Korrien tokokoulutus 20.10

Olen käynyt kuluneen kahdeksan vuoden aikana jokusen kerran koulutettavana ns. ulkopuolisella kouluttajalla. Koira-aiheisia luentoja on kertynyt sitäkin vähemmän. Se on tavallaan itseni huomioon ottaen vähän hassua. Pyrin olemaan aktiivisesti kiinnostunut kaikesta uudesta aihepiirin parissa ja kehittämään itseäni, mutta kun pitäisi esitellä omaa keskeneräisyyttään, jarrut menevät usein päälle. Onko koulutusongelmani tarpeeksi arvokas? Vaikutanko totaalisen pösilöltä, kun menen esittelemään tällaista ongelmaa? Pitäisikö minun keskittyä ratkomaan haasteitani monipuolisemmin itse? Riittääkö niin lyhyt hetki jonkun parissa, joka ei ole koskaan tavannut meitä, antamaan meille pitkäkestoisia eväitä? Onko koulutuksen hinta-laatusuhde riittävä? Pystynkö rentoutumaan riittävästi, jotta pystyn myös vastaanottamaan tehokkaasti?

Uskon myös sataprosenttisesti vaihtuvuuteen ja monipuolisuuteen, eikä kouluttaja ole tässä asiassa poikkeus. Vaihtelen säännöllisesti sitä, mistä haen oppia ja kenen silmän alla käyn. Olen hyvin harvoin käynyt kouluttajalla, jonka jotakin oppia en kantaisi tänäkin päivänä mukanani. Joku huomaa aina jotakin, jota en tiedosta itse tai mitä joku muu ei ole jo pannut merkille. Joten kun selvisi, että Riitta ja Pekka Korri tulevat kouluttamaan LeVeK rylle, päätin hyödyntää tilaisuuden ja ilmoittauduin.

Koulutus järjestettiin Sotavallantien koulutuskentällä, Pekka koulutti nurmella, Riitta hiekalla. Jokainen koirakkopaikalle päässyt sai 20 minuuttia kummankin kanssa. En vielä paikalle saapuessani ollut täysin varma siitä mitä olen tekemässä ja minkäkin koiran kanssa, joten vein intuitiolla Yllin ensin Pekalle. Aiheeksi valitsin merkin kierron, joka on avoimen luokan liikkeistä tällä hetkellä kaikista heikoimmissa kantimissa. Liike joka on tyypillisesti monelle koiralle hyvin mieluisa ja jota ei tarvinnut esimerkiksi Utulle koskaan sen kummemmin kouluttaa. Yllin kanssa liikkessä on kuitenkin ollut seuraavia ongelmia: se lähtee epävarmasti suorittamaan itsenäisesti, se pyrkii tarjoamaan merkille pysähtymistä joka aiheuttaa ketjuttamista kun koira jää odottamaan lisäohjeita ja takaisin perusasentoon siirtyminen on epävarmaa. Pekalle sanoinkin ihan suoraan, etten usko koiran täysin tietävän mitä siltä halutaan.

Pekka lähti aluksi purkamaan koiran mielentilaa, joka oli hänestä kunnossa. Koira on fokusoitunut, se ottaa halukkaasti kontaktia, sen häntä heiluu ja sen "naama on naurussa". Hänestä koirasta näki heti, että se viihtyy siinä tilassa, johon olen sen tänään tuonut. Seuraavaksi esittelimme merkin kierron, joka kerrankin meni ongelmatilanteessa täysin totuudenmukasesti, koira lähti arpoen merkille ja tarvitsi useamman käskyn. Tilanne keskeytettiin siihen, koska käskylle ei haluttu inflaatiota ja lopputulos ei parantunut toistolla.

Kentällä oli myös valmiiksi rakennettu ruutu, joten Pekka asetti merkin niin että välimatka sekä ruutuun että merkille oli kutakuinkin kokeenomainen. Koira jätettiin puoliväliin rintama kohti ruutua, mä siirryin puoliväliin koiraa ja merkkiä josta lähetin koiran merkin kiertoon. Kun koira pääsi merkille, vaihdoin oman rintamani kohti ruutua ja lähetin koiran sinne. Ensimmäiset toistot olivat epävarmoja, mutta kolmannella kerralla koiran tekemiseen alkoi tulla varmuutta. Alkuun  koira sai palkan aina ruutuun pysähtymisestä, toisessa harjoituksessa koira lähettiin aloituspalkalta suoraan ruutuun. Kun koira odotti ruudussa, käänsin rintamasuuntani kohti merkkiä ja ohjasin "agilitytyyppisesti" ensin odottamaan painetta kerätäkseni, sen jälkeen vapautin merkin kiertoon, josta koira lähetettiin jälleen uudestaan ruutuun, jonne se sai palkan. Kolmannessa harjoituksessa koira vietiin reilusti kauemmas sekä merkistä että ruudusta, etäisyys merkkiin oli arviolta kolme kertaa kokeenomainen. Jätettyäni koiran siirryin itse lähemmäs merkkiä ja kutsuin koiran pitkältä matkalta merkinkiertoon, josta sen matkaa jatkettiin jälleen suoraan ruutuun palkalle. Näin koiralle kertyi lähtökohtaisesti enemmän vauhtia, kun se jäi pidemmän matkan päähän. Summa summarum:

- Merkki on välietappi, jonka kautta pääsee ruutuun palkalle. Siellä ei siis kannata pysähtyä tai jäädä arpomaan, koska sitä nopeammin pääsee leluun kiinni, mitä nopeammin matka jatkuu muualle.

- Merkin ja ruudun erottelu tulee ilmaiseksi kaupan päälle, kun koira joutuu keskittymään molempiin joka treenissä.

- Ruudun sijaan toisessa päässä voi olla myös jotakin muuta, kuten mieluinen agilityeste (mutkaputki) tai toinen merkki, joka ylläpitää suorituksen vauhtia.

- Varo kehumista palkkasignaalilla kesken suorituksen. Pekka kiinni huomiota siihen että käytän "jes"-vihjettä epäloogisesti, mikä saa koiran hakeutumaan mun lähelle/lopettamaan toiminnan palkan toivossa. Jos jes assosioituu koiralle palkkaan, sen täytyy olla sataprosenttinen sekundäärivahviste.

- Koska koulutuksessa on temppukoiran lisäksi toimiva kisakoira, tehtävään voi lisätä kokeenomaisuutta ottamalla lyhyen seuruupätkän ja/tai jonkin muun typistetyn liikkeen pelkällä sosiaalisella palkalla ennen merkille lähetystä.

Sain siis pelkän merkinkiertotreenin sijaan kokonaisvaltaista hyötyä tuovan katsahduksen meidän tämänhetkiseen tokoon. Onneksi, onneksi otin lakin kouraan ja hain varastosta juuri merkin, enkä lähtenyt työstämään esimerkiksi jonkin ylemmän luokan liikettä. Koska treeni oli mainio eikä kysyttävää jäänyt, Riitan vuorolle hain autosta Utun. Utun voittajassa mättää tällä hetkellä selkeiten kaksi asiaa, tunnari sekä kaukokäskyt. Koska tunnari oli jotakuinkin mulla näpissä sen suhteen mitä olen tekemässä, otin aiheeksi kaukokäskyt ja niissä erityisesti seisomaan nouseminen.

Meidän voittajaluokan kaukoissa oli vielä vähemmän näytettävää kuin merkissä, Utu oli koulutustasollaan oikein olan takaa ja valui nousuissa monta kymmentä senttiä. Riitalle selittelinkin vähän nolona, että olen ihan itse juhlimalla sen sieltä opettanut saapuvaksi kun olen ollut niin iloinen ylipäänsä puhtaasta noususta, takapalkasta huolimatta. Pyysinkin ihan peruspalikoihin treenivinkkejä, kuinka lähteä opettamaan liikettä käytännössä alusta. Sain seuraavia ohjeita:

- Tee koiralle kehonhallintatreeniä, joka tukee painon siirtämistä takapäälle. Riitta näytti hiekkalaatikon reunaa apuna käyttäen, kuinka koira ohjataan namikädellä nouseman seisomaan etupää hiekkalaatikolla, josta se ohjataan takaisin maahan istumaan niin että myös etujalat putoavat laatikolta. Korokkeen ei tarvitse olla kovin korkea, kunhan ero maahan on selkeä. Koska seiso-maahan-vaihdot eivät vaadi niin voimakasta taakse ajattelua, sitä voi harjoitella tasamaalla.

- Kun teet koiralle tekniikkaa ja palkkaat sen kädestä, palkkaa aina luopumisen kautta! Eli koira ei saa koskaan palkkaa eteen kurottamalla vaan vasta kun se malttaa olla paikallaan nojaamatta palkan suuntaan.

- Agilitykoira voi harjoitella kaukoja aksahallilla puomin alastulolla. Eli koiralta pyydetään kaikkia vaihtoja sen ollessa 2on2offissa, kriteerinä on takajalkojen pysyminen alastulolla.

- Kun teet matkaa, sijoita namit koiran molemmille puolille, noin puoleen väliin koiran pituutta (pääasia on että namit ovat hieman koiran päätä taaempana). Utu jäi nameihin voimakkaasti kiinni ja vain tutut vaihdot onnistuivat, mutta Riitan mukaan reaktio kertoi siitä että menetelmä toimii kyseisellä koiralla. On vaikea padota jollakin, jota koira ei todella halua. Muutaman viikon rutiinin pitäisi riittää menetelmän omaksumiseen koiralle, ja namit voi viedä maahan jo valmiiksi jolloin sen onnistuminen ei riipu siitä näkeekö koira kun namit sijoitetaan sen ympärille.

Eli sain konkreettisia työkaluja kaukokäskypakkiin, kuten toivoinkin. Selkeiden ohjeiden lisäksi pidin erityisesti siitä, miten nopeasti kumpikin kouluttaja muodosti kohdekoirastaan mielikuvan, jonka perusteella harjoitukset valittiin. Koiralle oltiin kokoajan ehdottoman reiluja ja pienistäkin onnistumisista muistettiin iloita. Myös koulutuksen hinta-laatusuhde oli 40 euron hinnalla hyvä. En valitettavasti ehtinyt jäädä katsomaan juurikaan muita koirakoita, kuunteluoppilaanakin olisi varmasti irronnut vielä lisää oppia. Mieleen jäi kuitenkin meidän välissä ollut koirakko, joka tuli Pekalle ääntelyn vuoksi. "Kun koira ääntelee, meidän pitää olla kiitollisia siitä että se kertoo meille miltä siitä tuntuu. Jos ääntelevä koira käskytetään hiljaiseksi, se on sama kuin sanoisi koiralle että mua ei kiinnosta miltä susta tuntuu." Vaikka ongelma ei ollut omakohtainen, tuosta lauseesta jäi hyvä mieli. 

Yllinkyllin kuulumisia

Photobucketin third party sharing-sekoilu tuli tiensä päähän ja tädillä on asiaa, joten Hundkarusellen taas pyörähtäkööt. Se siis tarkoittaa sitä, että melkein kahden vuoden kuulumiset on purettavana. No kirjoitetaan nyt, voi sitten hamassa tulevaisuudessa palata menneisyyteen.

Vuodesta 2017 jäi päällimmäisenä mieleen Yllin tammikuiset luustokuvat, jotka jouduttiin lonkkien osalta uusimaan vinojen kuvien vuoksi. Kuvautin lonkkien ja kyynärien lisäksi selän sekä olkavarret, kaikki tuli käytännössä terveenä takaisin. Lonkat lausuttiin B/B uusintakuvista, soitin kuitenkin Limanilta perusteita koska ne näyttivät omaan ja kasvattajan silmään varsin hyviltä. Pienestä mataluudesta jäi vähän rajan alle, mutta hyvin ovat kuopissa ja tuntuvat lievästi sanottuna menoa kestävän. Kesällä kävin kisaamassa LeVeKillä viimeisen kerran Yllin kanssa rally-tokon alokasluokassa ja syksyllä startattiin Nokialla avoimessa. Ylli suoritti myös BH-kokeen hyväksytysti ToiSKilla lokakuussa, tuomari piti sen työskentelystä kovasti.

Utu kisasi säännöllisen epäsäännöllisesti agilitya, sm-kisat jäivät sinä vuonna väliin pitkän välimatkan vuoksi mutta piirinmestaruuksissa käytiin olemassa ihan yhtä tasaisen epätuloksekkaita kuin ennenkin. Omassa elämässä tapahtui muutama aika merkittävä kuperkeikka, joten uusiin olosuhteisiin totuttelu haukkasi osansa koiraharrastusrintamalta. Mökö eleskeli koko vuoden terveenä ja erinomaisena kotikoirana. Koko porukka kävi säännöllisesti kraniossa ja pysyi terveenä.

Tein muutamia käytännön järjestelyitä treenieni suhteen, erosin ToiSKista loppuvuodesta 2017, liityin LeVeKille sekä ryhdyin SCY Pirkanmaan sihteeriksi tammikuun vuosikokouksessa. Kaikki ratkaisut olivat hyviä. Toijalassa ei ollut enää mulle sopivia treeniryhmiä ja kouluttamisesta teki mieli pitää taukoa. LeVeK on ollut juuri sellainen kuin toivoinkin ja collieyhdistys on ollut terveellisin yhdistyskokemus pitkään aikaan; kulunut vuosi on mennyt siivillä ihanan ja samanhenkisen porukan kanssa, talkoita on ollut mukava tehdä ja tapahtumissa on ollut äärimmäisen mukavaa.

Keväällä käytiin Yllin kanssa kokeilemassa tokon alokasluokkaa, joka läpäistiin 183 pisteellä ja kolmannelle pallillekin päästiin. Koira ei ihan tehnyt oman tasonsa mukaisesti, vire kärsi hieman taas vähän erilaisesta koesuorituksesta, mutta kesti silti hienosti koko suorituksen. Ylli on juna, sillä vaihteella mennään millä kehään tullaan. Kokemus oli kuitenkin erinomaisen hyvä. Koska meillä on TK1-koiria kotona jo kaksi ja Yllin kanssa pyrkimys on edetä jonakin päivänä erikoisvoittajaluokkaan asti, ei aiota tehdä koulutustunnuksia varsinkaan alemmista luokista. Lisäksi taputeltiin rally-tokon avoin luokka kesäkuussa osallistumalla ensin piirinmestaruuskisoihin NPKH:n joukkueessa ja viikon kuluttua omiin kisoihin. Piirinmestaruuksista tuomisiksi saatiin joukkuehopeaa, johon osallistuttiin Yllin kanssa 97 pisteen tuloksella. Seuran omat kisat tuottivat 91 pistettä, jolla saatiin koulutustunnus.

Utu kävi kesäkuussa kokeilemassa tokon avointa luokkaa Nokialla, mutta helteinen sää, pölyävä kenttä ja koiraa parhaansa mukaan häiritsevä ohjaaja jättivät ykköstuloksen 2,5 pisteen päähän. Että olinkin ihan uskomattoman pihalla, kaikki kunnia Harri Laisille ja liikkeenohjaajarouvalleen kun olivat niin ystävällisiä ja huumorintajuisia. Nollattiin ensin liikkeestä istuminen jonka koira meni maahan, ja viimeinen pönttöniitti tuli kun Utu lähti kiertovihjeellä hyppäämään sivustalla olleen hyppyesteen. Tästä sisuuntuneena käytiin heti heinäkuun alussa Kaukajärvellä sakemanniyhdistyksen kokeessa repimässä se viimeinen ykkönen 278 pisteellä. Kamala, epäinhimillisen pitkä avoin luokka kohtasi siis loppunsa kolmen eri kesän ja viiden kokeen jälkeen ja poiki Utulle koulutustunnuksen TK2. Man, that felt good. Utu kävi myös Vantaalla agility sm-kisoissa tekemässä ensin pari erinomaista lämmittelyrataa ja lopulta kympin joukkueradalla. Yhteistuloksissa NPKH:n maksijoukkue oli jossakin 28. tienoilla, mihin oltiin hyvin tyytyväisiä. Älyttömän kiva reissu hienoissa puitteissa, hienossa säässä.

Ylli starttasi kesäkuussa virallisissa agilitykisoissa YlöKKillä, sillä reissulla ei paljon lippuja liehutettu mutta koira oli tosi hyvässä vireessä ja meni mukavasti. Heinä - elokuun aikana kisattiin kolme starttia, joista kaikista selvittiin nollalla maaliin. Koska Yllin agilityvire on ollut aina hieman mystinen,  päätin ottaa yhden startin kerrallaan, mikä oli oikeastaan aika kiva. Ei tarvinnut kuin olla ennen rataa paikalla, tuhauttaa menemään ja häipyä matkoihinsa. Siinä missä Utu pitää tuoda halliin viime hetkellä ja uskotella sille koko odotteluaika että se on kirjastossa, vein Yllin jo edellisen koiran suorituksen aikana pelipaikoille. Kaulurista hetsaten ja putkia manaten sai lähtöön mukavaa täpinää, voi että miten ihanaa onkaan kun koiralla ei läikähdä vaika sen virettä tahallaan nostaakin. Neljä starttia siis Yllillekin ykkösissä, kakkosiin siirrytään kilpailemaan vielä loppuvuodesta jahka keretään. Piirinmestiksissä käytiin juoksemassa molempien paimenten kanssa 10 ja 20 virhepistettä, mutta joukkue ei valitettavasti lopulta saanut sijoitusta.

Treenasin kesäkauden LeVeKin rallyporukoissa ja laitoin Yllin oikean puolen kuntoon lopulta hyvin pienellä vaivalla. Parin kuukauden intensiivitreenin jälkeen kehtasin laittaa ilmoittautumisen vetämään. Riski kannatti, sillä tehtiin ensimmäisellä voittajan radalla vain yksi kymmenen pisteen virhe, joten maaliin päästiin 90 pisteellä. Sijoituttiin myös luokassa toiseksi. Tästä lisää omasa postauksessaan, kunhan saan aikaiseksi. Pyrittiin myös loppukesästä LeVeKin tokon valmennusryhmään, johon näyttökokeen kautta päästiin. Lisäksi aloitettiin viikottainen tokon ryhmätreeni koirapalvelu Taidoggaalla Kangasalla. Vielä tänä vuonna olisi tarkoitus kerätä rally-tokon voittajasta loput hyväksytyt tulokset ja käyttää kevätkausi mestarin sisäistämiseen. Tokossa tavoitteena on nousta voittajaan ennen ensi kevättä, analyysi tästäkin saanee ihan oman tekstinsä.

Vuosi 2018 on ollut siis varsinkin Yllin osalta ehdottomasti tuloksellisin mun koko 8 koiravuoteni aikana. Ne palaset vaan lopulta loksahti oikeisiin paikkoihin, päästiin yhteiseen mielentilaan ja koira alkoi tuottaa kisoissakin tasaista ja varmaa jälkeä. Utun kanssa olin pitkään mietteissäni, agility on ollut hieman turhan epävarmaa ja tokokin oli tarkoitus lopettaaa avoimeen, mutta tulin sen suhteen toisiin aatoksiin. Sillä on vahva osaaminen kuitenkin useaan voittajan liikkeeseen eikä mitään menetettävää, miksi en siis yrittäisi vielä? Kaikki sen kanssa harjoiteltu aika on henkistä pääomaa molemmille, se on vielä nuori koira ja se on aina valmis. Rally-tokossakin pyritään etenemään vielä, heti kun keksitään, miten noin vilkas ja vasemmalle fiksoitunut piski saadaan toimimaan myös oikealla.

Mökö on iloinen ja terve, se on viettänyt tänä vuonna useamman viikon lainakoirana koirasta haaveilevilla ystävillä ja ilahduttamassa mun vanhempiani. Se tulee joulukuussa ensimmäisenä porukasta seniori-ikään, mutta vuodet sillä olkoot mun puolestani vasta puolessa. Tässä taisi olla oikeastaan tärkeimmät, to be continued

Kaikki postauksen kuvat on ottanut taitava Susanna Kauranen, joka kävi heinäkuussa kuvaamassa SCY Pirkanmaan valokuvauspäivässä Hatanpään Arboretumilla.

Loppuvuosi ja uudet kujeet 2017

Lokakuu tarvottiin iloisesti alati pimenevässä paskakelissä ja marraskuussakin käytiin vain kerran tositoimissa kun Utu osallistui rally-tokon piirinmestiksiin NPKH:n joukkueessa. Samalla kilpailtiin toista kertaa avoimessa luokassa. Tuomarina oli kiltti Pia Heikkinen joka oli huomattavasti mun joukkuetovereitani hövelimpi pistelaskija, vähän oli nirkoilla menikö rintamat hypyssä pipariksi eikä peruutuksessakaan ihan niin tasalaatuisia askeleita tullut. Eikä tosta ykköskyltistäkään niin kamalasti tarvitse puhua... Sen sijaan Utulla kovin, kovin hankala sivulta eteensiirtyminen meni näissä kisoissa varsin kivasti ja tekeminen oli muutenkin tasalaatuista ja sievää. On se ihana tyttö. Maarit ja Manu taiteilivat niin ikään avoimesta luokasta hyväksytyn tuloksen ja Eija johdatti Elsan 70 pisteen paremmalle puolelle voittajassa, joten saatiin joukkueelle ihan sijoituskin. Hyvä me! Utu sijoittautui 97 pisteellä avoimen luokan kolmanneksi, mikä oli toki myös mukavaa.

Ahneuksissani ilmoitin sekä Utun että Yllin Koirakoutsin kisoihin joulukuun alkuun, ja taas opittiin läksyä... En oikein päässyt kylässä viikonloppua viettävien ystävättärien takia treenikuplaan, ja kisoihin lähdin melkoisella evvk-asenteella. Treenatakaan ei taidettu syyskuun kisojen jälkeen kuin muutama kerta. Lisäksi alokasluokan toisen rataryhmän loppupäässä olevalle Yllille melkein kahden kisaluokan odottelu oli kerta kaikkiaan liian pitkä, oikein harmitti kun olin niin pönttö että pistin kokemattoman koiran tuohon tilanteeseen. Lisäksi vuoron odottelu täyteentupatussa, vieraassa paikassa varsinkin kun naapurihallissa alkoi yllättäen paukkumaan ja rämisemään oli Yllille vähän too much ja radalle mentiin aika levottomissa tunnelmissa. 

No, rewind. Toisena esteenä ollut hyppy oli autossa ladanneelle Utulle taas kaikkien possukohtausten täyttymysten äiti, ja nyt se rintamasuunta ei todellakaan mennyt enää läpi. Imin kuitenkin happamana alahuulta ja jatkoin, tuskin se olisi uusimalla sen paremmaksi muuttunut. Loppurata meni ihan messevästi muuten, mutta koira oli vähän... off ja jouduin muutaman tarkkuusvirheen vuoksi käyttämään molemmat uusimiset. 270 astetta vasempaan - kyltillä ehti laskea takamuksen maahan ja pyörähdykseen ei jostakin syystä lähtenyt. Lisäksi otettiin muutama pikkunirkostelu jostain mitä en enää edes muista, joten maaliin 83 pisteellä ja RTK2. Fiilis ei ollut kaikkein erityisin palkintojenjaossa, ja meinasinkin remahtaa nauruun kun Karhun Krista ilmoitti, että collie saa tuomarinpalkinnon. Höhötyksen sijasta sain ulos noin 20 desibeliä tavallista luonnottomamman AI MIKS-tiedustelun, johon sain vastaukseksi että koira tekee älyttömän kauniisti ja innokkaasti töitä, hän tykkäsi kauheasti. Täytyy kyllä sanoa että toi palaute ei olisi voinut tulla sopivampaan saumaan, ottaen huomioon että olin haudannut koko kelvottoman rakin hallin taakse hankeen mielessäni noin kuudesti radan aikana. Onkohan ohjaaja aina ihan realistinen ja reilu kaikille osapuolille.. Yllin alkurata meni höperöinniksi, mutta urheasti taisteltiin ihan mukava loppusuoritus jonka lopulla takalisto meni maahan ennen kyynäriä ja kymppi nasahti. Identtiset 83 pistettä maalissa ja hyvä kokemus takataskussa - Ylli selviää, vaikka välillä huimaisikin. 

Agilitya ei kisattu loppuvuonna laisinkaan. Utun sterkkahaava kiristeli ja aiheutti jumppaa, joka on taas asteittain palannut oletettavasti pakkasten ja liukkaiden kelien myötä. Katsotaan, jos vaikka ensi kuussa saisi lisenssin taas tulille jos koira tulee kuntoon. Varsinaisia SM-kisahaaveita mulla ei tälle kaudelle ole, pitkä kisamatka ei houkuttele ja joukkueestakin voisi pitää vaikka tauon tänä vuonna. Hyvät nollat (ja radat ylipäänsä) olisivat silti oikein tervetulleita, joten jotain täytyy viimeistään keväällä saada aikaiseksi. Ylli on edennyt omalla tahollaan hyvin, sen esteosaamisesta puuttuu enää keinun ja puomin vihje-erottelu ja muutaman muunkin esteen kohdalla rutiinia tarvitaan varmuuden saavuttamiseksi. Kepit menevät oikein mukavasti ja hypytkin on hiljalleen nosteltu, joten keväällä startataan ykkösissä - vaikka sitten alkuun hypäreillä vaan. Lopullinen vahvistus Yllin kisakunnolla tuli tänään kun käytiin paikallisessa Evidensiassa virallisissa terveystarkeissa. Selkä, lonkat, kyynärät ja ylimääräisenä pyytämäni olat näyttivät kuvanneen lääkärin silmään oikein hyviltä.

Tänä vuonna koetetaan metsästää Utulle viimeinen avoimen luokan ykköstulos, jonka jälkeen on aika kääntää katseet voittajaluokkaan. Myös Ylli voisi pyrkiä kesäkauden aikana korkkaamaan tokokokeet, eipä siltäkään enää paljoa puutu. Yllin duunilistalla on myös viimeinen hyväksytty tulos rallyn alokkaasta ja avoimen tehokas opiskelu. Utu keskittyy kaikessa rauhassa voittajaan tässäkin lajissa. Siinähän sitä taas on. Ai niin, lupasin myös viedä sterkan myötä aavistuksen patvineen Utun työkaverin sheltin seuraksi Tampereen kansainväliseen koiranäyttelyyn, on sekin jotain...

Ja pari viikonloppua Nokialla

Syyskuu aloitettiin ensimmäisen viikonlopun agilitykisoilla NPKHlla. Ilmoitin Utun lauantaille kolmeen starttiin ja menin talkoilemaan sunnuntaille mineille ja medeille. Lauantain maksikolmoset aloittivat vasta illalla - ja koko illan satoi tietysti enemmän tai vähemmän vettä. Tuomarina oli ihana Anders Virtanen jotka radat olivat vähän vähemmän ihania, mutta jollakin ilveellä tehtiin silti ensimmäisenä olleelta hyppyradalta nolla. Myöhästyin yhdestä päällejuoksusta ja jouduin korjaamaan koiraa takaisin linjalle ja näin ollen olin varma että saatiin ainakin yksi kielto, mutta ei käsi ollut heilahtanut. Aika riitti neljänneksi ja ilman päällejuoksuhässäkkää olisi mahtanut palkintopalli kutsua. Mua jännitti ennen tota starttia ihan älyttömästi ja koira oli hirveillä kierroksilla, mutta rutiini alkaa selvästi jo vähän ottaa voittoa, kummallakin. 

B-agilityrata oli profiililtaan vielä hankalampi ja sijoittauduin jo neljännellä esteellä huonosti ja kompastuin itse hyppyesteeseen joka levisi. Hylly olisi tullut myöhemmin radalla aika monta kertaa lisää, koira oli vähän vallaton ja mä en oikein saanut enää ajatuksesta kiinni. Kun homma meni ihan mahdottomaksi porsasteluksi otin pienen kontrollipätkän ja poistuttiin. A-agilityrata oli hurjan kiva, ja myös meidän päivän paras vaikka kello huiteli puolta kahtatoista kun radalle päästiin. Nelosesteenä olevalla keinulla vaan tapahtui jotakin merkillistä jonka seurauksena Utu horjahti alasmenolla ja saatiin vitonen. Loppurata oli ihan yhtä juhlaa, tai siltä se ainakin tuntui. Koira tuli ihan mielettömän hyvin ohjauksiin ja posotti menemään lujaa ja varmasti. Samalla harmittaa ja helpottaa ettei näitä ratoja kuvannut kukaan, tän olisin halunnut nähdä uudestaan, mutta toisaalta jos mun illuusio olisi särkynyt olisi varmaan harmittanut kahta kamalammin hahaa. Radalta tuli lopulta vain yksi nolla ja Utun reippaalla vitosella sijoituttiin kolmansiksi. Aavistuksen kirveli se että paremmin hoidetulla keinulla oltaisiin avattu sertitili mutta kun nyt kerran päästiin edes siihen pisteeseen että serteistä pystyi haaveilemaan peräti kahdesti niin täytyy vaan olla tyytyväinen. Ja onpahan jo kolme SM-nollaa. 

Seuraavalla viikolla treenailtiin rally-tokoa tuleviin kisoihin, jotka olivat myös Yllin ensimmäiset kisat ikinä. Aika soitellen sotaan lähdettiinkin, ihan hirveästi ei tullut harjoiteltua pidempiä palkattomia pätkiä ja tekniikkaakin jäi uupumaan muutamasta kyltistä. Alla omatoimitreeneistä koostettu videopätkä, Ylliä ei olekaan tullut ihan hirveästi kuvailtua (eikä kyllä treenattuakaan, ei sen puoleen...).

Kisapäivä oli syyskuiseksi sunnuntaiksi hirveän lämmin, alokasluokka oli viimeisenä ja autossa kurluttamiseen kului "vähän" energiaa, mutta päätin etten hetsaa tai valmistele Ylliä sen kummemmin, vaan menen katsomaan millainen sen suoritus on ihan suoraan autosta revittynä näissä olosuhteissa. Vähänhän se loppua kohti hiipui, mutta jaksoi pieneksi tervuseksi ihan superhienosti ja maaliin päästiin 92 pisteen kanssa.

Utun ensimmäinen avoimen luokan rata oli muuten hyvä, mutta heikosti treenattu perusasennosta eteen siirtyminen maksoi 16 pistettä uusimisineen ja epäonnistumisineen. Radan laidalla läksytettiin että koira olisi pitänyt ensin siirtää eteen keinolla millä hyvänsä ja sitten vasta uusia ja toivoa sormet ristissä että uusiinen onnistuu, mutta kun koira ei osaa niin eipä se silloin vaan osaa. Pyörähdyksen jälkeinen ilopomppu ja jokin muu töppä rokottivat vielä 2 pistettä, joten maaliin 82 pisteen kanssa ja hyväksytty tuloshan se silloin on. Tosi hyvää ja innokasta tekemistä kaikenkaikkiaan, tosta koirasta on kyllä ihan mihin vaan. Maarit häiriintyy videon alussa ampiaisesta, siksi hieman erikoinen alku.

Utun avoimen luokan tusaus jatkuu marraskuussa piirinmestiksissä NPKHn joukkueessa, joten sitä ennen treenataan tuo eteensiirtymä kuntoon ja käsiavuttomaksi kun muuten homma pelaa. Yllillekin lähden tekemään nyt tuota alokkaan koularia jatkamalla perustreeniä ja tekemällä hiljalleen kokeenomaisia, onpahan talveksi jotain tekemistä. Ylli on myös opetellut ankarasti keppejä ja keinua, joten agilityesteetkin alkavat olla hanskassa. Toissaviikolla käytiin koko porukan voimin taas kraniossa paikkailemassa kunkin kolotuksia. Ei kai tässä taas kuin treeniä, treeniä.

Viikonloppu Ylöjärvellä

No, siltä se ainakin tuntui. Olin ennakolta jo ilmoittanut päähänpistona sunnuntain tokokokeen, mutta kun seuran agilityryhmässä kyseltiin jäseniä agilityn piirinmestaruusjoukkueeseen en malttanut olla lähtemättä Utun kanssa sinnekin. Aprikoin kyllä tovin että onko liian riskaabelia ladata tauolla olleelle koiralle noin paljon höpinää yhteen viikonloppuun, mutta annoin mennä vaan. Aikuinen koira, eikä nyt enää mikään ensikertalainen. 

Ilmoitin lauantaille myös yksilöstartit, joten päivä alkoi klo 11. Ensimmäisenä ollut hyppyrata menetteli, keppikulma oli inhottava ja mun pakkovalssi valui turhan pitkälle joten kepeiltä femma, sekä myöhästyin keppien jälkeisestä päällejuoksusta jonka koira ehti kieltää. Kymppinä sitten maaliin ihan ok-touhulla, mä olin kyllä vähän poissa koko radan mikä näkyi valumisina mutta koira oli kiltillä tuulella eikä ryöstänyt tai rohjottanut. Seurakaverit kehuivat ihan näppäräksi radaksi, joten saattoi tuntua pahemmalta kuin näytti. Maalissa jouduin hengittelemään useamman minuutin oksennusta torpatessani, ärsyttävää kun edelleen aina ensimmäisen radan jälkeen nousee ykä kurkkuun vaikka kisajännitys on loiventunut varmaan puoleen alkuajoista. 

Aksarataa odotellessa olosuhteet kävivät myrskytuulen vuoksi aika kaoottisiksi. Puista tipahteli paksuja oksia ja alumiiniesteet lentelivät pitkin kenttää. Yksi mediluokan koira tipahti jopa tuulenpuuskassa puomilta. Agilityrata oli hypäriä soljuvampi, ehdin ottaa yhden kiellon kunnes tuulenpuuska räjäytti vielä edessä olevan esteen, mä jäädyin ja koira tuli pituudelta ohi. Hetken härdellin jälkeen jatkoin radan puhtaana maaliin mutta Utu oli ehtinyt siinä rytäkässä ehdotella kaikenlaisia etenemissuuntia joten hylly tästä. Meikäläisen häiriönsieto ei toistaiseksi kestä yllättäen hajoavia agilityesteitä, mutta ehkä tää oli hyvä opetus siitä että jatkaa täytyy vaikka sataisi keski-ikäisiä setiä.

Tunnelma oli aika laimea yksilöratojen jäljiltä ja muutama maksijoukkue luovutti ja lähti kotiin. Mä hyödynsin parkkipaikalle syntyneen tilan ja kävin siirtämässä autoa lähemmäs kenttää. Ei mennyt puolta tuntiakaan kun havahduin autossa istuessani kiljuntaan, metsän reunasta kaatui täysikasvuinen kuusi tismalleen siitä kohtaa missä mun auto oli hetki sitten pysäköitynä. Maahan unohtunut vesikuppi löytyi oksien alta. Kylläpä kävi kerrankin säkä, kun hetken mielijohteesta ja laiskuuttani päätin siirtää auton lähemmäs. Seuraavaksi satoi hetken kaatamalla, mutta sitkeästi kökötettiin vielä kaksi tuntia maksien joukkuerataa odotellessa. Ykköskoira Masi teki tyypilliseen tapaansa nollan, Utu teki kympin, mutta sekä Raisa että Ruuti sujahtivat harmillisesti väärille esteille joten ei tulosta tänä vuonna piirinmestaruusjoukkueelle. Utun rata oli ihan mukava, päätin vaan poiketa alkuperäisestä suunnitelmastani ja valssata a-esteelle jolloin rima tipahti ja kepitkin olisivat todennäköisesti sujuneet toiselta puolelta ohjaten paremmin. Kyllä se vähän jaksaa harmittaa että noi kepit on meillä vieraissa kisapaikoissa aina se heikoin lenkki, mutta kaikilla täytyy kai olla joku vakiokonkelo. Kontaktit olivat kuitenkin hyvät ja vauhtiakin riitti vaikka oltiin joukkueradan aikaan oltu paikalla yhdeksän tuntia. Lopputulos ei olisi ollut näin hallittu näillä eväillä esimerkiksi vielä vuosi sitten. 

Täytyy kyllä sanoa, että oma mukavuudenhaluisuus on jo tässä iässä sitä luokkaa että kovin äkkiä en lähde enää kisoihin joissa rutistetaan yhdellä kentällä kaikki säkäluokat kolmelle radalle. Kotona olin puoli yhdeksän ja seuraavana aamuna lähdin ajelemaan takaisin. Vähän jännitti että miten eilinen vaikuttaisi koiran vireeseen, ja kuten arvelinkin Utu oli tavallista hektisemmän oloinen kun käytiin lenkillä ja olisi jutella pulputtanut mulle kokoajan. Ilmoittautuneista avoimen koirakoista paikalla oli vain kaksi joista me oltiin aikaisemmalla suoritusnumerolla. Jäävänä tehtäisiin seisomisen lisäksi maahanmeno, joten tein pienen valmistelevan treenin ja menin hyvillä mielin ryhmäkehään. Tuomarina tänään oli alokasluokasta tuttu Ilkka Stén.

Paikkaistuminen oli häiriötön ja keli oli aurinkoinen, ei ehditty kovin montaa kertaa tätä harjoitella mutta oletin ettei se tuottaisi kauheasti päänvaivaa ja saatiinkin siitä vaikeuksitta 10. Jäin suorilta kehään vaikka mulle tarjottiin tilaisuutta käydä palkkaamassa, vähemmän säätöä eli vähemmän jupinaa. Yksilökehä tehtiin yhdessä osassa. Aloitettiin seuruulla, joka oli osin hirveän hyvää ja osin vähän poissaolevaa. Käännökset olivat ihan jees, juoksuosuus hyvä ja peruutus sitä luokkaa mitä se meillä nyt on ollutkin. Lopun täyskäännös ja pysäytys vähän levisi. Tästä 8½, josta olin samaa mieltä. Lisää liikkuroitua seuruuta meille. Utu painaa välillä treeneissä hirveästi, mutta kokeissa se on aina vähän maltillisempi ja paikka pysyy paremmin, mikä on tietysti mukavaa.

Jäävä seisominen oli ilmeisesti tyypillinen, siitä 10. Luoksetulo oli myös moitteeton, tuli hyvällä reippaalla laukalla hyvään perusasentoon, taas 10. Jäävästä maahanmenosta 9, se on meillä aavistuksen hidas sekä perusasentoon nouseminen oli vähän nahkea. Seuraavaksi koitti hirvittävä ruutuliike, joka tuotti treeneissä paljon ongelmia kun se meinasi mennä jatkuvasti sekaisin merkin kierron kanssa heti kun tötteröt lisäsi yhtälöön (treenattiin myös auttamatta liian vähän). Olin valmistautunut siihen että Utu tarjoaa ruutuun menoa vasemman alareunan kartion kautta kiertäen eli menee ruutuun vasemmasta sivusta, joten ihmetys oli melkoinen kun se meni sisään keskeltä etureunaa ja jäi jopa turhan oikealle. Toinen käsky kuitenkin tarvittiin kun se ensimmäisen jäljiltä lähti tulemaan takaisin, eikä mennyt kovin syvälle ruutuun, mutta eteni ihan reippaalla laukalla. Varpaat olivat nippanappa kehänauhan sisällä, en tiedä olisiko joku tarkempi jo nollannut koko liikkeen... Joka tapauksessa erävoitto ja arvosanaksi 8. 

Nouto oli tyypillinen Utunouto, rumasti kapulalle ja hitaamalla laukalla palautus, istui kyllä hyvään perusasentoon eikä tyypillisesti vähän vinoon. Tuomari antoi tästäkin 10, mikä oli mun makuuni vähän turhan anteliasta. Kaukoista 9, ensimmäinen vaihto oli (taas) vähän hidas. Pitäisi treenata tätäkin liikkurihäiriöllä. Sen verran täytyy noita kaukoja fiilistellä että tekniikka on hyvä, istuminen kyllin korkea eikä Utu ole tarvinnut neljässä kokeessa kertaakaan kaksoiskäskyä. Takapalkka se vaan toimii. Hyppy oli reipas ja perusasento suora, 10. Merkin kierrossa selvästi aprikoi että pysähtyisikö tötterölle, mutta tuli kuitenkin aavistuksen löysemmällä laukalla takaisin, 9. Kokonaisvaikutukseksi saatiin 8, mikä oli munkin mielestäni vallan kuvaava. Kokonaispisteitä kertyi 297,5/320 eli AVO1, kunniapalkinto sekä kokeen voitto toisen koirakon tehdessä kakkostuloksen.

Nätistihän se tekee mutta eilisen paino sekä kisapaikka teki kokonaiskuvasta vähän levottoman ja varsinkin alkuperusasentojen kanssa oli välillä vähän hakemista. Meinasi myös lähteä retkeilemään pari kertaa liikkeiden välissä. Ilkka neuvoi  kerran korjaamaan sijaintia vähän kauemmas kehästä poistumisen estämiseksi ja ruutuliikkeessä kehotti antamaan kaksoiskäskyn välittömästi sen ollessa tarpeen, nyt koira ehti palata lähes perusasentoon asti ennen kuin uusin käskyn. Itse luokka ei pelotteluista huolimatta tuntunut musta erityisen pitkältä, kai sitä jotenkin niin immersoituu siihen omaan tekemiseensä että menee ajantaju. Kauniit loppuperusasennot lämmittivät, ne kun tuppaavat olemaan treeneissä herkästi vinossa ja hienosti se vaan palkatta jaksaa koko touhun laskematta. Paljon hyvää siis mutta myös treenattavaa. Kaikenkaikkiaan haluaisin monta liikeosaa hieman voimakkaammaksi, varsinkin kun koirassa sitä ekstraa vielä olisi, mutta oma taito ei oikein meinaa riittää. Viimeisen ykkösen voisi vielä näillä avuilla käydä avoimesta hakemassa, mutta voittajaan siirtymiseksi täytyy kyllä hakeutua osaavaan oppiin. Systemaattinen, suunniteltu treeni toki myös tuottaisi parempaa jälkeä kuin muutaman viikon hätäräpellys.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee koiraharrastuksessa

Oon kuluvan kesäkauden aikana pettynyt monesti. Pettynyt jollakin tasolla johonkin seikkaan mun intohimoharrastuksessa. Tai siis kahteen selkeästi eriteltävään seikkaan, itseeni tai muihin ihmisiin. Omiin koiriini olen joskus yrittänyt pettyä, ja sitten katsonut kuitenkin jälkeenpäin peiliin ja sanonut itselleni että sinä annoit muiden vaikuttaa niin paljon että olit epäreilu tai kireä. Koira ei saanut esitellä parastaan, et antanut koiralle tilaisuutta, koska olit itse kiukkuinen. Meidän omasta temperamentista on niin pitkälti kiinni, miten toimimme pattitilanteessa. Mulla sitä sattuu olemaan aika paljon, mikä on tehnyt osaltaan tästä kesästä välillä vaikean.

Aurinkoisena kesäpäivänä tuttu mediluokan koiraharrastaja saa hyppysertin. Onnittelen häntä ohikulkeissani ja saan vastaukseksi "Kiitos! Koita säkin sit vähän liikkua tänään!". Heitän takaisin hassun kommentin harrastajan omasta, varsin äänekkäästä esityksestä. Ihmiset naurahtavat ja asia unohtuu. Paitsi mulla. Kotona katson tuhannen kerran vanhoja videoitani ja nyökkään itsekseni, kyllä, jalat eivät kulkeneet taaskaan yhtään paremmin. Muistan vielä sen parin vuoden takaisen kuuman kisapäivän kun kisasin ykkösissä ensimmäistä kertaa agilityradalla. Puhdasta tulosta ei tullut, mutta iloisesti kysäisin treenikaverilta että miten koira mielestään kulki. Kommentti siitä, miten vein koiraa kuin ulostetta kepin päässä syöpyi päähän. Jos ei iäksi, niin toistaiseksi. Siitä lähtien mä en ole koskaan olettanut missään kisatilanteessa että meillä meni hyvin. Utu nousi kolmosluokkaan reilulla kymmenellä startilla, mutta se ei ollut mun ansiotani. Se oli nuori hyvä koira paskasta rodusta, piristävä massasta erottuva yksilö joka oli synnynnäisesti lahjakas. Pakko olla.

Mä opettelin ulkoa sen saman anteeksipyytelevän mantran jolla kohtasin onnittelijat. Viime viikolla tuntematon ihminen treeneissä tuli sanomaan, että toi sun nahka hakee ihan sairaan hienosti esteitä. Valittelin tottuneesti, että joo kiitos, se on ihana koira, harmi ettei ohjaaja ole ihan samaa tasoa. Kun sain kritiikkiä, nielin sen kaiken. Yritin ja yritän edelleen välillä sopertaa jotakin koiran haastavista ominaisuuksista, mutta takaisin saan tyypillisesti epäileviä katseita. Se on collie, ei se voi olla vaikeaa, ei se nyt niin lujaa mene. Paskasti veit, usko pois. Ja minä uskon. Mulle on neljässä vuodessa rakentunut sellainen itsetunto agilityharrastajana, että mä olen täyslahjaton tumppu joka sattui saamaan hirveällä säkällä hyvän koiran. Koiran, josta olisi enempäänkin jos sitä veisi joku taitava. Sellainen taitava, joka musta ei tulisi ikinä tuon koiran elinaikana. Olen yrittänyt kertoa itselleni monesti että suurentelen tätä asiaa päässäni ja että muut saavat ihan yhtä lailla samoja kommentteja. Yrittänyt muistaa antaa armoa, 22-vuotiaana aloittanut, ei aiempaa liikuntataustaa. Ei voi olla muutamassa vuodessa kilpaurheilija. Tai edes näyttää siltä. Vika on mun omassa perfektionismissa, ei kommentoijissa. Koskaan en pysähdy kysymään, että täytyykö niiden kommenttien kuulua pelin henkeen.

Seison kentän laidalla tottistreeneissä kanssatreenajan kanssa. Puhe on vietistä, sitä on oltava. Etenemismahdollisuudet eivät saa loppua koiran ominaisuuksiin. Jos ei ole viettiä, ei koirasta ole mihinkään. Pyytelen taas anteeksi. Ei niin. Niin kuin ei munkaan koirista. Häpeän mun belgiä, joka ei ole ominaisuuksiltaan virkakoira. Häpeän mun collieta, kun se on collie, josta on pikku hömpöttelyyn mutta siinä se. Eihän se ole kuitenkaan bortsu, vaikka ihan kiva agilitykoira onkin, eihän sen etenemät kuitenkaan ikinä. Mököstä ei luonnollisesti ole edes puhe. Yritän sanoa että mulle nämä riittävät, mutta sanat takertuu kurkkuun ja jatkan anteeksipyytelevään sävyyn mumisemista. Suomalainen rakastaa lähimmäistään raipalla ja laskee arvokisamitaleita. Kun kaikki on saavutettu, on aika kritisoida jotain irrallista. Kävin kesällä hyvin menestyneen suomalaisen agilityharrastajan koulutuksessa ja totesin jälkeenpäin että olipa huumorintajuton tyyppi. Sittemmin häpesin itseäni. Oli pakko keksiä joku vika. Joku henkilökohtainen vika, kun yhdessä totesimme että mä en osaa juosta eikä mun koira osaa leijeröitynä avokulmasta poispäin suuntautuvia keppejä. 

Kotona paasaan chatissa näppäimet rapisten siitä miten absurdi ajatus mielestäni on että jokainen meistä tarvitsee arvokisatason koiran päästäkseen esiin. Jatkan paasaustani muissa eettereissä joissa pikkuhömpöttelyyn syttynyt aloittelja tarvitsee käyttölinjaisen malinoisin. Emmin kuitenkin jatkuvasti tekstiä kirjoittaessani, en ole kuitenkaan mikään kieltämään keneltäkään mitään ja kun yritän selittää että vähemmilläkin arkihankaluuksilla on ihan kivaa harrastaa, joudun puskuroimaan päässäni kaiken aikaa sitä ajatusta vastaan että mun pikku puuhastelukoularit nyt on ihan yhtä tyhjän kanssa. Silti antoisimmat hetket kuluneella kaudella oli mun jokainen koulutuskerta rally-tokon alkeiskurssin parissa ja Agirotu. Mun kurssilaisista oli jännittävää, kun koira seurasi onnistuneesti metrin tai oppi saksalaisen käännöksen käsiavulla. Se oli musta ihanaa. Mun omat koirat loistivat niiden tuntien yhteydessä tehdyissä treeneissä, ne huomasivat miten hyvä mun oli olla.  

Mun pointti tässä vähän katkeransävyisessä valituksessa on, että olispa meillä kaikilla treenikavereita ja - ryhmiä joissa meillä olisi hyvä fiilis siitä omasta tekemisestä ja niistä omista koirista, vaikkeivät ne olisikaan joka mittarilla mitattuna hurjia, vietikkäitä tai lahjakkaita. Sellainen ympäristö jossa juhlittaisiin sitä että koiran hyvinvointi olisi ensisijainen motiivi ja ohjaisi sitä kouluttavaa kättä. Jossa kaikkien ei tarvitsisi omistaa joka minuuttia pyrkiäkseen tasolle jonne meistä menee hätäinen prosentti. Mä olen tyytyväinen niihin harvoihin omiini, mutta silti salaa vielä jokusen vuoden vielä kiukkuinen niistä kolhuista joita ne toisenlaiset mun kokonaiskuvaani ovat jättäneet.

Agirotu 2016

Meikämandoliinin toinen Agirotu kautta aikain on paketissa. Toissavuonna porukka koottiin takkuillen sileäkarvaisten Facebook-yhteisöstä, tänä vuonna nahkajoukkueisiin halajavia oli niin paljon että joukkueita oli peräti neljä. Me kisattiin kasvattajaporukoista tutulla kokoonpanolla, sillä erotuksella että Karolla oli messissä lainakoiransa Santtu. En ilmoitellut kuin joukkueradan Utulle, mikä lieni ihan hyvä sillä kenttien pohjista ja niiden liukkaudesta sateella purnattiin sosiaalisessa mediassa melko reippaasti ja muutama tuttu oli jopa jättänyt osallistumatta rataantutustumisen jälkeen.



Pukukulkueeseen osallistuttiin tokikin, tosin ainoana nahkajoukkueena. Nostalgiateeman noudattaminen todistettavasti kannatti kun tetrispalikoiksi pukeutunut porukka vei potin kotiin, me oltiin superkekseliäästi HeVi Smoothies ja hedelmä/vihannesteemalla mentiin. Mä halusin tottakai olla banaani, ja kun en löytänyt tarpeeksi lyhyellä varoitusajalla keltaista vappuväriä päätin värjätä sen mitä pystyn eli suunnilleen kaiken muun paitsi tukan. Paitaan vielä omatekoinen etiketti ja setti oli kasassa, joskus hämmästelen sitä miten matala kynnys mulla on nolata itseni julkisesti täysin. 

Kilpailevien joukkue kisattiin pukukulkueen jälkeen. Utun sisarpuoli Lyyti starttasi, Utu oli kakkosena, Santtu kolmantena ja ankkurina toimi Pongo. Ratakin oli ilmeisesti tarkoituksella hieman nostalginen, sillä varsinkin muurin sijoittelu ei ollut ihan tätä päivää. Muuten rata oli varsin mukava ja tuntui ainakin roimasti lyhyemmältä kuin toissavuotinen ralli. Utu teki ihan pätevän radan lukuunottamatta A-esteellä sattunutta sekoilua kun jäin töröttämään kontaktille vaikka ajatus oli mennä valssaamaan, joten sotkin sitten muutenkin haastavaa keppikulmaa vähän lisää. No, vitosena maaliin, nätisti pelasi koira vaikka ympäristö oli vähintään kiihdyttävä.



Keppikulma oli hankala myös muille meidän joukkueen jäsenille ja keppisekoiluiden (ja vähän muidenkin... ;) ) tuloksena sijoitus jäi ei-niin-hääviksi 42./51. Mutta olipahan hauskaa! Mä jatkoin mökille viihdyttämään miestä kirroottisella olemuksellani heti joukkueen jälkeen, korkein sijoitus jonka nahkalassiet saivat aikaan oli kelpo 17.! Huhupuheista huolimatta Agirotu saa jälleen jatkoa ensi vuonna Mikkelissä, joten ehkä ensi vuonna oon jonkun muun värinen.

Sainpa vielä kylkiäisenä ihan supermakeita agilitykuvia Utusta, kiitos vielä Sannalle kuvista!