Sivut

torstai 18. elokuuta 2016

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee koiraharrastuksessa

Oon kuluvan kesäkauden aikana pettynyt monesti. Pettynyt jollakin tasolla johonkin seikkaan mun intohimoharrastuksessa. Tai siis kahteen selkeästi eriteltävään seikkaan, itseeni tai muihin ihmisiin. Omiin koiriini olen joskus yrittänyt pettyä, ja sitten katsonut kuitenkin jälkeenpäin peiliin ja sanonut itselleni että sinä annoit muiden vaikuttaa niin paljon että olit epäreilu tai kireä. Koira ei saanut esitellä parastaan, et antanut koiralle tilaisuutta, koska olit itse kiukkuinen. Meidän omasta temperamentista on niin pitkälti kiinni, miten toimimme pattitilanteessa. Mulla sitä sattuu olemaan aika paljon, mikä on tehnyt osaltaan tästä kesästä välillä vaikean.

Aurinkoisena kesäpäivänä tuttu mediluokan koiraharrastaja saa hyppysertin. Onnittelen häntä ohikulkeissani ja saan vastaukseksi "Kiitos! Koita säkin sit vähän liikkua tänään!". Heitän takaisin hassun kommentin harrastajan omasta, varsin äänekkäästä esityksestä. Ihmiset naurahtavat ja asia unohtuu. Paitsi mulla. Kotona katson tuhannen kerran vanhoja videoitani ja nyökkään itsekseni, kyllä, jalat eivät kulkeneet taaskaan yhtään paremmin. Muistan vielä sen parin vuoden takaisen kuuman kisapäivän kun kisasin ykkösissä ensimmäistä kertaa agilityradalla. Puhdasta tulosta ei tullut, mutta iloisesti kysäisin treenikaverilta että miten koira mielestään kulki. Kommentti siitä, miten vein koiraa kuin ulostetta kepin päässä syöpyi päähän. Jos ei iäksi, niin toistaiseksi. Siitä lähtien mä en ole koskaan olettanut missään kisatilanteessa että meillä meni hyvin. Utu nousi kolmosluokkaan reilulla kymmenellä startilla, mutta se ei ollut mun ansiotani. Se oli nuori hyvä koira paskasta rodusta, piristävä massasta erottuva yksilö joka oli synnynnäisesti lahjakas. Pakko olla.

Mä opettelin ulkoa sen saman anteeksipyytelevän mantran jolla kohtasin onnittelijat. Viime viikolla tuntematon ihminen treeneissä tuli sanomaan, että toi sun nahka hakee ihan sairaan hienosti esteitä. Valittelin tottuneesti, että joo kiitos, se on ihana koira, harmi ettei ohjaaja ole ihan samaa tasoa. Kun sain kritiikkiä, nielin sen kaiken. Yritin ja yritän edelleen välillä sopertaa jotakin koiran haastavista ominaisuuksista, mutta takaisin saan tyypillisesti epäileviä katseita. Se on collie, ei se voi olla vaikeaa, ei se nyt niin lujaa mene. Paskasti veit, usko pois. Ja minä uskon. Mulle on neljässä vuodessa rakentunut sellainen itsetunto agilityharrastajana, että mä olen täyslahjaton tumppu joka sattui saamaan hirveällä säkällä hyvän koiran. Koiran, josta olisi enempäänkin jos sitä veisi joku taitava. Sellainen taitava, joka musta ei tulisi ikinä tuon koiran elinaikana. Olen yrittänyt kertoa itselleni monesti että suurentelen tätä asiaa päässäni ja että muut saavat ihan yhtä lailla samoja kommentteja. Yrittänyt muistaa antaa armoa, 22-vuotiaana aloittanut, ei aiempaa liikuntataustaa. Ei voi olla muutamassa vuodessa kilpaurheilija. Tai edes näyttää siltä. Vika on mun omassa perfektionismissa, ei kommentoijissa. Koskaan en pysähdy kysymään, että täytyykö niiden kommenttien kuulua pelin henkeen.

Seison kentän laidalla tottistreeneissä kanssatreenajan kanssa. Puhe on vietistä, sitä on oltava. Etenemismahdollisuudet eivät saa loppua koiran ominaisuuksiin. Jos ei ole viettiä, ei koirasta ole mihinkään. Pyytelen taas anteeksi. Ei niin. Niin kuin ei munkaan koirista. Häpeän mun belgiä, joka ei ole ominaisuuksiltaan virkakoira. Häpeän mun collieta, kun se on collie, josta on pikku hömpöttelyyn mutta siinä se. Eihän se ole kuitenkaan bortsu, vaikka ihan kiva agilitykoira onkin, eihän sen etenemät kuitenkaan ikinä. Mököstä ei luonnollisesti ole edes puhe. Yritän sanoa että mulle nämä riittävät, mutta sanat takertuu kurkkuun ja jatkan anteeksipyytelevään sävyyn mumisemista. Suomalainen rakastaa lähimmäistään raipalla ja laskee arvokisamitaleita. Kun kaikki on saavutettu, on aika kritisoida jotain irrallista. Kävin kesällä hyvin menestyneen suomalaisen agilityharrastajan koulutuksessa ja totesin jälkeenpäin että olipa huumorintajuton tyyppi. Sittemmin häpesin itseäni. Oli pakko keksiä joku vika. Joku henkilökohtainen vika, kun yhdessä totesimme että mä en osaa juosta eikä mun koira osaa leijeröitynä avokulmasta poispäin suuntautuvia keppejä. 

Kotona paasaan chatissa näppäimet rapisten siitä miten absurdi ajatus mielestäni on että jokainen meistä tarvitsee arvokisatason koiran päästäkseen esiin. Jatkan paasaustani muissa eettereissä joissa pikkuhömpöttelyyn syttynyt aloittelja tarvitsee käyttölinjaisen malinoisin. Emmin kuitenkin jatkuvasti tekstiä kirjoittaessani, en ole kuitenkaan mikään kieltämään keneltäkään mitään ja kun yritän selittää että vähemmilläkin arkihankaluuksilla on ihan kivaa harrastaa, joudun puskuroimaan päässäni kaiken aikaa sitä ajatusta vastaan että mun pikku puuhastelukoularit nyt on ihan yhtä tyhjän kanssa. Silti antoisimmat hetket kuluneella kaudella oli mun jokainen koulutuskerta rally-tokon alkeiskurssin parissa ja Agirotu. Mun kurssilaisista oli jännittävää, kun koira seurasi onnistuneesti metrin tai oppi saksalaisen käännöksen käsiavulla. Se oli musta ihanaa. Mun omat koirat loistivat niiden tuntien yhteydessä tehdyissä treeneissä, ne huomasivat miten hyvä mun oli olla.  

Mun pointti tässä vähän katkeransävyisessä valituksessa on, että olispa meillä kaikilla treenikavereita ja - ryhmiä joissa meillä olisi hyvä fiilis siitä omasta tekemisestä ja niistä omista koirista, vaikkeivät ne olisikaan joka mittarilla mitattuna hurjia, vietikkäitä tai lahjakkaita. Sellainen ympäristö jossa juhlittaisiin sitä että koiran hyvinvointi olisi ensisijainen motiivi ja ohjaisi sitä kouluttavaa kättä. Jossa kaikkien ei tarvitsisi omistaa joka minuuttia pyrkiäkseen tasolle jonne meistä menee hätäinen prosentti. Mä olen tyytyväinen niihin harvoihin omiini, mutta silti salaa vielä jokusen vuoden vielä kiukkuinen niistä kolhuista joita ne toisenlaiset mun kokonaiskuvaani ovat jättäneet.

15 kommenttia:

  1. Samaistuin ihan satasella. Ja jaoin mun fb-seinällä, koska en oo pitkään aikaan lukenut mitään näin (omiin) tunteisiin menevää. :D Sorry (not sorry!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se selittää kävijämääräpiikin ;) Hyvä, jos teksti herätti ajatuksia!

      Poista
  2. Mahtava teksti, joka nosti hymyn huulille ja johon samaistun 100%:sti (:

    VastaaPoista
  3. Tosi hyvä teksti, oon miettinyt monesti, miksi koiraharrastus menee niin tunteisiin monilla. Ite oon kokenut ihan samaa lassieni kanssa aksatreeneissä, samanlaisia tuntemuksia. Mietin, jaanko treeneistä videoita nettiin, koska entä jos joku sen katsottuaan antaa sellasta kritiikkiä, ettei ole enää kivaa. Niin on käynyt, useaan otteesen. Monet sanoo, että koiraharrastus kasvattaa paksun nahan ja sitten jossain vaiheessa sua ei enää kiinnosta mitä muut sanoo. Harmi vaan, että omalla kohdalla meni just päinvastoin, että ihoa ei ole just enää ollenkaan, ja treenaaminen niissä kivoissakin porukoissa on välillä tuskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Niin on käynyt, useaan otteesen. Monet sanoo, että koiraharrastus kasvattaa paksun nahan ja sitten jossain vaiheessa sua ei enää kiinnosta mitä muut sanoo. Harmi vaan, että omalla kohdalla meni just päinvastoin, että ihoa ei ole just enää ollenkaan, ja treenaaminen niissä kivoissakin porukoissa on välillä tuskaa."

      Niinpä. Se on pitkälti varmasi kiinni myös omasta persoonasta ja siitä, miten itse näkee oman harrastuksensa. Jos se olisi itselle vain yhdentekevää pilipalitouhua, ei kommenttejakaan otettaisi niin tosissaan. Mä koen että mulla on valmiiksi ollut suhteellisen paksu nahka, mutta jotenkin se eläimen ja oman itsen yhteistyön arvostelu usein sattuu - lienee samanlainen ilmiö myös lasten kanssa pemutessa.

      Poista
  4. Mä en osaa mun aamuaivoilla kesken kahvin sanoa tästä tekstistä mitään muuta kuin että ihanaa, että kirjoitit sen ja sanoitit paljon sellaista, mitä koiramaailmassa sanoitetaan liian harvoin suhteessa siihen, miten paljon sitä aivan varmasti koetaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa että teksti herätti ajatuksia! On totta, että tästä aiheesta ei taideta kovin usein kirjoitella. Itselläkin kytenyt jo pidemmän aikaa, mutta aikaisemmin joku on aina estellyt avautumasta. Onneksi liipasinsormikin herkistyy toisinaan.

      Poista
  5. Tää on, niin harmillista, että jopa harrastuksissa on pakko laskea ihmisten itsetuntoa mahdollisimman paljon. Jostain on löydettävä aina jotain huonoa, mikä saa ihmisen tuntemaan itsensä surkeaksi. Harmittaa sun puolesta, että olet joutunut tuollaista kokemaan, vaikka vain ohimennen satuin lukemaan blogitekstisi.

    Itse aikoinaan agilityä aloittaessani lansuni kanssa (eläköitynyt jo lajista, ei sopinut sille, vaikka olikin sen suosikki) menin kokeilemaan lähellä olevasaa ryhmässä treenaamista. Ei tervehditty, koiraa katsottiin pitkin nenänvartta, kun lelusta luopuminen oli sille kova paikka, eikä se ollut läheskään kisavalmis, vaikka olin kertonut etukäteen meidän olevan täysin aloittelijoita. Kouluttaja koitti käskeä koiraa liukkaille kontakteille, vaikka sanoin, ettei se niitä tee kokonsa vuoksi. Omia tietoja väitettiin höpöhöpöksi, koska kuulemma pujottelun takaperinketjuttaminen oli vain soopaa, minkä olin lukenut netistä, vaikka toinen ei-harrastuskoirani oppi sillä oikein sujuvat kepit nopeasti... Ryhmästä vain pari olivat jossain määrin ystävällisiä, mutta silti harmitti, niin paljon kyseisten treenien jälkeen. En mennyt uudelleen, vaikka riskinä oli, ettemme muualle pääsisi treenaamaan huonojen treeniaikoijen tai täysien ryhmien takia. Koiran hyvinvointi meni kaiken sen edelle ja se, että kouluttaja oikeasti osaisi hommansa. Myöhemmin hullujen järjestelyjen jälkeen löytyi ihanan positiivinen ryhmä, missä ollaan kannustavia ja joiden kanssa olen edelleen tekemisissä, vaikkei koira ole treenannut siellä yli puoleen vuoteen.

    Musta on inhottavaa, että ihmiset haluavat löytää kaikesta jotain huonoa. Itse ollaan, niin täydellisiä, mikä tuntuu muka oikeuttavan kommentoimaan toisen tekemistä negatiivisesti. Ehkä se on vain se pieni ”vitsi”, mutta itse ihan muuten vaan elämässä olen huomannut, että ajan kanssa ne pienet muka mitättömät kommentit voivat vaikuttaa ihmisen itsetuntoon hyvinkin paljon ja saada hyvin itsevarmankin ihmisen tuntemaan itsensä mitättömäksi. Sama menee myös positiivisten kommenttien suhteen - jotkut niistä jäävät mieleen pitkäksi aikaa ja nostattavat mielialaa kauan sen sanomisen jälkeen, jos tuntuu siltä kuin olisi surkea jossain, ja sitten muistaakin, miten joku joskus sanoi jotain ihanaa. Eikö sen sijaan, että suoritusta verrataan ulostetta tikun päässä voitaisi olla iloisia, kun ohjaajakin on ja sanoa vaikka ”hienosti meni, teillä näytti olevan tosi kivaa”, tai edes jotain positiivista?

    Onko koiraharrastusta loppujen lopuksi otettava, niin vakavasti? Eikö enää saakaan harrastaa jonkin muunkin kanssa, kuin sen tykin koiran kanssa ihan vaan huvin vuoksi? Onko pakko edetä, niin pitkälle - eikö voitaisikaan iloita niistä pienistä onnistumisista? Koiraharrastus on kuitenkin harrastus. Toki siinäkin on monilla tavoitteita, mutta onko toisen ilo lytättävä, koska se ei ollut ihan huipputason suoritus? Jos harrastuksissa olisi vain niitä huippuja ja ”täydellisiä koirakkoja” koko homma ei edes pyörisi. Kaikkia tarvitaan, niin eikö voitaisi olla ystävällisiä kaikille parhaan mukaan? Kritiikki on toki esimerkiksi koulutuksissa hyvä, mutta siinä ohella olisi hyvä kuulla jotain positiivistakin. On hyvä kuulla, että tuo meni hyvin ja tuossa on parantamisen varaa. Ei sitä kritiikkiä tarvitse antaa tyylillä, joka saa koiran ohjaajan ajattelemaan, ettei hän osaa mitään.

    Joka tapauksessa erinomainen teksti - hienoa, että kirjoitit asiasta, joka varmasti koskee koiraharrastuksessa monia muitakin. Herätti paljon ajatuksia. Kymmenellä startilla kolmosiin siirtyminen on muuten tosi hieno saavutus - kyllä se vaatii muutakin kuin hyvän koiran, aksa on kuitenkin yhteistyötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mainiosta ja paneutuneesta kommentista! Erityisesti tästä kohdasta,

      Ehkä se on vain se pieni ”vitsi”, mutta itse ihan muuten vaan elämässä olen huomannut, että ajan kanssa ne pienet muka mitättömät kommentit voivat vaikuttaa ihmisen itsetuntoon hyvinkin paljon ja saada hyvin itsevarmankin ihmisen tuntemaan itsensä mitättömäksi. Sama menee myös positiivisten kommenttien suhteen - jotkut niistä jäävät mieleen pitkäksi aikaa ja nostattavat mielialaa kauan sen sanomisen jälkeen, jos tuntuu siltä kuin olisi surkea jossain, ja sitten muistaakin, miten joku joskus sanoi jotain ihanaa.

      Juur tämä osoittaa sen, millainen merkitys pienillä asioilla on kokonaiskuvan muodostumisen kannalta. Me naiset varsinkin tupataan ylianalysoimaan varsinkin toistemme letkautuksia ja näkemään taka-ajatuksia siellä missä niitä ei ole.

      Poista
  6. Puhutteleva teksti, ja saman suuntaiset ajatukset olleet pinnalla omassakin harrastamisessa. Eniten mua ehkä on mietityttänyt se, miksi ei voi olla vaan mukavaa harrastamista, ihmisen ja koiran yhteistyötä, pieniä edistymisaskelia ja niitä huikeita hetkiä, kun koira tajuaa jotain mitä olet sille yrittänyt selittää ja sen ilme loistaa "ai näinkö!". Miksi pitää olla niin paljon sitä kaikkea paskaa, riittämättömyyden tunnetta, kilpailua, arvostelua, enemmän, kovempaa, paremmin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa se. Potkiminen kuuluu tietysti asiaan - itsekin myönnän olevani sellainen koulutettava joka tarvitsee välillä myös keppiä saadakseen itsestään enemmän irti. Mä kuitenkin yritän itse lähteä siitä että kun kilpavälineenä on elävä, aina jossakin määrin arvaamaton otus, on kilpailemisen (ja kouluttamisen) lähtökohtana se lajityypillisen toiminnan tarjoaminen - muu on sitten bonusta. Tai ehkä tää on sitä suomalaista pessimismiä?

      Poista
  7. Niin asiaa! Meillä treeniryhmässä (vepe) kyllä hyvä fiilis, mutta itse olen tosi usein aivan liian ankara itselle ja nuorelle koiralle, pitäis vaan osata nauttia niistä pienistä onnistumisista, niin omista kuin muiden. Ei kukaan ole tähtenä alottanu eikä koskaan alotakaan. Täytyy vaan yrittää pitää omat fiilikset positiivisina ja toivoa, että se tarttuu myös muihin! :) ja mä uskon, että collieista on vaikka mihin, pitää vaan opettaa ja innostaa eri tavalla kuin bortsuja tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma näkemykseni on, että monessa harrasteessa on mahdollista kehittyä, oivaltaa ja sijoittuakin hyvin erityyppisillä koirilla. Sanotaanko vaikka niin, että kun kisasin alkuun pari vuotta tuolla mun hirvikoirasekoituksella, ei collie tuntunut lainkaan tahmealta - päinvastoin. Ja esimerkiksi motivaation eteen ei meillä ole koskaan tarvinnut tehdä erityisesti töitä.

      Kiitos kommentistasi ja iloista collieharrastelua!

      Poista
  8. Haluaisin kommentoida, mutta en saa sanoja lauseiksi. Loistava teksti joka tapauksessa!

    VastaaPoista