Takkujen sunnuntaikisat

Sunnuntain kisoissa tuli taas opeteltua kaikenlaista. Ensinnäkin olin päättänyt, että omaa vuoroa odotellessa en hermostu siihen kun Utu piippaa kiljuu ja teputtaa, vaan olen tyyni. Zen. Olen iloinen ja kannustava enkä ota sieppiä koirasta, pyrin siihen etten ota lähtökohtaisesti sieppiä mistään. Ja se toimi vallan hyvin. Istuskeltiin nurmikolla ennen startteja ja vaadin Utua pitämään kyynärpäät maassa. Sitten vain noustiin ja käveltiin hommiin. 

Radat olivat ihan mukavia, tuomarina oli Wütrichin Johanna jonka radalla aloitettiin virallinen kilpaileminen viime kesänä. Ensimmäisellä C-agilityradalla mötkäytettiin heti keppeihin, joiden sisääntulo oli 90 asteen avokulma. Kyllähän se oikeaan reikään meni, mutta ei se sieltä enää taittunut toiseen väliin vaan oikoi. Laitoin uusiksi ja oli huomaamattani jättänyt viimeisen välin pujottelematta, josta sitten jo heti hylly. Jos olisikin tämä sujunut, niin hylly olisi seurannut viimeistään kahden esteen päässä kun sain käsittämättömän ajatuksen tehdä päällejuoksu putkea edeltävälle hypylle. Huono linja ja putken pää suoraan keppien jälkeisen hypyn edessä kuin tarjottimella. Loppuradasta porsasteli vielä puomin alastulon. Huomionarvoisaa kuitenkin ihan helvetin hyvä vastakäännös toiseksi viimeisellä putkella.

D-hyppyrata alkoi paremmin, mutta kaatui jälleen keppeihin vaikka tein ihan näppärän vastakäännöksen korjaamaan koiraa löysään avokulmaan. Ei pysty, ei vaan pysty. Yritti taas jättää viimeisen kepin pujottelematta, mutta vaadin ja sain lopulta kokonaiset kepit. Lopussa jäin jälkeen ja yritin tehdä jonkinlaisen sylkkäritakaaleikan, mutta olinkin liian pitkällä ja koira kielsi ja lopuksi kun sain sen hypystä yli se luki kauempana olevan hypyn ja haki sen. 

Mitenhän mä tän summaisin. Moni asia on kaikesta huolimatta kehittynyt hirveästi. Mä en enää ole varovainen ja merkillisesti hiipivä hätähousu, vaan mulla on ihan suunnitelmallisuutta ja mä osaan ajoittaa monia juttuja vaikka myöhästymisiä paineessa tuleekin. Mulla oli mukavaa Utun kanssa ja lämpältä radalle siirtymiset olivat tosi vaivattomia ja rentoja. Koira on nopea, se hyppää hiton hyvin ja taloudellisesti, se lukee rataa, se irtoaa. Mutta downsidenahan tässä on treeneihin verrattuna että sen pitää olla jatkuvasti sataprosenttisesti hanskassa tai se arvaa ja sen kuppi läikkyy jolloin sen on vaikea tehdä keskittymistä vaativia kevätjuhlaliikkeitä. 

Kepit on varsinkin se vanha kunnon kompastuskivi. Se hakee sisäänmenoa treeneissä, se kestää pitkällekin vedättämistä treeneissä, mutta kun sillä nousee kiekat se arvaa ja hutiloi. Ja koska mä jännitän vähän keppejä valmiiksi, on katastrofin ainekset kasassa. Mutta mun täytynee oikesti vaan kisata, treenata ja ilmoittaa niitä startteja ja mennä sinne häpeämään itseni maan rakoon koiran kanssa joka vaikuttaa siltä että se ei ole koskaan nähnytkään puolia esteistä. Koira nousi 12 startilla ihan älyttömän vaivattomasti kolmosiin ja nyt meidän kunkkuluokan saldona on yksi vitonen ja enemmän hyllyjä kun vittu Ikeassa. Tokihan ne radat on vaikeampia, mutta koiran draivikin on lisääntynyt ja kun sen yhdistää mun kokemattomuuteen ja Utun hienoisiin keskittymisvaikeuksiin on homma välillä vähän hasardia. 

Agility on ollut mulle Utun kanssa aina psyykkisesti vähän hankalaa. Ensin tulivat taivastelut siitä, kuinka koira on niin hieno ja mainio. Silloin mua pelotti, että se menee mulla hukkaan. Sittemmin tulivat kehittymispaineet ja nyttemmin musta välillä tuntuu, että mä petän ihmisiä kun mä sählään. Mua harmittaa välillä kisata Tampereen alueella, kun musta tuntuu että radan varrella olevat treenikaverit ja kouluttajat huokaisevat, että no tälleen tänään taas. Jälkipuiminen on joskus vähän raskasta, kun musta tuntuu välillä että palaute on aina sitä luokkaa että sinä itse sabotoit koiran onnistumisen joka kerta. Siksi olikin ihanaa, kun muutama ihminen lohdutti nyt ettei tässä asiassa ole mitään ihmeellistä kun koira on noin kokematon ja se kiihtyy. Mä haluaisin ihan kuollakseni osata, mutta kun ei se vaan tuu. Silleen kuin se joillakin tulee. Joten en mä voi taaskaan kuin ottaa hatun kouraan ja treenata vaatimatta itseltäni tai koiralta yhtään sen enempää kuin yrittämistä. Ehkä parin vuoden päästä tätä voi jo katsoa taaksepäin ja miettiä sitä menneenä vaiheena, mutta kyllä se nyt vähän napostaa. Varsinkin, kun kaikki muu on aina tullut Utun kanssa niin vaivattomasti. Mun elämän koira, joka luottaa ja haluaa olla mun kanssa.

Tunnusta mustaa ja vihreää

Pari viime viikonloppua on hujahtanut Nokialla lippuseuran zembaloissa. Viime viikonloppuna talkoilin kaksipäiväisen meidän agilitykisoissa ja suoritin samalla kaksi viidestä koetoimitsijaharjoittelusta. Onneksi Eeva oli laittanut mulle heti ensimmäiseksi eniten kammoamani ratamestariharjoittelun, sainpahan hoidettua sen heti pois alta. Päätin kyllä jo kotoa lähtiessäni että hoidan homman tyynesti enkä panikoi ja pienen alkutakeltelun jälkeen se olikin jo ihan hauskaa puuhaa. Tuomarina oli Viitasen Anne eikä radoissa ollut kauheasti muutettavaa, mutta sain kuitenkin mukavan palautteen Annelta että mulla on kuulemma silmää ja musta tulisi hyvä ratamestari. Jee!

Sunnuntaina tulin aamuun tekemään tuomarinsihteerin osuuden, joka oli sitten jo ihan tosi leppoisa homma. Mua vähän huoletti alkuunsa että mitähän tuosta koetoimitsijaharjoittelusta ylipäänsä tulee kun oon koko lajia harrastanut niin lyhyen aikaa ja kisannutkin ihan tuhauksen vasta, mutta ihan mukavastihan se on tähän asti sujunut. Pitänee TamSKille tarjota itseään talveksi, että keväällä olisi sitten jo kortti taskussa seuraaviin kisoihin. Utua en tällä kertaa ilmoittanut, talkoilu ja kisaaminen samana päivänä on niin älyttömän raskasta ja sillä tuppaa aina lähtemään vähän näpänderistä tuolla Taivalkunnassa. 

Tänään ajelin Utun ja Yllin kanssa taas Nokialle meidän seuran ensimmäisiin virallisiin rally-tokokisoihin. Sain lempisuoritusnumeroni ykkösen jolla avattiin alokasluokan ensimmäinen ryhmä, tulin paikallekin sen verran viime tinkaan että ihan hirveästi ei ehtinyt kalabaliikkia itselleen järjestää. Peruskiva rata, kauheasti ne noita pujotteluita nykyään näyttävät lykkäävän vähän joka kisoihin mutta mikäs siinä. Vähän piti talutinta kiristellä, eteenistumiset olivat vähän turhan tiiviitä ja joskus jäivät tapahtumatta (...) ja juoksuosuudessakin olin kehässä kengurun kanssa. Mutta hei, 94 pistettä jälleen ja oon yhtä koetta vaille pääsemässä lopultakin eroon kytkettynä seuraamisesta. Ja ihan hyvä tulos siihen nähden että treenattuhan ei olla suunnilleen kuukauteen, mitä nyt pikaiset eteenistumistreenit ehdin ottaa ratapiirroksen nähtyäni. Jos mä siihen potentiaaliseen RTK1-kokeeseen vähän panostaisin. 

Agilityn rotumestikset olivat vähän mielessä pitkin kesää, mutta firman kulttuuriretki osui samalla päivälle enkä mä tiedä jaksanko mä ajaa ihan niin kauas hyllyttämään että jäävät nyt tänä vuonna välistä. Mutta koska jotain uhosin tälle asialle tekeväni niin ilmoitin sunnuntaille Takuille pari starttia, notta nähdään että tässä neljän kuukauden tauolla jotakin tapahtunut.

Markon ja Outin opissa

Vaikka agilitykisat ovatkin jääneet kesällä aikalailla täyspaitsioon Nokian toukokuisen turpasaunan jälkeen, on sentään muutamassa koulutuksessa tullut käytyä. Heinäkuussa kävin kouluttamassa Sannan schipperkekasvateille rally-tokoa ja kiitokseksi sain osallistua Mäkelän Markon agilitykoulutukseen Utun kanssa. 

Keli oli sinä lauantaina ihan hirveän kuuma ja rata näytti hankalalta, josta purnasinkin heti kättelyssä Markolle, mutta pärjättiin silti vallan hyvin. Radalla oli viiden esteen takaakiertohässäkkä jossa oli tarkoitusta opiskella taakseviennin lisäksi niistoa, joka on aina ollut mulle vähän vaikea ohjaus. Siinä kun on jotenkin niin monta osaa, aina on oma sijoitus pielessä tai niistokäsi on väärässä paikassa väärässä asennossa tai sitten teen perisyntini ja peruutan esteeltä lähtiessä. Marko ehdottikin että jättäisin käden kokonaan sikseen ja tiivistäisin koiran kiertoa pelkällä rintamasuunnalla pitäen koiranpuoleisen käden samalla alhaalla. Ja hyvinhän se taipui. Helteen ja takaakiertojen lisäksi mieleen jäi Markon lausahdus "Sä teit paskasta konvehdin", kun alkuun kuvailin muutamaa ratakohtaa erään ihmiseritteen kaltaiseksi. Eikä mua kyllä muutenkaan ole varmaan kolmeen vuoteen kehuttu noin paljon, oli kyllä ihan uskomattoman positiivinen koulutus. 

Harjun Outi koulutti tänään meitä Nokialaisia Taivalkunnalla, teemana oli rytmitys. Kun Outi kysyi mitä kukin ajattelee rytmityksellä, mun vastaus olisi kuvaillut sujuvaa ja tasaista, koiran positiota kokoajan myötäilevää ohjaajan liikettä radalla. Mutta Outillepa rytmitys oli omien vauhdinmuutosten avulla toteutuvaa koiran kääntämistä. Koulutus oli jaettu osiin, alussa tehtiin kolme tekniikkapätkää joilla Outi havainnoillisti ohjauksen hyödyllisyyttä ja lopuksi se yhdistettiin kokonaiseen rataan. Koira siis odoteltiin alkuun hiippaillen edelliseltä esteeltä, sitten kiihdytettiin spurtti ja tehtiin voimakas vartalojarru ajoitettuna koiran ennakoivaan laukkaan. Ja samalla voimakas rintamasuunnan muutos haluttuun suuntaan. Sama toteutettiin myös putkijarruna.

Utu reagoi yllättävän hyvin ja ohjaus tuntui mullekin mieleiseltä eikä mun tarvinnut sisäistää sitä läheskään niin kauaa kuin mitä mulla tyypillisesti menee (Talk about Annen torstaiset back lap-treenit...). Outi antoi meidän myös kokeilla sitä ohjausta mikä itse valittaisiin kuhunkin kohtaan ja ilokseni huomasin että mun vastakäännökset on kyllä parantuneet ihan hirveästi, eikä Outikaan huomannut merkittävää eroa niiden ja hyvin ajoitettujen rytmitysten välillä. Rata oli muutenkin Utulle sopiva, ainut ongema tuli keppien avokulmassa jonka tiesin Utulle vaikeaksi. Niitä täytyy treenata, no can do. Rytmitys olisi siinä mielessä Utulle sopiva perusohjaus kisoihinkin että koira ottaa voiman ponnistukseen ohjaajan kiihdytyksestä, jolloin kieltoja ei ehtisi tulla. Tosin syy Utun kisakieltoihin ei olekaan koskaan ollut puutteellinen estehakuisuus vaan mun turhan sähläävä ohjaus.

Jutustelin Outin lisäksi myös muutaman muun ihmisen kanssa meidän kisaamisongelmista ja no, sitähän ne sanovat minkä minäkin tiedän, pitäisi vaan mennä. Koska en mä pysty omaa mielentilaani treenaamaan ellen itseäni ja koiraa sille altista. Ehkä 20, 40 tai 50 startin päästä alettaisiin olemaan sellaisissa kantimissa että homma ei kaatuisi enää siihen että hätääntynyt ohjaaja yrittää hallita tornadoa. Syksyllä, syksyllä.

Utun loppukesä

Pitkän lauantaiaamun voimalla pitänee kerätä itsensä listaamaan viimeisen kuukauden koitoksia ylös, niitä kun on päässyt taas vähän kertymään. Viikko ennen tokon piirinmestiksiä ajeltiin Keski-Suomeen Utun synnynsijoille collieiden rallytokomestiksiin, joka oli samalla Utun rallytokodebyytti. Säät suosi vielä alokasluokan ensimmäistä ryhmää, rata oli kiva ja ihan meidän tasoisesti menikin, kun säilytettiin 94/100 pistettä. Muutama talutinvirhe ja yksi uusiminen, perussettiä. Oli kiva nähdä koirakavereita ja paljon onnistuneita suorituksia. Karoliina otti muutaman kivan kuvan, kiitos niistä! 

Rally-tokon saralta kuuluu sellaistakin hyvää, että mun jatkokurssilaiset Suvi & bc Raki kävivät mölleilemässä Lempäälässä alokasluokassa ja voittivat koko roskan 99 pisteellä. Vau! Kyllä mä sitten jotain olen osannut kouluttaa ja säännötkin vissiin muistanut, kun noin hienosti meni. Ja kun rally-tokon makuun näin päästiin, niin ilmoitinpa Utun toiseen kisaansa Nokialle, kun kotiseura järjestää syyskuussa kisat. Olispahan talveksi puuhaa, kun kävisi noita alempia luokkia kisaamassa. Yksi "treenikuvakin" löytyy ToiSKin kentältä, siitä kiitos Sami Inomaalle. 

Agilityn osalta puhaltaa uudet tuulet, kun siirryttiin treenaamaan pysyvästi Huittisen Annen ryhmään Sport Dog Parkille. Hain viime kuussa talvikaudelle ja mahduinkin, mutta treenit alkoivatkin jo nyt elokuussa ja päivä on tietysti sama torstai kuin Nokialla. Harmittaa, mutta ehkä vaihtelukin virkistää. Annen tähän astiset treenit ovat ainakin olleet hyvin antoisia ja paljon oivalluksia on jo tullut. Ja tuleepa ainakin treenattua koko talvi säännöllisesti hyvissä puitteissa. 

Sellaisen extemporee-homman vielä järjestin loppukesälle, että heinäkuun kokeiden flowsta voimaa saaneena ilmoitin Utun käyttäytymiskokeeseen. Oon jahkannut sitä vähän toista vuotta ja ja aina jänistänyt, mutta nyt pakotin itseni ilmoittautumaan. Nokialla olisi ollut torstaina myöskin koe, mutta kun se paikkamakuu on aina ollut vähän troubled niin en ehdoin tahdoin halunnut viedä Utua makaamaan kentälle jonka vieressä pyörii agilitytreenit. Ja jos olisin pyytänyt porukoita pitämään tauon mun suorituksen ajaksi, olisivat ne tietysti tulleet katsomaan... Joten varasin paikan eiliselle Hämeenkyröön.

Jotain kehitystä mussa kyllä on taas päässyt tapahtumaan, kun aloin jännittää oikeastaan vasta eilen kun tein töissä lähtöä. Kyröskosken Käyttökoirien kenttä oli todella lähellä aktiivista ampumarataa ja meininki oli pahimmillaan kuin uutena vuotena, olisi voinut olla tiukat paikat jos koiralla olisi ongelmia laukausten kanssa. Muuten puitteet olivat tosi hienot ja kokeessa hyvä fiilis, arvoin itselleni mieleisen suorituspaikankin kun nostin vuoronumeroksi viitosen. Helpotti kun sai katsoa muutaman tottiksen ensin ja varsinkin suorittaa omansa ennen paikkamakuuta. Pariksi saatiin kiltti malinoisnarttu josta ei koitunut meille yhtään sen enempää häiriötä kuin meistä heillekään. Tuomarina oli ihana ja rento Virve Köppä.

Tottis lähti vähän heikosti, kun Utu ei oikein käsittänyt että vaikka tässä on hihna niin tämä on silti seuraamisliike. Voi olla, että on jäänyt vähän tuo hihnan kanssa tekeminen vähemmälle kun kuvittelin jo etten sitä ihan hirveästi enää tarvitse... Tahdinmuutosten jälkeen tekemisen meininki alkoi kuitenkin löytyä ja loppuun teki jo vallan hyvää hihnaseuruuta, henkilöryhmässä heilutti häntää yhdelle ihmiselle mutta teki silti ihan hyvin hommia. Tästä tyydyttävä arvosana, koska se oli, no... Tyydyttävää. Kun napsautin remmin irti alkoi ihan toisenlainen tekeminen, henkilöryhmä meni ihan spot on ja kaavio oli täpäkkä ja Utu nosti itsensä tekemään intensiivisesti hommia vaikka tehtiin pisin pätkä mitä ollaan varmaan ikinä tehty. Unohdin pysähtyä toisen henkilöryhmän jälkeen ja jatkoin vaan suoraan kaavioon, mutta en saanut tästä mitään kommenttia. Ylipäänsä muistin kaavion hyvin enkä juuri mokaillut mitään muuta. BH-kokeen pelastava elementti on kyllä se että kun keskittyy vaan laskemaan askeliaan ei ehdi vahtia koiraa vaan on luotettava siihen että se tekee itse osansa. Vapaana seuraamisesta saatiin arvosanaksi erittäin hyvä ja sitähän se oli.

Jäävä istuminen oli kaikessa liikkeen merkillisyydessä ihan perussettiä ja saatiinkin arvosanaksi erinomainen. Kyllähän se paikallaan istua osaa. Liikkeestä maahan ja luoksetulo meni aika samalla tyylillä, arvosana tippui hyvään oletettavasti siksi että pyysin Utun tietoisesti suoraan sivulle. Paikkamakuussa en huomannut korjata aavistuksen vinoa perusasentoa jonka vuoksi Utun oli vaikea mennä maahan ja jouduinkin antamaan toisen käskyn, mutta muutoin paikkis sujui ongelmitta. Eikä mua oikeastaan edes jännittänyt, varsinkin kun tiesin että koe ei siihen kaatuisi vaikka se keksisikin nousta istumaan. Aika ei lopulta edes tuntunut pitkältä kun samalla seuraili parin tottista sen verran mitä se näkökenttään osui. Tästä arvosanaksi erittäin hyvä, makasi kuulemma tosi hienosti ja varmasti. Näillä puheilla sitten A-osa läpi ja koska kaupungissakaan ei mitään mainittavaa tapahtunut saatiin uusi avaimenperä ja osallistumisoikeus palveluskoirakokeisiin. Kannatti siis pakottaa itsensä, oppi taas uutta koirastakin.

Loppuvuosi keskitytään siis lähinnä rally-tokoon ja agilityyn ja jätetään pitkät, palkattomat suoritukset suosiolla ensi vuodelle. Tokon suhteen olen vähän pohdiskellut että ottaisin talvelle yksityistreenejä jollekin hyvälle kouluttajalle jonka kanssa katsottaisiin kaikki uuden voittajan liikkeet läpi, mutta se on sitten talven murhe tosiaan. Aika hyvin ollaan tää kesä rypistetty, paljon on saatu aikaiseksi ihan tuloksellisesti ja yhteistyö on pysynyt hyvänä, ellei jopa parantunut. On kyllä tosi kiva harrastaa koiralla joka on maailman helpoin ja kiltein kotikoira ja samalla monipuolinen käyttökoira joka kiinnostuu mistä tahansa ja on todistetusti toimiva monissa ympäristöissä ja koettelemuksissa. Rakkain Utu.

Tokon piirinmestikset

Tänään oli vuorossa toinen yritys vanhojen sääntöjen mukaisessa avoimessa luokassa. Kuten mä vähän edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä jo haistelinkin, ei treenaaminen jaksanut kiinnostaa tälläkään viikolla ihan hirveästi. Keskiviikkona kävin kotikentällä tekemässä takapalkalla yksilöitä, otin ehkä 45 sekunnin piilopaikkiksen jalkapalloa pelaavien penskojen lähistöllä ja torstaina tahkosin hyppyä muutamaan otteeseen aksatreenien ohessa. Talk about motivaatio...

Koe järjestettiin Eteläpuistossa, tuomari vaihtui viikolla Pehkosesta Juhantaloon mutta mitäs pienistä kun kumpikaan ei sanonut mulle yhtikäs mitään. Mua vähän hirvitti koepaikalla kun tajusin että kehät ovat keskenän ihan tosi lähekkäin, alokkaan ja avoimen kehät erotti tasan kesänauha ja paikkamakuusta oli suora näkyvyys EVL-kehään jonka ruutu oli ihastuttavasti suoraan toimariteltan takana... Meidä joukkueessa oli Utun lisäksi niinikään avoimessa kilpaileva sheltti ja voittajassa kilpaileva valkkari, god only knows miksi meidän joukkueen nimi oli NPKH 2 "Colliet" :---D 

Vielä vähemmän mua ilahdutti kun ynnäsin joutuvani toisen paikkamakuuryhmän ensimmäiseksi, eli aivan suoraan kehät erottavan nauhan viereen. Alokasluokka aloitti paikkamakuun samoihin aikoihin, mutta alokkaan koirien linja oli reilusti avointa taaempana joten ohjaajat käskyttivät koiria ensin avoimen koirien takaoikealle, kävelivät sitten näiden linjan poikki etukulmaan näkösälle ja palasivat taas taakse. Ensimmäisen paikkamakuuryhmän aikana yksi reipas bc suoritti ruudun, meidän kohdalle osui luoksetulo. Koska koe oli aamulla, en ehtinyt liikuttaa Utua niin paljon kuin tyypillisesti teen ennen koitoksia, mikä näkyi pienenä tyytymättömänä piipityksenä tuomarin puheen aikana, mikä tapahtui siis paikkisrivissä. Jäi kuitenkin hyvin makaamaan. Piilossa räpläsin hermostuneesti kännykkää (luojalle kiitos nykyteknologiasta) kaikki kolme minuuttia ja kun palattiin kehänauhalle Utu makasi ryhdikkäästi ja rauhallisesti välittämättä tuon taivaallista suunnilleen mistään. Tuomari kommentoi vielä että paikkamakuu oli kaunis ja rauhallinen. Siis wtf... No, en valita. Yksilöt tehtiin seitsemäntenä koirana vajaasta paristakymmenestä seuraavalla rivillä.

Paikkamakuu 10

Seuruu 8½

Liikkeestä maahan 10

Luoksetulo 8

Liikkeestä seisominen 8½

Nouto 7½

Kauko-ohjaus 9

Hyppy 10

Kokonaisvaikutelma 8½

Arvostelu oli Heinon linjaa löysempää, mutta meidän suorituskin oli parempi. Koira oli kokoajan messissä ja palkkaantui kehuista hienosti. Seuruupätkä oli melko merkillinen, siihen sisältyi varmaan neljä pysähtymistä, kertaalleen kaikki käännökset ja lyhyt juoksupätkä, ja kaikki tapahtui muutaman metrin frekvenssillä. Mittaakaan ei tullut kuin varmaan 25-30 metriä. Ihan hyvää settiä meiltä, Utu jäi aavistuksen täkärin jälkeen kummastelemaan hyvin lähellä kehän nurkkaa olevaa leiriä ja meille pidemmät pätkät on mutenkin voimakkaampia ja luontevampia. Pitää treenata enemmän rally-tokoa selvästi.
 

Maahanmenosta oon aina saanut noottia lievästä hitaudesta, mutta Juhantalon mielestä suoritus oli jälleen erittäin kaunis ja onhan se teknisesti tosiaan Utulta hyvä liike. Luoksetulon stoppi olisi voinut olla jämäkämpi ja tuli viimeisen pätkän aavistuksen hitaammin. Seisomisessa oli ottanut taas muutaman töppöaskeleen. Noudossa teki pönttöset ja lähti viemään mun oikealla seisseelle liikkurille, pyysin uudestaan kun huomasin koiran linjan ja tuli niin oudosta kulmasta lopulta sivulle että istui ihan törkeästi vinoon... Ihmettelin kovasti että saatiin tästä sama arvosana kuin viime kokeessa, ja vielä tsempit siitä että koiralla on tärkeimmät palikat kasassa eli vauhti ja motivaatio. 

Kauko-ohjaus oli kokeen helmi, vitsi miten hyvät ja ryhdikkäät istumaannousut. Samalla saatiin myös kokeen hyödyllisin palaute, kun tuomari vähensi pisteen siitä että mulle tulee pari senttiä lisää pituutta aina käsimerkin myötä, eli käytin ainakin tällä kertaa selkeää vartaloapua. Tätä pitää miettiä jatkossa, varsinkin kun tulevaisuudessa etäisyys vain kasvaa. Ettei tule ylikorostettua. Hyppy jännitti viime kokeen myötä, mutta sekin oli ihan spot on. En tiedä auttoiko torstain hätäinen treeni, vaiko se että sopotin Utulle palkan olevan tulossa aivan juuri, mutta hieno riittävä hyppy, nopea istuminen ja vaivaton paluuhyppy suoralla perusasennolla. Ja loppuun rapsut turhan äänekkäästä tuuletuksesta hypyn jälkeen :--D Kokonaisvaikutelmasta saatiin 8½, mikä toki harmitti siinä mielessä että tyypillisesti ollaan niitetty kymppiä, mutta ehkä ne vartaloavut olivat tänään sitten se isoin miinustekijä. 

Selvää oli kehästä poistuttaessa että ykkönen tuli ja fiilis oli täten aika katossa. Pisteitä kertyi yhteensä 178,5 ja sijoituskin oli 4./17, mikä oli vallan hyvin vähän isommissa kisoissa. Joukkueille ei sen kummempaa menestystä saavutettu, mutta belgijoukkueen edustajat sijoittuivat palkinnoille sekä alokkaassa että voittajassa. Noissa joukkuekilpailuissa on muutenkin kivaa olla yhtenä porukkana, varsinkin kun tokokokeet ovat yleensä tietyllä tapaa vähän yksinäisiä. Mutta se oli semmonen avoin luokka, tänä vuonna ei enää kisata vaan ruvetaan pienen tauon jälkeen treenailemaan löysin rantein uutta voittajaa. Yksi etappi lisää ohitettuna kohti ikuisuusprojekti-erikoisvoittajaa

Ylli 5 kuukautta!

Viime sunnuntaina tuli tervunaattorille viisi kuukautta mittariin, jonka kunniaksi otettiin Sannan kanssa ennen torstain treenejä muutama valokuva ja juhlittiin veljen ja sisaren kanssa ympäri kenttää. Joitakin vahinkoja vielä sattuu, mutta pääosin Ylli pidättää niin työpäivät kuin yötkin, on mallikkaasti yksin kotona ja alkaa muutenkin olla ihan oikea koira joka on kiinnostunut siitä mitä asiaa mulla on. Tällä hetkellä ihastuttavinta Yllissä on sen ällöttävän naaman lisäksi sen vähäinen äänenkäyttö ja rauhallinen asennoituminen koiratapahtumissa, ihan parasta vaan istuskella nurmikolla ja syödä yhteistä jätskiä vaikka ympärillä hälisee. 

Torstain treeneissä Ylli pääsi myös tositoimiin, kun se juoksi ensimmäistä kertaa kaksi estettä pitkän miniradan. Esteet olivat tietty Yllin lemppareita eli putkia, tehtiin muutama toisto ja biletettiin. Palkkasin pallolla, jonka käteen luovuttamista vastaan Ylli sai namun, which is handy. Ruoka on kuitenkin ollut alusta asti Yllille ykkönen, joten näin mä saan palkattua itselleni luontaisesti ja Ylli saa leikin kautta itselleen mieleisen palkan. Tottiksen peruspalikoita ollaan kasattu hiljalleen, seuraavaksi ajattelin ottaa kuvioon targetin sheippaamisen, sitä kun en ole pennun koulutuksen aiemmin sisäistäny vaikka kannattanut olisi. Long story short, ihana, helppo ja mieleinen pentu. 

And oh my love remind me, what was it that I said?

Huomaa että kesäisin tulee viihdyttyä viikolla kotona aika hävyttömän vähän, kun päivitystahti kutistuu postaukseen kuussa. Vaikka eipä tässä kai mitään lipunnoston arvoista ole tullut tehtyäkään, tasaista treeniä jota on toisaalta ollut paikkapaikoin jo vähän liikaa.

Utulle oon opettanut hypylle targettia ja se on lähtenyt käyntiin hyvin, mutta treeni on ollut aivan liian satunnaista että sitä voisi kutsua millään tavalla osaamisen tavoitteluksi. Oikeastaan on taas käynyt niin kuten aina käy kokeen jälkeen, ei meinaisi kiinnostaa puoleen vuoteen yhtään. Ja koska koe on jo ensi viikolla, on luvassa muutaman liikkeen raivokas kertaaminen ja sitten taas vaan soitellen sotaan. Paikkista otan muutaman kerran muistutukseksi, mutta se nyt tuskin treenin puutteeseen kaatuu kun Utun paikkis on... Utun omituinen paikkis. 

Aksaa ollaan tehty muutamaan kertaan pari settiä viikkoon, kun liityin SportDogParkin treenipörssiin ja kävin tutustumassa Huittisen Annen treeneissä pariin otteeseen. Pistin hakua talvikaudelle ratatreeniryhmään ja nyt vaan toivotaan parasta että mahdutaan, niin olisi säännöllinen hallitreeni mukavan ajomatkan päässä koko talven. 

Viime viikolla käytiin myös neljättä kertaa like everrrr hakutreeneissä ja Utu meinasi revetä verkkareihinsa kun se tajusi mitä ollaan tekemässä. Yksi haamu ja loput kolme ukkoa ääniavulla ja voi vitsi millä raivolla se lähtee ukkoilemaan ja haukkuu passiivista maalimiestä, mamman palveluscollie. Ylli teki ukkosen jyrinässä makkararinkiä ihan menestyksekkäästi, makkara voitti arveluttavan pörinän. 

Sunnuntaisin ollaan rallitokoiltu ja alkeiskurssi saatiin juur taputeltua ja ensi viikolla jatkaa jatkoryhmä. Oon tehnyt laiskasti hihnassa alokkaan ratoja mutta tehnytpä kuitenkin, mikä on ihan jees huomioon ottaen että lauantaina on rotumestikset. Utu osaa kehnosti eteensiirtymisen ja siinä mukana liikkumisen kun ei ole kunnolla opetettu, mutta hauska päivä sen kuitenkin on ennemmin tarkoitus olla kuin rally-tokouran korkkaus. Nappasin kerhon kyltit pariksi viikoksi lainaan ja maanantaina käytiin Nooran ja Göstan kanssa rata rakentamassakin. Kivaa hommaa ja nuorelle tokokoiralle ihan parasta, mutta lieneekö enää mun juttuni kun kaikkea muutakin pitäis.

 Ylli on pissannut sisälle ties milloin viimeksi ja eilen lähti viimeinen vauvakulmuri, pantaan saatiin roikkumaan uusi yhteystietolaatta ja kaikki valtakunnassa hyvin. Ylli on opiskellut lähinnä kentän laidalla pitkänään olemista vaikka kentällä tapahtuisikin jotain, mennyt muutaman kerran putkeen ja tehnyt perusjuttuja, asennonvaihtoja ja malttamista. 

Tänään tehtiin läpimärkä yhteislenkki Hilma-aussien ja Viivin kanssa Niihamassa, hauskaa että näinkin isoon posseen sopii vielä joitakin ulkopuolisia koiria ja kaikilla on mukavaa. Oikeastaan tää on sitä ihan parasta koiranomistamista, katsoa kun ne läträä keskenään kuramontussa ja niillä on niin kivaa ettei oikeastaan edes muista mikä homma on pestä kerrostaloasunnossa kolme isoa koiraa.