Suomen Collieyhdistyksen 70-vuotisjuhla

Viime lauantaina pakkasin nuoriso-osaston ja kevythäkin Toyotaan ja lähdin tyypilliseen tapaani eli myöhässä posotteleman Laukaan Vihtavuoreen. Juhla oli alkanut jo perjantaina tokon rotumestiksillä, mutta mulla ei ollut tällä haavaa sinne koiraa joten aloiteltiin erikoisnäyttelyllä. Kiitos kasvattajanimen oltiin tietysti Utun kanssa luokan ensimmäiset, mutta ehdittiin ihan mainiosti paikalle. 

Utu ei ole käynyt edes mätsärissä yli kahteen vuoteen, joten hyvä käytös oli osittain varmaan shokkia siitä että vieras setä tuli ja tarttui suorilta käkättimeen aika tottunein ottein. Mä en tietysti osannut esittää yhtään niin kuin en osaa esittää mitään meidän koirista, mutta siinä riipuin narun päässä kun brittisetä Alan Jones lausui tuomionsa joka kuului näin. 

Teet correct. Feminine type. Would like a little stronger overall of bone and substance. Clear (clean?) head. Nice eye & expression. Would like a little more underjaw. Coat of good texture and colour. Movement sound, but would like a little more reach and drive. Could be a little tighter front and back. AVO-EH. 

Etukäteen ajattelin että H saattaisi olla sellainen realistinen arviointi, mutta käy se näinkin. Sehän nyt oli jo tiedossa että kaikkea on turhan vähän, liikkeet nyt todennäköisesti johtuvat tönköstä esittäjästä. Esiinnyttiin vielä Utun emän jälkeläisluokassa sekä kasvattajaluokassa jossa kummassakin sijoituttiin neljänsiksi eli päästiin juuri palkinnoille. Jälkeläisluokan tuomarin mielestä meillä oli heikot turkit ja turhan heterogeeninen ryhmä, kun taas kasvattajaluokan tuomarin mielestä turkit olivat hyvät ja koirat edustivat yhtenäistä tyyppiä (naurattaa tää erityisesi siksi että Utu 17 kg ja Pongo 32 kg aseteltiin peräkkäin kasvattajaluokassa). Notta tässä se tuli oikeastaan taas tiivistettyä miksi tää harrastus ei mulle uppoa kyllä niin yhtään, mutta kiva tapahtumahan tuo erkkari muuten on kun näkee vähän kaikkia. 

Sekä Utu että Ylli luovuttivat putkelliset verta Hannes Lohen geenitutkimukseen paikan päällä. Utun luovutus sujui paheksuva ilme naamalla korvat lintassa mutta Ylli ei kyllä nauttinut tilanteesta edes puolta sekuntia. Iltapäivä vietettiin meidän majapaikassa eli Utun Iita-sisaren ja Ville-velipuolen kotona, jossa Ylli otti selkäänsä perheen kissalta ja tutustui ensi kertaa lampaisiin (ja oli ottaa selkäänsä myös niiltä). Illalla syötiin Varjolan tilalla juhlaillallinen jonka aikana pidettiin rotuyhdistystä koskevia puheita ja lopuksi vielä collievisa.

Sunnuntaina törötin pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan odottaen omaa luokkaani rally-tokon rotumestiksissä, joka oli tietysti päivän viimeinen. Keli oli välillä aurinkoinen, välillä sateinen, välillä tuulinen mutta yhtä kaikki todella hiostava ja kostea ja vaikka käväisinkin ihan kelvollisella lenkillä koirien kanssa välissä oli rataantustumisen jälkeen autosta nouseva koira lievästi sanottuna tavallista innottomampi. Rata oli kuitenkin melko helppo ja koirasta oli taittunut juuri sopivasti se eniten virheitä aiheuttava höpinä pois, joten se meni kuitenkin sitten vallan mallikkaasti. Ajattelin maalissa että 90 paremmalle puolelle varmaan jäätiin jos en tössötellyt mitään huomaamattani, mutta kun valuin kisatositteeni perässä toimistolle selvisi että ei sinne tullut edes niitä perinteisiä talutinvirheitä eli täydet 100 pistettä ja RTK1. Alokasluokan colliekisassa toinen sija ja koko kisassa 3. palkinto. Pitänee lötköttää koiraa jatkossakin ennen rallikisoja...

Summa summarum, äärimmäisen kiva juhlaviikonloppu niin ohjelman, majoituksen kuin tulospuolenkin osalta. Huomenna jatketaan collieporukalla höntsäilyä kun kisataan kilpailevissa makseissa Agirodun joukkueviestissä äärimmäisen hölmöiss asusteissa, saa nähdä mitä saadaan aikaan.

Kesäkuun kekkaloinnit

Jatketaan idioottimaista otsikointia ja siirrytään kesäkuun kuulumisiin. Kuun ensimmäinen puolikas vierähti treenatessa, mulla alkoi uusi seitsemän koirakon rally-tokon alkeet-porukka ja Ylli pääsi vihdoin omaan aksaryhmäänsä ToiSKille. Pirkanmaan Palveluskoiraharrastajat ry järjesti Toijalassa Matinpuiston kentällä puolen kuun paikkeilla mätsärin, jonne ilmoitin Yllin ja Mökön. Vettä satoi kaatamalla, mutta osallistujia oli vähän ja piskit käyttäytyivät jotenkuten joten Mökölle X-rotuisten PUN2 ja Yllille isojen aikuisten SIN2. Ei ihan samassa mittakaavassa enää jaksa kuin Mökön kanssa ammoin, mutta hauskaa vaihtelua ja varsinkin Yllille erinomaista puuhaa. 

Saman viikon viikonloppuna pakkasin Utun autoon ja suuntasin Lahteen aksan SM-kisoihin. Aikatauluista ja omista tulkintavirheistäni johtuen en pystynyt perjantaina osallistumaan perjantain kolmosten kisoihin, joten suuntasin suoraan majapaikkaani keskustaan saunomaan ja hömpöttelemään. Lauantaiaamu valkeni märkänä ja sitä märkää muuten piisasi sen koko 8 tuntia mitä paikalla vietin. Tuuli repi telttoja ja hiekkakentälle kertyi hiljalleen seisovaa vettä, harmitti etten tajunnut ottaa itselleni enempää vaatetta tai kevythäkkiin kunnon huopaa ja varpaat alkoivat olla aika märät loppua kohden.

Meidän jouekkuenumero oli 27 ja mä olin kakkoskoirakossa, ensimmäinen koira hyllytti joten pieni tulospaine puski pintaan mutta kaikenkaikkiaan fiilis oli kauttaaltaan hyvä ja varma. Jalosen rata oli melko suoraviivainen ja mielestäni edellisvuoden Eiden rataa reilusti meille helpompi. Pujottelun aloituksessa virhe jonka kuvittelin johtuvan omasta ohjauksestani, mutta videolta tarkasteltuna linja oli ihan passeli joten mahtoi vieraat esteet ja kova häiriö viedä tällä kertaa voiton. Muuten puhdas ja siisti rata, olin mielissäni. En jaksa kaapata videota streaista mutta se on katsottavissa tästä.  Joukkuen saldo oli HYL,5,0,HYL joten ei tulosta tänä vuonna NPKHlle mutta kokemusta rikkaampana, kokemusta rikkaampana.

28. päivä käytiin TamSKilla Nybergin Johannan radoilla totemassa että jokin tässä muuttuneessa asenteessa toimii, sillä tehtiin peräti kaksi ihan näppärää nollaa. Pientä tönkköilyä jälleen ilmassa ensimmäisellä radalla, mutta aksaradalla tehtiin jo suunnilleen sellainen suoritus josta olisi hankala enää lähteä viilaamaan. Sijoitukset 7. ja 9., taso on Tampereella kova ja luokat isoja mutta olipahan melkoinen fiilis tajuta että nyt on ensivuoden yksilöihin tupla eikä edellisistä SM-kisoista ole kuin reilu viikko.

Toukokuun tohinat

Mä oon ollut maailmankaikkeuden paskin koirabloggaaja kuluneen vuoden, mutta isketään nyt kerralla enempi tarinaa kun silleen tää mun touhu tuntuu muutenkin menevän, koko talvi laakereilla ja neljässä kuukaudessa totaali-od ja burn out... No pidemmittä puheitta. Kevättalvi nyt oli tuttuun tapaan hiljainen, kisattiin muutamia startteja TamSKilla ja Sport Dog Parkilla. Kävin Annen treeneissä toukokuun loppuun asti viikottain ja vaihdoin sitten kahteen kertaan kuussa, kun ulkokentätkin olivat taas saatavilla. 

Toukokuussa kävin turhautumassa Walatin kolmosten kisoissa Valkeakoskella ja jatkoin hyllyputkea seuraavana päivänä rotumestiksissä Jyväskylässä. Koko lajin mielekkyys oli kyllä ton meidän melkein vuoden kestäneen hyllyputken aikana koetuksella, koira pelasi treeneissä ihan älyttömän hyvin mutta kisoissa suorittaminen oli jo vireeltään niin heterogeenistä että mä en voinut tehdä kuin ristinmerkin ykkösesteelle ja purra hammasta. Jyväskylä kaatui pikkukupruihin, mutta Walatin hypäri oli ennemminkin verilöyly.

Toukokuussa päätin myös kokeilla jotain erilaista ja menin Yllin kanssa kaverin tueksi mätsäriin Hakametsään. Kauhu-Ylli yllätti meikäläisen käyttätymällä niin kehässä kuin sen reunamilla todella mallikkaasti ja sijoittumalla vielä isojen aikuisten kehässä sijalle PUN4. Persreikähirviöstä on muutenkin hiljalleen kuluvan vuoden aikana kehittynyt fiksu ja ihana myöhäisteini joka saa enää korkeintaan kerran kuukaudessa katumaan koko lamppuharjan ottamista, ensimmäiset juoksut juostiin huhtikuun vaihteessa ja sisarustapaaminen Nekalan Wuffilla oli antoisa ja hyväntuulinen.

Loppukuusta käytin koko porukan hoidettavana Sannalla. Palaute oli melko odotetunlaista, Utulla lihaskalvojen pinkeyttä mutta muuten elastinen ja terve kroppa, Yllillä perinteisiä kohellusjumeja ja mustelmia. Mökön selän triggerit Sanna totesi lähinnä normaleiksi ja tultiin muutenkin siihen tulokseen että säännöllisellä hoidolla ja monipuolisella liikunnalla Mökö pysynee lähes oireettomana mikä tuntui hirveän hyvältä, mä kun aina välillä murehdin josko lonkkien aiheuttamat jumit madaltavat sen elämänlaatua liiaksi.

Toukokuu lopeteltiin TamSKin aksakisoissa, joissa tapahtui se kauan odotettu ihme eli nollarata. Vain viikkoa aikaisemmin olin käynyt Annen kanssa keskustelua siitä että ei sun Riikka tarvitse tehdä sen kummempia kevätjuhlaliikkeitä kuin mitä teet treeneissäkään - osaat kyllä. Menet ja teet ja se riittää. Ja silloin jokin naksahti for good, koska kun asetin koiran niissä kisoissa lähtöön en pidätellytkään enää oksennusta. Ja vaikka jälkeenpäin olen monesti sortunut lemmikkipaheeseeni eli jälkiviisasteluun, olin tyytyväinen. Vaikka olisin päällejuossut kolmosen, vastakääntänyt vitosen, jaakottanut ysin, vastakääntänyt viidentoista ja persjättänyt yhdeksäntoista ja halunnut myös todellisuudessa olla sulava ja taitava, sain sen palikkakasan pidettyä koossa.


Ja kun se pato aukesi, rentoutui koko homma merkittävästi ja hypäri sujui vielä paremmin. Olkootkin että lipsahti hyllyksi, mutta se flow mikä mulla oli sillä radalla muistutti taas siitä mitä oon tältä lajilta parhaimmillaan saanut. Myös koira oli just eikä melkein siinä mielentilassa missä sen toivoisin töitä tekevän, siinä jossa se on halukas ja etenevä mutta kuitenkin fokusoitunut ja nöyrä, eli jossa meidän tänhetkinen taitotaso riittää kompensoimaan. Monelle rehellisesti haastavan agilitykoiran ohjaajalle ehkä marginaalikamaa, mutta meikäläisen nelivuotisen agilitytaipaleen toistaiseksi isoin mörkö, jonka taittaminen jatkuu nyt astetta kevyemmin.

Tammikuun pörinät

Vuosi 2016 aloiteltiin Ylöjärvellä Willow Creek-koirien hajutunnistusseminaarilla. Kouluttajana oli käyttölinjaisia labradoreja kasvattava Minna Pessi, joka työskentelee mm. huume - ja räjähdekoirien koulutuksen parissa. Koulutus oli kaksipäiväinen, perjantaina käytiin aluksi läpi teoriaa joka kattoi mm. koiran nenän anatomiaa sekä hajutunnistuskoulutusta käytännössä. Lopuksi tehtiin erilaisia alustavia harjoitteita kullekin koiralle ja lauantaina painotettiin kokonaan käytäntöön. Paikalla taisi olla 17 belgiä ja schipperkeä, mutta kaikkien katselu oli hurjan antoisaa. Mulla oli mukana tokikin Ylli. 

Koulutus perustui operantteihin menetelmiin, eli käytännössä koiralle merkattiin halutun pilttipurkin nuuhkaisu. Aloitettiin yhdellä purkilla jotta nuuhkaisu tuli tutuksi, mutta Yllin kanssa siirryttiin pian useampaan koska se osaa tarjota asioita ja on luonteva nenänkäyttäjä. Lopussa lattialla oli kuusi pilttipurkkia joista jokaisessa oli erilainen hajulähde, mutta edelleen palkka tuli vain oikealta purkilta. Tein muutamia muistiinpanoja, jotka helpottavat harjoittelua jos joskus haluan panostaa tähän enemmän.

• ilmaisu liitetään vasta kun koiralla on todellinen motivaatio etsiä.
• koiralle luonteva ilmaisu ei välttämättä (työtilanteessa) paras, esimerkiksi luontaisesti tassuja käyttävät koirat alkavat antaa herkästi vääräksi positiiviseksi tulkittavaa reaktiota vaikka eivät ilmaisisi. 
• lähtötilanteessa mahdollisimman puhdas hajukuva, mahdollisimman sallivassa ympäristössä. 
• onnistumisprosentin oltava korkea, mutta myös "epäonnistumista" treenattava sopivassa suhteessa, koska kohteessa ei aina ole sitä mitä etsitään. 
• palkka tulee aina hajulle. ei taskusta suoraan suuhun, vaan esimerkiksi purkkiharjoituksessa koira palkataan purkin suulla jotta haju yhdistyy tehokkaammin palkkaan. 

Utulle sattui joulukuussa lentokeinu, joka ei aluksi vaikuttanut erityisen pahalta, mutta muutaman viikon kuluessa aloin kiinnittää huomiota tapaan jolla se hidastaa laukasta raviin. Hassua miten herkäksi sitä yhteisten vuosien aikana vaan tulee ja oppii miten oma koira liikkuu ja koska liikkeessä on jotain ylimääräistä, vaikkei sitä varsinaisesti osaisi edes selittää.  Ja varsinkin kun on jo yksi kroonisesti eri tavalla liikkuva koira, sitä näkee kaikkea myös siellä missä sitä ei ole.

Vein Utun Sannalle kranioon ja oikeassa olin, etujalat ja rinta olivat tukossa ja selästä löytyi jumi vastapainoksi sille jalalle joka otti vastaan pudotuksessa. Ensimmäinen hoitokerta aukaisi etupään mutta selkä jumiutui vielä uudelleen joten käytiin myös toinen reissu. Jumiutumista todennäköisesti tehostivat melkein 30 asteen pakkaset ja liukkaat kelit, joten ei ollut oikein Utun kuukausi. Heräsin myös samalla siihen että Utun nykyinen talvivarustus ei ole riittävä, joten tilasin collieporukan yhteistilauksessa sille tossut ja äidiltä pitkähihaisen bodyn toppatakin alle. 

Utu piti siis kuukauden tauon agilitysta, mä jättäydyin kokonaan treeneistä kahdeksi viikoksi ja viimeiset kaksi kertaa otin tilalle Yllin. Ylli on tehnyt Utun treenien odotteluajoilla putkeen irtoamista, yksinkertaisiin ohjauksiin hakemista sekä esteen tarjoamista, joten Anne laittoi meille heti pakkovalssi - ja sylkkäritreeniä sekä yksinkertaisia ratapätkiä pikkurimoilla. Ja kyllähän se etupalkalla paineli aikamoista kyytiä, olin ihan yllättynyt. Viimeksi rataan liitettiin myös Yllille uusi este, kahden palikan minipituus, joka hetken kummastelun jälkeen oli superhauska. Jos Utun tilanne pysyy samanlaisena palaa se ensi viikolla treeneihin ja Ylli saa taas tyytyä taukohumputteluihin, mutta on sille kevääksi oma ryhmäpaikka jostain saatava.

Utu siirtyi myös viikko takaperin mun omistukseeni. Vikalista kävi sen verran hankalaksi jalostuskäytön kannalta että Anna päätti jättää sen käyttämättä, ja olin samaa mieltä for all that matters. Koska juoksukierto ei kaikessa kummallisuudessan ole missään tapauksessa normaali, on kuluvan vuoden ohjelmistossa sterilointi. Saadaanpa sitten ihan rauhassa tusata mitä nyt ikinä keksitäänkään taas tusata.

2015 in a nutshell

Taas on yksi vuosi vaihtunut seuraavaan ja hyvinkin passiivisesti pyörinyt Hundkarusellenkin joutuu pohtimaan sitä mitä 2015 toi tullessaan ja mihin jatkossa pyritään. Kirjoitin jo viime vuonna että vuonna 2015 keskitytään vielä enemmän olennaiseen kuin aiemmin eikä ranskalaisia viivoja enää asteteta painostaman ketään, ja samaa mieltä olen edelleen.

Mökö kuvattiin maaliskuussa ja todettiin lonkkanivelten olevan niin löysät, että se aiheuttaa selkäkipuja. Vaikka syyksi toivottiinkin pitkään lihasperäisyyttä, oli helpottavaa kuitenkin kun selvisi miksi koira on ollut ajoittain haluton monenlaisiin aktiviteetteihin sekä se että Mökön selkä on täysin terve rangaltaan. Tämän tiedon myötä suljin Mökön lopullisesti pois agilityharjoituksista ja annoin sille lemmikkistatuksen, joista jälkimmäinen aiheuttaa välillä vähän huonoa omaatuntoa, onhan se hirveän taitava ja viisas. Tämän vuoksi lupaan, että Mökö saa vaivata päätään ensi vuonna enemmän. Treenataan rally-tokoa ja tallataan jälkeä sekä tehdään muitakin nenänkäyttöharjoitteita. 

Utun suurimmaksi heikkoudeksi ja kehityskohteeksi nimesin agilityn esteosaamisen, lähinnä kepit ja kontaktit. Agilityssa kehitys onkin ollut silminnähtävää, kun kokemusta on tullut lisää ja loppukesästä siirryttiin Annelle treenattavaksi. Sisäistin lopullisesti silloin sen miten iso merkitys esimerkiksi ensimmäisen välin haussa ohjaajalla on, kuinka tärkeää linjaus ja suoritusrauhan antaminen Utulle on. Kisattiin koko vuonna hyvin vähän, melko heikolla menestyksellä mutta kuitenkin arvokasta kokemusta keräten aina SM-kisoista asti.

Tokokokeessa Utu kävi kolmesti, joista ensimmäinen oli epävirallinen. Paikkamakuu aiheutti harmaita hiuksia koko kevään, mutta jostakin mystisestä syystä kokeissa ne olivat lopulta täydellisiä. Yhden virallisen kakkostuloksen jälkeen saatiin pakka kasaan ja tehtiin reilu ykkönen heinäkuun piirinmestiksissä Eteläpuistossa. Sääntömuutoksen myötä päätin pidättäytyä koulutustunnuksen metsästämisestä ja siirtyä suoraan voittajaan, sitten kun sen aika on. Kisailtiin myös muutamissa helposti saavutettavissa rally-tokokisoissa ja käytiin hyvin, hyvin extemporeesti suorittamassa loppukesästä BH-koe joka läpäistiin hyvällä suorituksella. Pk-hakua treenattiin muutaman kerran, ihana laji, olisipa enemmän aikaa. 

Pitkäperjantaina saapui ihana Ylli, joka täyttä ensi viikolla 11 kuukautta. Ylli on tutustunut kuluneen vuoden aikana uimiseen, hevosiin, metsiin, koirakavereihin, omalla pihalla pöhisemiseen, agilitykenttään, tottelevaisuuskenttään, hakumetsään, jälkimetsään ja minne ikinä olen keksinyt sen kanssa mennä. Vajaa vuotias belgi on omakohtaisesti helvetin raskas, terävä ja siinä on loputtomat patterit, mutta Yllin omistautuminen omalle perheelle ja ongelmanratkaisukyky on vailla vertaa. Valitettavasti uusivuosi ilotulitteineen ei ollut Yllille mieleen vaan se vietettiin pimeässä makuuhuoneessa katkonaisesti nukkuen, mutta kun treenikaveri kysäisi toissapäivänä olenko pettynyt kun se ei ole kaikessa yhtä varma kuin meidän muut koirat, vastasin totuudenmukaisesti että en. 

Se on kuitenkin mun koira, vaikkei se ole täydellinen. Jos siitä ei tule koskaan jonkin ominaisuutensa vuoksi kisakoiraa johonkin lajiin, niin olkoot niin. Oikeastaan kilpaileminen kaikessaan on varsinkin viimeisen vuoden aikana alkanut menettää jotenkin merkitystään mulle. Agilitykilpailut on mulle henkisesti raskaita, eikä meidän hermorakenteet Utun kanssa oikein kohtaa kisapaikalla. Olin tottakai äärettömän tyytyväinen jokaiseen suoritteeseen joka viime vuonna tehtiin, mutta jotenkin siitä on häipynyt sellainen maaginen, uskomaton fiilis mikä mulla oli silloin kun Mökö teki ensimmäisen ykköstuloksensa. Luonnollista tottakai, eihän kaikki tunnu maailman tappiin ensimmäiseltä kerralta. Ja siinäkin mielessä terveellistä, että yhdessä vaiheessa riivannut pakkopakkopakko karisi hiljalleen pois. Jos osaamistaso on kyllin korkea, se onnistuu. Eikä siinä ole mitään taikaa tai onnea, se on vaan hommien tekemistä ja helvetillistä toistoa. 

Sen lisäksi olen huomannut, että mitä useampi koira mulla on ollut työn alla, sitä hitaammin mä etenen koiran teknisen osaamisen kanssa. Ylli on kohta vuoden, ja ainut mitä se tietää agilitysta on se että se on helvetin hauskaa. Ehkä mä toisaalta oon vaan laiska, eikä se ole niin helppoa enää tusata kaikkian kanssa jotain joka päivä kuten silloin kun koiria oli yksi tai kaksi, mutta tää tuntuu musta hyvältä. Ajattelin lähteä tekemään Ylliä enemmän ensi kesänä ensin hyppytekniikan kautta johonkin sopivaan ryhmään, mahdollisesti ToiSKille, nyt kun mulla on sinne lyhyempi matkakin. 

Tänä vuonna nautitaan taas hiljalleen pitenevistä päivistä, yhteisistä retkistä, mökkeilystä, uimimisesta, paskassa kierimisestä, sen syömisestä ja lopuksi sen oksentamisesta, yritetään pysyä terveenä ja nukutaan nelistään kasassa päiväunia.

Kaamosajan sopeutumisvaikeudet

Oon katkera, petetty ja pettynyt. Olipa kerran ihana winter wonderland, jossa pellot muuttuivat rajattomien mahdollisuuksien valhallaksi, metsässä oli helvetin maagista eikä kenenkään jalkoja tarvinnut pestä. Edes työpaikan minigolfretki puolison auton kitkarenkailla täydessä lumimyrskyssä lannistanut mun onneani. Se kesti neljä päivää. 

Mä oon tähän aikaan vuodesta aina vähän väsynyt koiranomistaja. Kun mä tuun töistä mun on pakko lähteä heti metsään, koska puolen tunnin päästä mä en enää uskalla. Saati sitten silloin kun mä tuun vasta viiden jälkeen, god knows mitä mä teen silloin. Sanomattakin selvää, että hirveästi ei tule myöskään vesisateessa treenattua. Ollaan asuttu kuukausi Valkeakoskella, eikä täällä ole hirveästi resursseja sisäharrastamiseen (ei sillä että olisin sitä tehnyt Tampereellakaan). Oon käynyt torstaisin toki sitkeästi Annen piiskattavana, mutta that's about it. Tänään näin kuitenkin auringon ja otin Yllistä uudet seisotuskuvat. Koska Ylli on soma.

Yhdistystoimintaa oon harrastanut sen verran, että tänään kävin totemassa halukkuuteni uuteen kauteen ToiSKin hallituksessa. Yllätyksekseni Nokian Palveluskoiraharrastajat olivat syyskokouksessa muistaneet mua Palveluskoiraliiton pronssisella harrastusmerkillä. Itse en paikalle ehtinyt, mutta Jutta nappasi sen sitten matkaansa ja kiikutti sen mulle, kiitos siitä!

Tarkoituksenani oli pistää kuun puolivälille aksakisat, mutta tein kuusipäiväisen työviikon ja päätin että yhtenä päivänä viikosta pidän tauon Tampereelle ajamisesta. Ensi kuussa sitten taas. Meidän treenit ovat sujuneet vallan mukavasti ja varsinkin se kepittely paranee aina vaan vaikka toistoa ja rutiinia persjättöihin ja pitkiin sivuirtoamisiin tarvitaan, mutta se meillä oikeastaan on ainut estetekninen heikkous. Torstaina Anne kehui että Utun irtoaminen oli ko. radalla päivän parasta ja sehän sen vahvuus on aina ollut, taitavahan se on kaikkineensa muutenkin. Mäkin olen parempi kuin mitä annan itselleni usein krediittiä, mutten silti ole saanut siirrettyä sitä osaamista vielä kisapaineeseen joten pitäisi vaan ilmoittaa ja kisata ja kisata. 

Ylli on opiskelut Utun taukojen aikana agilitykentällä viihtymistä ja se ainakin sujuu jo mainiosti. Leikkiminen on alkanut sujua nyt "varttuneemmalla" iällä aivan eri tapaan ja pallo nostaa jo mukavasti kierroksia muuten niin tasaiseen suorittajaan. Keinun bang-leikki johti pienimuotoiseen hirvitykseen, mutta rämähdystä aavistuksen pehmentämällä ollaan päästy taas itsevarmoihin paukutteiluihin. Pikkuhiljaa. Ylli ja Mökö pääsivät viime viikon keskiviikkona myös jälleen kranio-sakraalihoitoon Sannan hoteisiin ja molemmat olivat onnesta soikeina (no, Ylli omalla tavallaan). 

Sainpa myös Liebster Awardsin Länsigöötanmaanpystykorva Aslak-blogin Jasminilta, kiitos siitä! Oon tuhma enkä laita tätä enää eteenpäin, varsinkin kun mun blogilistalla ei kovin montaa blogia enää ole jotka eivät ole ko. palkintoa saaneet. Hyviin kysymyksiin ehtii aina vastaamaan kuitenkin. 

1. Millä perusteella ja miten olet päätynyt valitsemaan sen rotuisen/rotuisia koiria, joita sinulla nyt on?

Mökö tuli, koska Mökö oli edullinen, lähellä ja Mökössä oli novascotiannoutajaa joka on aina ollut mulle mieleinen rotu. Utu tuli, kun halusin keskiaktiivisen paimenkoiran jolla on kevyt rakenne, liioittelematon turkki ja kohtalaisen hyvä terveystilanne. Ylli tuli, kun mulla oli kohentuneen elämäntilanteen vuoksi enemmän resursseja ja treenikaverille syntyi pentuja rodusta joka istui mun kriteereihini vallan hyvin.

2. Mitkä ovat sellaisia koirarotuja, joita et ikinä haluaisi edes harkita itsellesi ja miksi?

Oikeastaan ainoat roturyhmät jotka suljen heti kättelyssä pois ovat kaikenlaiset reki - ja valjakkokoirat sekä molossit. Ensimmäiset ovat mulle täydellisen tarpeettomia ja toiset sekä ulkoisesti että niinikään käyttöominaisuuksiltaan mulle epäsopivia. Lisäksi välttelen kondrodystrofisia rotuja, valkoistapaimenkoiraa ja shibaa (sekä muita japseja). Yleisesti pyrin välttelemään kaikenlaisia ääripäitä ja liiallisuuksiin korostuneita piirteitä, mutta muutama rotu on vain kokemusperäisesti muodostunut epämiellyttäväksi.

3. Onko jokin koiraharrastuslaji (tai kenties jokin, mikä ei liity koiriin), jota haluaisit vielä joskus harrastaa tai joka olisi haaveissa, mutta jota et pysty jostain syystä harrastamaan vaikka haluaisitkin?

Mä haluaisin kokeilla vepeä Yllin kanssa, sekä pk-viestiä esimerkiksi Utulla. Dobo sopisi Mökölle ja flyballkin olisi hauska kokeilla. Vepen hankaluus on harvoissa treeniporukoissa joissa suositaan tiettyjä rotuja, pk-viestiä olisi NPKHlla mutta oma laiskuus ja ajanpuute on estänyt ja loput ovat kaatuneet lähinnä myös siihen omaan saamattomuuteen.

4. Onko omassa rodussasi jotakin, mistä et pidä tai mikä on jopa saanut sinut harkitsemaan rodun vaihtamista?

Mököllä toki ei ole rotua, mutta noissa los bastardeissa tietysti kiukuttaa se että dataa ei ole oikeastaan mistään ja mulla on kuitenkin aika selvä visio siitä millaisia ominaisuuksia koiraan toivon, enkä täten halua ostaa enää sikaa säkissä. Nahkojen populaatio on pieni ja käyttöominaisuudet jakautuneet turhan heterogeenisesti, belgeissä taas huolettaa äärimmäiset luonteenpiireet kuten valtava reaktiivisuus, herkkyys sekä terävyys jotka tekevät väärässä paikassa vääriin ominaisuuksiin yhdistettynä koirasta vaarallisen.

5. Mitkä ovat hyvät sekä huonot puolet koirien omistamisessa?

Hyviä puolia riittää. Mun kaksi rakasta ystävääni kuten lukuisat muutkin ihmiset ovat tulleet mun tietoisuuteeni koiraharrastuksen kautta, saan päivittäin reipasta liikuntaa ja ulkoilmaa, käyn paikoissa joissa en ole aiemmin käynyt ja mulla on kotona omat hellät ja pörröiset karvanopat. Huonoina puolina pidän ensisijaisesti toisinaan ilmenevää voimatonta huolta ja kommunikointikyvyttömyyttä, entä jos koiralla on paha olla enkä vain huomaa sitä? Rahanmenoon on jotenkin aina osannut suhtautua valintana, joten siitä tulee harvemmin mutkutettua.

6. Voisitko kuvitella itsellesi vain ulkotarhassa eläviä koiria ja mitä mieltä olet ''pihakoirien'' pidosta?

Voisin periaatteessa metsästää ja täten pitää metsästyskoiraa, mutta haluaisin käyttää sen aktivoimiseen yhtä paljon aikaa kuin sisällä elävien joten juuri nyt ei paukkuja riittäisi. Tuskin tulee koskaan sellaista rakoa elämässä että muuttuu ajankohtaiseksi. Mielipidettä ei oikeastaan ole, jos koirat on asianmukaisesti hoidettu ja niillä on mukavaa niin mikäs siinä.

7. Täytyykö koirasi olla rotukoira vai voisitko ottaa myös sekarotuisen karvakorvan? Miksi?

Mä tavallaan vastasin tähän jo, mutta täytyy vielä sanoa että voisin mielelläni ottaa pennun harkitusta roturisteytyksestä jos sen tarkoituksena olisi elvyttää kantaa ja yhdistelmän koirat olisivat mun tarkoitusperiini sopivia.

8. Mikä on paras elokuva(t), jossa on pää- tai sivuroolissa koira?

Mä pyrin välttelemään eläinelokuvia, mutta Bim Mustakorva on aina ollut oma juttunsa.

9. Mitä muita rotuja olet harkinnut/aiot vielä ottaa?

Mun kestosuosikkini on pitkään ollut työlinjainen australianpaimenkoira, mutta sen aika ei ole vielä tullut. Haluaisin myös vielä joskus pienen agilitykoiran, mutta sen rodusta en ole päässyt vielä itseni kanssa sopuun. Tykkään myös sitten vastapainoksi mm. monesta vinttikoirasta, vaikka ne eivät periaatteessa mulle oikein istu.

10. Mikä on mielestäsi sopiva ja toimiva koiralauman koko, onko jokin maximi määrä?

Tämä kolme on mulle ehdoton maksimi kerralla. Nämä hallitsen vielä hyvin yksin metsäretkellä tai hihnalenkillä, ne mahtuvat melko vaivattomasti tavalliseen farmariautoon ja ruokintakulut ovat kohtuulliset. En myöskään tuntisi ehtiväni aktivoimaan tahi huomioimaan kaikkia yksilönä, jos niitä olisi kerralla enemmän.

11. Mitä/millaista koiranruokaa suosit ja millaista ruokaa tai ruokintatapaa et koskaan antaisi koirillesi?

Mä en tiedä miksi mun käyttämääni menetelmää varsinaisesti kutsutaan, mutta mä annan raa'an lihan sekoitettuna kaurapuuroon, kananmunaan ja öljyihin. Kai se on... puuroa. Lisät annan purkista. Tämä on meille vakiintunut koska mikään nappula ei toiminut Utulla niin hyvin kuin olisin toivonut, siinä on hyvä hinta-laatusuhde ja se tuntuu mulle vaivattomalta. Mun pohjanoteeraus on kerran hätäpäissään ostettu Xtran nappulasäkki, sille tielle en ehkä uudestaan menisi...

Lokakuun pörinät

Jos välillä vähän päivittäisi blogiakin. Takkujen kisojen jälkeen ollaan vietetty tyypillistä syksyn hiljaiseloa, mutta aina jotain pientä on ehtinyt. Yllille oon tehnyt perustottelevaisuutta jonka aloitin perusasennon rakentelusta jo loppukesästä. Ylli on niin mahdoton namiporsas että päätin tällä kertaa kokeilla jotain muuta imuttamisen sijaan ja sovelsin Navi-shiban blogista löytynyttä ohjetta laatikkotekniikasta. Samalla tuli taas vähän opiskeltua oppimista ja Ylli onkin jo ältsin taitava ja aktiivinen tarjoamaan. Perusasento muodostui suunnilleen kymmenellä treenillä tällaiseksi. 

Ylli on ollut hauska koira treenata. Se ei koskaan paineistu tai turhaudu, vaan se pohtii, yrittää ja tarjoaa seuraavalla kerralla jotain muuta. Kierrokset ovat toistaiseksi matalalla ja hyvä niin, virettä voi alkaa nostaa sitten kun osaamistaso on kyllin korkea, vaikka ainahan se sieltä on tullut kylkiäisenä kun treenitilanne ja sen syy-seuraussuhteet käyvät tarpeeksi tutuksi. 

Ylli on käynyt myös muutaman kerran jäljellä. .Syyskuussa käytiin Maaritin ja Jaakon kanssa Toijalassa, Jennan kanssa Sorvassa ja pari viikkoa sitten Paulin kanssa Sastamalassa. Vähän joutuu tekemään hommia että eteneminen on hallitumpaa motivaation ja vauhdin ollessa kovia, mutta hyvän jälkikoiran siitä kuulemma saisi kun jaksaisi käydä niitä jälkiä vetämässä. Mun täytyy sanoa etten ole koskaan innostunut yhdestäkään palveluskoiralajista niin paljoa että jaksaisin alkaa suunnitelmallisesti sitä treenaamaan, mutta toisaalta oon aina ollut sitä mieltä että laji koiran mukaan ja jälki tuntuisi olevan Yllille mieleinen.

Viime viikolla otin koko komppanian mukaan ja ajelin Sannalle kokeilemaan kraniosakraaliterapiaa. Koko hoitomuoto oli mulle ihan hepreaa ja sen kliininen tausta kuulosti vähintään merkilliseltä, mutta toisaalta olin aluksi yhtä skeptinen akupunktion suhteen ja se selvästi auttoi Mököä. Ylli aloitti ja käyttäytyi just niin kuin ajattelinkin, eli ärisi silmät leimuten kun hänen vapauttaan rajoitettiin paikallapitämisen muodossa. Selän kalvorakenteista löytyi kireyttä ja munasarjojen alue vastasi hoitoon kuumotuksella, mikä voisi viitata siihen että hormonitoiminta on heräilemässä. Ylli oli siis aivan tyypillinen ikäisensä.

Utu oli seuraavana vuorossa, ja varoitin jo etukäteen Sannaa että se ei ole koskaan ollut mikään hieromisen tai muun käsittelyn fani varsinkaan jos sen tekee vieras ihminen. Lisäksi se ehti nostaa ihan hirveät kiepit kun kävelytin sen muutaman haukkuvan belgin ohi piharakennukseen, joten ajattelin että rauhoittumiseen ja rentoutumiseen menee aikaa. Vartin jälkeen se oli kuitekin jo sikiunessa, mikä oli oikeastaan ensimmäinen selkeä merkki siitä että jotain ne otteet selkeästi tekevät. Mököstä koko touhu oli lähinnä mukavaa. Sain ohjeeksi välttää treenejä muutaman päivän koska jos joku kipeytyisi se tapahtuisi todennäköisesti kolmen päivän sisällä. Mököstä huomasikin että se kankeutui selkeästi muutamaksi päiväksi ja halusi olla lähinnä omissa oloissaan. Koko porukka oli hoitopäivän illan sekä seuraavan aamun hyvin uninen, mikä on myös kuulemma tyypillistä. Oli mielenkiintoista kokeilla, tuota kun ei kovin moni tällä alueella edes tarjoa. 

Tämän viikon tiistaina kävin katsastamassa TamSKin uuden hallin ja kisaamassa Utun kanssa pari starttia. Halli oli hieno ja pohja alkujärkytyksen jälkeen yllättävän hyvä, Wütrichin radat olivat soljuvia ja melko yksinkertaisia. Tietysti kummallakin radalla oli pakko järjestää sen verran hässäkkää ettei niiltäkään vielä tulosta syntynyt, mutta henkinen puoli oli sillä kertaa balanssissa. Utua kiinnosti tehdä mun kanssa ja mulle, se oli sopivassa vireessä ja hyvin kuulolla. 

Tein kummallakin radalla oikeastaan samat mokat, eli jätin vastakäännöksen pois kriittisessä paikassa ja laitoin koiran putkeen ja sitten taas kun yritin laittaa koiran putkeen, tein aivan liian jyrkän takaaleikan ja vedin sen sieltä pois. Että voi ihminen olla tonttu, mutta ens kerralla sitten taas... Kontaktit olivat ihan jees, toki A-esteellä oli korjauksen jälkeen vähemmän vauhtia ja keinua olisi voinut vähän pohjustaa vihjeellä kun alastulo oli aika öh pikainen. Keppien sisäänmeno pelasi, hypärillä alkoi olla sen verran höpinää tötterössä että ihan loppuun asti ei malttanut. Kaiken kaikkiaan ihan hyvää menoa ja mieli oli kisojen jälkeen mainio, alkaa se yhteispelikin sieltä hiljalleen löytyä myös kisoihin.