2015 in a nutshell

Taas on yksi vuosi vaihtunut seuraavaan ja hyvinkin passiivisesti pyörinyt Hundkarusellenkin joutuu pohtimaan sitä mitä 2015 toi tullessaan ja mihin jatkossa pyritään. Kirjoitin jo viime vuonna että vuonna 2015 keskitytään vielä enemmän olennaiseen kuin aiemmin eikä ranskalaisia viivoja enää asteteta painostaman ketään, ja samaa mieltä olen edelleen.

Mökö kuvattiin maaliskuussa ja todettiin lonkkanivelten olevan niin löysät, että se aiheuttaa selkäkipuja. Vaikka syyksi toivottiinkin pitkään lihasperäisyyttä, oli helpottavaa kuitenkin kun selvisi miksi koira on ollut ajoittain haluton monenlaisiin aktiviteetteihin sekä se että Mökön selkä on täysin terve rangaltaan. Tämän tiedon myötä suljin Mökön lopullisesti pois agilityharjoituksista ja annoin sille lemmikkistatuksen, joista jälkimmäinen aiheuttaa välillä vähän huonoa omaatuntoa, onhan se hirveän taitava ja viisas. Tämän vuoksi lupaan, että Mökö saa vaivata päätään ensi vuonna enemmän. Treenataan rally-tokoa ja tallataan jälkeä sekä tehdään muitakin nenänkäyttöharjoitteita. 

Utun suurimmaksi heikkoudeksi ja kehityskohteeksi nimesin agilityn esteosaamisen, lähinnä kepit ja kontaktit. Agilityssa kehitys onkin ollut silminnähtävää, kun kokemusta on tullut lisää ja loppukesästä siirryttiin Annelle treenattavaksi. Sisäistin lopullisesti silloin sen miten iso merkitys esimerkiksi ensimmäisen välin haussa ohjaajalla on, kuinka tärkeää linjaus ja suoritusrauhan antaminen Utulle on. Kisattiin koko vuonna hyvin vähän, melko heikolla menestyksellä mutta kuitenkin arvokasta kokemusta keräten aina SM-kisoista asti.

Tokokokeessa Utu kävi kolmesti, joista ensimmäinen oli epävirallinen. Paikkamakuu aiheutti harmaita hiuksia koko kevään, mutta jostakin mystisestä syystä kokeissa ne olivat lopulta täydellisiä. Yhden virallisen kakkostuloksen jälkeen saatiin pakka kasaan ja tehtiin reilu ykkönen heinäkuun piirinmestiksissä Eteläpuistossa. Sääntömuutoksen myötä päätin pidättäytyä koulutustunnuksen metsästämisestä ja siirtyä suoraan voittajaan, sitten kun sen aika on. Kisailtiin myös muutamissa helposti saavutettavissa rally-tokokisoissa ja käytiin hyvin, hyvin extemporeesti suorittamassa loppukesästä BH-koe joka läpäistiin hyvällä suorituksella. Pk-hakua treenattiin muutaman kerran, ihana laji, olisipa enemmän aikaa. 

Pitkäperjantaina saapui ihana Ylli, joka täyttä ensi viikolla 11 kuukautta. Ylli on tutustunut kuluneen vuoden aikana uimiseen, hevosiin, metsiin, koirakavereihin, omalla pihalla pöhisemiseen, agilitykenttään, tottelevaisuuskenttään, hakumetsään, jälkimetsään ja minne ikinä olen keksinyt sen kanssa mennä. Vajaa vuotias belgi on omakohtaisesti helvetin raskas, terävä ja siinä on loputtomat patterit, mutta Yllin omistautuminen omalle perheelle ja ongelmanratkaisukyky on vailla vertaa. Valitettavasti uusivuosi ilotulitteineen ei ollut Yllille mieleen vaan se vietettiin pimeässä makuuhuoneessa katkonaisesti nukkuen, mutta kun treenikaveri kysäisi toissapäivänä olenko pettynyt kun se ei ole kaikessa yhtä varma kuin meidän muut koirat, vastasin totuudenmukaisesti että en. 

Se on kuitenkin mun koira, vaikkei se ole täydellinen. Jos siitä ei tule koskaan jonkin ominaisuutensa vuoksi kisakoiraa johonkin lajiin, niin olkoot niin. Oikeastaan kilpaileminen kaikessaan on varsinkin viimeisen vuoden aikana alkanut menettää jotenkin merkitystään mulle. Agilitykilpailut on mulle henkisesti raskaita, eikä meidän hermorakenteet Utun kanssa oikein kohtaa kisapaikalla. Olin tottakai äärettömän tyytyväinen jokaiseen suoritteeseen joka viime vuonna tehtiin, mutta jotenkin siitä on häipynyt sellainen maaginen, uskomaton fiilis mikä mulla oli silloin kun Mökö teki ensimmäisen ykköstuloksensa. Luonnollista tottakai, eihän kaikki tunnu maailman tappiin ensimmäiseltä kerralta. Ja siinäkin mielessä terveellistä, että yhdessä vaiheessa riivannut pakkopakkopakko karisi hiljalleen pois. Jos osaamistaso on kyllin korkea, se onnistuu. Eikä siinä ole mitään taikaa tai onnea, se on vaan hommien tekemistä ja helvetillistä toistoa. 

Sen lisäksi olen huomannut, että mitä useampi koira mulla on ollut työn alla, sitä hitaammin mä etenen koiran teknisen osaamisen kanssa. Ylli on kohta vuoden, ja ainut mitä se tietää agilitysta on se että se on helvetin hauskaa. Ehkä mä toisaalta oon vaan laiska, eikä se ole niin helppoa enää tusata kaikkian kanssa jotain joka päivä kuten silloin kun koiria oli yksi tai kaksi, mutta tää tuntuu musta hyvältä. Ajattelin lähteä tekemään Ylliä enemmän ensi kesänä ensin hyppytekniikan kautta johonkin sopivaan ryhmään, mahdollisesti ToiSKille, nyt kun mulla on sinne lyhyempi matkakin. 

Tänä vuonna nautitaan taas hiljalleen pitenevistä päivistä, yhteisistä retkistä, mökkeilystä, uimimisesta, paskassa kierimisestä, sen syömisestä ja lopuksi sen oksentamisesta, yritetään pysyä terveenä ja nukutaan nelistään kasassa päiväunia.

Kaamosajan sopeutumisvaikeudet

Oon katkera, petetty ja pettynyt. Olipa kerran ihana winter wonderland, jossa pellot muuttuivat rajattomien mahdollisuuksien valhallaksi, metsässä oli helvetin maagista eikä kenenkään jalkoja tarvinnut pestä. Edes työpaikan minigolfretki puolison auton kitkarenkailla täydessä lumimyrskyssä lannistanut mun onneani. Se kesti neljä päivää. 

Mä oon tähän aikaan vuodesta aina vähän väsynyt koiranomistaja. Kun mä tuun töistä mun on pakko lähteä heti metsään, koska puolen tunnin päästä mä en enää uskalla. Saati sitten silloin kun mä tuun vasta viiden jälkeen, god knows mitä mä teen silloin. Sanomattakin selvää, että hirveästi ei tule myöskään vesisateessa treenattua. Ollaan asuttu kuukausi Valkeakoskella, eikä täällä ole hirveästi resursseja sisäharrastamiseen (ei sillä että olisin sitä tehnyt Tampereellakaan). Oon käynyt torstaisin toki sitkeästi Annen piiskattavana, mutta that's about it. Tänään näin kuitenkin auringon ja otin Yllistä uudet seisotuskuvat. Koska Ylli on soma.

Yhdistystoimintaa oon harrastanut sen verran, että tänään kävin totemassa halukkuuteni uuteen kauteen ToiSKin hallituksessa. Yllätyksekseni Nokian Palveluskoiraharrastajat olivat syyskokouksessa muistaneet mua Palveluskoiraliiton pronssisella harrastusmerkillä. Itse en paikalle ehtinyt, mutta Jutta nappasi sen sitten matkaansa ja kiikutti sen mulle, kiitos siitä!

Tarkoituksenani oli pistää kuun puolivälille aksakisat, mutta tein kuusipäiväisen työviikon ja päätin että yhtenä päivänä viikosta pidän tauon Tampereelle ajamisesta. Ensi kuussa sitten taas. Meidän treenit ovat sujuneet vallan mukavasti ja varsinkin se kepittely paranee aina vaan vaikka toistoa ja rutiinia persjättöihin ja pitkiin sivuirtoamisiin tarvitaan, mutta se meillä oikeastaan on ainut estetekninen heikkous. Torstaina Anne kehui että Utun irtoaminen oli ko. radalla päivän parasta ja sehän sen vahvuus on aina ollut, taitavahan se on kaikkineensa muutenkin. Mäkin olen parempi kuin mitä annan itselleni usein krediittiä, mutten silti ole saanut siirrettyä sitä osaamista vielä kisapaineeseen joten pitäisi vaan ilmoittaa ja kisata ja kisata. 

Ylli on opiskelut Utun taukojen aikana agilitykentällä viihtymistä ja se ainakin sujuu jo mainiosti. Leikkiminen on alkanut sujua nyt "varttuneemmalla" iällä aivan eri tapaan ja pallo nostaa jo mukavasti kierroksia muuten niin tasaiseen suorittajaan. Keinun bang-leikki johti pienimuotoiseen hirvitykseen, mutta rämähdystä aavistuksen pehmentämällä ollaan päästy taas itsevarmoihin paukutteiluihin. Pikkuhiljaa. Ylli ja Mökö pääsivät viime viikon keskiviikkona myös jälleen kranio-sakraalihoitoon Sannan hoteisiin ja molemmat olivat onnesta soikeina (no, Ylli omalla tavallaan). 

Sainpa myös Liebster Awardsin Länsigöötanmaanpystykorva Aslak-blogin Jasminilta, kiitos siitä! Oon tuhma enkä laita tätä enää eteenpäin, varsinkin kun mun blogilistalla ei kovin montaa blogia enää ole jotka eivät ole ko. palkintoa saaneet. Hyviin kysymyksiin ehtii aina vastaamaan kuitenkin. 

1. Millä perusteella ja miten olet päätynyt valitsemaan sen rotuisen/rotuisia koiria, joita sinulla nyt on?

Mökö tuli, koska Mökö oli edullinen, lähellä ja Mökössä oli novascotiannoutajaa joka on aina ollut mulle mieleinen rotu. Utu tuli, kun halusin keskiaktiivisen paimenkoiran jolla on kevyt rakenne, liioittelematon turkki ja kohtalaisen hyvä terveystilanne. Ylli tuli, kun mulla oli kohentuneen elämäntilanteen vuoksi enemmän resursseja ja treenikaverille syntyi pentuja rodusta joka istui mun kriteereihini vallan hyvin.

2. Mitkä ovat sellaisia koirarotuja, joita et ikinä haluaisi edes harkita itsellesi ja miksi?

Oikeastaan ainoat roturyhmät jotka suljen heti kättelyssä pois ovat kaikenlaiset reki - ja valjakkokoirat sekä molossit. Ensimmäiset ovat mulle täydellisen tarpeettomia ja toiset sekä ulkoisesti että niinikään käyttöominaisuuksiltaan mulle epäsopivia. Lisäksi välttelen kondrodystrofisia rotuja, valkoistapaimenkoiraa ja shibaa (sekä muita japseja). Yleisesti pyrin välttelemään kaikenlaisia ääripäitä ja liiallisuuksiin korostuneita piirteitä, mutta muutama rotu on vain kokemusperäisesti muodostunut epämiellyttäväksi.

3. Onko jokin koiraharrastuslaji (tai kenties jokin, mikä ei liity koiriin), jota haluaisit vielä joskus harrastaa tai joka olisi haaveissa, mutta jota et pysty jostain syystä harrastamaan vaikka haluaisitkin?

Mä haluaisin kokeilla vepeä Yllin kanssa, sekä pk-viestiä esimerkiksi Utulla. Dobo sopisi Mökölle ja flyballkin olisi hauska kokeilla. Vepen hankaluus on harvoissa treeniporukoissa joissa suositaan tiettyjä rotuja, pk-viestiä olisi NPKHlla mutta oma laiskuus ja ajanpuute on estänyt ja loput ovat kaatuneet lähinnä myös siihen omaan saamattomuuteen.

4. Onko omassa rodussasi jotakin, mistä et pidä tai mikä on jopa saanut sinut harkitsemaan rodun vaihtamista?

Mököllä toki ei ole rotua, mutta noissa los bastardeissa tietysti kiukuttaa se että dataa ei ole oikeastaan mistään ja mulla on kuitenkin aika selvä visio siitä millaisia ominaisuuksia koiraan toivon, enkä täten halua ostaa enää sikaa säkissä. Nahkojen populaatio on pieni ja käyttöominaisuudet jakautuneet turhan heterogeenisesti, belgeissä taas huolettaa äärimmäiset luonteenpiireet kuten valtava reaktiivisuus, herkkyys sekä terävyys jotka tekevät väärässä paikassa vääriin ominaisuuksiin yhdistettynä koirasta vaarallisen.

5. Mitkä ovat hyvät sekä huonot puolet koirien omistamisessa?

Hyviä puolia riittää. Mun kaksi rakasta ystävääni kuten lukuisat muutkin ihmiset ovat tulleet mun tietoisuuteeni koiraharrastuksen kautta, saan päivittäin reipasta liikuntaa ja ulkoilmaa, käyn paikoissa joissa en ole aiemmin käynyt ja mulla on kotona omat hellät ja pörröiset karvanopat. Huonoina puolina pidän ensisijaisesti toisinaan ilmenevää voimatonta huolta ja kommunikointikyvyttömyyttä, entä jos koiralla on paha olla enkä vain huomaa sitä? Rahanmenoon on jotenkin aina osannut suhtautua valintana, joten siitä tulee harvemmin mutkutettua.

6. Voisitko kuvitella itsellesi vain ulkotarhassa eläviä koiria ja mitä mieltä olet ''pihakoirien'' pidosta?

Voisin periaatteessa metsästää ja täten pitää metsästyskoiraa, mutta haluaisin käyttää sen aktivoimiseen yhtä paljon aikaa kuin sisällä elävien joten juuri nyt ei paukkuja riittäisi. Tuskin tulee koskaan sellaista rakoa elämässä että muuttuu ajankohtaiseksi. Mielipidettä ei oikeastaan ole, jos koirat on asianmukaisesti hoidettu ja niillä on mukavaa niin mikäs siinä.

7. Täytyykö koirasi olla rotukoira vai voisitko ottaa myös sekarotuisen karvakorvan? Miksi?

Mä tavallaan vastasin tähän jo, mutta täytyy vielä sanoa että voisin mielelläni ottaa pennun harkitusta roturisteytyksestä jos sen tarkoituksena olisi elvyttää kantaa ja yhdistelmän koirat olisivat mun tarkoitusperiini sopivia.

8. Mikä on paras elokuva(t), jossa on pää- tai sivuroolissa koira?

Mä pyrin välttelemään eläinelokuvia, mutta Bim Mustakorva on aina ollut oma juttunsa.

9. Mitä muita rotuja olet harkinnut/aiot vielä ottaa?

Mun kestosuosikkini on pitkään ollut työlinjainen australianpaimenkoira, mutta sen aika ei ole vielä tullut. Haluaisin myös vielä joskus pienen agilitykoiran, mutta sen rodusta en ole päässyt vielä itseni kanssa sopuun. Tykkään myös sitten vastapainoksi mm. monesta vinttikoirasta, vaikka ne eivät periaatteessa mulle oikein istu.

10. Mikä on mielestäsi sopiva ja toimiva koiralauman koko, onko jokin maximi määrä?

Tämä kolme on mulle ehdoton maksimi kerralla. Nämä hallitsen vielä hyvin yksin metsäretkellä tai hihnalenkillä, ne mahtuvat melko vaivattomasti tavalliseen farmariautoon ja ruokintakulut ovat kohtuulliset. En myöskään tuntisi ehtiväni aktivoimaan tahi huomioimaan kaikkia yksilönä, jos niitä olisi kerralla enemmän.

11. Mitä/millaista koiranruokaa suosit ja millaista ruokaa tai ruokintatapaa et koskaan antaisi koirillesi?

Mä en tiedä miksi mun käyttämääni menetelmää varsinaisesti kutsutaan, mutta mä annan raa'an lihan sekoitettuna kaurapuuroon, kananmunaan ja öljyihin. Kai se on... puuroa. Lisät annan purkista. Tämä on meille vakiintunut koska mikään nappula ei toiminut Utulla niin hyvin kuin olisin toivonut, siinä on hyvä hinta-laatusuhde ja se tuntuu mulle vaivattomalta. Mun pohjanoteeraus on kerran hätäpäissään ostettu Xtran nappulasäkki, sille tielle en ehkä uudestaan menisi...

Lokakuun pörinät

Jos välillä vähän päivittäisi blogiakin. Takkujen kisojen jälkeen ollaan vietetty tyypillistä syksyn hiljaiseloa, mutta aina jotain pientä on ehtinyt. Yllille oon tehnyt perustottelevaisuutta jonka aloitin perusasennon rakentelusta jo loppukesästä. Ylli on niin mahdoton namiporsas että päätin tällä kertaa kokeilla jotain muuta imuttamisen sijaan ja sovelsin Navi-shiban blogista löytynyttä ohjetta laatikkotekniikasta. Samalla tuli taas vähän opiskeltua oppimista ja Ylli onkin jo ältsin taitava ja aktiivinen tarjoamaan. Perusasento muodostui suunnilleen kymmenellä treenillä tällaiseksi. 

Ylli on ollut hauska koira treenata. Se ei koskaan paineistu tai turhaudu, vaan se pohtii, yrittää ja tarjoaa seuraavalla kerralla jotain muuta. Kierrokset ovat toistaiseksi matalalla ja hyvä niin, virettä voi alkaa nostaa sitten kun osaamistaso on kyllin korkea, vaikka ainahan se sieltä on tullut kylkiäisenä kun treenitilanne ja sen syy-seuraussuhteet käyvät tarpeeksi tutuksi. 

Ylli on käynyt myös muutaman kerran jäljellä. .Syyskuussa käytiin Maaritin ja Jaakon kanssa Toijalassa, Jennan kanssa Sorvassa ja pari viikkoa sitten Paulin kanssa Sastamalassa. Vähän joutuu tekemään hommia että eteneminen on hallitumpaa motivaation ja vauhdin ollessa kovia, mutta hyvän jälkikoiran siitä kuulemma saisi kun jaksaisi käydä niitä jälkiä vetämässä. Mun täytyy sanoa etten ole koskaan innostunut yhdestäkään palveluskoiralajista niin paljoa että jaksaisin alkaa suunnitelmallisesti sitä treenaamaan, mutta toisaalta oon aina ollut sitä mieltä että laji koiran mukaan ja jälki tuntuisi olevan Yllille mieleinen.

Viime viikolla otin koko komppanian mukaan ja ajelin Sannalle kokeilemaan kraniosakraaliterapiaa. Koko hoitomuoto oli mulle ihan hepreaa ja sen kliininen tausta kuulosti vähintään merkilliseltä, mutta toisaalta olin aluksi yhtä skeptinen akupunktion suhteen ja se selvästi auttoi Mököä. Ylli aloitti ja käyttäytyi just niin kuin ajattelinkin, eli ärisi silmät leimuten kun hänen vapauttaan rajoitettiin paikallapitämisen muodossa. Selän kalvorakenteista löytyi kireyttä ja munasarjojen alue vastasi hoitoon kuumotuksella, mikä voisi viitata siihen että hormonitoiminta on heräilemässä. Ylli oli siis aivan tyypillinen ikäisensä.

Utu oli seuraavana vuorossa, ja varoitin jo etukäteen Sannaa että se ei ole koskaan ollut mikään hieromisen tai muun käsittelyn fani varsinkaan jos sen tekee vieras ihminen. Lisäksi se ehti nostaa ihan hirveät kiepit kun kävelytin sen muutaman haukkuvan belgin ohi piharakennukseen, joten ajattelin että rauhoittumiseen ja rentoutumiseen menee aikaa. Vartin jälkeen se oli kuitekin jo sikiunessa, mikä oli oikeastaan ensimmäinen selkeä merkki siitä että jotain ne otteet selkeästi tekevät. Mököstä koko touhu oli lähinnä mukavaa. Sain ohjeeksi välttää treenejä muutaman päivän koska jos joku kipeytyisi se tapahtuisi todennäköisesti kolmen päivän sisällä. Mököstä huomasikin että se kankeutui selkeästi muutamaksi päiväksi ja halusi olla lähinnä omissa oloissaan. Koko porukka oli hoitopäivän illan sekä seuraavan aamun hyvin uninen, mikä on myös kuulemma tyypillistä. Oli mielenkiintoista kokeilla, tuota kun ei kovin moni tällä alueella edes tarjoa. 

Tämän viikon tiistaina kävin katsastamassa TamSKin uuden hallin ja kisaamassa Utun kanssa pari starttia. Halli oli hieno ja pohja alkujärkytyksen jälkeen yllättävän hyvä, Wütrichin radat olivat soljuvia ja melko yksinkertaisia. Tietysti kummallakin radalla oli pakko järjestää sen verran hässäkkää ettei niiltäkään vielä tulosta syntynyt, mutta henkinen puoli oli sillä kertaa balanssissa. Utua kiinnosti tehdä mun kanssa ja mulle, se oli sopivassa vireessä ja hyvin kuulolla. 

Tein kummallakin radalla oikeastaan samat mokat, eli jätin vastakäännöksen pois kriittisessä paikassa ja laitoin koiran putkeen ja sitten taas kun yritin laittaa koiran putkeen, tein aivan liian jyrkän takaaleikan ja vedin sen sieltä pois. Että voi ihminen olla tonttu, mutta ens kerralla sitten taas... Kontaktit olivat ihan jees, toki A-esteellä oli korjauksen jälkeen vähemmän vauhtia ja keinua olisi voinut vähän pohjustaa vihjeellä kun alastulo oli aika öh pikainen. Keppien sisäänmeno pelasi, hypärillä alkoi olla sen verran höpinää tötterössä että ihan loppuun asti ei malttanut. Kaiken kaikkiaan ihan hyvää menoa ja mieli oli kisojen jälkeen mainio, alkaa se yhteispelikin sieltä hiljalleen löytyä myös kisoihin. 

Takkujen sunnuntaikisat

Sunnuntain kisoissa tuli taas opeteltua kaikenlaista. Ensinnäkin olin päättänyt, että omaa vuoroa odotellessa en hermostu siihen kun Utu piippaa kiljuu ja teputtaa, vaan olen tyyni. Zen. Olen iloinen ja kannustava enkä ota sieppiä koirasta, pyrin siihen etten ota lähtökohtaisesti sieppiä mistään. Ja se toimi vallan hyvin. Istuskeltiin nurmikolla ennen startteja ja vaadin Utua pitämään kyynärpäät maassa. Sitten vain noustiin ja käveltiin hommiin. 

Radat olivat ihan mukavia, tuomarina oli Wütrichin Johanna jonka radalla aloitettiin virallinen kilpaileminen viime kesänä. Ensimmäisellä C-agilityradalla mötkäytettiin heti keppeihin, joiden sisääntulo oli 90 asteen avokulma. Kyllähän se oikeaan reikään meni, mutta ei se sieltä enää taittunut toiseen väliin vaan oikoi. Laitoin uusiksi ja oli huomaamattani jättänyt viimeisen välin pujottelematta, josta sitten jo heti hylly. Jos olisikin tämä sujunut, niin hylly olisi seurannut viimeistään kahden esteen päässä kun sain käsittämättömän ajatuksen tehdä päällejuoksu putkea edeltävälle hypylle. Huono linja ja putken pää suoraan keppien jälkeisen hypyn edessä kuin tarjottimella. Loppuradasta porsasteli vielä puomin alastulon. Huomionarvoisaa kuitenkin ihan helvetin hyvä vastakäännös toiseksi viimeisellä putkella.

D-hyppyrata alkoi paremmin, mutta kaatui jälleen keppeihin vaikka tein ihan näppärän vastakäännöksen korjaamaan koiraa löysään avokulmaan. Ei pysty, ei vaan pysty. Yritti taas jättää viimeisen kepin pujottelematta, mutta vaadin ja sain lopulta kokonaiset kepit. Lopussa jäin jälkeen ja yritin tehdä jonkinlaisen sylkkäritakaaleikan, mutta olinkin liian pitkällä ja koira kielsi ja lopuksi kun sain sen hypystä yli se luki kauempana olevan hypyn ja haki sen. 

Mitenhän mä tän summaisin. Moni asia on kaikesta huolimatta kehittynyt hirveästi. Mä en enää ole varovainen ja merkillisesti hiipivä hätähousu, vaan mulla on ihan suunnitelmallisuutta ja mä osaan ajoittaa monia juttuja vaikka myöhästymisiä paineessa tuleekin. Mulla oli mukavaa Utun kanssa ja lämpältä radalle siirtymiset olivat tosi vaivattomia ja rentoja. Koira on nopea, se hyppää hiton hyvin ja taloudellisesti, se lukee rataa, se irtoaa. Mutta downsidenahan tässä on treeneihin verrattuna että sen pitää olla jatkuvasti sataprosenttisesti hanskassa tai se arvaa ja sen kuppi läikkyy jolloin sen on vaikea tehdä keskittymistä vaativia kevätjuhlaliikkeitä. 

Kepit on varsinkin se vanha kunnon kompastuskivi. Se hakee sisäänmenoa treeneissä, se kestää pitkällekin vedättämistä treeneissä, mutta kun sillä nousee kiekat se arvaa ja hutiloi. Ja koska mä jännitän vähän keppejä valmiiksi, on katastrofin ainekset kasassa. Mutta mun täytynee oikesti vaan kisata, treenata ja ilmoittaa niitä startteja ja mennä sinne häpeämään itseni maan rakoon koiran kanssa joka vaikuttaa siltä että se ei ole koskaan nähnytkään puolia esteistä. Koira nousi 12 startilla ihan älyttömän vaivattomasti kolmosiin ja nyt meidän kunkkuluokan saldona on yksi vitonen ja enemmän hyllyjä kun vittu Ikeassa. Tokihan ne radat on vaikeampia, mutta koiran draivikin on lisääntynyt ja kun sen yhdistää mun kokemattomuuteen ja Utun hienoisiin keskittymisvaikeuksiin on homma välillä vähän hasardia. 

Agility on ollut mulle Utun kanssa aina psyykkisesti vähän hankalaa. Ensin tulivat taivastelut siitä, kuinka koira on niin hieno ja mainio. Silloin mua pelotti, että se menee mulla hukkaan. Sittemmin tulivat kehittymispaineet ja nyttemmin musta välillä tuntuu, että mä petän ihmisiä kun mä sählään. Mua harmittaa välillä kisata Tampereen alueella, kun musta tuntuu että radan varrella olevat treenikaverit ja kouluttajat huokaisevat, että no tälleen tänään taas. Jälkipuiminen on joskus vähän raskasta, kun musta tuntuu välillä että palaute on aina sitä luokkaa että sinä itse sabotoit koiran onnistumisen joka kerta. Siksi olikin ihanaa, kun muutama ihminen lohdutti nyt ettei tässä asiassa ole mitään ihmeellistä kun koira on noin kokematon ja se kiihtyy. Mä haluaisin ihan kuollakseni osata, mutta kun ei se vaan tuu. Silleen kuin se joillakin tulee. Joten en mä voi taaskaan kuin ottaa hatun kouraan ja treenata vaatimatta itseltäni tai koiralta yhtään sen enempää kuin yrittämistä. Ehkä parin vuoden päästä tätä voi jo katsoa taaksepäin ja miettiä sitä menneenä vaiheena, mutta kyllä se nyt vähän napostaa. Varsinkin, kun kaikki muu on aina tullut Utun kanssa niin vaivattomasti. Mun elämän koira, joka luottaa ja haluaa olla mun kanssa.

Tunnusta mustaa ja vihreää

Pari viime viikonloppua on hujahtanut Nokialla lippuseuran zembaloissa. Viime viikonloppuna talkoilin kaksipäiväisen meidän agilitykisoissa ja suoritin samalla kaksi viidestä koetoimitsijaharjoittelusta. Onneksi Eeva oli laittanut mulle heti ensimmäiseksi eniten kammoamani ratamestariharjoittelun, sainpahan hoidettua sen heti pois alta. Päätin kyllä jo kotoa lähtiessäni että hoidan homman tyynesti enkä panikoi ja pienen alkutakeltelun jälkeen se olikin jo ihan hauskaa puuhaa. Tuomarina oli Viitasen Anne eikä radoissa ollut kauheasti muutettavaa, mutta sain kuitenkin mukavan palautteen Annelta että mulla on kuulemma silmää ja musta tulisi hyvä ratamestari. Jee!

Sunnuntaina tulin aamuun tekemään tuomarinsihteerin osuuden, joka oli sitten jo ihan tosi leppoisa homma. Mua vähän huoletti alkuunsa että mitähän tuosta koetoimitsijaharjoittelusta ylipäänsä tulee kun oon koko lajia harrastanut niin lyhyen aikaa ja kisannutkin ihan tuhauksen vasta, mutta ihan mukavastihan se on tähän asti sujunut. Pitänee TamSKille tarjota itseään talveksi, että keväällä olisi sitten jo kortti taskussa seuraaviin kisoihin. Utua en tällä kertaa ilmoittanut, talkoilu ja kisaaminen samana päivänä on niin älyttömän raskasta ja sillä tuppaa aina lähtemään vähän näpänderistä tuolla Taivalkunnassa. 

Tänään ajelin Utun ja Yllin kanssa taas Nokialle meidän seuran ensimmäisiin virallisiin rally-tokokisoihin. Sain lempisuoritusnumeroni ykkösen jolla avattiin alokasluokan ensimmäinen ryhmä, tulin paikallekin sen verran viime tinkaan että ihan hirveästi ei ehtinyt kalabaliikkia itselleen järjestää. Peruskiva rata, kauheasti ne noita pujotteluita nykyään näyttävät lykkäävän vähän joka kisoihin mutta mikäs siinä. Vähän piti talutinta kiristellä, eteenistumiset olivat vähän turhan tiiviitä ja joskus jäivät tapahtumatta (...) ja juoksuosuudessakin olin kehässä kengurun kanssa. Mutta hei, 94 pistettä jälleen ja oon yhtä koetta vaille pääsemässä lopultakin eroon kytkettynä seuraamisesta. Ja ihan hyvä tulos siihen nähden että treenattuhan ei olla suunnilleen kuukauteen, mitä nyt pikaiset eteenistumistreenit ehdin ottaa ratapiirroksen nähtyäni. Jos mä siihen potentiaaliseen RTK1-kokeeseen vähän panostaisin. 

Agilityn rotumestikset olivat vähän mielessä pitkin kesää, mutta firman kulttuuriretki osui samalla päivälle enkä mä tiedä jaksanko mä ajaa ihan niin kauas hyllyttämään että jäävät nyt tänä vuonna välistä. Mutta koska jotain uhosin tälle asialle tekeväni niin ilmoitin sunnuntaille Takuille pari starttia, notta nähdään että tässä neljän kuukauden tauolla jotakin tapahtunut.

Markon ja Outin opissa

Vaikka agilitykisat ovatkin jääneet kesällä aikalailla täyspaitsioon Nokian toukokuisen turpasaunan jälkeen, on sentään muutamassa koulutuksessa tullut käytyä. Heinäkuussa kävin kouluttamassa Sannan schipperkekasvateille rally-tokoa ja kiitokseksi sain osallistua Mäkelän Markon agilitykoulutukseen Utun kanssa. 

Keli oli sinä lauantaina ihan hirveän kuuma ja rata näytti hankalalta, josta purnasinkin heti kättelyssä Markolle, mutta pärjättiin silti vallan hyvin. Radalla oli viiden esteen takaakiertohässäkkä jossa oli tarkoitusta opiskella taakseviennin lisäksi niistoa, joka on aina ollut mulle vähän vaikea ohjaus. Siinä kun on jotenkin niin monta osaa, aina on oma sijoitus pielessä tai niistokäsi on väärässä paikassa väärässä asennossa tai sitten teen perisyntini ja peruutan esteeltä lähtiessä. Marko ehdottikin että jättäisin käden kokonaan sikseen ja tiivistäisin koiran kiertoa pelkällä rintamasuunnalla pitäen koiranpuoleisen käden samalla alhaalla. Ja hyvinhän se taipui. Helteen ja takaakiertojen lisäksi mieleen jäi Markon lausahdus "Sä teit paskasta konvehdin", kun alkuun kuvailin muutamaa ratakohtaa erään ihmiseritteen kaltaiseksi. Eikä mua kyllä muutenkaan ole varmaan kolmeen vuoteen kehuttu noin paljon, oli kyllä ihan uskomattoman positiivinen koulutus. 

Harjun Outi koulutti tänään meitä Nokialaisia Taivalkunnalla, teemana oli rytmitys. Kun Outi kysyi mitä kukin ajattelee rytmityksellä, mun vastaus olisi kuvaillut sujuvaa ja tasaista, koiran positiota kokoajan myötäilevää ohjaajan liikettä radalla. Mutta Outillepa rytmitys oli omien vauhdinmuutosten avulla toteutuvaa koiran kääntämistä. Koulutus oli jaettu osiin, alussa tehtiin kolme tekniikkapätkää joilla Outi havainnoillisti ohjauksen hyödyllisyyttä ja lopuksi se yhdistettiin kokonaiseen rataan. Koira siis odoteltiin alkuun hiippaillen edelliseltä esteeltä, sitten kiihdytettiin spurtti ja tehtiin voimakas vartalojarru ajoitettuna koiran ennakoivaan laukkaan. Ja samalla voimakas rintamasuunnan muutos haluttuun suuntaan. Sama toteutettiin myös putkijarruna.

Utu reagoi yllättävän hyvin ja ohjaus tuntui mullekin mieleiseltä eikä mun tarvinnut sisäistää sitä läheskään niin kauaa kuin mitä mulla tyypillisesti menee (Talk about Annen torstaiset back lap-treenit...). Outi antoi meidän myös kokeilla sitä ohjausta mikä itse valittaisiin kuhunkin kohtaan ja ilokseni huomasin että mun vastakäännökset on kyllä parantuneet ihan hirveästi, eikä Outikaan huomannut merkittävää eroa niiden ja hyvin ajoitettujen rytmitysten välillä. Rata oli muutenkin Utulle sopiva, ainut ongema tuli keppien avokulmassa jonka tiesin Utulle vaikeaksi. Niitä täytyy treenata, no can do. Rytmitys olisi siinä mielessä Utulle sopiva perusohjaus kisoihinkin että koira ottaa voiman ponnistukseen ohjaajan kiihdytyksestä, jolloin kieltoja ei ehtisi tulla. Tosin syy Utun kisakieltoihin ei olekaan koskaan ollut puutteellinen estehakuisuus vaan mun turhan sähläävä ohjaus.

Jutustelin Outin lisäksi myös muutaman muun ihmisen kanssa meidän kisaamisongelmista ja no, sitähän ne sanovat minkä minäkin tiedän, pitäisi vaan mennä. Koska en mä pysty omaa mielentilaani treenaamaan ellen itseäni ja koiraa sille altista. Ehkä 20, 40 tai 50 startin päästä alettaisiin olemaan sellaisissa kantimissa että homma ei kaatuisi enää siihen että hätääntynyt ohjaaja yrittää hallita tornadoa. Syksyllä, syksyllä.

Utun loppukesä

Pitkän lauantaiaamun voimalla pitänee kerätä itsensä listaamaan viimeisen kuukauden koitoksia ylös, niitä kun on päässyt taas vähän kertymään. Viikko ennen tokon piirinmestiksiä ajeltiin Keski-Suomeen Utun synnynsijoille collieiden rallytokomestiksiin, joka oli samalla Utun rallytokodebyytti. Säät suosi vielä alokasluokan ensimmäistä ryhmää, rata oli kiva ja ihan meidän tasoisesti menikin, kun säilytettiin 94/100 pistettä. Muutama talutinvirhe ja yksi uusiminen, perussettiä. Oli kiva nähdä koirakavereita ja paljon onnistuneita suorituksia. Karoliina otti muutaman kivan kuvan, kiitos niistä! 

Rally-tokon saralta kuuluu sellaistakin hyvää, että mun jatkokurssilaiset Suvi & bc Raki kävivät mölleilemässä Lempäälässä alokasluokassa ja voittivat koko roskan 99 pisteellä. Vau! Kyllä mä sitten jotain olen osannut kouluttaa ja säännötkin vissiin muistanut, kun noin hienosti meni. Ja kun rally-tokon makuun näin päästiin, niin ilmoitinpa Utun toiseen kisaansa Nokialle, kun kotiseura järjestää syyskuussa kisat. Olispahan talveksi puuhaa, kun kävisi noita alempia luokkia kisaamassa. Yksi "treenikuvakin" löytyy ToiSKin kentältä, siitä kiitos Sami Inomaalle. 

Agilityn osalta puhaltaa uudet tuulet, kun siirryttiin treenaamaan pysyvästi Huittisen Annen ryhmään Sport Dog Parkille. Hain viime kuussa talvikaudelle ja mahduinkin, mutta treenit alkoivatkin jo nyt elokuussa ja päivä on tietysti sama torstai kuin Nokialla. Harmittaa, mutta ehkä vaihtelukin virkistää. Annen tähän astiset treenit ovat ainakin olleet hyvin antoisia ja paljon oivalluksia on jo tullut. Ja tuleepa ainakin treenattua koko talvi säännöllisesti hyvissä puitteissa. 

Sellaisen extemporee-homman vielä järjestin loppukesälle, että heinäkuun kokeiden flowsta voimaa saaneena ilmoitin Utun käyttäytymiskokeeseen. Oon jahkannut sitä vähän toista vuotta ja ja aina jänistänyt, mutta nyt pakotin itseni ilmoittautumaan. Nokialla olisi ollut torstaina myöskin koe, mutta kun se paikkamakuu on aina ollut vähän troubled niin en ehdoin tahdoin halunnut viedä Utua makaamaan kentälle jonka vieressä pyörii agilitytreenit. Ja jos olisin pyytänyt porukoita pitämään tauon mun suorituksen ajaksi, olisivat ne tietysti tulleet katsomaan... Joten varasin paikan eiliselle Hämeenkyröön.

Jotain kehitystä mussa kyllä on taas päässyt tapahtumaan, kun aloin jännittää oikeastaan vasta eilen kun tein töissä lähtöä. Kyröskosken Käyttökoirien kenttä oli todella lähellä aktiivista ampumarataa ja meininki oli pahimmillaan kuin uutena vuotena, olisi voinut olla tiukat paikat jos koiralla olisi ongelmia laukausten kanssa. Muuten puitteet olivat tosi hienot ja kokeessa hyvä fiilis, arvoin itselleni mieleisen suorituspaikankin kun nostin vuoronumeroksi viitosen. Helpotti kun sai katsoa muutaman tottiksen ensin ja varsinkin suorittaa omansa ennen paikkamakuuta. Pariksi saatiin kiltti malinoisnarttu josta ei koitunut meille yhtään sen enempää häiriötä kuin meistä heillekään. Tuomarina oli ihana ja rento Virve Köppä.

Tottis lähti vähän heikosti, kun Utu ei oikein käsittänyt että vaikka tässä on hihna niin tämä on silti seuraamisliike. Voi olla, että on jäänyt vähän tuo hihnan kanssa tekeminen vähemmälle kun kuvittelin jo etten sitä ihan hirveästi enää tarvitse... Tahdinmuutosten jälkeen tekemisen meininki alkoi kuitenkin löytyä ja loppuun teki jo vallan hyvää hihnaseuruuta, henkilöryhmässä heilutti häntää yhdelle ihmiselle mutta teki silti ihan hyvin hommia. Tästä tyydyttävä arvosana, koska se oli, no... Tyydyttävää. Kun napsautin remmin irti alkoi ihan toisenlainen tekeminen, henkilöryhmä meni ihan spot on ja kaavio oli täpäkkä ja Utu nosti itsensä tekemään intensiivisesti hommia vaikka tehtiin pisin pätkä mitä ollaan varmaan ikinä tehty. Unohdin pysähtyä toisen henkilöryhmän jälkeen ja jatkoin vaan suoraan kaavioon, mutta en saanut tästä mitään kommenttia. Ylipäänsä muistin kaavion hyvin enkä juuri mokaillut mitään muuta. BH-kokeen pelastava elementti on kyllä se että kun keskittyy vaan laskemaan askeliaan ei ehdi vahtia koiraa vaan on luotettava siihen että se tekee itse osansa. Vapaana seuraamisesta saatiin arvosanaksi erittäin hyvä ja sitähän se oli.

Jäävä istuminen oli kaikessa liikkeen merkillisyydessä ihan perussettiä ja saatiinkin arvosanaksi erinomainen. Kyllähän se paikallaan istua osaa. Liikkeestä maahan ja luoksetulo meni aika samalla tyylillä, arvosana tippui hyvään oletettavasti siksi että pyysin Utun tietoisesti suoraan sivulle. Paikkamakuussa en huomannut korjata aavistuksen vinoa perusasentoa jonka vuoksi Utun oli vaikea mennä maahan ja jouduinkin antamaan toisen käskyn, mutta muutoin paikkis sujui ongelmitta. Eikä mua oikeastaan edes jännittänyt, varsinkin kun tiesin että koe ei siihen kaatuisi vaikka se keksisikin nousta istumaan. Aika ei lopulta edes tuntunut pitkältä kun samalla seuraili parin tottista sen verran mitä se näkökenttään osui. Tästä arvosanaksi erittäin hyvä, makasi kuulemma tosi hienosti ja varmasti. Näillä puheilla sitten A-osa läpi ja koska kaupungissakaan ei mitään mainittavaa tapahtunut saatiin uusi avaimenperä ja osallistumisoikeus palveluskoirakokeisiin. Kannatti siis pakottaa itsensä, oppi taas uutta koirastakin.

Loppuvuosi keskitytään siis lähinnä rally-tokoon ja agilityyn ja jätetään pitkät, palkattomat suoritukset suosiolla ensi vuodelle. Tokon suhteen olen vähän pohdiskellut että ottaisin talvelle yksityistreenejä jollekin hyvälle kouluttajalle jonka kanssa katsottaisiin kaikki uuden voittajan liikkeet läpi, mutta se on sitten talven murhe tosiaan. Aika hyvin ollaan tää kesä rypistetty, paljon on saatu aikaiseksi ihan tuloksellisesti ja yhteistyö on pysynyt hyvänä, ellei jopa parantunut. On kyllä tosi kiva harrastaa koiralla joka on maailman helpoin ja kiltein kotikoira ja samalla monipuolinen käyttökoira joka kiinnostuu mistä tahansa ja on todistetusti toimiva monissa ympäristöissä ja koettelemuksissa. Rakkain Utu.