Kaamosajan sopeutumisvaikeudet

Oon katkera, petetty ja pettynyt. Olipa kerran ihana winter wonderland, jossa pellot muuttuivat rajattomien mahdollisuuksien valhallaksi, metsässä oli helvetin maagista eikä kenenkään jalkoja tarvinnut pestä. Edes työpaikan minigolfretki puolison auton kitkarenkailla täydessä lumimyrskyssä lannistanut mun onneani. Se kesti neljä päivää. 

Mä oon tähän aikaan vuodesta aina vähän väsynyt koiranomistaja. Kun mä tuun töistä mun on pakko lähteä heti metsään, koska puolen tunnin päästä mä en enää uskalla. Saati sitten silloin kun mä tuun vasta viiden jälkeen, god knows mitä mä teen silloin. Sanomattakin selvää, että hirveästi ei tule myöskään vesisateessa treenattua. Ollaan asuttu kuukausi Valkeakoskella, eikä täällä ole hirveästi resursseja sisäharrastamiseen (ei sillä että olisin sitä tehnyt Tampereellakaan). Oon käynyt torstaisin toki sitkeästi Annen piiskattavana, mutta that's about it. Tänään näin kuitenkin auringon ja otin Yllistä uudet seisotuskuvat. Koska Ylli on soma.

Yhdistystoimintaa oon harrastanut sen verran, että tänään kävin totemassa halukkuuteni uuteen kauteen ToiSKin hallituksessa. Yllätyksekseni Nokian Palveluskoiraharrastajat olivat syyskokouksessa muistaneet mua Palveluskoiraliiton pronssisella harrastusmerkillä. Itse en paikalle ehtinyt, mutta Jutta nappasi sen sitten matkaansa ja kiikutti sen mulle, kiitos siitä!

Tarkoituksenani oli pistää kuun puolivälille aksakisat, mutta tein kuusipäiväisen työviikon ja päätin että yhtenä päivänä viikosta pidän tauon Tampereelle ajamisesta. Ensi kuussa sitten taas. Meidän treenit ovat sujuneet vallan mukavasti ja varsinkin se kepittely paranee aina vaan vaikka toistoa ja rutiinia persjättöihin ja pitkiin sivuirtoamisiin tarvitaan, mutta se meillä oikeastaan on ainut estetekninen heikkous. Torstaina Anne kehui että Utun irtoaminen oli ko. radalla päivän parasta ja sehän sen vahvuus on aina ollut, taitavahan se on kaikkineensa muutenkin. Mäkin olen parempi kuin mitä annan itselleni usein krediittiä, mutten silti ole saanut siirrettyä sitä osaamista vielä kisapaineeseen joten pitäisi vaan ilmoittaa ja kisata ja kisata. 

Ylli on opiskelut Utun taukojen aikana agilitykentällä viihtymistä ja se ainakin sujuu jo mainiosti. Leikkiminen on alkanut sujua nyt "varttuneemmalla" iällä aivan eri tapaan ja pallo nostaa jo mukavasti kierroksia muuten niin tasaiseen suorittajaan. Keinun bang-leikki johti pienimuotoiseen hirvitykseen, mutta rämähdystä aavistuksen pehmentämällä ollaan päästy taas itsevarmoihin paukutteiluihin. Pikkuhiljaa. Ylli ja Mökö pääsivät viime viikon keskiviikkona myös jälleen kranio-sakraalihoitoon Sannan hoteisiin ja molemmat olivat onnesta soikeina (no, Ylli omalla tavallaan). 

Sainpa myös Liebster Awardsin Länsigöötanmaanpystykorva Aslak-blogin Jasminilta, kiitos siitä! Oon tuhma enkä laita tätä enää eteenpäin, varsinkin kun mun blogilistalla ei kovin montaa blogia enää ole jotka eivät ole ko. palkintoa saaneet. Hyviin kysymyksiin ehtii aina vastaamaan kuitenkin. 

1. Millä perusteella ja miten olet päätynyt valitsemaan sen rotuisen/rotuisia koiria, joita sinulla nyt on?

Mökö tuli, koska Mökö oli edullinen, lähellä ja Mökössä oli novascotiannoutajaa joka on aina ollut mulle mieleinen rotu. Utu tuli, kun halusin keskiaktiivisen paimenkoiran jolla on kevyt rakenne, liioittelematon turkki ja kohtalaisen hyvä terveystilanne. Ylli tuli, kun mulla oli kohentuneen elämäntilanteen vuoksi enemmän resursseja ja treenikaverille syntyi pentuja rodusta joka istui mun kriteereihini vallan hyvin.

2. Mitkä ovat sellaisia koirarotuja, joita et ikinä haluaisi edes harkita itsellesi ja miksi?

Oikeastaan ainoat roturyhmät jotka suljen heti kättelyssä pois ovat kaikenlaiset reki - ja valjakkokoirat sekä molossit. Ensimmäiset ovat mulle täydellisen tarpeettomia ja toiset sekä ulkoisesti että niinikään käyttöominaisuuksiltaan mulle epäsopivia. Lisäksi välttelen kondrodystrofisia rotuja, valkoistapaimenkoiraa ja shibaa (sekä muita japseja). Yleisesti pyrin välttelemään kaikenlaisia ääripäitä ja liiallisuuksiin korostuneita piirteitä, mutta muutama rotu on vain kokemusperäisesti muodostunut epämiellyttäväksi.

3. Onko jokin koiraharrastuslaji (tai kenties jokin, mikä ei liity koiriin), jota haluaisit vielä joskus harrastaa tai joka olisi haaveissa, mutta jota et pysty jostain syystä harrastamaan vaikka haluaisitkin?

Mä haluaisin kokeilla vepeä Yllin kanssa, sekä pk-viestiä esimerkiksi Utulla. Dobo sopisi Mökölle ja flyballkin olisi hauska kokeilla. Vepen hankaluus on harvoissa treeniporukoissa joissa suositaan tiettyjä rotuja, pk-viestiä olisi NPKHlla mutta oma laiskuus ja ajanpuute on estänyt ja loput ovat kaatuneet lähinnä myös siihen omaan saamattomuuteen.

4. Onko omassa rodussasi jotakin, mistä et pidä tai mikä on jopa saanut sinut harkitsemaan rodun vaihtamista?

Mököllä toki ei ole rotua, mutta noissa los bastardeissa tietysti kiukuttaa se että dataa ei ole oikeastaan mistään ja mulla on kuitenkin aika selvä visio siitä millaisia ominaisuuksia koiraan toivon, enkä täten halua ostaa enää sikaa säkissä. Nahkojen populaatio on pieni ja käyttöominaisuudet jakautuneet turhan heterogeenisesti, belgeissä taas huolettaa äärimmäiset luonteenpiireet kuten valtava reaktiivisuus, herkkyys sekä terävyys jotka tekevät väärässä paikassa vääriin ominaisuuksiin yhdistettynä koirasta vaarallisen.

5. Mitkä ovat hyvät sekä huonot puolet koirien omistamisessa?

Hyviä puolia riittää. Mun kaksi rakasta ystävääni kuten lukuisat muutkin ihmiset ovat tulleet mun tietoisuuteeni koiraharrastuksen kautta, saan päivittäin reipasta liikuntaa ja ulkoilmaa, käyn paikoissa joissa en ole aiemmin käynyt ja mulla on kotona omat hellät ja pörröiset karvanopat. Huonoina puolina pidän ensisijaisesti toisinaan ilmenevää voimatonta huolta ja kommunikointikyvyttömyyttä, entä jos koiralla on paha olla enkä vain huomaa sitä? Rahanmenoon on jotenkin aina osannut suhtautua valintana, joten siitä tulee harvemmin mutkutettua.

6. Voisitko kuvitella itsellesi vain ulkotarhassa eläviä koiria ja mitä mieltä olet ''pihakoirien'' pidosta?

Voisin periaatteessa metsästää ja täten pitää metsästyskoiraa, mutta haluaisin käyttää sen aktivoimiseen yhtä paljon aikaa kuin sisällä elävien joten juuri nyt ei paukkuja riittäisi. Tuskin tulee koskaan sellaista rakoa elämässä että muuttuu ajankohtaiseksi. Mielipidettä ei oikeastaan ole, jos koirat on asianmukaisesti hoidettu ja niillä on mukavaa niin mikäs siinä.

7. Täytyykö koirasi olla rotukoira vai voisitko ottaa myös sekarotuisen karvakorvan? Miksi?

Mä tavallaan vastasin tähän jo, mutta täytyy vielä sanoa että voisin mielelläni ottaa pennun harkitusta roturisteytyksestä jos sen tarkoituksena olisi elvyttää kantaa ja yhdistelmän koirat olisivat mun tarkoitusperiini sopivia.

8. Mikä on paras elokuva(t), jossa on pää- tai sivuroolissa koira?

Mä pyrin välttelemään eläinelokuvia, mutta Bim Mustakorva on aina ollut oma juttunsa.

9. Mitä muita rotuja olet harkinnut/aiot vielä ottaa?

Mun kestosuosikkini on pitkään ollut työlinjainen australianpaimenkoira, mutta sen aika ei ole vielä tullut. Haluaisin myös vielä joskus pienen agilitykoiran, mutta sen rodusta en ole päässyt vielä itseni kanssa sopuun. Tykkään myös sitten vastapainoksi mm. monesta vinttikoirasta, vaikka ne eivät periaatteessa mulle oikein istu.

10. Mikä on mielestäsi sopiva ja toimiva koiralauman koko, onko jokin maximi määrä?

Tämä kolme on mulle ehdoton maksimi kerralla. Nämä hallitsen vielä hyvin yksin metsäretkellä tai hihnalenkillä, ne mahtuvat melko vaivattomasti tavalliseen farmariautoon ja ruokintakulut ovat kohtuulliset. En myöskään tuntisi ehtiväni aktivoimaan tahi huomioimaan kaikkia yksilönä, jos niitä olisi kerralla enemmän.

11. Mitä/millaista koiranruokaa suosit ja millaista ruokaa tai ruokintatapaa et koskaan antaisi koirillesi?

Mä en tiedä miksi mun käyttämääni menetelmää varsinaisesti kutsutaan, mutta mä annan raa'an lihan sekoitettuna kaurapuuroon, kananmunaan ja öljyihin. Kai se on... puuroa. Lisät annan purkista. Tämä on meille vakiintunut koska mikään nappula ei toiminut Utulla niin hyvin kuin olisin toivonut, siinä on hyvä hinta-laatusuhde ja se tuntuu mulle vaivattomalta. Mun pohjanoteeraus on kerran hätäpäissään ostettu Xtran nappulasäkki, sille tielle en ehkä uudestaan menisi...

Lokakuun pörinät

Jos välillä vähän päivittäisi blogiakin. Takkujen kisojen jälkeen ollaan vietetty tyypillistä syksyn hiljaiseloa, mutta aina jotain pientä on ehtinyt. Yllille oon tehnyt perustottelevaisuutta jonka aloitin perusasennon rakentelusta jo loppukesästä. Ylli on niin mahdoton namiporsas että päätin tällä kertaa kokeilla jotain muuta imuttamisen sijaan ja sovelsin Navi-shiban blogista löytynyttä ohjetta laatikkotekniikasta. Samalla tuli taas vähän opiskeltua oppimista ja Ylli onkin jo ältsin taitava ja aktiivinen tarjoamaan. Perusasento muodostui suunnilleen kymmenellä treenillä tällaiseksi. 

Ylli on ollut hauska koira treenata. Se ei koskaan paineistu tai turhaudu, vaan se pohtii, yrittää ja tarjoaa seuraavalla kerralla jotain muuta. Kierrokset ovat toistaiseksi matalalla ja hyvä niin, virettä voi alkaa nostaa sitten kun osaamistaso on kyllin korkea, vaikka ainahan se sieltä on tullut kylkiäisenä kun treenitilanne ja sen syy-seuraussuhteet käyvät tarpeeksi tutuksi. 

Ylli on käynyt myös muutaman kerran jäljellä. .Syyskuussa käytiin Maaritin ja Jaakon kanssa Toijalassa, Jennan kanssa Sorvassa ja pari viikkoa sitten Paulin kanssa Sastamalassa. Vähän joutuu tekemään hommia että eteneminen on hallitumpaa motivaation ja vauhdin ollessa kovia, mutta hyvän jälkikoiran siitä kuulemma saisi kun jaksaisi käydä niitä jälkiä vetämässä. Mun täytyy sanoa etten ole koskaan innostunut yhdestäkään palveluskoiralajista niin paljoa että jaksaisin alkaa suunnitelmallisesti sitä treenaamaan, mutta toisaalta oon aina ollut sitä mieltä että laji koiran mukaan ja jälki tuntuisi olevan Yllille mieleinen.

Viime viikolla otin koko komppanian mukaan ja ajelin Sannalle kokeilemaan kraniosakraaliterapiaa. Koko hoitomuoto oli mulle ihan hepreaa ja sen kliininen tausta kuulosti vähintään merkilliseltä, mutta toisaalta olin aluksi yhtä skeptinen akupunktion suhteen ja se selvästi auttoi Mököä. Ylli aloitti ja käyttäytyi just niin kuin ajattelinkin, eli ärisi silmät leimuten kun hänen vapauttaan rajoitettiin paikallapitämisen muodossa. Selän kalvorakenteista löytyi kireyttä ja munasarjojen alue vastasi hoitoon kuumotuksella, mikä voisi viitata siihen että hormonitoiminta on heräilemässä. Ylli oli siis aivan tyypillinen ikäisensä.

Utu oli seuraavana vuorossa, ja varoitin jo etukäteen Sannaa että se ei ole koskaan ollut mikään hieromisen tai muun käsittelyn fani varsinkaan jos sen tekee vieras ihminen. Lisäksi se ehti nostaa ihan hirveät kiepit kun kävelytin sen muutaman haukkuvan belgin ohi piharakennukseen, joten ajattelin että rauhoittumiseen ja rentoutumiseen menee aikaa. Vartin jälkeen se oli kuitekin jo sikiunessa, mikä oli oikeastaan ensimmäinen selkeä merkki siitä että jotain ne otteet selkeästi tekevät. Mököstä koko touhu oli lähinnä mukavaa. Sain ohjeeksi välttää treenejä muutaman päivän koska jos joku kipeytyisi se tapahtuisi todennäköisesti kolmen päivän sisällä. Mököstä huomasikin että se kankeutui selkeästi muutamaksi päiväksi ja halusi olla lähinnä omissa oloissaan. Koko porukka oli hoitopäivän illan sekä seuraavan aamun hyvin uninen, mikä on myös kuulemma tyypillistä. Oli mielenkiintoista kokeilla, tuota kun ei kovin moni tällä alueella edes tarjoa. 

Tämän viikon tiistaina kävin katsastamassa TamSKin uuden hallin ja kisaamassa Utun kanssa pari starttia. Halli oli hieno ja pohja alkujärkytyksen jälkeen yllättävän hyvä, Wütrichin radat olivat soljuvia ja melko yksinkertaisia. Tietysti kummallakin radalla oli pakko järjestää sen verran hässäkkää ettei niiltäkään vielä tulosta syntynyt, mutta henkinen puoli oli sillä kertaa balanssissa. Utua kiinnosti tehdä mun kanssa ja mulle, se oli sopivassa vireessä ja hyvin kuulolla. 

Tein kummallakin radalla oikeastaan samat mokat, eli jätin vastakäännöksen pois kriittisessä paikassa ja laitoin koiran putkeen ja sitten taas kun yritin laittaa koiran putkeen, tein aivan liian jyrkän takaaleikan ja vedin sen sieltä pois. Että voi ihminen olla tonttu, mutta ens kerralla sitten taas... Kontaktit olivat ihan jees, toki A-esteellä oli korjauksen jälkeen vähemmän vauhtia ja keinua olisi voinut vähän pohjustaa vihjeellä kun alastulo oli aika öh pikainen. Keppien sisäänmeno pelasi, hypärillä alkoi olla sen verran höpinää tötterössä että ihan loppuun asti ei malttanut. Kaiken kaikkiaan ihan hyvää menoa ja mieli oli kisojen jälkeen mainio, alkaa se yhteispelikin sieltä hiljalleen löytyä myös kisoihin. 

Takkujen sunnuntaikisat

Sunnuntain kisoissa tuli taas opeteltua kaikenlaista. Ensinnäkin olin päättänyt, että omaa vuoroa odotellessa en hermostu siihen kun Utu piippaa kiljuu ja teputtaa, vaan olen tyyni. Zen. Olen iloinen ja kannustava enkä ota sieppiä koirasta, pyrin siihen etten ota lähtökohtaisesti sieppiä mistään. Ja se toimi vallan hyvin. Istuskeltiin nurmikolla ennen startteja ja vaadin Utua pitämään kyynärpäät maassa. Sitten vain noustiin ja käveltiin hommiin. 

Radat olivat ihan mukavia, tuomarina oli Wütrichin Johanna jonka radalla aloitettiin virallinen kilpaileminen viime kesänä. Ensimmäisellä C-agilityradalla mötkäytettiin heti keppeihin, joiden sisääntulo oli 90 asteen avokulma. Kyllähän se oikeaan reikään meni, mutta ei se sieltä enää taittunut toiseen väliin vaan oikoi. Laitoin uusiksi ja oli huomaamattani jättänyt viimeisen välin pujottelematta, josta sitten jo heti hylly. Jos olisikin tämä sujunut, niin hylly olisi seurannut viimeistään kahden esteen päässä kun sain käsittämättömän ajatuksen tehdä päällejuoksu putkea edeltävälle hypylle. Huono linja ja putken pää suoraan keppien jälkeisen hypyn edessä kuin tarjottimella. Loppuradasta porsasteli vielä puomin alastulon. Huomionarvoisaa kuitenkin ihan helvetin hyvä vastakäännös toiseksi viimeisellä putkella.

D-hyppyrata alkoi paremmin, mutta kaatui jälleen keppeihin vaikka tein ihan näppärän vastakäännöksen korjaamaan koiraa löysään avokulmaan. Ei pysty, ei vaan pysty. Yritti taas jättää viimeisen kepin pujottelematta, mutta vaadin ja sain lopulta kokonaiset kepit. Lopussa jäin jälkeen ja yritin tehdä jonkinlaisen sylkkäritakaaleikan, mutta olinkin liian pitkällä ja koira kielsi ja lopuksi kun sain sen hypystä yli se luki kauempana olevan hypyn ja haki sen. 

Mitenhän mä tän summaisin. Moni asia on kaikesta huolimatta kehittynyt hirveästi. Mä en enää ole varovainen ja merkillisesti hiipivä hätähousu, vaan mulla on ihan suunnitelmallisuutta ja mä osaan ajoittaa monia juttuja vaikka myöhästymisiä paineessa tuleekin. Mulla oli mukavaa Utun kanssa ja lämpältä radalle siirtymiset olivat tosi vaivattomia ja rentoja. Koira on nopea, se hyppää hiton hyvin ja taloudellisesti, se lukee rataa, se irtoaa. Mutta downsidenahan tässä on treeneihin verrattuna että sen pitää olla jatkuvasti sataprosenttisesti hanskassa tai se arvaa ja sen kuppi läikkyy jolloin sen on vaikea tehdä keskittymistä vaativia kevätjuhlaliikkeitä. 

Kepit on varsinkin se vanha kunnon kompastuskivi. Se hakee sisäänmenoa treeneissä, se kestää pitkällekin vedättämistä treeneissä, mutta kun sillä nousee kiekat se arvaa ja hutiloi. Ja koska mä jännitän vähän keppejä valmiiksi, on katastrofin ainekset kasassa. Mutta mun täytynee oikesti vaan kisata, treenata ja ilmoittaa niitä startteja ja mennä sinne häpeämään itseni maan rakoon koiran kanssa joka vaikuttaa siltä että se ei ole koskaan nähnytkään puolia esteistä. Koira nousi 12 startilla ihan älyttömän vaivattomasti kolmosiin ja nyt meidän kunkkuluokan saldona on yksi vitonen ja enemmän hyllyjä kun vittu Ikeassa. Tokihan ne radat on vaikeampia, mutta koiran draivikin on lisääntynyt ja kun sen yhdistää mun kokemattomuuteen ja Utun hienoisiin keskittymisvaikeuksiin on homma välillä vähän hasardia. 

Agility on ollut mulle Utun kanssa aina psyykkisesti vähän hankalaa. Ensin tulivat taivastelut siitä, kuinka koira on niin hieno ja mainio. Silloin mua pelotti, että se menee mulla hukkaan. Sittemmin tulivat kehittymispaineet ja nyttemmin musta välillä tuntuu, että mä petän ihmisiä kun mä sählään. Mua harmittaa välillä kisata Tampereen alueella, kun musta tuntuu että radan varrella olevat treenikaverit ja kouluttajat huokaisevat, että no tälleen tänään taas. Jälkipuiminen on joskus vähän raskasta, kun musta tuntuu välillä että palaute on aina sitä luokkaa että sinä itse sabotoit koiran onnistumisen joka kerta. Siksi olikin ihanaa, kun muutama ihminen lohdutti nyt ettei tässä asiassa ole mitään ihmeellistä kun koira on noin kokematon ja se kiihtyy. Mä haluaisin ihan kuollakseni osata, mutta kun ei se vaan tuu. Silleen kuin se joillakin tulee. Joten en mä voi taaskaan kuin ottaa hatun kouraan ja treenata vaatimatta itseltäni tai koiralta yhtään sen enempää kuin yrittämistä. Ehkä parin vuoden päästä tätä voi jo katsoa taaksepäin ja miettiä sitä menneenä vaiheena, mutta kyllä se nyt vähän napostaa. Varsinkin, kun kaikki muu on aina tullut Utun kanssa niin vaivattomasti. Mun elämän koira, joka luottaa ja haluaa olla mun kanssa.

Tunnusta mustaa ja vihreää

Pari viime viikonloppua on hujahtanut Nokialla lippuseuran zembaloissa. Viime viikonloppuna talkoilin kaksipäiväisen meidän agilitykisoissa ja suoritin samalla kaksi viidestä koetoimitsijaharjoittelusta. Onneksi Eeva oli laittanut mulle heti ensimmäiseksi eniten kammoamani ratamestariharjoittelun, sainpahan hoidettua sen heti pois alta. Päätin kyllä jo kotoa lähtiessäni että hoidan homman tyynesti enkä panikoi ja pienen alkutakeltelun jälkeen se olikin jo ihan hauskaa puuhaa. Tuomarina oli Viitasen Anne eikä radoissa ollut kauheasti muutettavaa, mutta sain kuitenkin mukavan palautteen Annelta että mulla on kuulemma silmää ja musta tulisi hyvä ratamestari. Jee!

Sunnuntaina tulin aamuun tekemään tuomarinsihteerin osuuden, joka oli sitten jo ihan tosi leppoisa homma. Mua vähän huoletti alkuunsa että mitähän tuosta koetoimitsijaharjoittelusta ylipäänsä tulee kun oon koko lajia harrastanut niin lyhyen aikaa ja kisannutkin ihan tuhauksen vasta, mutta ihan mukavastihan se on tähän asti sujunut. Pitänee TamSKille tarjota itseään talveksi, että keväällä olisi sitten jo kortti taskussa seuraaviin kisoihin. Utua en tällä kertaa ilmoittanut, talkoilu ja kisaaminen samana päivänä on niin älyttömän raskasta ja sillä tuppaa aina lähtemään vähän näpänderistä tuolla Taivalkunnassa. 

Tänään ajelin Utun ja Yllin kanssa taas Nokialle meidän seuran ensimmäisiin virallisiin rally-tokokisoihin. Sain lempisuoritusnumeroni ykkösen jolla avattiin alokasluokan ensimmäinen ryhmä, tulin paikallekin sen verran viime tinkaan että ihan hirveästi ei ehtinyt kalabaliikkia itselleen järjestää. Peruskiva rata, kauheasti ne noita pujotteluita nykyään näyttävät lykkäävän vähän joka kisoihin mutta mikäs siinä. Vähän piti talutinta kiristellä, eteenistumiset olivat vähän turhan tiiviitä ja joskus jäivät tapahtumatta (...) ja juoksuosuudessakin olin kehässä kengurun kanssa. Mutta hei, 94 pistettä jälleen ja oon yhtä koetta vaille pääsemässä lopultakin eroon kytkettynä seuraamisesta. Ja ihan hyvä tulos siihen nähden että treenattuhan ei olla suunnilleen kuukauteen, mitä nyt pikaiset eteenistumistreenit ehdin ottaa ratapiirroksen nähtyäni. Jos mä siihen potentiaaliseen RTK1-kokeeseen vähän panostaisin. 

Agilityn rotumestikset olivat vähän mielessä pitkin kesää, mutta firman kulttuuriretki osui samalla päivälle enkä mä tiedä jaksanko mä ajaa ihan niin kauas hyllyttämään että jäävät nyt tänä vuonna välistä. Mutta koska jotain uhosin tälle asialle tekeväni niin ilmoitin sunnuntaille Takuille pari starttia, notta nähdään että tässä neljän kuukauden tauolla jotakin tapahtunut.

Markon ja Outin opissa

Vaikka agilitykisat ovatkin jääneet kesällä aikalailla täyspaitsioon Nokian toukokuisen turpasaunan jälkeen, on sentään muutamassa koulutuksessa tullut käytyä. Heinäkuussa kävin kouluttamassa Sannan schipperkekasvateille rally-tokoa ja kiitokseksi sain osallistua Mäkelän Markon agilitykoulutukseen Utun kanssa. 

Keli oli sinä lauantaina ihan hirveän kuuma ja rata näytti hankalalta, josta purnasinkin heti kättelyssä Markolle, mutta pärjättiin silti vallan hyvin. Radalla oli viiden esteen takaakiertohässäkkä jossa oli tarkoitusta opiskella taakseviennin lisäksi niistoa, joka on aina ollut mulle vähän vaikea ohjaus. Siinä kun on jotenkin niin monta osaa, aina on oma sijoitus pielessä tai niistokäsi on väärässä paikassa väärässä asennossa tai sitten teen perisyntini ja peruutan esteeltä lähtiessä. Marko ehdottikin että jättäisin käden kokonaan sikseen ja tiivistäisin koiran kiertoa pelkällä rintamasuunnalla pitäen koiranpuoleisen käden samalla alhaalla. Ja hyvinhän se taipui. Helteen ja takaakiertojen lisäksi mieleen jäi Markon lausahdus "Sä teit paskasta konvehdin", kun alkuun kuvailin muutamaa ratakohtaa erään ihmiseritteen kaltaiseksi. Eikä mua kyllä muutenkaan ole varmaan kolmeen vuoteen kehuttu noin paljon, oli kyllä ihan uskomattoman positiivinen koulutus. 

Harjun Outi koulutti tänään meitä Nokialaisia Taivalkunnalla, teemana oli rytmitys. Kun Outi kysyi mitä kukin ajattelee rytmityksellä, mun vastaus olisi kuvaillut sujuvaa ja tasaista, koiran positiota kokoajan myötäilevää ohjaajan liikettä radalla. Mutta Outillepa rytmitys oli omien vauhdinmuutosten avulla toteutuvaa koiran kääntämistä. Koulutus oli jaettu osiin, alussa tehtiin kolme tekniikkapätkää joilla Outi havainnoillisti ohjauksen hyödyllisyyttä ja lopuksi se yhdistettiin kokonaiseen rataan. Koira siis odoteltiin alkuun hiippaillen edelliseltä esteeltä, sitten kiihdytettiin spurtti ja tehtiin voimakas vartalojarru ajoitettuna koiran ennakoivaan laukkaan. Ja samalla voimakas rintamasuunnan muutos haluttuun suuntaan. Sama toteutettiin myös putkijarruna.

Utu reagoi yllättävän hyvin ja ohjaus tuntui mullekin mieleiseltä eikä mun tarvinnut sisäistää sitä läheskään niin kauaa kuin mitä mulla tyypillisesti menee (Talk about Annen torstaiset back lap-treenit...). Outi antoi meidän myös kokeilla sitä ohjausta mikä itse valittaisiin kuhunkin kohtaan ja ilokseni huomasin että mun vastakäännökset on kyllä parantuneet ihan hirveästi, eikä Outikaan huomannut merkittävää eroa niiden ja hyvin ajoitettujen rytmitysten välillä. Rata oli muutenkin Utulle sopiva, ainut ongema tuli keppien avokulmassa jonka tiesin Utulle vaikeaksi. Niitä täytyy treenata, no can do. Rytmitys olisi siinä mielessä Utulle sopiva perusohjaus kisoihinkin että koira ottaa voiman ponnistukseen ohjaajan kiihdytyksestä, jolloin kieltoja ei ehtisi tulla. Tosin syy Utun kisakieltoihin ei olekaan koskaan ollut puutteellinen estehakuisuus vaan mun turhan sähläävä ohjaus.

Jutustelin Outin lisäksi myös muutaman muun ihmisen kanssa meidän kisaamisongelmista ja no, sitähän ne sanovat minkä minäkin tiedän, pitäisi vaan mennä. Koska en mä pysty omaa mielentilaani treenaamaan ellen itseäni ja koiraa sille altista. Ehkä 20, 40 tai 50 startin päästä alettaisiin olemaan sellaisissa kantimissa että homma ei kaatuisi enää siihen että hätääntynyt ohjaaja yrittää hallita tornadoa. Syksyllä, syksyllä.

Utun loppukesä

Pitkän lauantaiaamun voimalla pitänee kerätä itsensä listaamaan viimeisen kuukauden koitoksia ylös, niitä kun on päässyt taas vähän kertymään. Viikko ennen tokon piirinmestiksiä ajeltiin Keski-Suomeen Utun synnynsijoille collieiden rallytokomestiksiin, joka oli samalla Utun rallytokodebyytti. Säät suosi vielä alokasluokan ensimmäistä ryhmää, rata oli kiva ja ihan meidän tasoisesti menikin, kun säilytettiin 94/100 pistettä. Muutama talutinvirhe ja yksi uusiminen, perussettiä. Oli kiva nähdä koirakavereita ja paljon onnistuneita suorituksia. Karoliina otti muutaman kivan kuvan, kiitos niistä! 

Rally-tokon saralta kuuluu sellaistakin hyvää, että mun jatkokurssilaiset Suvi & bc Raki kävivät mölleilemässä Lempäälässä alokasluokassa ja voittivat koko roskan 99 pisteellä. Vau! Kyllä mä sitten jotain olen osannut kouluttaa ja säännötkin vissiin muistanut, kun noin hienosti meni. Ja kun rally-tokon makuun näin päästiin, niin ilmoitinpa Utun toiseen kisaansa Nokialle, kun kotiseura järjestää syyskuussa kisat. Olispahan talveksi puuhaa, kun kävisi noita alempia luokkia kisaamassa. Yksi "treenikuvakin" löytyy ToiSKin kentältä, siitä kiitos Sami Inomaalle. 

Agilityn osalta puhaltaa uudet tuulet, kun siirryttiin treenaamaan pysyvästi Huittisen Annen ryhmään Sport Dog Parkille. Hain viime kuussa talvikaudelle ja mahduinkin, mutta treenit alkoivatkin jo nyt elokuussa ja päivä on tietysti sama torstai kuin Nokialla. Harmittaa, mutta ehkä vaihtelukin virkistää. Annen tähän astiset treenit ovat ainakin olleet hyvin antoisia ja paljon oivalluksia on jo tullut. Ja tuleepa ainakin treenattua koko talvi säännöllisesti hyvissä puitteissa. 

Sellaisen extemporee-homman vielä järjestin loppukesälle, että heinäkuun kokeiden flowsta voimaa saaneena ilmoitin Utun käyttäytymiskokeeseen. Oon jahkannut sitä vähän toista vuotta ja ja aina jänistänyt, mutta nyt pakotin itseni ilmoittautumaan. Nokialla olisi ollut torstaina myöskin koe, mutta kun se paikkamakuu on aina ollut vähän troubled niin en ehdoin tahdoin halunnut viedä Utua makaamaan kentälle jonka vieressä pyörii agilitytreenit. Ja jos olisin pyytänyt porukoita pitämään tauon mun suorituksen ajaksi, olisivat ne tietysti tulleet katsomaan... Joten varasin paikan eiliselle Hämeenkyröön.

Jotain kehitystä mussa kyllä on taas päässyt tapahtumaan, kun aloin jännittää oikeastaan vasta eilen kun tein töissä lähtöä. Kyröskosken Käyttökoirien kenttä oli todella lähellä aktiivista ampumarataa ja meininki oli pahimmillaan kuin uutena vuotena, olisi voinut olla tiukat paikat jos koiralla olisi ongelmia laukausten kanssa. Muuten puitteet olivat tosi hienot ja kokeessa hyvä fiilis, arvoin itselleni mieleisen suorituspaikankin kun nostin vuoronumeroksi viitosen. Helpotti kun sai katsoa muutaman tottiksen ensin ja varsinkin suorittaa omansa ennen paikkamakuuta. Pariksi saatiin kiltti malinoisnarttu josta ei koitunut meille yhtään sen enempää häiriötä kuin meistä heillekään. Tuomarina oli ihana ja rento Virve Köppä.

Tottis lähti vähän heikosti, kun Utu ei oikein käsittänyt että vaikka tässä on hihna niin tämä on silti seuraamisliike. Voi olla, että on jäänyt vähän tuo hihnan kanssa tekeminen vähemmälle kun kuvittelin jo etten sitä ihan hirveästi enää tarvitse... Tahdinmuutosten jälkeen tekemisen meininki alkoi kuitenkin löytyä ja loppuun teki jo vallan hyvää hihnaseuruuta, henkilöryhmässä heilutti häntää yhdelle ihmiselle mutta teki silti ihan hyvin hommia. Tästä tyydyttävä arvosana, koska se oli, no... Tyydyttävää. Kun napsautin remmin irti alkoi ihan toisenlainen tekeminen, henkilöryhmä meni ihan spot on ja kaavio oli täpäkkä ja Utu nosti itsensä tekemään intensiivisesti hommia vaikka tehtiin pisin pätkä mitä ollaan varmaan ikinä tehty. Unohdin pysähtyä toisen henkilöryhmän jälkeen ja jatkoin vaan suoraan kaavioon, mutta en saanut tästä mitään kommenttia. Ylipäänsä muistin kaavion hyvin enkä juuri mokaillut mitään muuta. BH-kokeen pelastava elementti on kyllä se että kun keskittyy vaan laskemaan askeliaan ei ehdi vahtia koiraa vaan on luotettava siihen että se tekee itse osansa. Vapaana seuraamisesta saatiin arvosanaksi erittäin hyvä ja sitähän se oli.

Jäävä istuminen oli kaikessa liikkeen merkillisyydessä ihan perussettiä ja saatiinkin arvosanaksi erinomainen. Kyllähän se paikallaan istua osaa. Liikkeestä maahan ja luoksetulo meni aika samalla tyylillä, arvosana tippui hyvään oletettavasti siksi että pyysin Utun tietoisesti suoraan sivulle. Paikkamakuussa en huomannut korjata aavistuksen vinoa perusasentoa jonka vuoksi Utun oli vaikea mennä maahan ja jouduinkin antamaan toisen käskyn, mutta muutoin paikkis sujui ongelmitta. Eikä mua oikeastaan edes jännittänyt, varsinkin kun tiesin että koe ei siihen kaatuisi vaikka se keksisikin nousta istumaan. Aika ei lopulta edes tuntunut pitkältä kun samalla seuraili parin tottista sen verran mitä se näkökenttään osui. Tästä arvosanaksi erittäin hyvä, makasi kuulemma tosi hienosti ja varmasti. Näillä puheilla sitten A-osa läpi ja koska kaupungissakaan ei mitään mainittavaa tapahtunut saatiin uusi avaimenperä ja osallistumisoikeus palveluskoirakokeisiin. Kannatti siis pakottaa itsensä, oppi taas uutta koirastakin.

Loppuvuosi keskitytään siis lähinnä rally-tokoon ja agilityyn ja jätetään pitkät, palkattomat suoritukset suosiolla ensi vuodelle. Tokon suhteen olen vähän pohdiskellut että ottaisin talvelle yksityistreenejä jollekin hyvälle kouluttajalle jonka kanssa katsottaisiin kaikki uuden voittajan liikkeet läpi, mutta se on sitten talven murhe tosiaan. Aika hyvin ollaan tää kesä rypistetty, paljon on saatu aikaiseksi ihan tuloksellisesti ja yhteistyö on pysynyt hyvänä, ellei jopa parantunut. On kyllä tosi kiva harrastaa koiralla joka on maailman helpoin ja kiltein kotikoira ja samalla monipuolinen käyttökoira joka kiinnostuu mistä tahansa ja on todistetusti toimiva monissa ympäristöissä ja koettelemuksissa. Rakkain Utu.

Tokon piirinmestikset

Tänään oli vuorossa toinen yritys vanhojen sääntöjen mukaisessa avoimessa luokassa. Kuten mä vähän edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä jo haistelinkin, ei treenaaminen jaksanut kiinnostaa tälläkään viikolla ihan hirveästi. Keskiviikkona kävin kotikentällä tekemässä takapalkalla yksilöitä, otin ehkä 45 sekunnin piilopaikkiksen jalkapalloa pelaavien penskojen lähistöllä ja torstaina tahkosin hyppyä muutamaan otteeseen aksatreenien ohessa. Talk about motivaatio...

Koe järjestettiin Eteläpuistossa, tuomari vaihtui viikolla Pehkosesta Juhantaloon mutta mitäs pienistä kun kumpikaan ei sanonut mulle yhtikäs mitään. Mua vähän hirvitti koepaikalla kun tajusin että kehät ovat keskenän ihan tosi lähekkäin, alokkaan ja avoimen kehät erotti tasan kesänauha ja paikkamakuusta oli suora näkyvyys EVL-kehään jonka ruutu oli ihastuttavasti suoraan toimariteltan takana... Meidä joukkueessa oli Utun lisäksi niinikään avoimessa kilpaileva sheltti ja voittajassa kilpaileva valkkari, god only knows miksi meidän joukkueen nimi oli NPKH 2 "Colliet" :---D 

Vielä vähemmän mua ilahdutti kun ynnäsin joutuvani toisen paikkamakuuryhmän ensimmäiseksi, eli aivan suoraan kehät erottavan nauhan viereen. Alokasluokka aloitti paikkamakuun samoihin aikoihin, mutta alokkaan koirien linja oli reilusti avointa taaempana joten ohjaajat käskyttivät koiria ensin avoimen koirien takaoikealle, kävelivät sitten näiden linjan poikki etukulmaan näkösälle ja palasivat taas taakse. Ensimmäisen paikkamakuuryhmän aikana yksi reipas bc suoritti ruudun, meidän kohdalle osui luoksetulo. Koska koe oli aamulla, en ehtinyt liikuttaa Utua niin paljon kuin tyypillisesti teen ennen koitoksia, mikä näkyi pienenä tyytymättömänä piipityksenä tuomarin puheen aikana, mikä tapahtui siis paikkisrivissä. Jäi kuitenkin hyvin makaamaan. Piilossa räpläsin hermostuneesti kännykkää (luojalle kiitos nykyteknologiasta) kaikki kolme minuuttia ja kun palattiin kehänauhalle Utu makasi ryhdikkäästi ja rauhallisesti välittämättä tuon taivaallista suunnilleen mistään. Tuomari kommentoi vielä että paikkamakuu oli kaunis ja rauhallinen. Siis wtf... No, en valita. Yksilöt tehtiin seitsemäntenä koirana vajaasta paristakymmenestä seuraavalla rivillä.

Paikkamakuu 10

Seuruu 8½

Liikkeestä maahan 10

Luoksetulo 8

Liikkeestä seisominen 8½

Nouto 7½

Kauko-ohjaus 9

Hyppy 10

Kokonaisvaikutelma 8½

Arvostelu oli Heinon linjaa löysempää, mutta meidän suorituskin oli parempi. Koira oli kokoajan messissä ja palkkaantui kehuista hienosti. Seuruupätkä oli melko merkillinen, siihen sisältyi varmaan neljä pysähtymistä, kertaalleen kaikki käännökset ja lyhyt juoksupätkä, ja kaikki tapahtui muutaman metrin frekvenssillä. Mittaakaan ei tullut kuin varmaan 25-30 metriä. Ihan hyvää settiä meiltä, Utu jäi aavistuksen täkärin jälkeen kummastelemaan hyvin lähellä kehän nurkkaa olevaa leiriä ja meille pidemmät pätkät on mutenkin voimakkaampia ja luontevampia. Pitää treenata enemmän rally-tokoa selvästi.
 

Maahanmenosta oon aina saanut noottia lievästä hitaudesta, mutta Juhantalon mielestä suoritus oli jälleen erittäin kaunis ja onhan se teknisesti tosiaan Utulta hyvä liike. Luoksetulon stoppi olisi voinut olla jämäkämpi ja tuli viimeisen pätkän aavistuksen hitaammin. Seisomisessa oli ottanut taas muutaman töppöaskeleen. Noudossa teki pönttöset ja lähti viemään mun oikealla seisseelle liikkurille, pyysin uudestaan kun huomasin koiran linjan ja tuli niin oudosta kulmasta lopulta sivulle että istui ihan törkeästi vinoon... Ihmettelin kovasti että saatiin tästä sama arvosana kuin viime kokeessa, ja vielä tsempit siitä että koiralla on tärkeimmät palikat kasassa eli vauhti ja motivaatio. 

Kauko-ohjaus oli kokeen helmi, vitsi miten hyvät ja ryhdikkäät istumaannousut. Samalla saatiin myös kokeen hyödyllisin palaute, kun tuomari vähensi pisteen siitä että mulle tulee pari senttiä lisää pituutta aina käsimerkin myötä, eli käytin ainakin tällä kertaa selkeää vartaloapua. Tätä pitää miettiä jatkossa, varsinkin kun tulevaisuudessa etäisyys vain kasvaa. Ettei tule ylikorostettua. Hyppy jännitti viime kokeen myötä, mutta sekin oli ihan spot on. En tiedä auttoiko torstain hätäinen treeni, vaiko se että sopotin Utulle palkan olevan tulossa aivan juuri, mutta hieno riittävä hyppy, nopea istuminen ja vaivaton paluuhyppy suoralla perusasennolla. Ja loppuun rapsut turhan äänekkäästä tuuletuksesta hypyn jälkeen :--D Kokonaisvaikutelmasta saatiin 8½, mikä toki harmitti siinä mielessä että tyypillisesti ollaan niitetty kymppiä, mutta ehkä ne vartaloavut olivat tänään sitten se isoin miinustekijä. 

Selvää oli kehästä poistuttaessa että ykkönen tuli ja fiilis oli täten aika katossa. Pisteitä kertyi yhteensä 178,5 ja sijoituskin oli 4./17, mikä oli vallan hyvin vähän isommissa kisoissa. Joukkueille ei sen kummempaa menestystä saavutettu, mutta belgijoukkueen edustajat sijoittuivat palkinnoille sekä alokkaassa että voittajassa. Noissa joukkuekilpailuissa on muutenkin kivaa olla yhtenä porukkana, varsinkin kun tokokokeet ovat yleensä tietyllä tapaa vähän yksinäisiä. Mutta se oli semmonen avoin luokka, tänä vuonna ei enää kisata vaan ruvetaan pienen tauon jälkeen treenailemaan löysin rantein uutta voittajaa. Yksi etappi lisää ohitettuna kohti ikuisuusprojekti-erikoisvoittajaa

Ylli 5 kuukautta!

Viime sunnuntaina tuli tervunaattorille viisi kuukautta mittariin, jonka kunniaksi otettiin Sannan kanssa ennen torstain treenejä muutama valokuva ja juhlittiin veljen ja sisaren kanssa ympäri kenttää. Joitakin vahinkoja vielä sattuu, mutta pääosin Ylli pidättää niin työpäivät kuin yötkin, on mallikkaasti yksin kotona ja alkaa muutenkin olla ihan oikea koira joka on kiinnostunut siitä mitä asiaa mulla on. Tällä hetkellä ihastuttavinta Yllissä on sen ällöttävän naaman lisäksi sen vähäinen äänenkäyttö ja rauhallinen asennoituminen koiratapahtumissa, ihan parasta vaan istuskella nurmikolla ja syödä yhteistä jätskiä vaikka ympärillä hälisee. 

Torstain treeneissä Ylli pääsi myös tositoimiin, kun se juoksi ensimmäistä kertaa kaksi estettä pitkän miniradan. Esteet olivat tietty Yllin lemppareita eli putkia, tehtiin muutama toisto ja biletettiin. Palkkasin pallolla, jonka käteen luovuttamista vastaan Ylli sai namun, which is handy. Ruoka on kuitenkin ollut alusta asti Yllille ykkönen, joten näin mä saan palkattua itselleni luontaisesti ja Ylli saa leikin kautta itselleen mieleisen palkan. Tottiksen peruspalikoita ollaan kasattu hiljalleen, seuraavaksi ajattelin ottaa kuvioon targetin sheippaamisen, sitä kun en ole pennun koulutuksen aiemmin sisäistäny vaikka kannattanut olisi. Long story short, ihana, helppo ja mieleinen pentu. 

And oh my love remind me, what was it that I said?

Huomaa että kesäisin tulee viihdyttyä viikolla kotona aika hävyttömän vähän, kun päivitystahti kutistuu postaukseen kuussa. Vaikka eipä tässä kai mitään lipunnoston arvoista ole tullut tehtyäkään, tasaista treeniä jota on toisaalta ollut paikkapaikoin jo vähän liikaa.

Utulle oon opettanut hypylle targettia ja se on lähtenyt käyntiin hyvin, mutta treeni on ollut aivan liian satunnaista että sitä voisi kutsua millään tavalla osaamisen tavoitteluksi. Oikeastaan on taas käynyt niin kuten aina käy kokeen jälkeen, ei meinaisi kiinnostaa puoleen vuoteen yhtään. Ja koska koe on jo ensi viikolla, on luvassa muutaman liikkeen raivokas kertaaminen ja sitten taas vaan soitellen sotaan. Paikkista otan muutaman kerran muistutukseksi, mutta se nyt tuskin treenin puutteeseen kaatuu kun Utun paikkis on... Utun omituinen paikkis. 

Aksaa ollaan tehty muutamaan kertaan pari settiä viikkoon, kun liityin SportDogParkin treenipörssiin ja kävin tutustumassa Huittisen Annen treeneissä pariin otteeseen. Pistin hakua talvikaudelle ratatreeniryhmään ja nyt vaan toivotaan parasta että mahdutaan, niin olisi säännöllinen hallitreeni mukavan ajomatkan päässä koko talven. 

Viime viikolla käytiin myös neljättä kertaa like everrrr hakutreeneissä ja Utu meinasi revetä verkkareihinsa kun se tajusi mitä ollaan tekemässä. Yksi haamu ja loput kolme ukkoa ääniavulla ja voi vitsi millä raivolla se lähtee ukkoilemaan ja haukkuu passiivista maalimiestä, mamman palveluscollie. Ylli teki ukkosen jyrinässä makkararinkiä ihan menestyksekkäästi, makkara voitti arveluttavan pörinän. 

Sunnuntaisin ollaan rallitokoiltu ja alkeiskurssi saatiin juur taputeltua ja ensi viikolla jatkaa jatkoryhmä. Oon tehnyt laiskasti hihnassa alokkaan ratoja mutta tehnytpä kuitenkin, mikä on ihan jees huomioon ottaen että lauantaina on rotumestikset. Utu osaa kehnosti eteensiirtymisen ja siinä mukana liikkumisen kun ei ole kunnolla opetettu, mutta hauska päivä sen kuitenkin on ennemmin tarkoitus olla kuin rally-tokouran korkkaus. Nappasin kerhon kyltit pariksi viikoksi lainaan ja maanantaina käytiin Nooran ja Göstan kanssa rata rakentamassakin. Kivaa hommaa ja nuorelle tokokoiralle ihan parasta, mutta lieneekö enää mun juttuni kun kaikkea muutakin pitäis.

 Ylli on pissannut sisälle ties milloin viimeksi ja eilen lähti viimeinen vauvakulmuri, pantaan saatiin roikkumaan uusi yhteystietolaatta ja kaikki valtakunnassa hyvin. Ylli on opiskellut lähinnä kentän laidalla pitkänään olemista vaikka kentällä tapahtuisikin jotain, mennyt muutaman kerran putkeen ja tehnyt perusjuttuja, asennonvaihtoja ja malttamista. 

Tänään tehtiin läpimärkä yhteislenkki Hilma-aussien ja Viivin kanssa Niihamassa, hauskaa että näinkin isoon posseen sopii vielä joitakin ulkopuolisia koiria ja kaikilla on mukavaa. Oikeastaan tää on sitä ihan parasta koiranomistamista, katsoa kun ne läträä keskenään kuramontussa ja niillä on niin kivaa ettei oikeastaan edes muista mikä homma on pestä kerrostaloasunnossa kolme isoa koiraa. 

Forssan tokokoe

Agilityn SM-kilpailut (niistä myöhemmin omassa postauksessaan), juhannus ja muut keskikesän kekkerit on saatu tältä vuodelta päätökseen, joten välillä voisi vaikka päivittää vähän blogiakin. Aloitetaan toissaviikkoisesta tokokokeesta, joka oli Forssan Pussikoirien aidatulla koulutuskentällä raviradan vieressä, tuomarina Tiina Heino.

Utun paikkamakuuhan oli ja pysyi hajonneena lähes kokeeseen asti, kävin koetta edeltävänä tiistaina Nooran kanssa majalla toteamassa että se nousi istumaan kuin tatti aina kun hävisin näkösuojaan. Tuskaisen treenin päätteeksi sisuunnuin kotimatkalla ja lähdin patoamaan vielä yhtä paikkamakuuta sen iltaruoalla, koira kenttään, ruokakuppi takaviistoon ja kelloon kolme minuuttia. Olin varautunut korjaamaan ja aloittamaan ajanlaskun alusta jokaisesta nousemisesta, mutta ruoka oli kova vastus ja paikkamakuu onnistui kerrasta. Keskiviikkona tein muutaman samanlaisen treenin lisää eri paikoissa eri häiriöllä, kertaalleen nousi istumaan kummankin aikana mutta puutuin samantien piilosta. No fiilikset paikkamakuun suhteen eivät luonnollisesti olleet tässä vaiheessa kummoiset, mutta ajattelin joka tapauksessa käydä katsomassa miten yksilöt menevät, eihän Utu kuitenkaan ketään häiritsisi vaikka istumaan nousisi. 

Paikkamakuu oli perinteisesti ensimmäinen liike, piilona toimariteltta. Utu oli ensimmäisessä paikkamakuuryhmässä, jonka kehääntulotarkastuksessa meitä seuraava koira aloitti rähinänpoikasta viimeisenä tulevan toisen uroksen kanssa. Tuijottelu ei loppunut kehässäkään, joten meidän viereinen uros jäi pois paikkamakuusta. Utun toinen etujalka jäi aavistuksen  vinksalleen ja heti jätettäessä viereinen koira alkoi haukkumaan. Piilossa keskityin katsomaan tiiviisti kepoa joka istui kentän laidalla niin että näki sekä mut että koiran, mutta ukko varoi niin visusti ottamasta katsekontaktia etten tiennyt oikeastaan mitään liikkeen kulusta ennen kuin mukava, jälkimmäisessä ryhmässä oleva kanssakilpailija hymyili ja näytti mulle peukaloa. Pian liikkuri tulikin jo antamaan ohjeita kehänauhalle palaamisesta ja aika oli täynnä. Ja siellä se napotti tyylikkäästi sfinksinä jalat suorina, siitä huolimatta että rivistä oli reilun kahden minuutin kohdilla noussut koira ja viereinen koira oli vinkunut koko paikkamakuun. En ymmärrä, mutta en valita. Muiden kertoman perusteella Utun kaikkein parhaat paikkamakuut ovat olleet viimekuinen kokeenomainen mölli ja nyt virallinen koepaikkamakuu. Onkohan sillä treeneissä liian tylsää? Tästä kuitenkin kymppi.

Paikkamakuun ja yksilöiden välissä joku osoitti parkkipaikalle jossa juoksenteli muutama peura. Samaiset peurat olivat ilmeisesti myllänneet myös kentän takana olevissa pusikoissa, sillä jokainen kilpailija järjestäen valitti että koirat herpaantuivat kentän takalaitaa lähestyttäessä. Vaikka Utulla ei ole ymmärrystä riistan päälle nimeksikään, ei sekään ollut oma itsensä yksilöissä vaan lähti vapautuksen jälkeen hakemaan ilmasta jotakin. En suuremmin jännittänyt yksilöitä, mutta kyllä huomasi että koira ei tehnyt ihan täydellä ajatuksella hommia.
 

Paikkamakuu 10 - "Ei siinä ollut niin mitään".

Seuruu 8 - heikot liikkeellelähdöt, rytmitin huonosti ja koira oli vähän poissa. 

Liikkeestä maahan 9 - ihan perussettiä, piste pois kun itse suoritus oli aavistuksen hidas vaikka noudattikin käskyä heti.

Luoksetulo 6 - pysähdys valui ja tuli omin lupineen lopulta läpi.

Liikkeestä seisominen 9 - tosi hieno stoppi, istui hitaasti perusasentoon. 

Nouto 7½ - meni rumasti kapulalle, palautti osin eri askellajissa ja istui aavistuksen vinoon luovutukseen. 

Kaukot 9½ - ensimmäinen istumaannousu oli hidas. 

Hyppy 0 - liian vetelä ja lyhyt hyppy, eihän sieltä enää takaisin päässyt.

Kokonaisvaikutelma 10 - "Hienosti ohjattu".

Lopputulemana 153,5/200 pistettä AVO2 eli kuudesta ja puolesta pisteestä jäi ykkönen tällä kertaa.  Ympäristön vaikeus näkyi muidenkin pisteissä, Utu sijoittui kokeen kolmannekseni vahvimmalla kakkostulokseksella. Tokihan se oli harmi että viime kuun möllissä esiteltyihin hienoihin liikekokonaisuuksiin ei tällä kertaa päästy, mutta tää oli mulle taas yksi henkinen etappi lisää, avoimen luokan virallinen korkkaus kuitenkin. Ja korjattavaakin on loppujen lopuksi niin vähän, että hätäkös tässä. Vanhaa avointa päästään kuitenkin kokeilemaan jälleen ensi kuussa kun osallistutaan piirismestaruustokoihin NPKH:n joukkueessa, joten kuukausi on aikaa toteuttaa pari fiksiä.

Hyppyyn alan rakentamaan targetilla matkaa. Tähän asti toteutettu palkkaustapa kantaa hyvin treeneissä, mutta vaatisi ylipäänsä ihan erilaisen vireen rakentamista koko koesuoritukseen että voisi luottaa sen kantavan kokeen loppumetreille asti. Jos saan koiralle selkeän kohteen esteen toiselle puolelle, luulisi sen helpottavan paluuhyppyä myös kokeessa. Ja jos se ei nyt tähän hätään toimi, niin eipä tarvitse enää koko liikettä miettiä, uudessa avoimessa kun koiran saa omakätisesti viedä siihen pisteeseen jota oon tähän asti yrittänyt kertoa. Noutoon ajattelin vaihtaa palautuksen ohjaajan kierroksi. Paikkamakuusta nyt on nähtävästi ihan turha ottaa valtavaa stressiä, vahvistavia harjotuksia harvakseltaan.

Kahden viikon treenimuistio ja koepaniikkia

Tiistaina 26.5 kävin tuuraamassa Lauria ProCaniksella Utun kanssa. Kouluttaja oli vähän myöhässä ja radan opiskeluun meni tunnista iso osa, joten varsinaista treeniaikaa jäi viitisen minuuttia per koira. Mä olin ajanut koko iltapäivän mielipuolisesti autoa edes takaisin ja mua kiukutti, mutta treeni oli silti yllättävän antoisa. Toki osa teemoista oli tuttuja, pitäisi mennä kovempaa, luottaa enemmän ja ohjata silti, mutta opin tekemään ristipiston päällejuoksun korvikkeena rataan joka jatkuu alle 90 asteen kulmassa. Sain myös ihan todella juostua muutaman hyvän pätkän jolloin konkreettisesti selkeni että koira tosiaan etenee vähän paremmin jos juoksen enkä pysähdy katsomaan että meneekö se itse...

ProCanikselta ajelin kiireellä Nokialle, jonka keskustaan eksyin (...) matkalla Taivalkuntaan. Kiire oli turha, sillä Nybergille oli sattunut aikataululapsus eikä ketään saapunut kouluttamaan meidän koetoimitsijakurssia. Jäin kuitenkin majalle tekemään paikkamakuutreenin tokoryhmän kanssa, perjantain nousuongelma ei toistunut tällä kertaa. Puristettiin koetoimarikurssi pakettiin neljässä tunnissa keskiviikkona, ja nyt pitäisi alkaa kärkkymään harjoitustoimaripaikkoja että saisi setit settiin.

Torstaina treenattiin Sarin opissa majalla, jossa reväytystapaturman seurauksena mä juoksin myös Sarin Ruutin-grontun  kanssa. Utu pelasi tosi hyvin, kun mä maltoin näyttää selkeästi mitä tarkoitan ja olla hosumatta. Se on nopea, se irtoaa, mun ei ole kiire kun mä siirryn aikailematta mutta hallitusti. Normaalisti sairaan nopea Ruuti oli niin puulla päähän lyöty vieraasta lainaohjaajasta, että se treeni jäi koiran mielenvirkistykseksi.

Perjantaina toko ToiSKilla, Utulle heti kärkeen paikkamakuutreeeni. Ei kestänyt lähellä teputtavaa Marjoa vaan nousi miten sattui ja mua alkoi jo vähän ärsyttää. Sunnuntaina kävin vieraassa porukassa Hakametsässä, eikä piiloon menemisestä tullut kerta kaikkiaan mitään. Piilo oli tosin huono (mun auto) ja olosuhteet olivat älyttömän tuuliset (Utun korvat olivat pystyssä koko treenin), mutta koko homma meni silti ihan lekkeriksi. Olin jo vaipumassa täydelliseen epätoivon alhoon kun Utun paikkamakuu hajosi jälleen kerran vaikka möllissä paikkamakuu oli mitä mainion, joten kirjoitin aiheesta Facebookin tokoryhmään ja sain ohjeeksi tarkistaa onko koiralla jumeja takaosassa tai selässä. Löysin kuin löysinkin selästä palpoimalla reagoivan alueen, joten tilasin Päiviltä kotikäynnin viikonlopuksi. 

Torstaina kevyet agilitytreenit Utun ja Jutan Pinkin kanssa, perjantain toko jätettiin välistä ja viikonlopuksi lähdettiin miehen ja koirapoppoon kanssa mökille. Ensin käytiin tosin tarkastamassa Utun velipojan sekä Yllin tädin esiintymiset tokon SM-kekkereissä Yllin ja Viivin kanssa. Päivi kävi eilen toteamassa että lapojen väli on kevyesti jumissa, joka toivottavasti saatiin kuntoon. 

Tänään tein 1,5 minuutin piilopaikkamakuun taloyhtiön sisäpihalla jossa kaksi pikkupoikaa riekkuivat liukumäessä, oli ollut loppua kohden vähän levottomampi mutta pysyi kuitenkin hienosti makuulla. Samaan syssyyn myös muistuttelutreeni liikkeestä seisomiseen ja kaukoihin takapalkalla, tosi hienosti ja terävästi pelitti. Huomenna vielä muistuttelu hypystä, noudosta, maahanmenosta sekä pieni paikkis majalla ennen uusien tokosääntöjen seminaaria, keskiviikkona lepopäivä ja torstaina sitten kokeeseen. Luoksetulon tarkistin viime viikolla ja se oli hyvä, ei siis turhaa hinkkaamista sen suhteen enää.

Toivotaan että selällä oli tosiaan vaikutusta paikkamakuuseen, eipä se maailmanloppu ole jos istumaan nousee kun siellä kuitenkin pysyy eikä ketään häiritse. Tarkoituksena on kuitenkin hakea avoimesta se yksi vaadittava ykkönen ja jatkaa sitten voittajaan uusilla säännöillä, mutta mikäli se ei nyt onnistu niin sitten vaan treenataan uusi avoin kuntoon ja jatketaan ykkösjahtia siellä. Paikkamakuuseen pitää kuitenkin perehtyä taas voittajassa, mutta koska kisakuntoa tuskin tulee saavutettua tällä tahdilla ennen ensi kevättä niin sen ehtii hyvin pilkkoa vaikka tusinaan osaan ja tehdä rauhassa varmemmaksi. Täytyy torstaina ajella paikalle hyvissä ajoin ja tehdä Utun kanssa reipas lenkki ennen luokkaa, kun tuntuu tuo epävarmuus olevan suorassa yhteydessä myös vireeseen ja energiatasoon. Viikonlopuksi lähdetäänkin sitten kohti agilityn suomenmestaruuksia, hienosti järjestin taas kaikkea tykyttävää samalle viikolle....

Viikon 21 treenit

Torstaina treenattiin jälleen helatorstain kisojen jälkeen normaalisti, mutta kouluttajana tällä kertaa oli Niemisen Sari. Teemana oli putki-kontaktierottelu jonka Utu ratkaisee lähes aina kontaktin eduksi, joten pieni kuuntelutreeni oli äärimmäisen tervetullut. Radassa oli vähän esteitä mutta hirveästi muistettavaa, Utu teki kuitenkin hyvin ja mäkin olin ihan kartalla. Maltti se vaan olisi meille kisoissakin valttia, pitäisi ihan rauhassa hosumatta ohjata ja selkeästi aina näyttää mitä haluaa.

Perjantaina tokotreeneissä tein takapalkalla ja apparilla kaukokäskyjä ja liikkeestä seisomista, hyvä suunnitelmallinen täsmätreeni ja tavoitteeseen päästiin eli koira ajatteli taas hieman enemmän taakse. Lopuksi jätin Utun hirveän kauas piilosta makaamaan epätavalliseen häiriöön, kun porukka lähti jo parkkipaikoilta autoillaan ja toisaalta muutama treenikaveri jäi lähistölle juttelemaan. Nousi ensimmäisellä kertaa istumaan, korjasin ja makuutin minuutin piilossa helpottamatta. Tätäkin olisi hyvä tehdä enemmän, kun Utun häiriöpaikkamakuut ovat aina menneet koesuorituskaavalla, rivissä koirahäriössä. Ihan hyvä toisaalta tehdä välillä virhe, kun osaamistaso on kuitenkin jo hyvä.

 

Toinen kerta ToiSKin rally-tokon alkeita oli tänään, joten miitattiin Anne-Marin kanssa kentällä ennen kurssia ja tesmailtiin Heikkisen kisarataa jonka olin kopioinut netistä. Mä oon kyllä niin mielissäni noista kerhon kylteistä ja niiden ratkaisuista, vielä kun meidän treenipaikka on ihan törkeän hieno niin mikäs noilla on koulutellessa, saati nyt itse treenaillessa. Lupasin kasvattajalle osallistuvani heinäkuussa Jykylässä pidettäviin colliemestiksiin, joten ratatreeniä oli jo aika saadakin. 

Otin vähän videota jotta näen miltä tekeminen näyttää, ja varsin kivaahan se on. Vähän kontakti tipahtelee kun radalla tapahtuu tokoon verrattuna niin paljon ja eteen siirtymistä ei olla tehty juuri yhtään, joten siinä namiapu. Muuten vedin koko touhun palkatta kun koira oli niin hyvässä vedossa ja kyllähän se nuo alokkaan kyltit tokokoirana hallitsee. 

Mutta voi vitsi miten hieno oli nähdä miten paljon mun kurssilaiset olivat viikossa sisäistäneet. Jokainen koirakko paransi ensi kerran jäykkyydestä ja kömpelyydestä tänään roimasti ja lähes kaikki saivat tehtyä koko radan vallan sujuvasti. Porukkahenki on hyvä ja muiden onnistumisia ihasteltiin tasoeroista huolimatta. Mä ajattelin jo kevättalvesta Viiviä ja Hilmaa avustaessani että tää kouluttaminen voisi olla ihan mun juttuni, ja kyllä se siltä vaan edelleen tuntuu.

Palokan luonnetesti

Lauantaina lähdettiin aamusta Yllin ja Utun kanssa ajelemaan Keski-Suomeen SCY:n alaosaston luonnetestiin. Tampereella satoi koko aamun vettä, mutta Jämsän jälkeen alkoi aurinko jo pilkahdella eikä paikan päällä enää tarvinnut kastella itseään. Testiin oli ilmoitettu kennel Actingin Top-pentueesta viisi narttua, joista Utu oli neljäs. Vertailumatskua oli siis hyvin ja pääsinpä hommiinkin, kun sain kiskoa tynnyriä teloiltaan ja pidellä pimeän huoneen ovea. 

Oli sinänsä hauskan erilainen koirakoettelemus, että tällä kertaa itse vain roikuin passiivisena mukana vailla toiveita tai pelkoja. Koiraa kun oli tarkoitus tarkastella omana itsenään eikä pyrkiä mihinkään tiettyyn tulokseen, osasin ottaa testin rennosti myös siksi että tiedän koiran olevan jokapäiväisissä tilanteissa täydellisen vaivaton eivätkä esimerkiksi testissä mahdollisesti ilmenevät heikkoudet olisi vaikuttaneet mihinkään. Tuomareina Marco Vuorisalo sekä Mia Möller.

Tiesin jo ennalta että Utu ei ala kiskomaan keppiä yhtään kenenkään jos nyt ainakaan tuomarin kanssa, ja oikeassa olin. Kyllähän se leikistä tykkää ja siihen ryhtyy, mutta selvästi suosi mua eikä ottanut kunnon otetta tarjotuista esineistä. Saalis on sille vaan niin paljon kovempi juttu, ettei repimistä ole koskaan edes yritetty rakentaa. Luoksepäästävyys oli myös ihan Utun näköinen, se hyväksyy ympärilleen kaikki ihmiset mutta ei jää seurustelemaan. Nyt se ilmeisesti luuli että kyse on jonkinlaisesta häiriöstä kun itse pysyin passiivisena, niin tuli tarjoamaan kontaktia samalla leuhkien miten hienosti hän ei yhtään huomaa että joku häntä huutelee. 

 Kelkka oli ylläri. Arvelin että Utu kysyy multa neuvoa merkillisissä tilanteissa ja niinhän se teki heti kelkalla, mutta tyytyi sitten odottelemaan suhteellisen pitkään kelkkaa ennen kuin alkoi toimia. Väisti loppumetreillä, mutta palautui ihan älyttömän hyvin. Sekä kelkasta, haalarista että tynnyristä. Tynnyriä ei vaivautunut oikein edes pelästymäänkään enää. Uhkaajaa ei ymmärtänyt alkuunkaan, seinässä oli selvästi huolestuneempi mutta ei laukaissut pakoreaktiotakaan. Puolustusreaktiota en odottanutkaan, lähinnä koira oli hämmentynyt omituisesta käytöksestä. Paukuissa nyt ei ollut mitään, kyllähän se ensimmäistä kuuntelemaan jäi mutta reaktio oli kuulemma kaikinpuolin ideaali.

Pimeä huone oli selvästi vaikein osa testiä. Utu ei Murun ja Iitan tavoin ymmärtänyt yhtään, mitä siellä pitäisi tehdä. Pelastuskoiraoppilas Pitko oli etevästi alun ihmettelyn jälkeen etsinyt mamman, mutta Utu oli heti huoneeseen päästyään tyrkännyt jonkun työkalun nurin ja ilmeisesti päättänyt että turha tässä on kai mitään yrittää kun nenää pidemmälle ei näe ja vehkeitä sataa niskaan. Tuli ääniavuilla mun kanssa samaan huoneeseen, mutta taskulampun valossa näin kuinka se edelleen tuijotti korvat pystyssä vastakkaisella seinällä seisovia tuomareita. Lopulta mamma löytyi ja Utu oli iloinen ja lähti autotallista häntä heiluen. 

Tuomarit harmittelivat pimeän huoneen passiivisuutta, sillä alkutestistä koira vaikutti siltä että siinä olisi ollut aineksia kohtuulliseen kovuuteen sekä hyvään toimintakykyyn. Osa-alueet jäivät kuitenkin tukevasti plussalle keskiarvopainotuksen vuoksi ja Utun reaktioita kuvailtiin oikea-aikaisiksi ja järkeviksi. Oletin Utun olevan kohtuullisen vilkas mutta se olikin puhtaan vilkas saaden temperamentistaan kovimmat pisteensä. Tämä on kuulemma myös sen kantava voima joilla se selviää kiperistä tilanteista. Kaikkein hauskinta testissä oli se, ettei Utu kerännyt lastia testin edetessä käytännössä lainkaan. Sen häntä heilui koko ajan ja se oli testin jälkeen täydellisen oma itsensä.

Toimintakyky +1b, kohtuullisen pieni

Terävyys +1b, koira joka ei osoita lainkaan terävyyttä

Puolustushalu -1, haluton

Taisteluhalu +2b, kohtuullisen pieni

Hermorakenne +1a, hieman rauhaton

Temperamentti +3, vilkas

Kovuus +1, hieman pehmeä

Luoksepäästävyys +2a, luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen

Laukauspelottomuus +++, laukausvarma

Miinuksen puolelle tippuneen puolustushalun jäljiltä jäätiin plussan puolelle 153 pistettä ja lisäksi koira merkittiin tosiaan laukausvarmaksi. Koko katras selvitti testinsä jääden sadan pisteen paremmalle puolelle ja vähintään laukauskokemattomaksi, hyvillä mielin poistuttiin siis koko porukka paikalta. Testin jälkeen käväistiin vielä Annan ja Tiinan kanssa juoksuttamassa koiria iltapäiväauringossa, oli sairaan kiva ja mielenkiitoinen päivä.

Kaikki tekstin kuvat omistaa Tiina Paananen, videon Anna Sinerheimo.

Käännekohtia

Torstaina talkoilin aamupäivän ratahenkilönä seuran kisoissa, ykkös - ja kakkosluokat olivat tällä kertaa hyvin pieniä joten aika kului joutuisasti. Utun olin heittänyt aamulla Nooralle hoitoon Nokialle enkä ottanut muitakaan koiria autoon homehtumaan, Nooran oli tarkoitus tuoda hyvin levännyt koira mulle käteen ennen starttia.

Helinin radat olivat suoraan sanoen aika hirveitä ja pistivät monet kokeneemmatkin tutisemaan kentän laidalla kun ratkottiin etäältä nurkkahässäkkää. Kun mun vuoro tuli, mua jännitti niin paljon ettei mua ole jännittänyt suunnilleen ikinä. Selvisin ihan hyvin A-radan ensimmäiset viisi estettä, kunnes jarrutin koiraa ihan liian aikaisin ansaputkea edeltävälle hypylle, kielto, uusi lähetys ja suoraan putkeen. Loppurata oli yhtä kaaosta, olin helvetin epäreilu kontakteilla ja jotenkin koko tilanne oli ihan out of this world. Ihan hyviä pätkiä joo, muutama vaikeampi paikka onnistui ihan ok mutta hemmetin surkeaa räpellystä suurimmaksi osaksi. B-radasta ei jäänyt senkään vertaa kerrottavaa jälkipolville, älistystä lähdössä eikä Utu edes yrittänyt lukea mun ohjausta joten hyllytettiin jo kolmosesteelle. En laita edes videota näistä, koska en pysty katsomaan niitä itsekään :-D

Joo, ollaanhan me ihan märkäkorvia eikä paljon ole startteja alla, mutta pitää selvästi miettiä että kannattaako Utulla kisata meidän kentällä varsinkin talkoopäivänä. Sitä ei ole itse ainakaan kuuden tunnin jaloilla olon jälkeen ihan parhaimmillaan ja Utu vaan kerää autossa niin uskomattomat siepit ettei se yksinkertaisesti jaksa tehdä tarkasti töitä enää toisella radalla, jos ensimmäiselläkään. Toinen ongelma on tuo nyt esiin noussut jatkuva kieltäminen, mikä levisi ihan naurettaviin mittasuhteisiin B-radalla. Nyt vaan niin perkeleesti takaaleikkatreeniä ja palkkaa hypyille että toi hölmöily saadaan takaisin estehakuisuudeksi.

Perjantaina pidettiin höntsäpäivä ja käytiin illalla pimenevässä metsässä sananmukaisesti hengailemassa. Lauantaina kävin ensin aamusta rapsuttelemassa läheisen lemmikkitalon vierailevia minipossuja jonka jälkeen pakkasin auton ja ajelin Toijalaan. Kävin etsimässä PPKH:n kentän ja ilmoittamassa Utun Yllin kanssa, jonka kanssa istuskeltiin hetki katselemassa alokasluokkaa. Avoimessa luokassa oli viisi koiraa, joista Utu oli ensimmäinen. Osasin jotenkin alusta asti asennoitua kokeeseen hirveän rennosti, olihan se kuitenkin epävirallinen enkä edes viritellyt koiraa mitenkään. Jälkeenpäin ajatellen olisi voinut vähän herätellä koiraa kehän ulkopuolella, sillä ensimmäisen liikkeen koira oli vähän ulalla kunnes ryhtyi hommiin. Rivi oli kuitenkin seuraava.

Seuruu 9

Liikkeestä maahan 10

Luoksetulo 10

Liikkeestä seisominen 8

Nouto 8

Kauko-ohjaus 9
Hyppy 9

Paikkamakuu 10

Kokonaisvaikutelma 10

Seuruussa falskasi muutama käännös ja jostakin syystä haahusi vähän juoksussa, joten siitä to-do listalle vähän hommia. Käännöksethän mä nyt munin tästä ikuisuuteen, mutta kontaktia voisi vähän nostaa temmonmuutoksissa. Yritti myös tarjota maahanmenoa heti alussa, mutta korjasin ennen liikkurille vastaamista. Kuitenkin paljon hyvääkin pätkää, mä olisin varmaan tiputtanut arvosanaa vielä puolikkaan pisteen. Maahanmeno oli varma ja hyvä, taaksemenossa ei ongelmaa ja nousi vasta luvalla perusasentoon. Luoksetulon stoppi oli ihan mieletön, voi hitto! Olin hermoromahduksen partaalla vielä kaksi viikkoa sitten kun koko liike on ihan kesken, ja sitten koetilanteessa koira teki niin oppikirjaluoksarin että olisin voinut kiljua. Tuli somalla laukalla, pysähtyi kuin seinään käsimerkistä ja tuli loppupätkänkin laukalla hyvään perusasentoon. What... 

Seisomisessa oli pysähtynyt napakasti, mutta bongannut nurmikosta jonkin hajun ja seurannut sitä muutaman askeleen. Seistä napotti ryhdissä kun käännyin. Tästä oikeutetusti pistevähennyksiä. Noudossa Utu lähti hyvin kapulalle, mutta hukkasi sen hieman kuoppaiseen ja korkeanurmiseen kenttään. Etsi kapulan kuitenkin ilman lisäkäskyä, luovutusasento oli vino. Palautti kuitenkin laukalla. Kaukot muuten hyvät, tuomari olisi tykännyt että olisi ollut vähän enemmän vauhtia joten siitä piste pois. Eikä niihin ole vauhtia ja särmää tehtykään, varsinkin kun Mujunen vielä viime kesänä sanoi että rauhallinen vire on kaukoissa muutenkin varmempi, joten sain ikäänkuin luvan olla laiska. Mutta hei, istumiset ekalla. Hypyssä jäi taas turhan lähelle estettä ja paluuhyppy oli vähän vaikea, ei kuitenkaan kolauttanut ja tuli hyvään perusasentoon. 

Paikkamakuu oli viimeisenä liikkeenä, jännitin tätä ehdottomasti eniten koska täysin vieraat koirat täysin vieraassa ympäristössä ja täydellä ajalla. Itse tilanne oli siinä mielessä alokasluokkaan verrattuna ihan mahtava, että kolmiminuuttinen kului muiden kilpailijoiden kanssa piilossa pöpöttäessä kuin siivillä. Utu makasi ryhdikkäästi ja varmasti kehänauhalle palatessa, meinasi ennakoida perusasennon muttei sitten kuitenkaan noussut. Tuomari kertoi sen napottaneen ekat 2,5 minuuttia täysin eleettä sfinksinä, kunnes yhtäkkiä sen silmät olivat muljahtaneet päässä ja se oli haukannut jotain maasta ja mutustanut sitä tyytyväisenä. Epäilen sillä kestäneen noin kauan jonkun namin löytämiseen, joten oletan että kyseessä oli kärpänen. Tai jotain... Kymppi kuitenkin koska koko haukkausepisodi oli niin lyhyt ja huomaamaton. Myös kokonaisvaikutelmasta arvosanaksi kymmenen. 

Yhteispisteitä 185 jolla sai myös luokan voiton. Mä olin kyllä äärimmäisen yllättynyt, kun tarkoitus oli lähinnä mennä katsomaan että mitä tarvitsisi vielä korjata. Utu jaksoi taas koko homman hienosti, se ei ollut erityisen kovassa vedossa mutta teki tasaisen varman ja pikkusievän dieselsuorituksen. Mun kehuista se ei taaskaan paljoa piitannut, saatikka tönimisistä, joten keskityin kehumaan rauhallisesti mutta iloisesti. Autoon sai ihanaa tavallista Shebaa metallivuoassa.

Sunnuntaina testasin kurssia varten kasaamiani kylttipätkiä Utulla, ja kylläpä se teki ryhdikkäästi. Rally-toko olisi Utulle niiiiin hyvä laji, kun tulisi myös niitä lyhyitä pätkiä ja kaikenlaisia käännöksiä, pujottelua ja spiraalia ja kaikkea mikä palvelisi tokoa niin hienosti. Joten päätin että tästedes kun rakennan koulutettavilleni radan, tulen tekemään sitä jo tuntia aiemmin Utun kanssa. Kurssin jälkeen jäätiin hallituksen kanssa kokoustamaan kentälle Yllin osallistuessa hommiin mun sylistäni käsin. Yllin kyllä ehdottomasti hienoimpia piirteitä on sen kyky rauhoittua myös ulkoilmassa kaikenlaisissa häiriöissä omiin juttuihinsa tai lepäämään.

Tänään oon yrittänyt ilmoittautua kolmeen tokokokeeseen tuloksetta, koska kaikki tietty tahtovat kisata keskeneräiset luokat alta pois ennen sääntömuutosta. Voi olla siis että joutuu vähän ajamaan jos tahtoo vanhaa avointa käydä vielä virallisesti yrittämässä, yhteen kokeeseen jäin toiselle varasijalle mutta ans kattoen. Toko on tuntunut keväällä taas hyvältä ja nyt kun kävin toteamassa ettei se avoin luokkakaan ole mahdoton, niin ehkä sitä uskaltaisi jossain vaiheessa jo ajatella vähän ylemmäs. Agilityssa kisataan seuraavan kerran vasta SM-joukkueessa, niin voisihan sitä keskittyä välillä näihinkin juttuihin.

Rakkaudesta lajiin, rotuun tai johonkin ihan muuhun

Varoitan jo etukäteen että tässä tekstissä on paljon tajunnanvirtaa todennäköisesti kohtalaisen heikosti jäsenneltynä, mutta kun kirjoituttaa niin pitää antaa mennä. Mun on tehnyt jo jonkin aikaa mieli kirjoittaa mun omia näkemyksiäni menneistä ja tulevista rotuvalinnoistani nyt kun pentuja poksahtelee treenikavereille ja tuttaville kevään tullen kuin valkovuokkoja lumihangesta. Lähinnä ajatus sai alkunsa ihan omasta pentujysäyksestäni, johon ihmiset ottivat hyvin eri tavoin kantaa.

Kun mä otin neljä vuotta sitten Mökön, ketään ei kiinnostanut. No, ketään paitsi sitä miestä joka mun kanssa silloin asui ja savolaista kurssikaveriani joka totesi ykskantaan että elä ota sekarotusta. Useampi koirista melko tietämätön ystäväni on jälkeenpäin tunnustanut kauhistelleensa mun selän takanani ääneen, että kuinka se Riikka noin kamalan haastavan koiran otti. Jep, Mökön. Kyllähän sitä sanottiin mulle ihan ääneenkin, mikä on siinä mielessä sääli että Mököä tuli vietyä osaksi varmaan siksikin aika tiukalla otteella ensimmäinen vuosi. Voisi olla rennompi emäntä ja spontaanimpi koira talossa, jos olisi ottanut vähän rennommin tuon hengenvaarallisen dominan kanssa. No, se siitä. 

Kun mä otin Utun, mua tunnettiin jo enemmän. Osaavat koiraihmiset tiesivät kertoa että kaikki colliet ovat toimintakyvyttömiä vellihousuja ja voivottelivat, että et nyt sitten pettyisi kamalasti. En pettynyt, ja olen elänyt jo 2,5 vuotta erittäin tyydyttävää elämää oman skotlantilaiseni kanssa. Eräs tuttava jopa kysyi, että jos saisit ottaa jonkun vakavasti otettavan harrastuskoiran, minkä ottaisit. En osannut vastata, harrastin mielestäni ihan kiitettävän vakavasti agilitya vuotiaalla koiralla joka vei mua kuus-nolla kerran viikossa koko ensimmäisen treenikesän. Ai kamala, jos olisi vielä jonkun oikean koiran siihen ottanut. 

Collie on muutenkin melkoisen kaksiteräinen miekka. Eräs nahkakasvattaja osuvasti huomautti kerran eräässä keskustelussa, kuinka varsinkin rodun ulkopuoliset tahot nostavat toimivan collien kansallisaarteen tasolle. Voi kuinka mielissään sitä onkaan moni nahkaharrastaja ollut, kun kouluttaja on voidellut koirakkoa kertomalla että tuo on paras/nopein/makein collie jonka olen nähnyt. Että nyt sitten pitäisi olla kiitollinen, kun on nakki napsahtanut. Rotuyhdistyksen kuuma peruna on jatkuvasti kysymys siitä, kuinka me nyt saataisiin myytyä nämä meidän toimivat colliet niille koville tyypeille. Muotovaliosääntöuudistuskin meni vuosikokouksessa penkin alle. Eräs koiratoveri totesi vastikään että jos haluaisi harrastaa pelkkää agilitya, hän ottaisi pitkiscollien eräältä tietyltä kasvattajalta. Heitin tämän ajatuksen ohimennen eräälle toiselle koiratoverille, jonka spontaani reaktio oli epäuskoinen naurunremakka. Oo tässä nyt sitten, kai se on keskisormi vinssattava pystyyn ja mentävä näyttämään johonkin kyläkisoihin että lähtee kun purkka tukasta kun tarpeeks hetsaa. Emmä.

Meikäläisen oma puolimielenkiinnoton näkemys asiaan on, että collieta on vaikea myydä harrastajalle silloin kun laji kaupataan harrastajalle valtavaan banneriin painettuna ja näytetään esimerkkinä arvokisatason koirakkoa. Kun olen seurannut varsinkin aloittelijoiden rotutoiveita tuntuu niissä olevan selkeä kaava, etäinenkin kiinnostus tottelevaisuuskokeita tai agilitya kohtaan kirvoittaa ranskalaisia viivoja such as australiankelpie, bordercollie, australianpaimenkoira. Kotitottisteluun sen sijaan kelpaa sprinkku, nahka tai vaikkapa holsku. Itse koen että palveluskoiramarkkinoita kontrolloi monien lajien maalaama imago. Eräs mudiharrastaja kirjoitti eräässä eetterissä, että jospa hän joskus hankkisi ihan oikean tokokoiran, kun toisaalla belgialaiseni kasvattaja antoi pilke silmässä vähän ymmärtää että ei näistä oikein ole sellaiseen vietittömään piperrykseen. Meille myydään mielikuvia, olivat markkinat mitkä tahansa. Ja no, harva collie on bordercollie, mutta kun se on collie, eikä bordercollie. Ihan mukavaa että rodun sisällä on edes henkistä heteroosia siinä määrin että kullekin meistä löytyy oma mainio collie, kun ulkoisesti ollaan vähän kuin suolasirottimet. 

Mun on koko lyhyen koirahistoriani ajan ollut vaikea ymmärtää ajatusta rodun harrastamisesta. Ja luojan kiitos että onkin, tai mun koiraharrastukseni olisi loppunut ensimmäiseen. No, seriously. Mä olen palavan kiintynyt Utuun. Se on mun mielestäni täydellinen koira. Se on kaunis, siro, helvetin nöyrä mutta iloinen koira joka lähtee kyselemättä kaikkeen minne mun nenäni osoittaa. Mutta mä olenkin aina kyseenalaistanut sitä seikkaa, että pidänkö mä siitä koska se on nahkacollie vai siksi että se on Utu. Tästä päästäänkin meidän Ylliin, joka on luovarista asti ollut sellainen ärsyttävä omahyväinen typerän kielensä tuulettaja millaisia kaikki belgit ovat. Yllistäkin moni tiesi, että se on ihan väärästä nartusta ja että kaikki belgit pelkäävät omia varpaitaankin ja ovat niin helvetin teräviä että tekevät lattiaan reikiä kun hengittävät vaan paikallaan. Mä en pidä monesta belgistä, mutta mä diggaan Ylliä ihan täysiä. Se on ihan uskomattoman filosofinen persoona ollakseen kolmikuinen kettupehmolelu.

Ehkä musta olisi tuntunut siltä että tarvitsen toisen nahkacollien (tai kuka niitä koiria nyt ylipäänsä useaa tarvitsee terv. kaikki normaalit ihmiset jotka kuulivat että meille tulee kolmas koira) jos olisin ehdottoman innostunut jostakin tutusta koirasta jolle tulisi pennut. Mutta kun mä oon niin helvetin kyyninen perinnöllisyystieteilijä että mä en usko eeppisen emän tai 12 sukupolven pläräyksen vaikuttavan juuri siihen että mitä mä lopulta saan, kun mä otan koiranpennun. Oikeastaan mulle ei ole koskaan ollut edes tärkeää pitää erityisesti tulevan koirani emästä. Kunhan perusasiat ovat olleet kunnossa, ollaan terveitä ja pärjätään arjessa jne. Sitten se loppu on kohdistunut pentuun, joka on lähtenyt mukaan jos se on kolahtanut. Tuurilla ne laivatkin seilaa ja sillä mentaliteetilla on meidän kirppusirkus koottu. Oikeastaan kun tässä ennen Yllin invaasiota pohdin että millaiset ominaisuudet ovat mulle koirassa tärkeitä, niin mä tulin siihen tulokseen että mä haluan harrastaa agilitya kilpatasolla maksiluokassa mielellään sellaisella koiralla jonka säkä on viidenkympin paremmalla puolella. Ja mielellään vielä sellaisella jolla mun on mahdollista päästä aikoihin, koska luotan siihen että kun tarpeeksi toistaa niin joskus ne asiat menee mullakin lihasmuistiin. Siihen mahtuvan joukon koko on aika suhteellinen.

On muutenkin niin kamalan vaikeaa valita oikein. Aina on väärä rotu, kenneli, linja tai narttu. Ota ennemmin tällainen täältä. Tai semmonen, mut älä ainakaan sitä. Onneksi olen itse niin itseriittoisen impulsiivinen että tällaiset maalliset pohdinnat eivät ole lopulta vaikuttaneet mun päätökseeni yhtään, mutta on tää aika mielipideviidakko. Ja no, nyt mä oon tässä. On piski, nahka ja tervu, subkategorioina Mökö, Utu ja Ylli. Sitten kun meiltä joskus porukka pienenee toisesta päästä niin meille tulee Riffi, Ryyti tai Usva, tai joku muu, jonka ääriviivat on vielä melko tuhruiset. Ja hyvä niin.

WALATin kisat

Eilen korkattiin uusi kisapaikka ja käytiin Valkeakosken Korkeakankaalla kilpailemassa. Sää ei nyt varsinaisesti suosinut jos ei huonokaan ollut, ajoittaista pientä veden tihutusta mutta muutoin tyyntä. Kylmä meinasi tulla odotteluissa, mutta onneksi mulla oli mukana kuusikiloinen belgimuhvi jonka hain välillä syliin upottaakseni sormet sen tukkaan. Tuomarina oli Viitasen Anne jonka radat eivät ennakko-oletuksista poiketen olleet tänään mitenkään erityisen haastavia, vaikka kyllähän niille sitten taas kaikenlaista mahtui...

Utu oli jälleen täydellisen epälooginen ja käyttäytyi kisapaikalla rauhallisesti ja fokusoituneesti, vaikka lämppälenkki oli sen päivän ensimmäinen oikea liikunta ja perjantaikin jäi pissalenkittelyksi. Radoilla se tuli paikoin taas liiankin hyvin ohjauksiin mutta irtosi kuitenkin hienosti ja kontaktit olivat hyvät, haukkua rohjottaakaan ei tainnut kertaakaan. Ota tuosta nyt sitten selvää.

B-agilityrata oli aika mainio. Vähän jännitti mennä vastaanottamaan kakkosen taakse kun ei olla tehty sitä treeneissä miesmuistiin, mutta Utu tiesi heti mitä mulla on mielessä. Ysillä oli perinteinen vaikea paikka ja meni pitkäksi kun en uskaltanut ottaa liialti näppiin ettei estettä hypätä väärään suuntaan, niin en ottanut näppiin sitten ollenkaan... Tyypillistä. Putkihässäkässä oli alusta asti selvää etten ehdi putkien väliin näyttämään jälkimmäistä, joten varmistelin vaikeaa kulmaa sitten vähän liiankin kanssa ja myöhästyin kepeille aikomastani valssista ja sähläykseksi meni. Sain kuitenkin koiran jatkamaan hyvin vaikka jäin alkuperäissuunnitelmasta poiketen vasemmalle. Loppusuora oli hieno ja itsenäinen, mutta joko painostavasta käskytyksestä/kisapaikasta/kokemattomuudesta johtuen Utu juoksi renkaan sivusta ja täten HYL B-radalta. Esteteknisiä vikoja siis, ei ollut nolla lopulta kovin kaukana ja rata oli muutoin sujuva. Hyvä mieli jäi. 

Hypäri oli ensivaikutelmalta helppo ja valtaosa minikoirien tuloksista olikin nollia. Meidän ensimmäinen varsin merkillinen moka sattui kutosesteellä jonka Utu kielsi kun lähdin voimakkaaseen valssiin. Toinen kielto tuli 13. hypyllä kun pyrin merkkauksella kääntämään tiukasti neljälletoista ja kielsi taas. Putkella älämöinti ei kääntänyt koiraa tarpeeksi, olisi pitänyt jarruttaa voimakkaammin tai ihan kääntää omaa rintamaa että koiran olisi saanut vedettyä muurille. Jotenkin myös epäröin lähettää koiraa edestäni putkeen ja alkuperäinen tarkoitus olikin päästä vaihtamaan puolta, mutta eipä tuo elukka ole juuri putkesta takaisin kääntynyt joten ihan hyvin olisin voinut keskittyä putki-muuri välille jossa maksikoirilla on aavistuksen isompi kääntösäde kuin pikkukoirilla... Jälkeenpäin ensimmäinen fiilis oli kismitys kun mokat olivat niin typeriä, mutta hyviä pätkiä tässäkin.


Tuo kieltäminen on nyt muutenkin ollut kevätkauden teemana, kun viime kesän epätoivoisissa jarrutreeneissä koiraa palkattiin kieltämisestä kun se ylipäänsä saatiin reagoimaan. Olihan nuo vähän hätäisiä ja monelle koiralle liian voimakkaita kääntöjä, mutta kun itse on taas tottunut että apujen pitääkin olla voimakkaita että niistä on mitään hyötyä. Joko mä teen liikaa tai liian vähän, joko Utu ryysää tai kieltää, vähän on taas kultainen keskitie hakusessa. Nyt otetaan ihan kuuriluontoinen setti noita esteelle irtoamisia varsinkin takaaleikoissa ja merkkauksissa. Mutta hei, kollektiiviset havainnot kuuden kolmosen startin jälkeen on että ei ne radat periaatteessa meille liian vaikeita ole, meiltä puuttuu vain sellaisia palikoita joita tyypillisille kolmosen koirakoille on ehtinyt kertyä vähän pidemmän matkan varrella. Oon muutenkin oppinut hiljalleen nauttimaan kisatilanteista ja koukuttumaan, viimeisen radan jälkeen tuntui että olisinhan mä näitä vielä muutaman mennyt. Onneksi tätä tunnetta pääsee lievittämään jo torstaina oman porukan kekkereissä. 

Jos nyt jostain pitää purnata, niin mua kyllä nolotti noissa kisoissa kuulutuksen puolesta. Sanomisia jouduttiin vetämään takaisin ja korjailemaan jatkuvasti ja mua suoraansanoen vähän ärsytti se että mun sukunimi änkytettiin kummassakin startissa niin häpeilemättömän vaikeasti että mun teki mieli jättää koira starttiin ja mennä itse spiikkaamaan itseni. No joo, saivartelua saivartelua mutta ei se nyt niin eksoottinen ole...

Käynnistymisvaikeuksien jälkeen

Vappuviikonlopun lauantaina käytiin Yllin ja Utun kera Jutan ja Nooran kanssa tottistelemassa Ylöjärvellä. Ylli opiskeli ansiokkaasti luoksetuloa sekä sitä ettei jokaista kentän kiveä tarvitse pyrkiä nielemään, Utu teki liikkuroitua seuruuta ja paikkamakuun. Lisäksi esittelin Nooralle Utun hieman säälittävässä jamassa olevan avoimen luokan luoksetulon, joka arvioitiin nykytilassaan noin seiskan arvoiseksi. Ja vihdoinkin sain sitä mitä olen pitkän aikaan yhteistreeneiltä toivonut, nimittäin paneutumista ja ajatuksia. Koska aikaa vanhan malliselle avoimelle on enää kovin vähän, tulin siihen tulokseen että lähdetään ensisijaisesti korjaamaan valuvaa stoppia eikä toisen luoksaripätkän vauhtia. 

Koska täpäkkyyttä ja taaksepäin suuntautuvuutta kaivattaisiin myös muutamaan muuhun liikkeeseen, esitteli Noora ajatuksen systemaattisesta takapalkasta jolla saatiin tuloksia jo yhden treenin aikana. Takapalkka on mun koirilleni ylipäänsä vähän vieras, joten ensimmäiseksi ohjeeksi sain opettaa sen perusteellisesti. Toisekseen, paljon läpijuoksuja. Tosi, tosi paljon läpijuoksuja. Ja toisinaan pysäytys. Seuruussa näkyi mökillä vietetty vuorokausi, ensimmäinen setti oli ihan taattua Utua mutta toisella kertaa alkoi jo vähän puuduttaa. Paikkamakuu oli taas aavistuksen ujo, ei se ole niin rentoa ja itsevarmaa kuin tahtoisin mutta asento pysyy, koiraa ei selvästikään ahdista ja se kestää kanssakoirilta ja ohjaajilta suhteellisen paljon häiriötä.

Sunnuntaina käytiin Tanjan ja Ainon kanssa Annalassa kentällä. Mökölle oikealla seuraamista ja muita rallyn voittajaluokan tehtäviä, Utulle takapalkkaa ja Yllille häiriökontaktia ja luoksetuloa. Mököllä alkaa hommat hiipiä kaaliin hiljalleen, kun vaan säännöllisesti jaksan tehdä niin kyllä se sieltä tulee. Utulle lähdettiin tekemään takapalkka tutuilla liikkeillä, jäävällä seisomisella/maahanmenolla ja kaukoilla. Ja sehän oli yöllä selvästi miettinyt juttuja, kun lähti vihjeestä välittömästi tulosuuntaan. Varsinkin kaukoille toi palkkaus tekee niin hyvää, että sitä käytän jatkossakin. Luoksariin ei uhrattu sen enempää ajatusta, otettiin pätkä liikkuroitua seuruuta ja loppuun paikkamakuu Tanjan holskun kanssa. Yllin tehtävä oli keskittyä ohjaajaan vaikka Aino vingutti lelua jonkin matkan päässä, mikä ei yllättäen tuottanut juuri ongelmia. Itseasiassa vinku muuttui jokusen toiston jälkeen jo vihjeeksi, vaikka välimatkaa lyhennettiinkin harjoituksen edetessä. Fiksu pentu. Lopuksi painileikit Tanjan labbispennun kanssa.

Maanantaina käytiin Utun ja Yllin kanssa seuran epiksissä. Otin pari starttia Akin radalla joka oli muuten suoraviivainen ja letkeä, mutta keppikulma oli meille ihan hirveän vaikea eikä se sitten alkuperäisen estejärjestyksen puitteissa sujunutkaan. Sitten kun koira haki kulmaan suoruutta ottamalla yhden väärän esteen, meni mainiosti... Hyvää mentaalitreeniä joka tapauksessa, oman porukan tsembaloissa ei juuri kerkeä edes jännittämään. Ylli tutustui 9-viikkoiseen saksanpaimeneen ja opiskeli kontaktia hälinässä. Tiistaina Päivi kävi hieromassa jälleen erittäin kiusaantuneen Utun ja toteamassa että lavoissa on vähän kireyttä mutta muuten koira on oikein hienossa kunnossa, ja on selvästi kerännyt taas pikkuisen enemmän massaa ja lihasta kuin viime kerralla. Nousujohteista siis, hyvä Utu.

Torstain agilitytreeneissä oli soljuva, lyhyt rata jonka isoin ansa oli jälleen kerran keppikulma. Hitto että välillä vastustaa, kun on noin helvetin hyvä koira jonka estevarmuus on korkea joka perhanan hilavitkuttimella paitsi niillä kepeillä. Mun täytyy taas alistua ja alkaa kuskaamaan opetuskeppejä mukana ja tehdä puistossa sisäänmenoja, kun selvästikään nuo 200 000 toistoa jotka sille on tähän asti tehty eivät vielä riitä. Positiivista on se että itse pujottelu on kaunista, kohtalaisen varmaa ja kestää persjättöjä ja valsseja ja vähän ohjaajan jätättämistäkin. Mutta se sisäänmenoväli on turhan usein se toinen kun tulee haastetta, bleh. Muuten on ollut kyllä pari viimeistä kertaa hirveän hyvä flow, koira on ollut hyvin kuulolla ja sellainen ylimääräinen sählääminen on muutenkin hiljalleen jäänyt Utulta pois. Ylli sai juoksennella kentällä vapaasti velipojan kanssa kun kasattiin rataaa, ja sepä otti ja juoksi itsekseen sekä suoraa että mutkaista putkea! Aika penne, meidän putket ovat vielä tummia ja mutkassa lieni aika pimeää, mutta sinne vilahti. Ja vilahti vielä uudemmankin kerran, kun treenin lopuksi katsottiin niitä vielä yhdessä. Loppuun otettiin vielä paikkamakuu Göstan ja Pinkin kanssa, kävin palkkaamassa kerran mutta muuten nöpötin A-esteen takana ja pidettiin reilusti yliaikaa. Nyt mielentila oli jo suunnilleen sitä mitä toivoisin, Göstan palauttelusta Utu aavistuksen huolestui ja kävinkin vapauttamassa pian sen jälkeen. Jutan kanssa suunnittelin treenin jossa Oona-mummu 12-vuotta kannustetaan lähtemään rivistä, niin nähdään sekin reaktio.

Perjantai pidettiin koirat hyvin kevyellä liikunnalla ja tänään lähdetään Walatin kisoihin Valkeakoskelle, jahka oon aamupuhteeksi naksutellut Yllille lisää metallia. Se kun kantelee täällä huvikseen melkein 30-senttistä palkintopokaalia, niin ajattelin että tuosta saan hyvän kiintopisteen sheippailulle.

Yllin kyllin Ylliä

Ylli täytti viime viikon torstaina kymmenen viikkoa ja alkaa olla jo melkoinen mötkö. Autossa matkustaminen on ollut alusta asti vaivatonta ja helppoa, joten Ylli on päässyt mukaan suunnilleen joka paikkaan jonne pienen koiran nyt voi vaan viedä. Mätsärissä otettiin kimpassa ilmoja vastaan auton takarontissa Yllin toimiessa virallisena valvojana possunkorvan kera. Viime viikonloppuna vierailtiin Helsingissä Utun ja Yllin kanssa tapaamassa bordercollie-Snötä, mudi-Åta sekä toisen ystävättäreni kahta kissaa. Sunnuntaina käväistiin vielä Urjalan terveyskeskuksen vuodeosastolla tervehtimässä mummuja. Aksakentällä Ylli on käväissyt jo kolmesti jossa juoksennellut siivekkeiden välistä ja käynyt kerran putkessa. Perjantaina kävin talkoilemassa majalla parituntisen ja siinä oli pienellä belgillä ihmisvilinää. 

Helsinkiin lähdettiin alunperin pääosin siksi, että Utu menestyi SCY:n vuoden 2014 colliekisassa ja sijoittui kolmanneksi vuoden sileäkarvainen agilitycollie-kategoriassa. Samalla tuli korkattua rotuyhdistyksen vuosikokoukset, mikä oli ihan mielenkiintoista. Tässä kuussa ei enää lähdetty kuitenkaan starttaamaan, vaan odotellaan suosiolla josko saataisiin helatorstain omat kisat talkoiden osalta siihen kuntoon että ehtisi iltapäivästä kisaamaankin. Siitä viikon päästä onkin jo Utun luonnetesti Jyväskylässä ja aletaan lähestyä Oulun SM-kisoja. Pari viimeistä treenikertaa on mennyt kuitenkin vähän kökösti, Utu on ollut semisti jähmeä ja mä oon ollut vähän kuutamolla. Liekkö ulkokenttä nyt jotenkin erilainen taas hetkeen, mutta ei oo vaan jotenkin lähtenyt. Varasin Utulle hierojan ja loppukeväälle vielä fysioterapian, niin katsotaan ettei ole ainakaan kropassa mitään kremppaa. 

Myös Mökö on menossa fyssarille hoidattamaan lonkkiaan nyt kun injektiot on annettu ja kuurit kuureiltu. Mun toukokuussa alkavan alkeiskurssin innoittamana päätin Mökölle sellaisen ikuisuusprojektin, että lähdetään tekemään sille RTK4-koularia. Mitä oon ehtinyt sen kanssa voittajaa aloitella, ei sitä hommaa mitenkään älyttömästi seuraavaan luokkaan ole. Oikeastaan tuplakäännökset on ainoita mitä ei olla tehty sen kanssa yhtään, oikealla seuraamista ja eteen siirtymistä ollaan otettu torstain treeneissä tyhjissä väleissä ja kyllähän se ne keksi melko vaivatta. Mä aina välillä unohdan miten hyvä koulutettavuus Mököllä loppujen lopuksi on, kuinka helposti siltä pystyy häivyttämään mitä tahansa apuja pois ja miten aktiivisesti se itse etsii ja oppii syy-seuraussuhteita.