Varoitan jo etukäteen että tässä tekstissä on paljon tajunnanvirtaa todennäköisesti kohtalaisen heikosti jäsenneltynä, mutta kun kirjoituttaa niin pitää antaa mennä. Mun on tehnyt jo jonkin aikaa mieli kirjoittaa mun omia näkemyksiäni menneistä ja tulevista rotuvalinnoistani nyt kun pentuja poksahtelee treenikavereille ja tuttaville kevään tullen kuin valkovuokkoja lumihangesta. Lähinnä ajatus sai alkunsa ihan omasta pentujysäyksestäni, johon ihmiset ottivat hyvin eri tavoin kantaa.
Kun mä otin neljä vuotta sitten Mökön, ketään ei kiinnostanut. No, ketään paitsi sitä miestä joka mun kanssa silloin asui ja savolaista kurssikaveriani joka totesi ykskantaan että elä ota sekarotusta. Useampi koirista melko tietämätön ystäväni on jälkeenpäin tunnustanut kauhistelleensa mun selän takanani ääneen, että kuinka se Riikka noin kamalan haastavan koiran otti. Jep, Mökön. Kyllähän sitä sanottiin mulle ihan ääneenkin, mikä on siinä mielessä sääli että Mököä tuli vietyä osaksi varmaan siksikin aika tiukalla otteella ensimmäinen vuosi. Voisi olla rennompi emäntä ja spontaanimpi koira talossa, jos olisi ottanut vähän rennommin tuon hengenvaarallisen dominan kanssa. No, se siitä.
Kun mä otin neljä vuotta sitten Mökön, ketään ei kiinnostanut. No, ketään paitsi sitä miestä joka mun kanssa silloin asui ja savolaista kurssikaveriani joka totesi ykskantaan että elä ota sekarotusta. Useampi koirista melko tietämätön ystäväni on jälkeenpäin tunnustanut kauhistelleensa mun selän takanani ääneen, että kuinka se Riikka noin kamalan haastavan koiran otti. Jep, Mökön. Kyllähän sitä sanottiin mulle ihan ääneenkin, mikä on siinä mielessä sääli että Mököä tuli vietyä osaksi varmaan siksikin aika tiukalla otteella ensimmäinen vuosi. Voisi olla rennompi emäntä ja spontaanimpi koira talossa, jos olisi ottanut vähän rennommin tuon hengenvaarallisen dominan kanssa. No, se siitä.
Kun mä otin Utun, mua tunnettiin jo enemmän. Osaavat koiraihmiset tiesivät kertoa että kaikki colliet ovat toimintakyvyttömiä vellihousuja ja voivottelivat, että et nyt sitten pettyisi kamalasti. En pettynyt, ja olen elänyt jo 2,5 vuotta erittäin tyydyttävää elämää oman skotlantilaiseni kanssa. Eräs tuttava jopa kysyi, että jos saisit ottaa jonkun vakavasti otettavan harrastuskoiran, minkä ottaisit. En osannut vastata, harrastin mielestäni ihan kiitettävän vakavasti agilitya vuotiaalla koiralla joka vei mua kuus-nolla kerran viikossa koko ensimmäisen treenikesän. Ai kamala, jos olisi vielä jonkun oikean koiran siihen ottanut.
Collie on muutenkin melkoisen kaksiteräinen miekka. Eräs nahkakasvattaja osuvasti huomautti kerran eräässä keskustelussa, kuinka varsinkin rodun ulkopuoliset tahot nostavat toimivan collien kansallisaarteen tasolle. Voi kuinka mielissään sitä onkaan moni nahkaharrastaja ollut, kun kouluttaja on voidellut koirakkoa kertomalla että tuo on paras/nopein/makein collie jonka olen nähnyt. Että nyt sitten pitäisi olla kiitollinen, kun on nakki napsahtanut. Rotuyhdistyksen kuuma peruna on jatkuvasti kysymys siitä, kuinka me nyt saataisiin myytyä nämä meidän toimivat colliet niille koville tyypeille. Muotovaliosääntöuudistuskin meni vuosikokouksessa penkin alle. Eräs koiratoveri totesi vastikään että jos haluaisi harrastaa pelkkää agilitya, hän ottaisi pitkiscollien eräältä tietyltä kasvattajalta. Heitin tämän ajatuksen ohimennen eräälle toiselle koiratoverille, jonka spontaani reaktio oli epäuskoinen naurunremakka. Oo tässä nyt sitten, kai se on keskisormi vinssattava pystyyn ja mentävä näyttämään johonkin kyläkisoihin että lähtee kun purkka tukasta kun tarpeeks hetsaa. Emmä.
Meikäläisen oma puolimielenkiinnoton näkemys asiaan on, että collieta on vaikea myydä harrastajalle silloin kun laji kaupataan harrastajalle valtavaan banneriin painettuna ja näytetään esimerkkinä arvokisatason koirakkoa. Kun olen seurannut varsinkin aloittelijoiden rotutoiveita tuntuu niissä olevan selkeä kaava, etäinenkin kiinnostus tottelevaisuuskokeita tai agilitya kohtaan kirvoittaa ranskalaisia viivoja such as australiankelpie, bordercollie, australianpaimenkoira. Kotitottisteluun sen sijaan kelpaa sprinkku, nahka tai vaikkapa holsku. Itse koen että palveluskoiramarkkinoita kontrolloi monien lajien maalaama imago. Eräs mudiharrastaja kirjoitti eräässä eetterissä, että jospa hän joskus hankkisi ihan oikean tokokoiran, kun toisaalla belgialaiseni kasvattaja antoi pilke silmässä vähän ymmärtää että ei näistä oikein ole sellaiseen vietittömään piperrykseen. Meille myydään mielikuvia, olivat markkinat mitkä tahansa. Ja no, harva collie on bordercollie, mutta kun se on collie, eikä bordercollie. Ihan mukavaa että rodun sisällä on edes henkistä heteroosia siinä määrin että kullekin meistä löytyy oma mainio collie, kun ulkoisesti ollaan vähän kuin suolasirottimet.
Mun on koko lyhyen koirahistoriani ajan ollut vaikea ymmärtää ajatusta rodun harrastamisesta. Ja luojan kiitos että onkin, tai mun koiraharrastukseni olisi loppunut ensimmäiseen. No, seriously. Mä olen palavan kiintynyt Utuun. Se on mun mielestäni täydellinen koira. Se on kaunis, siro, helvetin nöyrä mutta iloinen koira joka lähtee kyselemättä kaikkeen minne mun nenäni osoittaa. Mutta mä olenkin aina kyseenalaistanut sitä seikkaa, että pidänkö mä siitä koska se on nahkacollie vai siksi että se on Utu. Tästä päästäänkin meidän Ylliin, joka on luovarista asti ollut sellainen ärsyttävä omahyväinen typerän kielensä tuulettaja millaisia kaikki belgit ovat. Yllistäkin moni tiesi, että se on ihan väärästä nartusta ja että kaikki belgit pelkäävät omia varpaitaankin ja ovat niin helvetin teräviä että tekevät lattiaan reikiä kun hengittävät vaan paikallaan. Mä en pidä monesta belgistä, mutta mä diggaan Ylliä ihan täysiä. Se on ihan uskomattoman filosofinen persoona ollakseen kolmikuinen kettupehmolelu.
Ehkä musta olisi tuntunut siltä että tarvitsen toisen nahkacollien (tai kuka niitä koiria nyt ylipäänsä useaa tarvitsee terv. kaikki normaalit ihmiset jotka kuulivat että meille tulee kolmas koira) jos olisin ehdottoman innostunut jostakin tutusta koirasta jolle tulisi pennut. Mutta kun mä oon niin helvetin kyyninen perinnöllisyystieteilijä että mä en usko eeppisen emän tai 12 sukupolven pläräyksen vaikuttavan juuri siihen että mitä mä lopulta saan, kun mä otan koiranpennun. Oikeastaan mulle ei ole koskaan ollut edes tärkeää pitää erityisesti tulevan koirani emästä. Kunhan perusasiat ovat olleet kunnossa, ollaan terveitä ja pärjätään arjessa jne. Sitten se loppu on kohdistunut pentuun, joka on lähtenyt mukaan jos se on kolahtanut. Tuurilla ne laivatkin seilaa ja sillä mentaliteetilla on meidän kirppusirkus koottu. Oikeastaan kun tässä ennen Yllin invaasiota pohdin että millaiset ominaisuudet ovat mulle koirassa tärkeitä, niin mä tulin siihen tulokseen että mä haluan harrastaa agilitya kilpatasolla maksiluokassa mielellään sellaisella koiralla jonka säkä on viidenkympin paremmalla puolella. Ja mielellään vielä sellaisella jolla mun on mahdollista päästä aikoihin, koska luotan siihen että kun tarpeeksi toistaa niin joskus ne asiat menee mullakin lihasmuistiin. Siihen mahtuvan joukon koko on aika suhteellinen.
On muutenkin niin kamalan vaikeaa valita oikein. Aina on väärä rotu, kenneli, linja tai narttu. Ota ennemmin tällainen täältä. Tai semmonen, mut älä ainakaan sitä. Onneksi olen itse niin itseriittoisen impulsiivinen että tällaiset maalliset pohdinnat eivät ole lopulta vaikuttaneet mun päätökseeni yhtään, mutta on tää aika mielipideviidakko. Ja no, nyt mä oon tässä. On piski, nahka ja tervu, subkategorioina Mökö, Utu ja Ylli. Sitten kun meiltä joskus porukka pienenee toisesta päästä niin meille tulee Riffi, Ryyti tai Usva, tai joku muu, jonka ääriviivat on vielä melko tuhruiset. Ja hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti