Sunnuntaiaamu elikkolassa

Viikonloppui sai vähän vaihtelevia piirteitä eilen, kun herättiin kepon kanssa kahdeksan jälkeen ja suunnattiin koirien kanssa läheiselle perinnetilalle. ToiSKin kautta treenikaveriksi löytynyt Marjo pyysi männäviikolla avustusta parivuotiaan oripoikansa kanssa, ja olin luonnollisesti kiinnostunut. Marjo on harrastanut vuonohevosia vuosia ja pyrkii kouluttamaan omalle kasvatilleen Nemolle hevosen arjessa ja käytössä tarvittavia taitoja mahdollisimman pitkälti positiivisesti ehdollistamalla. 

Hevonen on aiemmin ehdollistettu naksuttimeen ja tällä kertaa opetettava toiminto oli eteenpäin liikkuminen vihjeellä, jota vahvisti pysäytyspakotteen poistaminen. Mun tehtäväni oli seistä namiautomaattina/targettina hevosen edessä, naksuttaa ja tarvittaessa houkutella hevosta eteenpäin. Houkutteluhan ei tähän ideologiaan perinteisesti kuulu, mutta näin saimme Nemolle helpommin aikaan toivottua käytöstä ja merkittyä sitä. Tähän haluaisin vielä sanoa että hevonen on kuitenkin hyvin erityyppinen kohde-eläin kuin koira, mutta koulutustilanne ei juurikaan loppujen lopuksi eronnut koiran kanssa tekemisestä. Olipa mielenkiintoista!

Hauskaa oli myös se, miten myös koirille tyypillisesti Nemo aluksi tarjosi epäselvälle vihjeelle ennalta opittuja toimintoja kuten peruuttamista. Merkittyäni ensimmäisissä toistoissa askeleita sivulle päin hevonen poimi idean nopeasti ja seuraavaksi pitikin olla jo tarkkana että siitä ei enää heru porkkanaa. Palkan yhdistäminen liikkeeseen aiheutti Nemon palkantavoittelussa myös siinä määrin hanakkuutta, että porkkanapalat tarjottiin viimeisten settien aikana muovikuupasta, josta tuli myös mainio targetti. Naksua kokeiltiin liittää progressiivisesti hevosen askeliin, mutta selkeimmän tuloksen se taisi tuottaa kuitenkin liikkeelle lähdön merkkinä. Aluksi korkeintaan muutamien metrien välimatka pidennettiin lopuksi koko kentän mittaan jonka toisessa päässä odotti loppupalkkana Nemon aamupala. 

Entäs mun koirat sitten? Utulle Nemo ja velipoikansa Rousku olivat jo vanhoja tuttuja, hanakkaa paimennustahan se taas alkuun yritti mutta koiriin tottuneet ja lähinnä paikallaan seisovat hevoset olivat niin tylsiä jahdattavia ettei Utukaan jaksanut olla kovin virkaintoinen kauaa. Mökö sen sijaan yllätti! Toistaiseksi ainut kokemus hevosten kanssa päättyi viime kesänä siihen että jokainen karva Mökön selässä osoitti visusti kohti taivasta pelkän ohituksen päätteeksi, mutta nyt Mökö uskaltautui jopa nuuskimaan Rouskun häntäkarvoja ja rentoutui puuhailemaan omia juttujaan todettuaan vuonohevoset tylsiksi ja vaarattomiksi.

Hevosten lisäksi koirat tapasivat shetlanninponin, vuohia, kanoja, sorsia ja kaniineja. Ilmeet olivat melko epäuskoiset kun karsinan verkkoaitaa vasten nousi innokkaasti nuuskutteleva pörröturkkinen pupu... Terve järki ja varovaisuus saatiin kuitenkin säilytettyä ja tulin itse hyvälle mielelle siitä miten fiksusti mun koirat osaavat toimia monenlaisissa tilanteissa. Utun iloksi paikalla oli myös reipas pieni hevostelijatar joka jaksoi heittää keppiä ikuisesti. Myös hevosten seurassa aavistuksen pidättyväiseksi tottunut kepo rentoutui silmissä rapsuttelemaan vuonispoikia. Lopuksi osallistuin Marjon saamaan letityshaasteeseen ja laitoin Rohanin hännän kuosiin, ei varmaan ole vaikea arvata kumpi on mun tuotos... Ehkä mä pysyn koirissa. Vähän erilainen treenipäivä. Kaikki postauksen kuvat ja videot kuuluvat Marjo Uimille ja ne on lainattu Rouskutellen!-blogista

We twa hae paidl’t in the burn

2014 on pulkassa ja on aika laittaa oma toiminta suurennuslasin alle. Viime vuoden kirjatut tavoitteet isolla teellä jäivät niukoiksi ja hyvä niin, tänä vuonna keskitytään vielä enemmän olennaiseen. 

Mökö starttasi agilityssa yhden startin verran ja siihen taidetaan myös tyytyä. Selkä kipuli kesällä ja vaikeutti hyppäämistä, joten kun paikat saatiin kuntoon päätin lopettaa koiran turhan rasittamisen. Eipä agility koskaan ole Mökölle kummoinen juttu ollutkaan, joten why bother. Selkä jumii kuitenkin edelleen ajoittain, joten mahdollisimman pian tänä vuonna Mökö menee läpivalaistavaksi nenästä hännänpäähän. Loppukesästä Mökö pääsi muutaman kerran tallaamaan hakumetsään ja saipa se hakeakin Juttaa muutaman kerran ja oli kaikkien yllätykseksi ihan mahdottoman hyvä. Syyskuussa Mökö pääsi nollakoiraksi seuran möllien avoimeen luokkaan ja teki ekstemporee hienon kisanomaisen paikkamakuun. Selkäkivut olivat ikävä juttu, mutta muuten Mököllä lieni ihan mukavaa. Kaikenkaikkiaan Mökön kanssa toimiminen on helpottunut kun on itse sisäistänyt sen että sen kanssa on turha yrittää väkisin tahkota meriittiä pelkästään siksi että kyllä sille saisi jos jaksaisi. 

Utun vuosi alkoi Kankaanpään reissulla jossa lonkka - ja kyynärnivelet sekä selkä todettiin normaaleiksi ja käyttökelpoisiksi. Kevät meni tokoillessa, huhtikuussa käytiin kokeilemassa alokasluokkaa ja taputeltiin se heinäkuun puoliväliin mennessä. Agilityssa startattiin kesäkuussa ja joulukuussa noustiin kolmosiin. Kesällä käytiin myös kerran lampailla ja joitakin kertoja hakumetsässä. Utu oli reipas ja terve koko vuoden ja toimi tarkoituksenmukaisesti kaikessa mihin se tuupattiin. Ihana lämminhenkinen pieni koira. Hyvä koira, josta oon joka päivä kiitollinen.

Kesän ToiSKin kilpatokoryhmä oli hyvä eye opener, joka todisti jälleen kerran sen että en minä näistä asioista vielä ainakaan ihan liikaa tiedä. Mulla on ollut jo jonkin aikaa häilyvä visio tokokoirasta joka ei menisi kokeeseen suorittamaan ulkoa opittuja liikesarjoja vaan tekisi tarkasti ja kuulolla ärsykekontrollissa olevia asioita, mutta ylempien luokkien liikkeitä treenaillessa on välillä saanut huomata että näin ei ainakaan alokasluokan kohdalla ole meillä ollut. Enkä mä oikeastaan edes tiedä onko mussa itsekuria ja säntillisyyttä päästä sellaiseen lopputulokseen, mutta omia treenejäni seuraamalla tulin syksyllä siihen lopputulokseen että jos halutaan hyvää niin palataan takaisin alkeisiin ja kuunteluharjoituksiin. Kevään aionkin käyttää s-i-m ärsykekontrollin vahvistamiseen eri tilanteissa, pientä simppeliä palaa kasvavassa häiriössä. Toisekseen mä tarvitsisin liikkuritreeniä seuruun käännöksiin, joten se on toinen ongelmakohta johon pitänee puuttua ennen koehommia. Ikaalisiin olisi ilmainen koe toukokuulle, jonne voitaisiin mennä katsomaan että miten vanhoilla säännöillä sujuu.

Agilityssa Utu tarvitsee varmuutta ja itsenäisyyttä kepeille ja kontakteille, joten sitä paljon puhuttua tekniikkatreeniä vaan lisää. Muutoinhan se on ihan kolmosluokkalainen, mutta eipä se paljon sitä seikkaa pehmennä että meikäläisellä ei ne lahjat ihan samaa vauhtia ole lisääntyneet. Kun katsoo itseään videolta kisatilanteessa on päällimmäinen tunne lähinnä harmitus - ihanko totta se oma liikkuminen on edelleen noin tahmeaa ja avutonta. Sitten yrittää toisaalta sanoa itselleen että 12 kisastartin kokemuksella on kai kohtuutonta olettaa olevansa huippu-urheilija painetilanteessa. SM-nollia tässä nyt tuskin aletaan enää stressaamaan, kovaa treeniä vaan ja rennosti joukkueeseen jos niikseen tulee. 

Harmituksista viis, parasta vuodessa on kuitenkin ollut oman pään entistä parempi hallitseminen, prokrastinoinnin vähentyminen ja asioiden tärkeysjärjestyksen sisäistäminen. Niitä tuloksia on alkanut tulla, kun niitä ei ole mennyt sydän kurkussa tekemään eikä niille ole antanut liikaa arvoa ja valtaa. Koulutustilanteessa ei ole mennyt hermo pitkään aikaan muuhun kuin omaan kädettömyyteen. En ole potenut enkä jatkossakaan aio potea minkään valtakunnan toko - , agility -, virkkaus - tai kuviokelluntamasennusta. Jos hommat ei tunnu hyvältä, otan selvää mitä voisin tehdä asioille tai pidättäydyn niistä. Pieniä itsestäänselvyyksiä jotka on tehneet hirveästi hyvää mun harrastusmotivaatiolleni. Alkavasta vuodesta on hyvä fiilis, hyviä juttuja tulee tapahtumaan.

Agilitykisat 14.12

Lisenssikauden viimeiset, TamSKin isännöimät kisat käytiin eilen viimeaikojen treenipaikkana toimineella Sport Dog Parkilla. Kisoihin mentiin kylmiltään kahden viikon treenitauolla, mistä johtuen olin ihan tyytyväinen kun anoppi ehdotti aamupäivästä makkaranpaistoreissua metsään. Pari tuntia touhuttiin maastossa kolmen koiran kanssa ennen kisoja ja sen vaikutus kyllä näkyi, Utu oli hallissa lähestulkoon rauhallinen ja istuskeli nätisti eikä kiljunut silmät päästä pullottaen jokaista putken kohahdusta. Tai jospa sille on kasvanut aivot? Maksikakkosia oli reilut parikymmentä koiraa, me startattiin loppupäässä. Laitisen Arto oli mulle jälleen uusi agilitytuomari eikä A-rata näyttänyt ainakaan turhan helpolta.

Alku meni ihan rutiinilla, kepeille jarrutin ehkä turhaan ottaen huomioon että koira oli melko rauhallisessa vireessä. Lähdössäkin pysyi nätisti ihan istumassa asti. Olisin voinut ottaa enemmän etumatkaa kepeillä, mutta kisapaineessa jotenkin alitajuisesti tulee minimoitua riskejä. Ihan ok-hyvin kuitenkin hypyn kautta A-esteelle, kohtalaisen kovaa ylös ja nätisti 2o2o, vaikkakin jäin taas varmistelemaan. Radalla oli paljon ansaesteitä joten otin seuraavaan kohtaan melko tiukasti haltuun ja vähän kökösti sain koiran oikeaan päähän putkea. Moni juoksi seuraavan neljän esteen kohdassa vastaanottamaan koiraa valssiin 12. ja 13. hypyn väliin, mutta mä en olisi kuitenkaan ehtinyt joten tyydyin lähettämään 12-hypylle ja pyytämään koiran 13-hypylle takaakiertovalssiin. Olisi voinut jarruttaa vähän, leiskautti aika pitkälle. Keinulle taas vähän turhaa jarrua ja olisi voinut jättää 2o2o ja mennä itse edelle vastakääntämään 18-hyppyä, meinasi mennä pitkäksi mutta koira korjasi itse älyttömän hyvin. Utu horjahti puomin ylösmenolla hieman, mistä mä hämmennyin, jätin kontaktikäskyn antamatta alastulolle ja painostin omalla liikkeellä koiran läpijuoksuun, mutta onneksi juoksi nätisti alas asti. Vimppa hyppy haltuun ja nolla pätkähti. Radalta tuli kaksi nollaa joista meidän voitti kakkosen sekunnilla, eli ensimmäinen luokkavoitto ja menolippu kolmosluokkaan.

Hyviä pätkiä, vähän kankeita pätkiä, mutta nolla mikä nolla. Ei musta tällä kisakokemuksella ole tekemään vielä sellaista rataa paineessa jossa ehtisin jarruttamaan tarpeeksi tai kääntämään tiukasti , ajoittaminen on edelleen vaikeaa ja varmistelu tulee jostakin takaraivosta vaikka en sitä radalla huomaa tekeväni.  Kuusi kuukautta, 12 starttia ja 6 nollaa on siis meidän tähänastisen agilitykilpauran saldo. Kolmosissa haluan jatkossa tehdä ratoja joissa haastan itseäni tekemään vähemmän käyttämiäni ohjauskuvioita sekä aion vaatia kontakteilla ja kepeillä koiran todellisen osaamisen mukaista, itsenäisempää suoritusta. After all, henkeä ei tarvitse ihan hetkeen pidätellä kuitenkaan. Joka tapauksessa, Utu on paras.

Treenivideo, tuo sukupuuttoon kuoleva laji

...Tai siis ilmaisella musiikilla ryydytetty kohiseva taidevideo, josta juuri erottaa että kumpi koira on kyseessä ja missä asennossa se on. Ja jonka informaatioarvo ulkopuolisille on nolla, mutta oh well, tulipahan tehtyä pitkästä aikaa jotakin muuta kuin aksaa.Viiden päivän päästä agilitykisat, yhdeksän päivää sitten viimeisin treeni hyik.

Kuulumisia

Sepä alkaapi olla vuosi taasen lopuillaan ja viimeinen kolmannes onkin pistetty aika tehokkaasti hyväntekeväisyyteen koirahommien osalta. Never the less, meikäläiselle laitetaan paperit tassuun kolmen viikon kuluttua ja sitten kun vielä työpaikka on hallussa niin alkaakin olla puitteet kunnossa harrastaa siinä määrin missä on monta vuotta tehnyt mieli, joten sallittakoot laiskottelu tällä kertaa. 

 Ihan takalistoilla ei kuitenkaan olla istuttu. Loka - marraskuun vaihteessa laitettiin pillit pussiin ulkokauden osalta sekä tokon että agilityn ulkotreenien suhteen, mutta aksaamassa on käyty säännöllisen epäsäännöllisesti sekä Wuffilla että Demarilla. Wuffille otin muutaman tuurausvuoron ja näin jälkeenpäin todettakoot että ei se vieläkään ole meidän juttu, kun tilaa on niin kovin vähän. Demarin treenit on luistaneet onneksi varsin mallikkaasti muutamaa keppisotkua ja niistohässäkkää lukuunottamatta ja samaan paikkaan olisikin tarkoitus mennä kolkuttelemaan kolmosten ovia parin viikon päästä. No pressure, kivaa on tuon koiran kanssa onneksi joka tapauksessa. 

 Minä oon itekseni kunnostautunut sen verran, että istun tätä nykyä Toijalan Seudun Koirakerhon hallituksessa ja ensi kesänä alkaa meikäläisen kouluttajan ura rally-tokon alkeis  - ja jatkokurssin merkeissä. Koulutusohjaajakurssille vielä kun saisi itsensä johonkin väliin mahdutetuksi. Alkuvuodesta starttaa koetoimitsijakurssi, jonka kakkososion jälkeen olisi tarkoitus sitten olla aivan oikea agilityn koetoimitsija.

Jos sitä kisaraportin merkeissä sitä sitten seuraavan kerran, jottei ihan tänmoista taukoa tulisi.

Viimeistä viedään

TamSKin lauantaiset kisat oli tosi jees. Sain kokeilla tarpeeksi haastavissa olosuhteissa ihan todellista ohjaamista, moni vaikea juttu onnistui, moni helppo levisi, mutta treeni oli älyttömän hyvää. Keinu mentiin joka radalla, A-radalla vielä kahdesti, mikä oli keinurutiinittomalle koirakolle lottovoitto. 

• TamSKin punaiset kepit on vihreää pohjaa vasten Utulle vaikeat. Ihan merkillisiä keppivirheitä sekä A - että B - radalla, C - radalla ensimmäisenä vastassa valkoinen keppi eikä ongelmia ollut. Oli sillä toki puolet vähemmän vauhtiakin, mutta viimeksi TamSKilla ihan sama juttu. Punavihervärisokea koirani. 
• Keinu ei meinannut ihan kestää (huonoa) takaaleikkaa. Oli hyvä silti kokeilla, ja kestihän se sitten kun vähän sähläsi kun koira oli keinulla.
• Tuli hienosti näppiin ja ohjaukset toimi, B-radalla vaan putki vei voiton päällejuoksusta vaikka mun ajoitus oli hyvä ja avutkin ihan paikallaan. Samalla radalla jo toisen kerran kakkosissa viimeisen esteen ohitus, pitäis muistaa ohjata loppuun asti myös niillä radoilla joilta ei enää tipu nollaa. 
• Karkasi kerran A-esteen kontaktilta kesken persjätön, kun en teroittanut sitä. Ei se tossa vireessä vielä ihan hallitse tuollaisia juttuja, pitää auttaa jos aikoo hifistellä. 
• Kaikenkaikkiaan hyvää ja varmaa liikettä ohjaajalta (!), otit riskejä ja menit vaan etkä meinannut, hyvä Riikka. 
• Hyvät skabat siinäkin mielessä, että koira nousi omin nokkineen B-radalla, mutta sain annettua palautteen C-radalla. Pysytään siellä lähdössä.
• En tiedä kuka tolle koiralle on opettanut putki-kontaktierottelun, mutta se joku on tehnyt hyvää työtä. Mä se en ainakaan ole ollut.

Tuloksena vitonen kepeiltä (A), kolme kieltoa eli HYL (B) ja vimpalta radalta (C) vetästiin väsyneinä ja tympääntyneinä hieno ja sujuva nolla 4,5 m/s etenemällä ja - 9,82 ajalla ja sijoituttiin kolmansiksi. Koiria oli paljon ja luokanvaihtonollia riitti, joten se olis nyt sertin päässä sitten kolmosluokka. Hyvä Utuu...

Last fair day gone night

 

Meille kuuluu ihan hyvää. Ollaan tokoiltu, tehty esineruutua, käyty haukkumassa ukkoja metässä ja aksattu. Toijalan porukan kanssa vedettiin möllitoko, meitsi oli kehäsihteeri ja kyllähän se toimitsijapuoli alko taas vaan houkuttaa vähän lisää. Mökö teki nollanakoirana lennosta avoimen luokan kokeenomaisen paikkiksen, ei huono.  Utu teki kokeenomaiset kaukot ku Susanna halus testata asentokylttiä, hyvin nousee.

Mut joo, mulla on viimeinen loppurutistus koulussa eli hommaa piisaa ja mun yksityiselämä meni jokin aika sitten ihan uusiksi, eli Hundkarusellen päivittyy jonkin aikaa huomattavasti harvemmin kuin ennen. Parit aksat mennään skabaileen viikon sisään, eli sieltä täytynee jotain yhteenvetoa itselleen kirjoittaa.