokemus pitkään aikaan; kulunut vuosi on mennyt siivillä ihanan ja samanhenkisen porukan kanssa, talkoita on ollut mukava tehdä ja tapahtumissa on ollut äärimmäisen mukavaa.

Keväällä käytiin Yllin kanssa kokeilemassa tokon alokasluokkaa, joka läpäistiin 183 pisteellä ja kolmannelle pallillekin päästiin. Koira ei ihan tehnyt oman tasonsa mukaisesti, vire kärsi hieman taas vähän erilaisesta koesuorituksesta, mutta kesti silti hienosti koko suorituksen. Ylli on juna, sillä vaihteella mennään millä kehään tullaan. Kokemus oli kuitenkin erinomaisen hyvä. Koska meillä on TK1-koiria kotona jo kaksi ja Yllin kanssa pyrkimys on edetä jonakin päivänä erikoisvoittajaluokkaan asti, ei aiota tehdä koulutustunnuksia varsinkaan alemmista luokista. Lisäksi taputeltiin rally-tokon avoin luokka kesäkuussa osallistumalla ensin piirinmestaruuskisoihin NPKH:n joukkueessa ja viikon kuluttua omiin kisoihin. Piirinmestaruuksista tuomisiksi saatiin joukkuehopeaa, johon osallistuttiin Yllin kanssa 97 pisteen tuloksella. Seuran omat kisat tuottivat 91 pistettä, jolla saatiin koulutustunnus.

Utu kävi kesäkuussa kokeilemassa tokon avointa luokkaa Nokialla, mutta helteinen sää, pölyävä kenttä ja koiraa parhaansa mukaan häiritsevä ohjaaja jättivät ykköstuloksen 2,5 pisteen päähän. Että olinkin ihan uskomattoman pihalla, kaikki kunnia Harri Laisille ja liikkeenohjaajarouvalleen kun olivat niin ystävällisiä ja huumorintajuisia. Nollattiin ensin liikkeestä istuminen jonka koira meni maahan, ja viimeinen pönttöniitti tuli kun Utu lähti kiertovihjeellä hyppäämään sivustalla olleen hyppyesteen. Tästä sisuuntuneena käytiin heti heinäkuun alussa Kaukajärvellä sakemanniyhdistyksen kokeessa repimässä se viimeinen ykkönen 278 pisteellä. Kamala, epäinhimillisen pitkä avoin luokka kohtasi siis loppunsa kolmen eri kesän ja viiden kokeen jälkeen ja poiki Utulle koulutustunnuksen TK2. Man, that felt good. Utu kävi myös Vantaalla agility sm-kisoissa tekemässä ensin pari erinomaista lämmittelyrataa ja lopulta kympin joukkueradalla. Yhteistuloksissa NPKH:n maksijoukkue oli jossakin 28. tienoilla, mihin oltiin hyvin tyytyväisiä. Älyttömän kiva reissu hienoissa puitteissa, hienossa säässä.

Ylli starttasi kesäkuussa virallisissa agilitykisoissa YlöKKillä, sillä reissulla ei paljon lippuja liehutettu mutta koira oli tosi hyvässä vireessä ja meni mukavasti. Heinä - elokuun aikana kisattiin kolme starttia, joista kaikista selvittiin nollalla maaliin. Koska Yllin agilityvire on ollut aina hieman mystinen,  päätin ottaa yhden startin kerrallaan, mikä oli oikeastaan aika kiva. Ei tarvinnut kuin olla ennen rataa paikalla, tuhauttaa menemään ja häipyä matkoihinsa. Siinä missä Utu pitää tuoda halliin viime hetkellä ja uskotella sille koko odotteluaika että se on kirjastossa, vein Yllin jo edellisen koiran suorituksen aikana pelipaikoille. Kaulurista hetsaten ja putkia manaten sai lähtöön mukavaa täpinää, voi että miten ihanaa onkaan kun koiralla ei läikähdä vaika sen virettä tahallaan nostaakin. Neljä starttia siis Yllillekin ykkösissä, kakkosiin siirrytään kilpailemaan vielä loppuvuodesta jahka keretään. Piirinmestiksissä käytiin juoksemassa molempien paimenten kanssa 10 ja 20 virhepistettä, mutta joukkue ei valitettavasti lopulta saanut sijoitusta.

Treenasin kesäkauden LeVeKin rallyporukoissa ja laitoin Yllin oikean puolen kuntoon lopulta hyvin pienellä vaivalla. Parin kuukauden intensiivitreenin jälkeen kehtasin laittaa ilmoittautumisen vetämään. Riski kannatti, sillä tehtiin ensimmäisellä voittajan radalla vain yksi kymmenen pisteen virhe, joten maaliin päästiin 90 pisteellä. Sijoituttiin myös luokassa toiseksi. Tästä lisää omasa postauksessaan, kunhan saan aikaiseksi. Pyrittiin myös loppukesästä LeVeKin tokon valmennusryhmään, johon näyttökokeen kautta päästiin. Lisäksi aloitettiin viikottainen tokon ryhmätreeni koirapalvelu Taidoggaalla Kangasalla. Vielä tänä vuonna olisi tarkoitus kerätä rally-tokon voittajasta loput hyväksytyt tulokset ja käyttää kevätkausi mestarin sisäistämiseen. Tokossa tavoitteena on nousta voittajaan ennen ensi kevättä, analyysi tästäkin saanee ihan oman tekstinsä.

Vuosi 2018 on ollut siis varsinkin Yllin osalta ehdottomasti tuloksellisin mun koko 8 koiravuoteni aikana. Ne palaset vaan lopulta loksahti oikeisiin paikkoihin, päästiin yhteiseen mielentilaan ja koira alkoi tuottaa kisoissakin tasaista ja varmaa jälkeä. Utun kanssa olin pitkään mietteissäni, agility on ollut hieman turhan epävarmaa ja tokokin oli tarkoitus lopettaaa avoimeen, mutta tulin sen suhteen toisiin aatoksiin. Sillä on vahva osaaminen kuitenkin useaan voittajan liikkeeseen eikä mitään menetettävää, miksi en siis yrittäisi vielä? Kaikki sen kanssa harjoiteltu aika on henkistä pääomaa molemmille, se on vielä nuori koira ja se on aina valmis. Rally-tokossakin pyritään etenemään vielä, heti kun keksitään, miten noin vilkas ja vasemmalle fiksoitunut piski saadaan toimimaan myös oikealla.

Mökö on iloinen ja terve, se on viettänyt tänä vuonna useamman viikon lainakoirana koirasta haaveilevilla ystävillä ja ilahduttamassa mun vanhempiani. Se tulee joulukuussa ensimmäisenä porukasta seniori-ikään, mutta vuodet sillä olkoot mun puolestani vasta puolessa. Tässä taisi olla oikeastaan tärkeimmät, to be continued

Kaikki postauksen kuvat on ottanut taitava Susanna Kauranen, joka kävi heinäkuussa kuvaamassa SCY Pirkanmaan valokuvauspäivässä Hatanpään Arboretumilla.

Loppuvuosi ja uudet kujeet 2017

Lokakuu tarvottiin iloisesti alati pimenevässä paskakelissä ja marraskuussakin käytiin vain kerran tositoimissa kun Utu osallistui rally-tokon piirinmestiksiin NPKH:n joukkueessa. Samalla kilpailtiin toista kertaa avoimessa luokassa. Tuomarina oli kiltti Pia Heikkinen joka oli huomattavasti mun joukkuetovereitani hövelimpi pistelaskija, vähän oli nirkoilla menikö rintamat hypyssä pipariksi eikä peruutuksessakaan ihan niin tasalaatuisia askeleita tullut. Eikä tosta ykköskyltistäkään niin kamalasti tarvitse puhua... Sen sijaan Utulla kovin, kovin hankala sivulta eteensiirtyminen meni näissä kisoissa varsin kivasti ja tekeminen oli muutenkin tasalaatuista ja sievää. On se ihana tyttö. Maarit ja Manu taiteilivat niin ikään avoimesta luokasta hyväksytyn tuloksen ja Eija johdatti Elsan 70 pisteen paremmalle puolelle voittajassa, joten saatiin joukkueelle ihan sijoituskin. Hyvä me! Utu sijoittautui 97 pisteellä avoimen luokan kolmanneksi, mikä oli toki myös mukavaa.

Ahneuksissani ilmoitin sekä Utun että Yllin Koirakoutsin kisoihin joulukuun alkuun, ja taas opittiin läksyä... En oikein päässyt kylässä viikonloppua viettävien ystävättärien takia treenikuplaan, ja kisoihin lähdin melkoisella evvk-asenteella. Treenatakaan ei taidettu syyskuun kisojen jälkeen kuin muutama kerta. Lisäksi alokasluokan toisen rataryhmän loppupäässä olevalle Yllille melkein kahden kisaluokan odottelu oli kerta kaikkiaan liian pitkä, oikein harmitti kun olin niin pönttö että pistin kokemattoman koiran tuohon tilanteeseen. Lisäksi vuoron odottelu täyteentupatussa, vieraassa paikassa varsinkin kun naapurihallissa alkoi yllättäen paukkumaan ja rämisemään oli Yllille vähän too much ja radalle mentiin aika levottomissa tunnelmissa. 

No, rewind. Toisena esteenä ollut hyppy oli autossa ladanneelle Utulle taas kaikkien possukohtausten täyttymysten äiti, ja nyt se rintamasuunta ei todellakaan mennyt enää läpi. Imin kuitenkin happamana alahuulta ja jatkoin, tuskin se olisi uusimalla sen paremmaksi muuttunut. Loppurata meni ihan messevästi muuten, mutta koira oli vähän... off ja jouduin muutaman tarkkuusvirheen vuoksi käyttämään molemmat uusimiset. 270 astetta vasempaan - kyltillä ehti laskea takamuksen maahan ja pyörähdykseen ei jostakin syystä lähtenyt. Lisäksi otettiin muutama pikkunirkostelu jostain mitä en enää edes muista, joten maaliin 83 pisteellä ja RTK2. Fiilis ei ollut kaikkein erityisin palkintojenjaossa, ja meinasinkin remahtaa nauruun kun Karhun Krista ilmoitti, että collie saa tuomarinpalkinnon. Höhötyksen sijasta sain ulos noin 20 desibeliä tavallista luonnottomamman AI MIKS-tiedustelun, johon sain vastaukseksi että koira tekee älyttömän kauniisti ja innokkaasti töitä, hän tykkäsi kauheasti. Täytyy kyllä sanoa että toi palaute ei olisi voinut tulla sopivampaan saumaan, ottaen huomioon että olin haudannut koko kelvottoman rakin hallin taakse hankeen mielessäni noin kuudesti radan aikana. Onkohan ohjaaja aina ihan realistinen ja reilu kaikille osapuolille.. Yllin alkurata meni höperöinniksi, mutta urheasti taisteltiin ihan mukava loppusuoritus jonka lopulla takalisto meni maahan ennen kyynäriä ja kymppi nasahti. Identtiset 83 pistettä maalissa ja hyvä kokemus takataskussa - Ylli selviää, vaikka välillä huimaisikin. 

Agilitya ei kisattu loppuvuonna laisinkaan. Utun sterkkahaava kiristeli ja aiheutti jumppaa, joka on taas asteittain palannut oletettavasti pakkasten ja liukkaiden kelien myötä. Katsotaan, jos vaikka ensi kuussa saisi lisenssin taas tulille jos koira tulee kuntoon. Varsinaisia SM-kisahaaveita mulla ei tälle kaudelle ole, pitkä kisamatka ei houkuttele ja joukkueestakin voisi pitää vaikka tauon tänä vuonna. Hyvät nollat (ja radat ylipäänsä) olisivat silti oikein tervetulleita, joten jotain täytyy viimeistään keväällä saada aikaiseksi. Ylli on edennyt omalla tahollaan hyvin, sen esteosaamisesta puuttuu enää keinun ja puomin vihje-erottelu ja muutaman muunkin esteen kohdalla rutiinia tarvitaan varmuuden saavuttamiseksi. Kepit menevät oikein mukavasti ja hypytkin on hiljalleen nosteltu, joten keväällä startataan ykkösissä - vaikka sitten alkuun hypäreillä vaan. Lopullinen vahvistus Yllin kisakunnolla tuli tänään kun käytiin paikallisessa Evidensiassa virallisissa terveystarkeissa. Selkä, lonkat, kyynärät ja ylimääräisenä pyytämäni olat näyttivät kuvanneen lääkärin silmään oikein hyviltä.

Tänä vuonna koetetaan metsästää Utulle viimeinen avoimen luokan ykköstulos, jonka jälkeen on aika kääntää katseet voittajaluokkaan. Myös Ylli voisi pyrkiä kesäkauden aikana korkkaamaan tokokokeet, eipä siltäkään enää paljoa puutu. Yllin duunilistalla on myös viimeinen hyväksytty tulos rallyn alokkaasta ja avoimen tehokas opiskelu. Utu keskittyy kaikessa rauhassa voittajaan tässäkin lajissa. Siinähän sitä taas on. Ai niin, lupasin myös viedä sterkan myötä aavistuksen patvineen Utun työkaverin sheltin seuraksi Tampereen kansainväliseen koiranäyttelyyn, on sekin jotain...

Ja pari viikonloppua Nokialla

Syyskuu aloitettiin ensimmäisen viikonlopun agilitykisoilla NPKHlla. Ilmoitin Utun lauantaille kolmeen starttiin ja menin talkoilemaan sunnuntaille mineille ja medeille. Lauantain maksikolmoset aloittivat vasta illalla - ja koko illan satoi tietysti enemmän tai vähemmän vettä. Tuomarina oli ihana Anders Virtanen jotka radat olivat vähän vähemmän ihania, mutta jollakin ilveellä tehtiin silti ensimmäisenä olleelta hyppyradalta nolla. Myöhästyin yhdestä päällejuoksusta ja jouduin korjaamaan koiraa takaisin linjalle ja näin ollen olin varma että saatiin ainakin yksi kielto, mutta ei käsi ollut heilahtanut. Aika riitti neljänneksi ja ilman päällejuoksuhässäkkää olisi mahtanut palkintopalli kutsua. Mua jännitti ennen tota starttia ihan älyttömästi ja koira oli hirveillä kierroksilla, mutta rutiini alkaa selvästi jo vähän ottaa voittoa, kummallakin. 

B-agilityrata oli profiililtaan vielä hankalampi ja sijoittauduin jo neljännellä esteellä huonosti ja kompastuin itse hyppyesteeseen joka levisi. Hylly olisi tullut myöhemmin radalla aika monta kertaa lisää, koira oli vähän vallaton ja mä en oikein saanut enää ajatuksesta kiinni. Kun homma meni ihan mahdottomaksi porsasteluksi otin pienen kontrollipätkän ja poistuttiin. A-agilityrata oli hurjan kiva, ja myös meidän päivän paras vaikka kello huiteli puolta kahtatoista kun radalle päästiin. Nelosesteenä olevalla keinulla vaan tapahtui jotakin merkillistä jonka seurauksena Utu horjahti alasmenolla ja saatiin vitonen. Loppurata oli ihan yhtä juhlaa, tai siltä se ainakin tuntui. Koira tuli ihan mielettömän hyvin ohjauksiin ja posotti menemään lujaa ja varmasti. Samalla harmittaa ja helpottaa ettei näitä ratoja kuvannut kukaan, tän olisin halunnut nähdä uudestaan, mutta toisaalta jos mun illuusio olisi särkynyt olisi varmaan harmittanut kahta kamalammin hahaa. Radalta tuli lopulta vain yksi nolla ja Utun reippaalla vitosella sijoituttiin kolmansiksi. Aavistuksen kirveli se että paremmin hoidetulla keinulla oltaisiin avattu sertitili mutta kun nyt kerran päästiin edes siihen pisteeseen että serteistä pystyi haaveilemaan peräti kahdesti niin täytyy vaan olla tyytyväinen. Ja onpahan jo kolme SM-nollaa. 

Seuraavalla viikolla treenailtiin rally-tokoa tuleviin kisoihin, jotka olivat myös Yllin ensimmäiset kisat ikinä. Aika soitellen sotaan lähdettiinkin, ihan hirveästi ei tullut harjoiteltua pidempiä palkattomia pätkiä ja tekniikkaakin jäi uupumaan muutamasta kyltistä. Alla omatoimitreeneistä koostettu videopätkä, Ylliä ei olekaan tullut ihan hirveästi kuvailtua (eikä kyllä treenattuakaan, ei sen puoleen...).

Kisapäivä oli syyskuiseksi sunnuntaiksi hirveän lämmin, alokasluokka oli viimeisenä ja autossa kurluttamiseen kului "vähän" energiaa, mutta päätin etten hetsaa tai valmistele Ylliä sen kummemmin, vaan menen katsomaan millainen sen suoritus on ihan suoraan autosta revittynä näissä olosuhteissa. Vähänhän se loppua kohti hiipui, mutta jaksoi pieneksi tervuseksi ihan superhienosti ja maaliin päästiin 92 pisteen kanssa.

Utun ensimmäinen avoimen luokan rata oli muuten hyvä, mutta heikosti treenattu perusasennosta eteen siirtyminen maksoi 16 pistettä uusimisineen ja epäonnistumisineen. Radan laidalla läksytettiin että koira olisi pitänyt ensin siirtää eteen keinolla millä hyvänsä ja sitten vasta uusia ja toivoa sormet ristissä että uusiinen onnistuu, mutta kun koira ei osaa niin eipä se silloin vaan osaa. Pyörähdyksen jälkeinen ilopomppu ja jokin muu töppä rokottivat vielä 2 pistettä, joten maaliin 82 pisteen kanssa ja hyväksytty tuloshan se silloin on. Tosi hyvää ja innokasta tekemistä kaikenkaikkiaan, tosta koirasta on kyllä ihan mihin vaan. Maarit häiriintyy videon alussa ampiaisesta, siksi hieman erikoinen alku.

Utun avoimen luokan tusaus jatkuu marraskuussa piirinmestiksissä NPKHn joukkueessa, joten sitä ennen treenataan tuo eteensiirtymä kuntoon ja käsiavuttomaksi kun muuten homma pelaa. Yllillekin lähden tekemään nyt tuota alokkaan koularia jatkamalla perustreeniä ja tekemällä hiljalleen kokeenomaisia, onpahan talveksi jotain tekemistä. Ylli on myös opetellut ankarasti keppejä ja keinua, joten agilityesteetkin alkavat olla hanskassa. Toissaviikolla käytiin koko porukan voimin taas kraniossa paikkailemassa kunkin kolotuksia. Ei kai tässä taas kuin treeniä, treeniä.

Viikonloppu Ylöjärvellä

No, siltä se ainakin tuntui. Olin ennakolta jo ilmoittanut päähänpistona sunnuntain tokokokeen, mutta kun seuran agilityryhmässä kyseltiin jäseniä agilityn piirinmestaruusjoukkueeseen en malttanut olla lähtemättä Utun kanssa sinnekin. Aprikoin kyllä tovin että onko liian riskaabelia ladata tauolla olleelle koiralle noin paljon höpinää yhteen viikonloppuun, mutta annoin mennä vaan. Aikuinen koira, eikä nyt enää mikään ensikertalainen. 

Ilmoitin lauantaille myös yksilöstartit, joten päivä alkoi klo 11. Ensimmäisenä ollut hyppyrata menetteli, keppikulma oli inhottava ja mun pakkovalssi valui turhan pitkälle joten kepeiltä femma, sekä myöhästyin keppien jälkeisestä päällejuoksusta jonka koira ehti kieltää. Kymppinä sitten maaliin ihan ok-touhulla, mä olin kyllä vähän poissa koko radan mikä näkyi valumisina mutta koira oli kiltillä tuulella eikä ryöstänyt tai rohjottanut. Seurakaverit kehuivat ihan näppäräksi radaksi, joten saattoi tuntua pahemmalta kuin näytti. Maalissa jouduin hengittelemään useamman minuutin oksennusta torpatessani, ärsyttävää kun edelleen aina ensimmäisen radan jälkeen nousee ykä kurkkuun vaikka kisajännitys on loiventunut varmaan puoleen alkuajoista. 

Aksarataa odotellessa olosuhteet kävivät myrskytuulen vuoksi aika kaoottisiksi. Puista tipahteli paksuja oksia ja alumiiniesteet lentelivät pitkin kenttää. Yksi mediluokan koira tipahti jopa tuulenpuuskassa puomilta. Agilityrata oli hypäriä soljuvampi, ehdin ottaa yhden kiellon kunnes tuulenpuuska räjäytti vielä edessä olevan esteen, mä jäädyin ja koira tuli pituudelta ohi. Hetken härdellin jälkeen jatkoin radan puhtaana maaliin mutta Utu oli ehtinyt siinä rytäkässä ehdotella kaikenlaisia etenemissuuntia joten hylly tästä. Meikäläisen häiriönsieto ei toistaiseksi kestä yllättäen hajoavia agilityesteitä, mutta ehkä tää oli hyvä opetus siitä että jatkaa täytyy vaikka sataisi keski-ikäisiä setiä.

Tunnelma oli aika laimea yksilöratojen jäljiltä ja muutama maksijoukkue luovutti ja lähti kotiin. Mä hyödynsin parkkipaikalle syntyneen tilan ja kävin siirtämässä autoa lähemmäs kenttää. Ei mennyt puolta tuntiakaan kun havahduin autossa istuessani kiljuntaan, metsän reunasta kaatui täysikasvuinen kuusi tismalleen siitä kohtaa missä mun auto oli hetki sitten pysäköitynä. Maahan unohtunut vesikuppi löytyi oksien alta. Kylläpä kävi kerrankin säkä, kun hetken mielijohteesta ja laiskuuttani päätin siirtää auton lähemmäs. Seuraavaksi satoi hetken kaatamalla, mutta sitkeästi kökötettiin vielä kaksi tuntia maksien joukkuerataa odotellessa. Ykköskoira Masi teki tyypilliseen tapaansa nollan, Utu teki kympin, mutta sekä Raisa että Ruuti sujahtivat harmillisesti väärille esteille joten ei tulosta tänä vuonna piirinmestaruusjoukkueelle. Utun rata oli ihan mukava, päätin vaan poiketa alkuperäisestä suunnitelmastani ja valssata a-esteelle jolloin rima tipahti ja kepitkin olisivat todennäköisesti sujuneet toiselta puolelta ohjaten paremmin. Kyllä se vähän jaksaa harmittaa että noi kepit on meillä vieraissa kisapaikoissa aina se heikoin lenkki, mutta kaikilla täytyy kai olla joku vakiokonkelo. Kontaktit olivat kuitenkin hyvät ja vauhtiakin riitti vaikka oltiin joukkueradan aikaan oltu paikalla yhdeksän tuntia. Lopputulos ei olisi ollut näin hallittu näillä eväillä esimerkiksi vielä vuosi sitten. 

Täytyy kyllä sanoa, että oma mukavuudenhaluisuus on jo tässä iässä sitä luokkaa että kovin äkkiä en lähde enää kisoihin joissa rutistetaan yhdellä kentällä kaikki säkäluokat kolmelle radalle. Kotona olin puoli yhdeksän ja seuraavana aamuna lähdin ajelemaan takaisin. Vähän jännitti että miten eilinen vaikuttaisi koiran vireeseen, ja kuten arvelinkin Utu oli tavallista hektisemmän oloinen kun käytiin lenkillä ja olisi jutella pulputtanut mulle kokoajan. Ilmoittautuneista avoimen koirakoista paikalla oli vain kaksi joista me oltiin aikaisemmalla suoritusnumerolla. Jäävänä tehtäisiin seisomisen lisäksi maahanmeno, joten tein pienen valmistelevan treenin ja menin hyvillä mielin ryhmäkehään. Tuomarina tänään oli alokasluokasta tuttu Ilkka Stén.

Paikkaistuminen oli häiriötön ja keli oli aurinkoinen, ei ehditty kovin montaa kertaa tätä harjoitella mutta oletin ettei se tuottaisi kauheasti päänvaivaa ja saatiinkin siitä vaikeuksitta 10. Jäin suorilta kehään vaikka mulle tarjottiin tilaisuutta käydä palkkaamassa, vähemmän säätöä eli vähemmän jupinaa. Yksilökehä tehtiin yhdessä osassa. Aloitettiin seuruulla, joka oli osin hirveän hyvää ja osin vähän poissaolevaa. Käännökset olivat ihan jees, juoksuosuus hyvä ja peruutus sitä luokkaa mitä se meillä nyt on ollutkin. Lopun täyskäännös ja pysäytys vähän levisi. Tästä 8½, josta olin samaa mieltä. Lisää liikkuroitua seuruuta meille. Utu painaa välillä treeneissä hirveästi, mutta kokeissa se on aina vähän maltillisempi ja paikka pysyy paremmin, mikä on tietysti mukavaa.

Jäävä seisominen oli ilmeisesti tyypillinen, siitä 10. Luoksetulo oli myös moitteeton, tuli hyvällä reippaalla laukalla hyvään perusasentoon, taas 10. Jäävästä maahanmenosta 9, se on meillä aavistuksen hidas sekä perusasentoon nouseminen oli vähän nahkea. Seuraavaksi koitti hirvittävä ruutuliike, joka tuotti treeneissä paljon ongelmia kun se meinasi mennä jatkuvasti sekaisin merkin kierron kanssa heti kun tötteröt lisäsi yhtälöön (treenattiin myös auttamatta liian vähän). Olin valmistautunut siihen että Utu tarjoaa ruutuun menoa vasemman alareunan kartion kautta kiertäen eli menee ruutuun vasemmasta sivusta, joten ihmetys oli melkoinen kun se meni sisään keskeltä etureunaa ja jäi jopa turhan oikealle. Toinen käsky kuitenkin tarvittiin kun se ensimmäisen jäljiltä lähti tulemaan takaisin, eikä mennyt kovin syvälle ruutuun, mutta eteni ihan reippaalla laukalla. Varpaat olivat nippanappa kehänauhan sisällä, en tiedä olisiko joku tarkempi jo nollannut koko liikkeen... Joka tapauksessa erävoitto ja arvosanaksi 8. 

Nouto oli tyypillinen Utunouto, rumasti kapulalle ja hitaamalla laukalla palautus, istui kyllä hyvään perusasentoon eikä tyypillisesti vähän vinoon. Tuomari antoi tästäkin 10, mikä oli mun makuuni vähän turhan anteliasta. Kaukoista 9, ensimmäinen vaihto oli (taas) vähän hidas. Pitäisi treenata tätäkin liikkurihäiriöllä. Sen verran täytyy noita kaukoja fiilistellä että tekniikka on hyvä, istuminen kyllin korkea eikä Utu ole tarvinnut neljässä kokeessa kertaakaan kaksoiskäskyä. Takapalkka se vaan toimii. Hyppy oli reipas ja perusasento suora, 10. Merkin kierrossa selvästi aprikoi että pysähtyisikö tötterölle, mutta tuli kuitenkin aavistuksen löysemmällä laukalla takaisin, 9. Kokonaisvaikutukseksi saatiin 8, mikä oli munkin mielestäni vallan kuvaava. Kokonaispisteitä kertyi 297,5/320 eli AVO1, kunniapalkinto sekä kokeen voitto toisen koirakon tehdessä kakkostuloksen.

Nätistihän se tekee mutta eilisen paino sekä kisapaikka teki kokonaiskuvasta vähän levottoman ja varsinkin alkuperusasentojen kanssa oli välillä vähän hakemista. Meinasi myös lähteä retkeilemään pari kertaa liikkeiden välissä. Ilkka neuvoi  kerran korjaamaan sijaintia vähän kauemmas kehästä poistumisen estämiseksi ja ruutuliikkeessä kehotti antamaan kaksoiskäskyn välittömästi sen ollessa tarpeen, nyt koira ehti palata lähes perusasentoon asti ennen kuin uusin käskyn. Itse luokka ei pelotteluista huolimatta tuntunut musta erityisen pitkältä, kai sitä jotenkin niin immersoituu siihen omaan tekemiseensä että menee ajantaju. Kauniit loppuperusasennot lämmittivät, ne kun tuppaavat olemaan treeneissä herkästi vinossa ja hienosti se vaan palkatta jaksaa koko touhun laskematta. Paljon hyvää siis mutta myös treenattavaa. Kaikenkaikkiaan haluaisin monta liikeosaa hieman voimakkaammaksi, varsinkin kun koirassa sitä ekstraa vielä olisi, mutta oma taito ei oikein meinaa riittää. Viimeisen ykkösen voisi vielä näillä avuilla käydä avoimesta hakemassa, mutta voittajaan siirtymiseksi täytyy kyllä hakeutua osaavaan oppiin. Systemaattinen, suunniteltu treeni toki myös tuottaisi parempaa jälkeä kuin muutaman viikon hätäräpellys.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee koiraharrastuksessa

Oon kuluvan kesäkauden aikana pettynyt monesti. Pettynyt jollakin tasolla johonkin seikkaan mun intohimoharrastuksessa. Tai siis kahteen selkeästi eriteltävään seikkaan, itseeni tai muihin ihmisiin. Omiin koiriini olen joskus yrittänyt pettyä, ja sitten katsonut kuitenkin jälkeenpäin peiliin ja sanonut itselleni että sinä annoit muiden vaikuttaa niin paljon että olit epäreilu tai kireä. Koira ei saanut esitellä parastaan, et antanut koiralle tilaisuutta, koska olit itse kiukkuinen. Meidän omasta temperamentista on niin pitkälti kiinni, miten toimimme pattitilanteessa. Mulla sitä sattuu olemaan aika paljon, mikä on tehnyt osaltaan tästä kesästä välillä vaikean.

Aurinkoisena kesäpäivänä tuttu mediluokan koiraharrastaja saa hyppysertin. Onnittelen häntä ohikulkeissani ja saan vastaukseksi "Kiitos! Koita säkin sit vähän liikkua tänään!". Heitän takaisin hassun kommentin harrastajan omasta, varsin äänekkäästä esityksestä. Ihmiset naurahtavat ja asia unohtuu. Paitsi mulla. Kotona katson tuhannen kerran vanhoja videoitani ja nyökkään itsekseni, kyllä, jalat eivät kulkeneet taaskaan yhtään paremmin. Muistan vielä sen parin vuoden takaisen kuuman kisapäivän kun kisasin ykkösissä ensimmäistä kertaa agilityradalla. Puhdasta tulosta ei tullut, mutta iloisesti kysäisin treenikaverilta että miten koira mielestään kulki. Kommentti siitä, miten vein koiraa kuin ulostetta kepin päässä syöpyi päähän. Jos ei iäksi, niin toistaiseksi. Siitä lähtien mä en ole koskaan olettanut missään kisatilanteessa että meillä meni hyvin. Utu nousi kolmosluokkaan reilulla kymmenellä startilla, mutta se ei ollut mun ansiotani. Se oli nuori hyvä koira paskasta rodusta, piristävä massasta erottuva yksilö joka oli synnynnäisesti lahjakas. Pakko olla.

Mä opettelin ulkoa sen saman anteeksipyytelevän mantran jolla kohtasin onnittelijat. Viime viikolla tuntematon ihminen treeneissä tuli sanomaan, että toi sun nahka hakee ihan sairaan hienosti esteitä. Valittelin tottuneesti, että joo kiitos, se on ihana koira, harmi ettei ohjaaja ole ihan samaa tasoa. Kun sain kritiikkiä, nielin sen kaiken. Yritin ja yritän edelleen välillä sopertaa jotakin koiran haastavista ominaisuuksista, mutta takaisin saan tyypillisesti epäileviä katseita. Se on collie, ei se voi olla vaikeaa, ei se nyt niin lujaa mene. Paskasti veit, usko pois. Ja minä uskon. Mulle on neljässä vuodessa rakentunut sellainen itsetunto agilityharrastajana, että mä olen täyslahjaton tumppu joka sattui saamaan hirveällä säkällä hyvän koiran. Koiran, josta olisi enempäänkin jos sitä veisi joku taitava. Sellainen taitava, joka musta ei tulisi ikinä tuon koiran elinaikana. Olen yrittänyt kertoa itselleni monesti että suurentelen tätä asiaa päässäni ja että muut saavat ihan yhtä lailla samoja kommentteja. Yrittänyt muistaa antaa armoa, 22-vuotiaana aloittanut, ei aiempaa liikuntataustaa. Ei voi olla muutamassa vuodessa kilpaurheilija. Tai edes näyttää siltä. Vika on mun omassa perfektionismissa, ei kommentoijissa. Koskaan en pysähdy kysymään, että täytyykö niiden kommenttien kuulua pelin henkeen.

Seison kentän laidalla tottistreeneissä kanssatreenajan kanssa. Puhe on vietistä, sitä on oltava. Etenemismahdollisuudet eivät saa loppua koiran ominaisuuksiin. Jos ei ole viettiä, ei koirasta ole mihinkään. Pyytelen taas anteeksi. Ei niin. Niin kuin ei munkaan koirista. Häpeän mun belgiä, joka ei ole ominaisuuksiltaan virkakoira. Häpeän mun collieta, kun se on collie, josta on pikku hömpöttelyyn mutta siinä se. Eihän se ole kuitenkaan bortsu, vaikka ihan kiva agilitykoira onkin, eihän sen etenemät kuitenkaan ikinä. Mököstä ei luonnollisesti ole edes puhe. Yritän sanoa että mulle nämä riittävät, mutta sanat takertuu kurkkuun ja jatkan anteeksipyytelevään sävyyn mumisemista. Suomalainen rakastaa lähimmäistään raipalla ja laskee arvokisamitaleita. Kun kaikki on saavutettu, on aika kritisoida jotain irrallista. Kävin kesällä hyvin menestyneen suomalaisen agilityharrastajan koulutuksessa ja totesin jälkeenpäin että olipa huumorintajuton tyyppi. Sittemmin häpesin itseäni. Oli pakko keksiä joku vika. Joku henkilökohtainen vika, kun yhdessä totesimme että mä en osaa juosta eikä mun koira osaa leijeröitynä avokulmasta poispäin suuntautuvia keppejä. 

Kotona paasaan chatissa näppäimet rapisten siitä miten absurdi ajatus mielestäni on että jokainen meistä tarvitsee arvokisatason koiran päästäkseen esiin. Jatkan paasaustani muissa eettereissä joissa pikkuhömpöttelyyn syttynyt aloittelja tarvitsee käyttölinjaisen malinoisin. Emmin kuitenkin jatkuvasti tekstiä kirjoittaessani, en ole kuitenkaan mikään kieltämään keneltäkään mitään ja kun yritän selittää että vähemmilläkin arkihankaluuksilla on ihan kivaa harrastaa, joudun puskuroimaan päässäni kaiken aikaa sitä ajatusta vastaan että mun pikku puuhastelukoularit nyt on ihan yhtä tyhjän kanssa. Silti antoisimmat hetket kuluneella kaudella oli mun jokainen koulutuskerta rally-tokon alkeiskurssin parissa ja Agirotu. Mun kurssilaisista oli jännittävää, kun koira seurasi onnistuneesti metrin tai oppi saksalaisen käännöksen käsiavulla. Se oli musta ihanaa. Mun omat koirat loistivat niiden tuntien yhteydessä tehdyissä treeneissä, ne huomasivat miten hyvä mun oli olla.  

Mun pointti tässä vähän katkeransävyisessä valituksessa on, että olispa meillä kaikilla treenikavereita ja - ryhmiä joissa meillä olisi hyvä fiilis siitä omasta tekemisestä ja niistä omista koirista, vaikkeivät ne olisikaan joka mittarilla mitattuna hurjia, vietikkäitä tai lahjakkaita. Sellainen ympäristö jossa juhlittaisiin sitä että koiran hyvinvointi olisi ensisijainen motiivi ja ohjaisi sitä kouluttavaa kättä. Jossa kaikkien ei tarvitsisi omistaa joka minuuttia pyrkiäkseen tasolle jonne meistä menee hätäinen prosentti. Mä olen tyytyväinen niihin harvoihin omiini, mutta silti salaa vielä jokusen vuoden vielä kiukkuinen niistä kolhuista joita ne toisenlaiset mun kokonaiskuvaani ovat jättäneet.

Agirotu 2016

Meikämandoliinin toinen Agirotu kautta aikain on paketissa. Toissavuonna porukka koottiin takkuillen sileäkarvaisten Facebook-yhteisöstä, tänä vuonna nahkajoukkueisiin halajavia oli niin paljon että joukkueita oli peräti neljä. Me kisattiin kasvattajaporukoista tutulla kokoonpanolla, sillä erotuksella että Karolla oli messissä lainakoiransa Santtu. En ilmoitellut kuin joukkueradan Utulle, mikä lieni ihan hyvä sillä kenttien pohjista ja niiden liukkaudesta sateella purnattiin sosiaalisessa mediassa melko reippaasti ja muutama tuttu oli jopa jättänyt osallistumatta rataantutustumisen jälkeen.



Pukukulkueeseen osallistuttiin tokikin, tosin ainoana nahkajoukkueena. Nostalgiateeman noudattaminen todistettavasti kannatti kun tetrispalikoiksi pukeutunut porukka vei potin kotiin, me oltiin superkekseliäästi HeVi Smoothies ja hedelmä/vihannesteemalla mentiin. Mä halusin tottakai olla banaani, ja kun en löytänyt tarpeeksi lyhyellä varoitusajalla keltaista vappuväriä päätin värjätä sen mitä pystyn eli suunnilleen kaiken muun paitsi tukan. Paitaan vielä omatekoinen etiketti ja setti oli kasassa, joskus hämmästelen sitä miten matala kynnys mulla on nolata itseni julkisesti täysin. 

Kilpailevien joukkue kisattiin pukukulkueen jälkeen. Utun sisarpuoli Lyyti starttasi, Utu oli kakkosena, Santtu kolmantena ja ankkurina toimi Pongo. Ratakin oli ilmeisesti tarkoituksella hieman nostalginen, sillä varsinkin muurin sijoittelu ei ollut ihan tätä päivää. Muuten rata oli varsin mukava ja tuntui ainakin roimasti lyhyemmältä kuin toissavuotinen ralli. Utu teki ihan pätevän radan lukuunottamatta A-esteellä sattunutta sekoilua kun jäin töröttämään kontaktille vaikka ajatus oli mennä valssaamaan, joten sotkin sitten muutenkin haastavaa keppikulmaa vähän lisää. No, vitosena maaliin, nätisti pelasi koira vaikka ympäristö oli vähintään kiihdyttävä.



Keppikulma oli hankala myös muille meidän joukkueen jäsenille ja keppisekoiluiden (ja vähän muidenkin... ;) ) tuloksena sijoitus jäi ei-niin-hääviksi 42./51. Mutta olipahan hauskaa! Mä jatkoin mökille viihdyttämään miestä kirroottisella olemuksellani heti joukkueen jälkeen, korkein sijoitus jonka nahkalassiet saivat aikaan oli kelpo 17.! Huhupuheista huolimatta Agirotu saa jälleen jatkoa ensi vuonna Mikkelissä, joten ehkä ensi vuonna oon jonkun muun värinen.

Sainpa vielä kylkiäisenä ihan supermakeita agilitykuvia Utusta, kiitos vielä Sannalle kuvista!

Suomen Collieyhdistyksen 70-vuotisjuhla

Viime lauantaina pakkasin nuoriso-osaston ja kevythäkin Toyotaan ja lähdin tyypilliseen tapaani eli myöhässä posotteleman Laukaan Vihtavuoreen. Juhla oli alkanut jo perjantaina tokon rotumestiksillä, mutta mulla ei ollut tällä haavaa sinne koiraa joten aloiteltiin erikoisnäyttelyllä. Kiitos kasvattajanimen oltiin tietysti Utun kanssa luokan ensimmäiset, mutta ehdittiin ihan mainiosti paikalle. 

Utu ei ole käynyt edes mätsärissä yli kahteen vuoteen, joten hyvä käytös oli osittain varmaan shokkia siitä että vieras setä tuli ja tarttui suorilta käkättimeen aika tottunein ottein. Mä en tietysti osannut esittää yhtään niin kuin en osaa esittää mitään meidän koirista, mutta siinä riipuin narun päässä kun brittisetä Alan Jones lausui tuomionsa joka kuului näin. 

Teet correct. Feminine type. Would like a little stronger overall of bone and substance. Clear (clean?) head. Nice eye & expression. Would like a little more underjaw. Coat of good texture and colour. Movement sound, but would like a little more reach and drive. Could be a little tighter front and back. AVO-EH. 

Etukäteen ajattelin että H saattaisi olla sellainen realistinen arviointi, mutta käy se näinkin. Sehän nyt oli jo tiedossa että kaikkea on turhan vähän, liikkeet nyt todennäköisesti johtuvat tönköstä esittäjästä. Esiinnyttiin vielä Utun emän jälkeläisluokassa sekä kasvattajaluokassa jossa kummassakin sijoituttiin neljänsiksi eli päästiin juuri palkinnoille. Jälkeläisluokan tuomarin mielestä meillä oli heikot turkit ja turhan heterogeeninen ryhmä, kun taas kasvattajaluokan tuomarin mielestä turkit olivat hyvät ja koirat edustivat yhtenäistä tyyppiä (naurattaa tää erityisesi siksi että Utu 17 kg ja Pongo 32 kg aseteltiin peräkkäin kasvattajaluokassa). Notta tässä se tuli oikeastaan taas tiivistettyä miksi tää harrastus ei mulle uppoa kyllä niin yhtään, mutta kiva tapahtumahan tuo erkkari muuten on kun näkee vähän kaikkia. 

Sekä Utu että Ylli luovuttivat putkelliset verta Hannes Lohen geenitutkimukseen paikan päällä. Utun luovutus sujui paheksuva ilme naamalla korvat lintassa mutta Ylli ei kyllä nauttinut tilanteesta edes puolta sekuntia. Iltapäivä vietettiin meidän majapaikassa eli Utun Iita-sisaren ja Ville-velipuolen kotona, jossa Ylli otti selkäänsä perheen kissalta ja tutustui ensi kertaa lampaisiin (ja oli ottaa selkäänsä myös niiltä). Illalla syötiin Varjolan tilalla juhlaillallinen jonka aikana pidettiin rotuyhdistystä koskevia puheita ja lopuksi vielä collievisa.

Sunnuntaina törötin pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan odottaen omaa luokkaani rally-tokon rotumestiksissä, joka oli tietysti päivän viimeinen. Keli oli välillä aurinkoinen, välillä sateinen, välillä tuulinen mutta yhtä kaikki todella hiostava ja kostea ja vaikka käväisinkin ihan kelvollisella lenkillä koirien kanssa välissä oli rataantustumisen jälkeen autosta nouseva koira lievästi sanottuna tavallista innottomampi. Rata oli kuitenkin melko helppo ja koirasta oli taittunut juuri sopivasti se eniten virheitä aiheuttava höpinä pois, joten se meni kuitenkin sitten vallan mallikkaasti. Ajattelin maalissa että 90 paremmalle puolelle varmaan jäätiin jos en tössötellyt mitään huomaamattani, mutta kun valuin kisatositteeni perässä toimistolle selvisi että ei sinne tullut edes niitä perinteisiä talutinvirheitä eli täydet 100 pistettä ja RTK1. Alokasluokan colliekisassa toinen sija ja koko kisassa 3. palkinto. Pitänee lötköttää koiraa jatkossakin ennen rallikisoja...

Summa summarum, äärimmäisen kiva juhlaviikonloppu niin ohjelman, majoituksen kuin tulospuolenkin osalta. Huomenna jatketaan collieporukalla höntsäilyä kun kisataan kilpailevissa makseissa Agirodun joukkueviestissä äärimmäisen hölmöiss asusteissa, saa nähdä mitä saadaan aikaan.

Kesäkuun kekkaloinnit

Jatketaan idioottimaista otsikointia ja siirrytään kesäkuun kuulumisiin. Kuun ensimmäinen puolikas vierähti treenatessa, mulla alkoi uusi seitsemän koirakon rally-tokon alkeet-porukka ja Ylli pääsi vihdoin omaan aksaryhmäänsä ToiSKille. Pirkanmaan Palveluskoiraharrastajat ry järjesti Toijalassa Matinpuiston kentällä puolen kuun paikkeilla mätsärin, jonne ilmoitin Yllin ja Mökön. Vettä satoi kaatamalla, mutta osallistujia oli vähän ja piskit käyttäytyivät jotenkuten joten Mökölle X-rotuisten PUN2 ja Yllille isojen aikuisten SIN2. Ei ihan samassa mittakaavassa enää jaksa kuin Mökön kanssa ammoin, mutta hauskaa vaihtelua ja varsinkin Yllille erinomaista puuhaa. 

Saman viikon viikonloppuna pakkasin Utun autoon ja suuntasin Lahteen aksan SM-kisoihin. Aikatauluista ja omista tulkintavirheistäni johtuen en pystynyt perjantaina osallistumaan perjantain kolmosten kisoihin, joten suuntasin suoraan majapaikkaani keskustaan saunomaan ja hömpöttelemään. Lauantaiaamu valkeni märkänä ja sitä märkää muuten piisasi sen koko 8 tuntia mitä paikalla vietin. Tuuli repi telttoja ja hiekkakentälle kertyi hiljalleen seisovaa vettä, harmitti etten tajunnut ottaa itselleni enempää vaatetta tai kevythäkkiin kunnon huopaa ja varpaat alkoivat olla aika märät loppua kohden.

Meidän jouekkuenumero oli 27 ja mä olin kakkoskoirakossa, ensimmäinen koira hyllytti joten pieni tulospaine puski pintaan mutta kaikenkaikkiaan fiilis oli kauttaaltaan hyvä ja varma. Jalosen rata oli melko suoraviivainen ja mielestäni edellisvuoden Eiden rataa reilusti meille helpompi. Pujottelun aloituksessa virhe jonka kuvittelin johtuvan omasta ohjauksestani, mutta videolta tarkasteltuna linja oli ihan passeli joten mahtoi vieraat esteet ja kova häiriö viedä tällä kertaa voiton. Muuten puhdas ja siisti rata, olin mielissäni. En jaksa kaapata videota streaista mutta se on katsottavissa tästä.  Joukkuen saldo oli HYL,5,0,HYL joten ei tulosta tänä vuonna NPKHlle mutta kokemusta rikkaampana, kokemusta rikkaampana.

28. päivä käytiin TamSKilla Nybergin Johannan radoilla totemassa että jokin tässä muuttuneessa asenteessa toimii, sillä tehtiin peräti kaksi ihan näppärää nollaa. Pientä tönkköilyä jälleen ilmassa ensimmäisellä radalla, mutta aksaradalla tehtiin jo suunnilleen sellainen suoritus josta olisi hankala enää lähteä viilaamaan. Sijoitukset 7. ja 9., taso on Tampereella kova ja luokat isoja mutta olipahan melkoinen fiilis tajuta että nyt on ensivuoden yksilöihin tupla eikä edellisistä SM-kisoista ole kuin reilu viikko.

Toukokuun tohinat

Mä oon ollut maailmankaikkeuden paskin koirabloggaaja kuluneen vuoden, mutta isketään nyt kerralla enempi tarinaa kun silleen tää mun touhu tuntuu muutenkin menevän, koko talvi laakereilla ja neljässä kuukaudessa totaali-od ja burn out... No pidemmittä puheitta. Kevättalvi nyt oli tuttuun tapaan hiljainen, kisattiin muutamia startteja TamSKilla ja Sport Dog Parkilla. Kävin Annen treeneissä toukokuun loppuun asti viikottain ja vaihdoin sitten kahteen kertaan kuussa, kun ulkokentätkin olivat taas saatavilla. 

Toukokuussa kävin turhautumassa Walatin kolmosten kisoissa Valkeakoskella ja jatkoin hyllyputkea seuraavana päivänä rotumestiksissä Jyväskylässä. Koko lajin mielekkyys oli kyllä ton meidän melkein vuoden kestäneen hyllyputken aikana koetuksella, koira pelasi treeneissä ihan älyttömän hyvin mutta kisoissa suorittaminen oli jo vireeltään niin heterogeenistä että mä en voinut tehdä kuin ristinmerkin ykkösesteelle ja purra hammasta. Jyväskylä kaatui pikkukupruihin, mutta Walatin hypäri oli ennemminkin verilöyly.

Toukokuussa päätin myös kokeilla jotain erilaista ja menin Yllin kanssa kaverin tueksi mätsäriin Hakametsään. Kauhu-Ylli yllätti meikäläisen käyttätymällä niin kehässä kuin sen reunamilla todella mallikkaasti ja sijoittumalla vielä isojen aikuisten kehässä sijalle PUN4. Persreikähirviöstä on muutenkin hiljalleen kuluvan vuoden aikana kehittynyt fiksu ja ihana myöhäisteini joka saa enää korkeintaan kerran kuukaudessa katumaan koko lamppuharjan ottamista, ensimmäiset juoksut juostiin huhtikuun vaihteessa ja sisarustapaaminen Nekalan Wuffilla oli antoisa ja hyväntuulinen.

Loppukuusta käytin koko porukan hoidettavana Sannalla. Palaute oli melko odotetunlaista, Utulla lihaskalvojen pinkeyttä mutta muuten elastinen ja terve kroppa, Yllillä perinteisiä kohellusjumeja ja mustelmia. Mökön selän triggerit Sanna totesi lähinnä normaleiksi ja tultiin muutenkin siihen tulokseen että säännöllisellä hoidolla ja monipuolisella liikunnalla Mökö pysynee lähes oireettomana mikä tuntui hirveän hyvältä, mä kun aina välillä murehdin josko lonkkien aiheuttamat jumit madaltavat sen elämänlaatua liiaksi.

Toukokuu lopeteltiin TamSKin aksakisoissa, joissa tapahtui se kauan odotettu ihme eli nollarata. Vain viikkoa aikaisemmin olin käynyt Annen kanssa keskustelua siitä että ei sun Riikka tarvitse tehdä sen kummempia kevätjuhlaliikkeitä kuin mitä teet treeneissäkään - osaat kyllä. Menet ja teet ja se riittää. Ja silloin jokin naksahti for good, koska kun asetin koiran niissä kisoissa lähtöön en pidätellytkään enää oksennusta. Ja vaikka jälkeenpäin olen monesti sortunut lemmikkipaheeseeni eli jälkiviisasteluun, olin tyytyväinen. Vaikka olisin päällejuossut kolmosen, vastakääntänyt vitosen, jaakottanut ysin, vastakääntänyt viidentoista ja persjättänyt yhdeksäntoista ja halunnut myös todellisuudessa olla sulava ja taitava, sain sen palikkakasan pidettyä koossa.


Ja kun se pato aukesi, rentoutui koko homma merkittävästi ja hypäri sujui vielä paremmin. Olkootkin että lipsahti hyllyksi, mutta se flow mikä mulla oli sillä radalla muistutti taas siitä mitä oon tältä lajilta parhaimmillaan saanut. Myös koira oli just eikä melkein siinä mielentilassa missä sen toivoisin töitä tekevän, siinä jossa se on halukas ja etenevä mutta kuitenkin fokusoitunut ja nöyrä, eli jossa meidän tänhetkinen taitotaso riittää kompensoimaan. Monelle rehellisesti haastavan agilitykoiran ohjaajalle ehkä marginaalikamaa, mutta meikäläisen nelivuotisen agilitytaipaleen toistaiseksi isoin mörkö, jonka taittaminen jatkuu nyt astetta kevyemmin.

Tammikuun pörinät

Vuosi 2016 aloiteltiin Ylöjärvellä Willow Creek-koirien hajutunnistusseminaarilla. Kouluttajana oli käyttölinjaisia labradoreja kasvattava Minna Pessi, joka työskentelee mm. huume - ja räjähdekoirien koulutuksen parissa. Koulutus oli kaksipäiväinen, perjantaina käytiin aluksi läpi teoriaa joka kattoi mm. koiran nenän anatomiaa sekä hajutunnistuskoulutusta käytännössä. Lopuksi tehtiin erilaisia alustavia harjoitteita kullekin koiralle ja lauantaina painotettiin kokonaan käytäntöön. Paikalla taisi olla 17 belgiä ja schipperkeä, mutta kaikkien katselu oli hurjan antoisaa. Mulla oli mukana tokikin Ylli. 

Koulutus perustui operantteihin menetelmiin, eli käytännössä koiralle merkattiin halutun pilttipurkin nuuhkaisu. Aloitettiin yhdellä purkilla jotta nuuhkaisu tuli tutuksi, mutta Yllin kanssa siirryttiin pian useampaan koska se osaa tarjota asioita ja on luonteva nenänkäyttäjä. Lopussa lattialla oli kuusi pilttipurkkia joista jokaisessa oli erilainen hajulähde, mutta edelleen palkka tuli vain oikealta purkilta. Tein muutamia muistiinpanoja, jotka helpottavat harjoittelua jos joskus haluan panostaa tähän enemmän.

• ilmaisu liitetään vasta kun koiralla on todellinen motivaatio etsiä.
• koiralle luonteva ilmaisu ei välttämättä (työtilanteessa) paras, esimerkiksi luontaisesti tassuja käyttävät koirat alkavat antaa herkästi vääräksi positiiviseksi tulkittavaa reaktiota vaikka eivät ilmaisisi. 
• lähtötilanteessa mahdollisimman puhdas hajukuva, mahdollisimman sallivassa ympäristössä. 
• onnistumisprosentin oltava korkea, mutta myös "epäonnistumista" treenattava sopivassa suhteessa, koska kohteessa ei aina ole sitä mitä etsitään. 
• palkka tulee aina hajulle. ei taskusta suoraan suuhun, vaan esimerkiksi purkkiharjoituksessa koira palkataan purkin suulla jotta haju yhdistyy tehokkaammin palkkaan. 

Utulle sattui joulukuussa lentokeinu, joka ei aluksi vaikuttanut erityisen pahalta, mutta muutaman viikon kuluessa aloin kiinnittää huomiota tapaan jolla se hidastaa laukasta raviin. Hassua miten herkäksi sitä yhteisten vuosien aikana vaan tulee ja oppii miten oma koira liikkuu ja koska liikkeessä on jotain ylimääräistä, vaikkei sitä varsinaisesti osaisi edes selittää.  Ja varsinkin kun on jo yksi kroonisesti eri tavalla liikkuva koira, sitä näkee kaikkea myös siellä missä sitä ei ole.

Vein Utun Sannalle kranioon ja oikeassa olin, etujalat ja rinta olivat tukossa ja selästä löytyi jumi vastapainoksi sille jalalle joka otti vastaan pudotuksessa. Ensimmäinen hoitokerta aukaisi etupään mutta selkä jumiutui vielä uudelleen joten käytiin myös toinen reissu. Jumiutumista todennäköisesti tehostivat melkein 30 asteen pakkaset ja liukkaat kelit, joten ei ollut oikein Utun kuukausi. Heräsin myös samalla siihen että Utun nykyinen talvivarustus ei ole riittävä, joten tilasin collieporukan yhteistilauksessa sille tossut ja äidiltä pitkähihaisen bodyn toppatakin alle. 

Utu piti siis kuukauden tauon agilitysta, mä jättäydyin kokonaan treeneistä kahdeksi viikoksi ja viimeiset kaksi kertaa otin tilalle Yllin. Ylli on tehnyt Utun treenien odotteluajoilla putkeen irtoamista, yksinkertaisiin ohjauksiin hakemista sekä esteen tarjoamista, joten Anne laittoi meille heti pakkovalssi - ja sylkkäritreeniä sekä yksinkertaisia ratapätkiä pikkurimoilla. Ja kyllähän se etupalkalla paineli aikamoista kyytiä, olin ihan yllättynyt. Viimeksi rataan liitettiin myös Yllille uusi este, kahden palikan minipituus, joka hetken kummastelun jälkeen oli superhauska. Jos Utun tilanne pysyy samanlaisena palaa se ensi viikolla treeneihin ja Ylli saa taas tyytyä taukohumputteluihin, mutta on sille kevääksi oma ryhmäpaikka jostain saatava.

Utu siirtyi myös viikko takaperin mun omistukseeni. Vikalista kävi sen verran hankalaksi jalostuskäytön kannalta että Anna päätti jättää sen käyttämättä, ja olin samaa mieltä for all that matters. Koska juoksukierto ei kaikessa kummallisuudessan ole missään tapauksessa normaali, on kuluvan vuoden ohjelmistossa sterilointi. Saadaanpa sitten ihan rauhassa tusata mitä nyt ikinä keksitäänkään taas tusata.

2015 in a nutshell

Taas on yksi vuosi vaihtunut seuraavaan ja hyvinkin passiivisesti pyörinyt Hundkarusellenkin joutuu pohtimaan sitä mitä 2015 toi tullessaan ja mihin jatkossa pyritään. Kirjoitin jo viime vuonna että vuonna 2015 keskitytään vielä enemmän olennaiseen kuin aiemmin eikä ranskalaisia viivoja enää asteteta painostaman ketään, ja samaa mieltä olen edelleen.

Mökö kuvattiin maaliskuussa ja todettiin lonkkanivelten olevan niin löysät, että se aiheuttaa selkäkipuja. Vaikka syyksi toivottiinkin pitkään lihasperäisyyttä, oli helpottavaa kuitenkin kun selvisi miksi koira on ollut ajoittain haluton monenlaisiin aktiviteetteihin sekä se että Mökön selkä on täysin terve rangaltaan. Tämän tiedon myötä suljin Mökön lopullisesti pois agilityharjoituksista ja annoin sille lemmikkistatuksen, joista jälkimmäinen aiheuttaa välillä vähän huonoa omaatuntoa, onhan se hirveän taitava ja viisas. Tämän vuoksi lupaan, että Mökö saa vaivata päätään ensi vuonna enemmän. Treenataan rally-tokoa ja tallataan jälkeä sekä tehdään muitakin nenänkäyttöharjoitteita. 

Utun suurimmaksi heikkoudeksi ja kehityskohteeksi nimesin agilityn esteosaamisen, lähinnä kepit ja kontaktit. Agilityssa kehitys onkin ollut silminnähtävää, kun kokemusta on tullut lisää ja loppukesästä siirryttiin Annelle treenattavaksi. Sisäistin lopullisesti silloin sen miten iso merkitys esimerkiksi ensimmäisen välin haussa ohjaajalla on, kuinka tärkeää linjaus ja suoritusrauhan antaminen Utulle on. Kisattiin koko vuonna hyvin vähän, melko heikolla menestyksellä mutta kuitenkin arvokasta kokemusta keräten aina SM-kisoista asti.

Tokokokeessa Utu kävi kolmesti, joista ensimmäinen oli epävirallinen. Paikkamakuu aiheutti harmaita hiuksia koko kevään, mutta jostakin mystisestä syystä kokeissa ne olivat lopulta täydellisiä. Yhden virallisen kakkostuloksen jälkeen saatiin pakka kasaan ja tehtiin reilu ykkönen heinäkuun piirinmestiksissä Eteläpuistossa. Sääntömuutoksen myötä päätin pidättäytyä koulutustunnuksen metsästämisestä ja siirtyä suoraan voittajaan, sitten kun sen aika on. Kisailtiin myös muutamissa helposti saavutettavissa rally-tokokisoissa ja käytiin hyvin, hyvin extemporeesti suorittamassa loppukesästä BH-koe joka läpäistiin hyvällä suorituksella. Pk-hakua treenattiin muutaman kerran, ihana laji, olisipa enemmän aikaa. 

Pitkäperjantaina saapui ihana Ylli, joka täyttä ensi viikolla 11 kuukautta. Ylli on tutustunut kuluneen vuoden aikana uimiseen, hevosiin, metsiin, koirakavereihin, omalla pihalla pöhisemiseen, agilitykenttään, tottelevaisuuskenttään, hakumetsään, jälkimetsään ja minne ikinä olen keksinyt sen kanssa mennä. Vajaa vuotias belgi on omakohtaisesti helvetin raskas, terävä ja siinä on loputtomat patterit, mutta Yllin omistautuminen omalle perheelle ja ongelmanratkaisukyky on vailla vertaa. Valitettavasti uusivuosi ilotulitteineen ei ollut Yllille mieleen vaan se vietettiin pimeässä makuuhuoneessa katkonaisesti nukkuen, mutta kun treenikaveri kysäisi toissapäivänä olenko pettynyt kun se ei ole kaikessa yhtä varma kuin meidän muut koirat, vastasin totuudenmukaisesti että en. 

Se on kuitenkin mun koira, vaikkei se ole täydellinen. Jos siitä ei tule koskaan jonkin ominaisuutensa vuoksi kisakoiraa johonkin lajiin, niin olkoot niin. Oikeastaan kilpaileminen kaikessaan on varsinkin viimeisen vuoden aikana alkanut menettää jotenkin merkitystään mulle. Agilitykilpailut on mulle henkisesti raskaita, eikä meidän hermorakenteet Utun kanssa oikein kohtaa kisapaikalla. Olin tottakai äärettömän tyytyväinen jokaiseen suoritteeseen joka viime vuonna tehtiin, mutta jotenkin siitä on häipynyt sellainen maaginen, uskomaton fiilis mikä mulla oli silloin kun Mökö teki ensimmäisen ykköstuloksensa. Luonnollista tottakai, eihän kaikki tunnu maailman tappiin ensimmäiseltä kerralta. Ja siinäkin mielessä terveellistä, että yhdessä vaiheessa riivannut pakkopakkopakko karisi hiljalleen pois. Jos osaamistaso on kyllin korkea, se onnistuu. Eikä siinä ole mitään taikaa tai onnea, se on vaan hommien tekemistä ja helvetillistä toistoa. 

Sen lisäksi olen huomannut, että mitä useampi koira mulla on ollut työn alla, sitä hitaammin mä etenen koiran teknisen osaamisen kanssa. Ylli on kohta vuoden, ja ainut mitä se tietää agilitysta on se että se on helvetin hauskaa. Ehkä mä toisaalta oon vaan laiska, eikä se ole niin helppoa enää tusata kaikkian kanssa jotain joka päivä kuten silloin kun koiria oli yksi tai kaksi, mutta tää tuntuu musta hyvältä. Ajattelin lähteä tekemään Ylliä enemmän ensi kesänä ensin hyppytekniikan kautta johonkin sopivaan ryhmään, mahdollisesti ToiSKille, nyt kun mulla on sinne lyhyempi matkakin. 

Tänä vuonna nautitaan taas hiljalleen pitenevistä päivistä, yhteisistä retkistä, mökkeilystä, uimimisesta, paskassa kierimisestä, sen syömisestä ja lopuksi sen oksentamisesta, yritetään pysyä terveenä ja nukutaan nelistään kasassa päiväunia.

Kaamosajan sopeutumisvaikeudet

Oon katkera, petetty ja pettynyt. Olipa kerran ihana winter wonderland, jossa pellot muuttuivat rajattomien mahdollisuuksien valhallaksi, metsässä oli helvetin maagista eikä kenenkään jalkoja tarvinnut pestä. Edes työpaikan minigolfretki puolison auton kitkarenkailla täydessä lumimyrskyssä lannistanut mun onneani. Se kesti neljä päivää. 

Mä oon tähän aikaan vuodesta aina vähän väsynyt koiranomistaja. Kun mä tuun töistä mun on pakko lähteä heti metsään, koska puolen tunnin päästä mä en enää uskalla. Saati sitten silloin kun mä tuun vasta viiden jälkeen, god knows mitä mä teen silloin. Sanomattakin selvää, että hirveästi ei tule myöskään vesisateessa treenattua. Ollaan asuttu kuukausi Valkeakoskella, eikä täällä ole hirveästi resursseja sisäharrastamiseen (ei sillä että olisin sitä tehnyt Tampereellakaan). Oon käynyt torstaisin toki sitkeästi Annen piiskattavana, mutta that's about it. Tänään näin kuitenkin auringon ja otin Yllistä uudet seisotuskuvat. Koska Ylli on soma.

Yhdistystoimintaa oon harrastanut sen verran, että tänään kävin totemassa halukkuuteni uuteen kauteen ToiSKin hallituksessa. Yllätyksekseni Nokian Palveluskoiraharrastajat olivat syyskokouksessa muistaneet mua Palveluskoiraliiton pronssisella harrastusmerkillä. Itse en paikalle ehtinyt, mutta Jutta nappasi sen sitten matkaansa ja kiikutti sen mulle, kiitos siitä!

Tarkoituksenani oli pistää kuun puolivälille aksakisat, mutta tein kuusipäiväisen työviikon ja päätin että yhtenä päivänä viikosta pidän tauon Tampereelle ajamisesta. Ensi kuussa sitten taas. Meidän treenit ovat sujuneet vallan mukavasti ja varsinkin se kepittely paranee aina vaan vaikka toistoa ja rutiinia persjättöihin ja pitkiin sivuirtoamisiin tarvitaan, mutta se meillä oikeastaan on ainut estetekninen heikkous. Torstaina Anne kehui että Utun irtoaminen oli ko. radalla päivän parasta ja sehän sen vahvuus on aina ollut, taitavahan se on kaikkineensa muutenkin. Mäkin olen parempi kuin mitä annan itselleni usein krediittiä, mutten silti ole saanut siirrettyä sitä osaamista vielä kisapaineeseen joten pitäisi vaan ilmoittaa ja kisata ja kisata. 

Ylli on opiskelut Utun taukojen aikana agilitykentällä viihtymistä ja se ainakin sujuu jo mainiosti. Leikkiminen on alkanut sujua nyt "varttuneemmalla" iällä aivan eri tapaan ja pallo nostaa jo mukavasti kierroksia muuten niin tasaiseen suorittajaan. Keinun bang-leikki johti pienimuotoiseen hirvitykseen, mutta rämähdystä aavistuksen pehmentämällä ollaan päästy taas itsevarmoihin paukutteiluihin. Pikkuhiljaa. Ylli ja Mökö pääsivät viime viikon keskiviikkona myös jälleen kranio-sakraalihoitoon Sannan hoteisiin ja molemmat olivat onnesta soikeina (no, Ylli omalla tavallaan). 

Sainpa myös Liebster Awardsin Länsigöötanmaanpystykorva Aslak-blogin Jasminilta, kiitos siitä! Oon tuhma enkä laita tätä enää eteenpäin, varsinkin kun mun blogilistalla ei kovin montaa blogia enää ole jotka eivät ole ko. palkintoa saaneet. Hyviin kysymyksiin ehtii aina vastaamaan kuitenkin. 

1. Millä perusteella ja miten olet päätynyt valitsemaan sen rotuisen/rotuisia koiria, joita sinulla nyt on?

Mökö tuli, koska Mökö oli edullinen, lähellä ja Mökössä oli novascotiannoutajaa joka on aina ollut mulle mieleinen rotu. Utu tuli, kun halusin keskiaktiivisen paimenkoiran jolla on kevyt rakenne, liioittelematon turkki ja kohtalaisen hyvä terveystilanne. Ylli tuli, kun mulla oli kohentuneen elämäntilanteen vuoksi enemmän resursseja ja treenikaverille syntyi pentuja rodusta joka istui mun kriteereihini vallan hyvin.

2. Mitkä ovat sellaisia koirarotuja, joita et ikinä haluaisi edes harkita itsellesi ja miksi?

Oikeastaan ainoat roturyhmät jotka suljen heti kättelyssä pois ovat kaikenlaiset reki - ja valjakkokoirat sekä molossit. Ensimmäiset ovat mulle täydellisen tarpeettomia ja toiset sekä ulkoisesti että niinikään käyttöominaisuuksiltaan mulle epäsopivia. Lisäksi välttelen kondrodystrofisia rotuja, valkoistapaimenkoiraa ja shibaa (sekä muita japseja). Yleisesti pyrin välttelemään kaikenlaisia ääripäitä ja liiallisuuksiin korostuneita piirteitä, mutta muutama rotu on vain kokemusperäisesti muodostunut epämiellyttäväksi.

3. Onko jokin koiraharrastuslaji (tai kenties jokin, mikä ei liity koiriin), jota haluaisit vielä joskus harrastaa tai joka olisi haaveissa, mutta jota et pysty jostain syystä harrastamaan vaikka haluaisitkin?

Mä haluaisin kokeilla vepeä Yllin kanssa, sekä pk-viestiä esimerkiksi Utulla. Dobo sopisi Mökölle ja flyballkin olisi hauska kokeilla. Vepen hankaluus on harvoissa treeniporukoissa joissa suositaan tiettyjä rotuja, pk-viestiä olisi NPKHlla mutta oma laiskuus ja ajanpuute on estänyt ja loput ovat kaatuneet lähinnä myös siihen omaan saamattomuuteen.

4. Onko omassa rodussasi jotakin, mistä et pidä tai mikä on jopa saanut sinut harkitsemaan rodun vaihtamista?

Mököllä toki ei ole rotua, mutta noissa los bastardeissa tietysti kiukuttaa se että dataa ei ole oikeastaan mistään ja mulla on kuitenkin aika selvä visio siitä millaisia ominaisuuksia koiraan toivon, enkä täten halua ostaa enää sikaa säkissä. Nahkojen populaatio on pieni ja käyttöominaisuudet jakautuneet turhan heterogeenisesti, belgeissä taas huolettaa äärimmäiset luonteenpiireet kuten valtava reaktiivisuus, herkkyys sekä terävyys jotka tekevät väärässä paikassa vääriin ominaisuuksiin yhdistettynä koirasta vaarallisen.

5. Mitkä ovat hyvät sekä huonot puolet koirien omistamisessa?

Hyviä puolia riittää. Mun kaksi rakasta ystävääni kuten lukuisat muutkin ihmiset ovat tulleet mun tietoisuuteeni koiraharrastuksen kautta, saan päivittäin reipasta liikuntaa ja ulkoilmaa, käyn paikoissa joissa en ole aiemmin käynyt ja mulla on kotona omat hellät ja pörröiset karvanopat. Huonoina puolina pidän ensisijaisesti toisinaan ilmenevää voimatonta huolta ja kommunikointikyvyttömyyttä, entä jos koiralla on paha olla enkä vain huomaa sitä? Rahanmenoon on jotenkin aina osannut suhtautua valintana, joten siitä tulee harvemmin mutkutettua.

6. Voisitko kuvitella itsellesi vain ulkotarhassa eläviä koiria ja mitä mieltä olet ''pihakoirien'' pidosta?

Voisin periaatteessa metsästää ja täten pitää metsästyskoiraa, mutta haluaisin käyttää sen aktivoimiseen yhtä paljon aikaa kuin sisällä elävien joten juuri nyt ei paukkuja riittäisi. Tuskin tulee koskaan sellaista rakoa elämässä että muuttuu ajankohtaiseksi. Mielipidettä ei oikeastaan ole, jos koirat on asianmukaisesti hoidettu ja niillä on mukavaa niin mikäs siinä.

7. Täytyykö koirasi olla rotukoira vai voisitko ottaa myös sekarotuisen karvakorvan? Miksi?

Mä tavallaan vastasin tähän jo, mutta täytyy vielä sanoa että voisin mielelläni ottaa pennun harkitusta roturisteytyksestä jos sen tarkoituksena olisi elvyttää kantaa ja yhdistelmän koirat olisivat mun tarkoitusperiini sopivia.

8. Mikä on paras elokuva(t), jossa on pää- tai sivuroolissa koira?

Mä pyrin välttelemään eläinelokuvia, mutta Bim Mustakorva on aina ollut oma juttunsa.

9. Mitä muita rotuja olet harkinnut/aiot vielä ottaa?

Mun kestosuosikkini on pitkään ollut työlinjainen australianpaimenkoira, mutta sen aika ei ole vielä tullut. Haluaisin myös vielä joskus pienen agilitykoiran, mutta sen rodusta en ole päässyt vielä itseni kanssa sopuun. Tykkään myös sitten vastapainoksi mm. monesta vinttikoirasta, vaikka ne eivät periaatteessa mulle oikein istu.

10. Mikä on mielestäsi sopiva ja toimiva koiralauman koko, onko jokin maximi määrä?

Tämä kolme on mulle ehdoton maksimi kerralla. Nämä hallitsen vielä hyvin yksin metsäretkellä tai hihnalenkillä, ne mahtuvat melko vaivattomasti tavalliseen farmariautoon ja ruokintakulut ovat kohtuulliset. En myöskään tuntisi ehtiväni aktivoimaan tahi huomioimaan kaikkia yksilönä, jos niitä olisi kerralla enemmän.

11. Mitä/millaista koiranruokaa suosit ja millaista ruokaa tai ruokintatapaa et koskaan antaisi koirillesi?

Mä en tiedä miksi mun käyttämääni menetelmää varsinaisesti kutsutaan, mutta mä annan raa'an lihan sekoitettuna kaurapuuroon, kananmunaan ja öljyihin. Kai se on... puuroa. Lisät annan purkista. Tämä on meille vakiintunut koska mikään nappula ei toiminut Utulla niin hyvin kuin olisin toivonut, siinä on hyvä hinta-laatusuhde ja se tuntuu mulle vaivattomalta. Mun pohjanoteeraus on kerran hätäpäissään ostettu Xtran nappulasäkki, sille tielle en ehkä uudestaan menisi...

Lokakuun pörinät

Jos välillä vähän päivittäisi blogiakin. Takkujen kisojen jälkeen ollaan vietetty tyypillistä syksyn hiljaiseloa, mutta aina jotain pientä on ehtinyt. Yllille oon tehnyt perustottelevaisuutta jonka aloitin perusasennon rakentelusta jo loppukesästä. Ylli on niin mahdoton namiporsas että päätin tällä kertaa kokeilla jotain muuta imuttamisen sijaan ja sovelsin Navi-shiban blogista löytynyttä ohjetta laatikkotekniikasta. Samalla tuli taas vähän opiskeltua oppimista ja Ylli onkin jo ältsin taitava ja aktiivinen tarjoamaan. Perusasento muodostui suunnilleen kymmenellä treenillä tällaiseksi. 

Ylli on ollut hauska koira treenata. Se ei koskaan paineistu tai turhaudu, vaan se pohtii, yrittää ja tarjoaa seuraavalla kerralla jotain muuta. Kierrokset ovat toistaiseksi matalalla ja hyvä niin, virettä voi alkaa nostaa sitten kun osaamistaso on kyllin korkea, vaikka ainahan se sieltä on tullut kylkiäisenä kun treenitilanne ja sen syy-seuraussuhteet käyvät tarpeeksi tutuksi. 

Ylli on käynyt myös muutaman kerran jäljellä. .Syyskuussa käytiin Maaritin ja Jaakon kanssa Toijalassa, Jennan kanssa Sorvassa ja pari viikkoa sitten Paulin kanssa Sastamalassa. Vähän joutuu tekemään hommia että eteneminen on hallitumpaa motivaation ja vauhdin ollessa kovia, mutta hyvän jälkikoiran siitä kuulemma saisi kun jaksaisi käydä niitä jälkiä vetämässä. Mun täytyy sanoa etten ole koskaan innostunut yhdestäkään palveluskoiralajista niin paljoa että jaksaisin alkaa suunnitelmallisesti sitä treenaamaan, mutta toisaalta oon aina ollut sitä mieltä että laji koiran mukaan ja jälki tuntuisi olevan Yllille mieleinen.

Viime viikolla otin koko komppanian mukaan ja ajelin Sannalle kokeilemaan kraniosakraaliterapiaa. Koko hoitomuoto oli mulle ihan hepreaa ja sen kliininen tausta kuulosti vähintään merkilliseltä, mutta toisaalta olin aluksi yhtä skeptinen akupunktion suhteen ja se selvästi auttoi Mököä. Ylli aloitti ja käyttäytyi just niin kuin ajattelinkin, eli ärisi silmät leimuten kun hänen vapauttaan rajoitettiin paikallapitämisen muodossa. Selän kalvorakenteista löytyi kireyttä ja munasarjojen alue vastasi hoitoon kuumotuksella, mikä voisi viitata siihen että hormonitoiminta on heräilemässä. Ylli oli siis aivan tyypillinen ikäisensä.

Utu oli seuraavana vuorossa, ja varoitin jo etukäteen Sannaa että se ei ole koskaan ollut mikään hieromisen tai muun käsittelyn fani varsinkaan jos sen tekee vieras ihminen. Lisäksi se ehti nostaa ihan hirveät kiepit kun kävelytin sen muutaman haukkuvan belgin ohi piharakennukseen, joten ajattelin että rauhoittumiseen ja rentoutumiseen menee aikaa. Vartin jälkeen se oli kuitekin jo sikiunessa, mikä oli oikeastaan ensimmäinen selkeä merkki siitä että jotain ne otteet selkeästi tekevät. Mököstä koko touhu oli lähinnä mukavaa. Sain ohjeeksi välttää treenejä muutaman päivän koska jos joku kipeytyisi se tapahtuisi todennäköisesti kolmen päivän sisällä. Mököstä huomasikin että se kankeutui selkeästi muutamaksi päiväksi ja halusi olla lähinnä omissa oloissaan. Koko porukka oli hoitopäivän illan sekä seuraavan aamun hyvin uninen, mikä on myös kuulemma tyypillistä. Oli mielenkiintoista kokeilla, tuota kun ei kovin moni tällä alueella edes tarjoa. 

Tämän viikon tiistaina kävin katsastamassa TamSKin uuden hallin ja kisaamassa Utun kanssa pari starttia. Halli oli hieno ja pohja alkujärkytyksen jälkeen yllättävän hyvä, Wütrichin radat olivat soljuvia ja melko yksinkertaisia. Tietysti kummallakin radalla oli pakko järjestää sen verran hässäkkää ettei niiltäkään vielä tulosta syntynyt, mutta henkinen puoli oli sillä kertaa balanssissa. Utua kiinnosti tehdä mun kanssa ja mulle, se oli sopivassa vireessä ja hyvin kuulolla. 

Tein kummallakin radalla oikeastaan samat mokat, eli jätin vastakäännöksen pois kriittisessä paikassa ja laitoin koiran putkeen ja sitten taas kun yritin laittaa koiran putkeen, tein aivan liian jyrkän takaaleikan ja vedin sen sieltä pois. Että voi ihminen olla tonttu, mutta ens kerralla sitten taas... Kontaktit olivat ihan jees, toki A-esteellä oli korjauksen jälkeen vähemmän vauhtia ja keinua olisi voinut vähän pohjustaa vihjeellä kun alastulo oli aika öh pikainen. Keppien sisäänmeno pelasi, hypärillä alkoi olla sen verran höpinää tötterössä että ihan loppuun asti ei malttanut. Kaiken kaikkiaan ihan hyvää menoa ja mieli oli kisojen jälkeen mainio, alkaa se yhteispelikin sieltä hiljalleen löytyä myös kisoihin. 

Takkujen sunnuntaikisat

Sunnuntain kisoissa tuli taas opeteltua kaikenlaista. Ensinnäkin olin päättänyt, että omaa vuoroa odotellessa en hermostu siihen kun Utu piippaa kiljuu ja teputtaa, vaan olen tyyni. Zen. Olen iloinen ja kannustava enkä ota sieppiä koirasta, pyrin siihen etten ota lähtökohtaisesti sieppiä mistään. Ja se toimi vallan hyvin. Istuskeltiin nurmikolla ennen startteja ja vaadin Utua pitämään kyynärpäät maassa. Sitten vain noustiin ja käveltiin hommiin. 

Radat olivat ihan mukavia, tuomarina oli Wütrichin Johanna jonka radalla aloitettiin virallinen kilpaileminen viime kesänä. Ensimmäisellä C-agilityradalla mötkäytettiin heti keppeihin, joiden sisääntulo oli 90 asteen avokulma. Kyllähän se oikeaan reikään meni, mutta ei se sieltä enää taittunut toiseen väliin vaan oikoi. Laitoin uusiksi ja oli huomaamattani jättänyt viimeisen välin pujottelematta, josta sitten jo heti hylly. Jos olisikin tämä sujunut, niin hylly olisi seurannut viimeistään kahden esteen päässä kun sain käsittämättömän ajatuksen tehdä päällejuoksu putkea edeltävälle hypylle. Huono linja ja putken pää suoraan keppien jälkeisen hypyn edessä kuin tarjottimella. Loppuradasta porsasteli vielä puomin alastulon. Huomionarvoisaa kuitenkin ihan helvetin hyvä vastakäännös toiseksi viimeisellä putkella.

D-hyppyrata alkoi paremmin, mutta kaatui jälleen keppeihin vaikka tein ihan näppärän vastakäännöksen korjaamaan koiraa löysään avokulmaan. Ei pysty, ei vaan pysty. Yritti taas jättää viimeisen kepin pujottelematta, mutta vaadin ja sain lopulta kokonaiset kepit. Lopussa jäin jälkeen ja yritin tehdä jonkinlaisen sylkkäritakaaleikan, mutta olinkin liian pitkällä ja koira kielsi ja lopuksi kun sain sen hypystä yli se luki kauempana olevan hypyn ja haki sen. 

Mitenhän mä tän summaisin. Moni asia on kaikesta huolimatta kehittynyt hirveästi. Mä en enää ole varovainen ja merkillisesti hiipivä hätähousu, vaan mulla on ihan suunnitelmallisuutta ja mä osaan ajoittaa monia juttuja vaikka myöhästymisiä paineessa tuleekin. Mulla oli mukavaa Utun kanssa ja lämpältä radalle siirtymiset olivat tosi vaivattomia ja rentoja. Koira on nopea, se hyppää hiton hyvin ja taloudellisesti, se lukee rataa, se irtoaa. Mutta downsidenahan tässä on treeneihin verrattuna että sen pitää olla jatkuvasti sataprosenttisesti hanskassa tai se arvaa ja sen kuppi läikkyy jolloin sen on vaikea tehdä keskittymistä vaativia kevätjuhlaliikkeitä. 

Kepit on varsinkin se vanha kunnon kompastuskivi. Se hakee sisäänmenoa treeneissä, se kestää pitkällekin vedättämistä treeneissä, mutta kun sillä nousee kiekat se arvaa ja hutiloi. Ja koska mä jännitän vähän keppejä valmiiksi, on katastrofin ainekset kasassa. Mutta mun täytynee oikesti vaan kisata, treenata ja ilmoittaa niitä startteja ja mennä sinne häpeämään itseni maan rakoon koiran kanssa joka vaikuttaa siltä että se ei ole koskaan nähnytkään puolia esteistä. Koira nousi 12 startilla ihan älyttömän vaivattomasti kolmosiin ja nyt meidän kunkkuluokan saldona on yksi vitonen ja enemmän hyllyjä kun vittu Ikeassa. Tokihan ne radat on vaikeampia, mutta koiran draivikin on lisääntynyt ja kun sen yhdistää mun kokemattomuuteen ja Utun hienoisiin keskittymisvaikeuksiin on homma välillä vähän hasardia. 

Agility on ollut mulle Utun kanssa aina psyykkisesti vähän hankalaa. Ensin tulivat taivastelut siitä, kuinka koira on niin hieno ja mainio. Silloin mua pelotti, että se menee mulla hukkaan. Sittemmin tulivat kehittymispaineet ja nyttemmin musta välillä tuntuu, että mä petän ihmisiä kun mä sählään. Mua harmittaa välillä kisata Tampereen alueella, kun musta tuntuu että radan varrella olevat treenikaverit ja kouluttajat huokaisevat, että no tälleen tänään taas. Jälkipuiminen on joskus vähän raskasta, kun musta tuntuu välillä että palaute on aina sitä luokkaa että sinä itse sabotoit koiran onnistumisen joka kerta. Siksi olikin ihanaa, kun muutama ihminen lohdutti nyt ettei tässä asiassa ole mitään ihmeellistä kun koira on noin kokematon ja se kiihtyy. Mä haluaisin ihan kuollakseni osata, mutta kun ei se vaan tuu. Silleen kuin se joillakin tulee. Joten en mä voi taaskaan kuin ottaa hatun kouraan ja treenata vaatimatta itseltäni tai koiralta yhtään sen enempää kuin yrittämistä. Ehkä parin vuoden päästä tätä voi jo katsoa taaksepäin ja miettiä sitä menneenä vaiheena, mutta kyllä se nyt vähän napostaa. Varsinkin, kun kaikki muu on aina tullut Utun kanssa niin vaivattomasti. Mun elämän koira, joka luottaa ja haluaa olla mun kanssa.

Tunnusta mustaa ja vihreää

Pari viime viikonloppua on hujahtanut Nokialla lippuseuran zembaloissa. Viime viikonloppuna talkoilin kaksipäiväisen meidän agilitykisoissa ja suoritin samalla kaksi viidestä koetoimitsijaharjoittelusta. Onneksi Eeva oli laittanut mulle heti ensimmäiseksi eniten kammoamani ratamestariharjoittelun, sainpahan hoidettua sen heti pois alta. Päätin kyllä jo kotoa lähtiessäni että hoidan homman tyynesti enkä panikoi ja pienen alkutakeltelun jälkeen se olikin jo ihan hauskaa puuhaa. Tuomarina oli Viitasen Anne eikä radoissa ollut kauheasti muutettavaa, mutta sain kuitenkin mukavan palautteen Annelta että mulla on kuulemma silmää ja musta tulisi hyvä ratamestari. Jee!

Sunnuntaina tulin aamuun tekemään tuomarinsihteerin osuuden, joka oli sitten jo ihan tosi leppoisa homma. Mua vähän huoletti alkuunsa että mitähän tuosta koetoimitsijaharjoittelusta ylipäänsä tulee kun oon koko lajia harrastanut niin lyhyen aikaa ja kisannutkin ihan tuhauksen vasta, mutta ihan mukavastihan se on tähän asti sujunut. Pitänee TamSKille tarjota itseään talveksi, että keväällä olisi sitten jo kortti taskussa seuraaviin kisoihin. Utua en tällä kertaa ilmoittanut, talkoilu ja kisaaminen samana päivänä on niin älyttömän raskasta ja sillä tuppaa aina lähtemään vähän näpänderistä tuolla Taivalkunnassa. 

Tänään ajelin Utun ja Yllin kanssa taas Nokialle meidän seuran ensimmäisiin virallisiin rally-tokokisoihin. Sain lempisuoritusnumeroni ykkösen jolla avattiin alokasluokan ensimmäinen ryhmä, tulin paikallekin sen verran viime tinkaan että ihan hirveästi ei ehtinyt kalabaliikkia itselleen järjestää. Peruskiva rata, kauheasti ne noita pujotteluita nykyään näyttävät lykkäävän vähän joka kisoihin mutta mikäs siinä. Vähän piti talutinta kiristellä, eteenistumiset olivat vähän turhan tiiviitä ja joskus jäivät tapahtumatta (...) ja juoksuosuudessakin olin kehässä kengurun kanssa. Mutta hei, 94 pistettä jälleen ja oon yhtä koetta vaille pääsemässä lopultakin eroon kytkettynä seuraamisesta. Ja ihan hyvä tulos siihen nähden että treenattuhan ei olla suunnilleen kuukauteen, mitä nyt pikaiset eteenistumistreenit ehdin ottaa ratapiirroksen nähtyäni. Jos mä siihen potentiaaliseen RTK1-kokeeseen vähän panostaisin. 

Agilityn rotumestikset olivat vähän mielessä pitkin kesää, mutta firman kulttuuriretki osui samalla päivälle enkä mä tiedä jaksanko mä ajaa ihan niin kauas hyllyttämään että jäävät nyt tänä vuonna välistä. Mutta koska jotain uhosin tälle asialle tekeväni niin ilmoitin sunnuntaille Takuille pari starttia, notta nähdään että tässä neljän kuukauden tauolla jotakin tapahtunut.