Ja pari viikonloppua Nokialla

Syyskuu aloitettiin ensimmäisen viikonlopun agilitykisoilla NPKHlla. Ilmoitin Utun lauantaille kolmeen starttiin ja menin talkoilemaan sunnuntaille mineille ja medeille. Lauantain maksikolmoset aloittivat vasta illalla - ja koko illan satoi tietysti enemmän tai vähemmän vettä. Tuomarina oli ihana Anders Virtanen jotka radat olivat vähän vähemmän ihania, mutta jollakin ilveellä tehtiin silti ensimmäisenä olleelta hyppyradalta nolla. Myöhästyin yhdestä päällejuoksusta ja jouduin korjaamaan koiraa takaisin linjalle ja näin ollen olin varma että saatiin ainakin yksi kielto, mutta ei käsi ollut heilahtanut. Aika riitti neljänneksi ja ilman päällejuoksuhässäkkää olisi mahtanut palkintopalli kutsua. Mua jännitti ennen tota starttia ihan älyttömästi ja koira oli hirveillä kierroksilla, mutta rutiini alkaa selvästi jo vähän ottaa voittoa, kummallakin. 

B-agilityrata oli profiililtaan vielä hankalampi ja sijoittauduin jo neljännellä esteellä huonosti ja kompastuin itse hyppyesteeseen joka levisi. Hylly olisi tullut myöhemmin radalla aika monta kertaa lisää, koira oli vähän vallaton ja mä en oikein saanut enää ajatuksesta kiinni. Kun homma meni ihan mahdottomaksi porsasteluksi otin pienen kontrollipätkän ja poistuttiin. A-agilityrata oli hurjan kiva, ja myös meidän päivän paras vaikka kello huiteli puolta kahtatoista kun radalle päästiin. Nelosesteenä olevalla keinulla vaan tapahtui jotakin merkillistä jonka seurauksena Utu horjahti alasmenolla ja saatiin vitonen. Loppurata oli ihan yhtä juhlaa, tai siltä se ainakin tuntui. Koira tuli ihan mielettömän hyvin ohjauksiin ja posotti menemään lujaa ja varmasti. Samalla harmittaa ja helpottaa ettei näitä ratoja kuvannut kukaan, tän olisin halunnut nähdä uudestaan, mutta toisaalta jos mun illuusio olisi särkynyt olisi varmaan harmittanut kahta kamalammin hahaa. Radalta tuli lopulta vain yksi nolla ja Utun reippaalla vitosella sijoituttiin kolmansiksi. Aavistuksen kirveli se että paremmin hoidetulla keinulla oltaisiin avattu sertitili mutta kun nyt kerran päästiin edes siihen pisteeseen että serteistä pystyi haaveilemaan peräti kahdesti niin täytyy vaan olla tyytyväinen. Ja onpahan jo kolme SM-nollaa. 

Seuraavalla viikolla treenailtiin rally-tokoa tuleviin kisoihin, jotka olivat myös Yllin ensimmäiset kisat ikinä. Aika soitellen sotaan lähdettiinkin, ihan hirveästi ei tullut harjoiteltua pidempiä palkattomia pätkiä ja tekniikkaakin jäi uupumaan muutamasta kyltistä. Alla omatoimitreeneistä koostettu videopätkä, Ylliä ei olekaan tullut ihan hirveästi kuvailtua (eikä kyllä treenattuakaan, ei sen puoleen...).

Kisapäivä oli syyskuiseksi sunnuntaiksi hirveän lämmin, alokasluokka oli viimeisenä ja autossa kurluttamiseen kului "vähän" energiaa, mutta päätin etten hetsaa tai valmistele Ylliä sen kummemmin, vaan menen katsomaan millainen sen suoritus on ihan suoraan autosta revittynä näissä olosuhteissa. Vähänhän se loppua kohti hiipui, mutta jaksoi pieneksi tervuseksi ihan superhienosti ja maaliin päästiin 92 pisteen kanssa.

Utun ensimmäinen avoimen luokan rata oli muuten hyvä, mutta heikosti treenattu perusasennosta eteen siirtyminen maksoi 16 pistettä uusimisineen ja epäonnistumisineen. Radan laidalla läksytettiin että koira olisi pitänyt ensin siirtää eteen keinolla millä hyvänsä ja sitten vasta uusia ja toivoa sormet ristissä että uusiinen onnistuu, mutta kun koira ei osaa niin eipä se silloin vaan osaa. Pyörähdyksen jälkeinen ilopomppu ja jokin muu töppä rokottivat vielä 2 pistettä, joten maaliin 82 pisteen kanssa ja hyväksytty tuloshan se silloin on. Tosi hyvää ja innokasta tekemistä kaikenkaikkiaan, tosta koirasta on kyllä ihan mihin vaan. Maarit häiriintyy videon alussa ampiaisesta, siksi hieman erikoinen alku.

Utun avoimen luokan tusaus jatkuu marraskuussa piirinmestiksissä NPKHn joukkueessa, joten sitä ennen treenataan tuo eteensiirtymä kuntoon ja käsiavuttomaksi kun muuten homma pelaa. Yllillekin lähden tekemään nyt tuota alokkaan koularia jatkamalla perustreeniä ja tekemällä hiljalleen kokeenomaisia, onpahan talveksi jotain tekemistä. Ylli on myös opetellut ankarasti keppejä ja keinua, joten agilityesteetkin alkavat olla hanskassa. Toissaviikolla käytiin koko porukan voimin taas kraniossa paikkailemassa kunkin kolotuksia. Ei kai tässä taas kuin treeniä, treeniä.

Viikonloppu Ylöjärvellä

No, siltä se ainakin tuntui. Olin ennakolta jo ilmoittanut päähänpistona sunnuntain tokokokeen, mutta kun seuran agilityryhmässä kyseltiin jäseniä agilityn piirinmestaruusjoukkueeseen en malttanut olla lähtemättä Utun kanssa sinnekin. Aprikoin kyllä tovin että onko liian riskaabelia ladata tauolla olleelle koiralle noin paljon höpinää yhteen viikonloppuun, mutta annoin mennä vaan. Aikuinen koira, eikä nyt enää mikään ensikertalainen. 

Ilmoitin lauantaille myös yksilöstartit, joten päivä alkoi klo 11. Ensimmäisenä ollut hyppyrata menetteli, keppikulma oli inhottava ja mun pakkovalssi valui turhan pitkälle joten kepeiltä femma, sekä myöhästyin keppien jälkeisestä päällejuoksusta jonka koira ehti kieltää. Kymppinä sitten maaliin ihan ok-touhulla, mä olin kyllä vähän poissa koko radan mikä näkyi valumisina mutta koira oli kiltillä tuulella eikä ryöstänyt tai rohjottanut. Seurakaverit kehuivat ihan näppäräksi radaksi, joten saattoi tuntua pahemmalta kuin näytti. Maalissa jouduin hengittelemään useamman minuutin oksennusta torpatessani, ärsyttävää kun edelleen aina ensimmäisen radan jälkeen nousee ykä kurkkuun vaikka kisajännitys on loiventunut varmaan puoleen alkuajoista. 

Aksarataa odotellessa olosuhteet kävivät myrskytuulen vuoksi aika kaoottisiksi. Puista tipahteli paksuja oksia ja alumiiniesteet lentelivät pitkin kenttää. Yksi mediluokan koira tipahti jopa tuulenpuuskassa puomilta. Agilityrata oli hypäriä soljuvampi, ehdin ottaa yhden kiellon kunnes tuulenpuuska räjäytti vielä edessä olevan esteen, mä jäädyin ja koira tuli pituudelta ohi. Hetken härdellin jälkeen jatkoin radan puhtaana maaliin mutta Utu oli ehtinyt siinä rytäkässä ehdotella kaikenlaisia etenemissuuntia joten hylly tästä. Meikäläisen häiriönsieto ei toistaiseksi kestä yllättäen hajoavia agilityesteitä, mutta ehkä tää oli hyvä opetus siitä että jatkaa täytyy vaikka sataisi keski-ikäisiä setiä.

Tunnelma oli aika laimea yksilöratojen jäljiltä ja muutama maksijoukkue luovutti ja lähti kotiin. Mä hyödynsin parkkipaikalle syntyneen tilan ja kävin siirtämässä autoa lähemmäs kenttää. Ei mennyt puolta tuntiakaan kun havahduin autossa istuessani kiljuntaan, metsän reunasta kaatui täysikasvuinen kuusi tismalleen siitä kohtaa missä mun auto oli hetki sitten pysäköitynä. Maahan unohtunut vesikuppi löytyi oksien alta. Kylläpä kävi kerrankin säkä, kun hetken mielijohteesta ja laiskuuttani päätin siirtää auton lähemmäs. Seuraavaksi satoi hetken kaatamalla, mutta sitkeästi kökötettiin vielä kaksi tuntia maksien joukkuerataa odotellessa. Ykköskoira Masi teki tyypilliseen tapaansa nollan, Utu teki kympin, mutta sekä Raisa että Ruuti sujahtivat harmillisesti väärille esteille joten ei tulosta tänä vuonna piirinmestaruusjoukkueelle. Utun rata oli ihan mukava, päätin vaan poiketa alkuperäisestä suunnitelmastani ja valssata a-esteelle jolloin rima tipahti ja kepitkin olisivat todennäköisesti sujuneet toiselta puolelta ohjaten paremmin. Kyllä se vähän jaksaa harmittaa että noi kepit on meillä vieraissa kisapaikoissa aina se heikoin lenkki, mutta kaikilla täytyy kai olla joku vakiokonkelo. Kontaktit olivat kuitenkin hyvät ja vauhtiakin riitti vaikka oltiin joukkueradan aikaan oltu paikalla yhdeksän tuntia. Lopputulos ei olisi ollut näin hallittu näillä eväillä esimerkiksi vielä vuosi sitten. 

Täytyy kyllä sanoa, että oma mukavuudenhaluisuus on jo tässä iässä sitä luokkaa että kovin äkkiä en lähde enää kisoihin joissa rutistetaan yhdellä kentällä kaikki säkäluokat kolmelle radalle. Kotona olin puoli yhdeksän ja seuraavana aamuna lähdin ajelemaan takaisin. Vähän jännitti että miten eilinen vaikuttaisi koiran vireeseen, ja kuten arvelinkin Utu oli tavallista hektisemmän oloinen kun käytiin lenkillä ja olisi jutella pulputtanut mulle kokoajan. Ilmoittautuneista avoimen koirakoista paikalla oli vain kaksi joista me oltiin aikaisemmalla suoritusnumerolla. Jäävänä tehtäisiin seisomisen lisäksi maahanmeno, joten tein pienen valmistelevan treenin ja menin hyvillä mielin ryhmäkehään. Tuomarina tänään oli alokasluokasta tuttu Ilkka Stén.

Paikkaistuminen oli häiriötön ja keli oli aurinkoinen, ei ehditty kovin montaa kertaa tätä harjoitella mutta oletin ettei se tuottaisi kauheasti päänvaivaa ja saatiinkin siitä vaikeuksitta 10. Jäin suorilta kehään vaikka mulle tarjottiin tilaisuutta käydä palkkaamassa, vähemmän säätöä eli vähemmän jupinaa. Yksilökehä tehtiin yhdessä osassa. Aloitettiin seuruulla, joka oli osin hirveän hyvää ja osin vähän poissaolevaa. Käännökset olivat ihan jees, juoksuosuus hyvä ja peruutus sitä luokkaa mitä se meillä nyt on ollutkin. Lopun täyskäännös ja pysäytys vähän levisi. Tästä 8½, josta olin samaa mieltä. Lisää liikkuroitua seuruuta meille. Utu painaa välillä treeneissä hirveästi, mutta kokeissa se on aina vähän maltillisempi ja paikka pysyy paremmin, mikä on tietysti mukavaa.

Jäävä seisominen oli ilmeisesti tyypillinen, siitä 10. Luoksetulo oli myös moitteeton, tuli hyvällä reippaalla laukalla hyvään perusasentoon, taas 10. Jäävästä maahanmenosta 9, se on meillä aavistuksen hidas sekä perusasentoon nouseminen oli vähän nahkea. Seuraavaksi koitti hirvittävä ruutuliike, joka tuotti treeneissä paljon ongelmia kun se meinasi mennä jatkuvasti sekaisin merkin kierron kanssa heti kun tötteröt lisäsi yhtälöön (treenattiin myös auttamatta liian vähän). Olin valmistautunut siihen että Utu tarjoaa ruutuun menoa vasemman alareunan kartion kautta kiertäen eli menee ruutuun vasemmasta sivusta, joten ihmetys oli melkoinen kun se meni sisään keskeltä etureunaa ja jäi jopa turhan oikealle. Toinen käsky kuitenkin tarvittiin kun se ensimmäisen jäljiltä lähti tulemaan takaisin, eikä mennyt kovin syvälle ruutuun, mutta eteni ihan reippaalla laukalla. Varpaat olivat nippanappa kehänauhan sisällä, en tiedä olisiko joku tarkempi jo nollannut koko liikkeen... Joka tapauksessa erävoitto ja arvosanaksi 8. 

Nouto oli tyypillinen Utunouto, rumasti kapulalle ja hitaamalla laukalla palautus, istui kyllä hyvään perusasentoon eikä tyypillisesti vähän vinoon. Tuomari antoi tästäkin 10, mikä oli mun makuuni vähän turhan anteliasta. Kaukoista 9, ensimmäinen vaihto oli (taas) vähän hidas. Pitäisi treenata tätäkin liikkurihäiriöllä. Sen verran täytyy noita kaukoja fiilistellä että tekniikka on hyvä, istuminen kyllin korkea eikä Utu ole tarvinnut neljässä kokeessa kertaakaan kaksoiskäskyä. Takapalkka se vaan toimii. Hyppy oli reipas ja perusasento suora, 10. Merkin kierrossa selvästi aprikoi että pysähtyisikö tötterölle, mutta tuli kuitenkin aavistuksen löysemmällä laukalla takaisin, 9. Kokonaisvaikutukseksi saatiin 8, mikä oli munkin mielestäni vallan kuvaava. Kokonaispisteitä kertyi 297,5/320 eli AVO1, kunniapalkinto sekä kokeen voitto toisen koirakon tehdessä kakkostuloksen.

Nätistihän se tekee mutta eilisen paino sekä kisapaikka teki kokonaiskuvasta vähän levottoman ja varsinkin alkuperusasentojen kanssa oli välillä vähän hakemista. Meinasi myös lähteä retkeilemään pari kertaa liikkeiden välissä. Ilkka neuvoi  kerran korjaamaan sijaintia vähän kauemmas kehästä poistumisen estämiseksi ja ruutuliikkeessä kehotti antamaan kaksoiskäskyn välittömästi sen ollessa tarpeen, nyt koira ehti palata lähes perusasentoon asti ennen kuin uusin käskyn. Itse luokka ei pelotteluista huolimatta tuntunut musta erityisen pitkältä, kai sitä jotenkin niin immersoituu siihen omaan tekemiseensä että menee ajantaju. Kauniit loppuperusasennot lämmittivät, ne kun tuppaavat olemaan treeneissä herkästi vinossa ja hienosti se vaan palkatta jaksaa koko touhun laskematta. Paljon hyvää siis mutta myös treenattavaa. Kaikenkaikkiaan haluaisin monta liikeosaa hieman voimakkaammaksi, varsinkin kun koirassa sitä ekstraa vielä olisi, mutta oma taito ei oikein meinaa riittää. Viimeisen ykkösen voisi vielä näillä avuilla käydä avoimesta hakemassa, mutta voittajaan siirtymiseksi täytyy kyllä hakeutua osaavaan oppiin. Systemaattinen, suunniteltu treeni toki myös tuottaisi parempaa jälkeä kuin muutaman viikon hätäräpellys.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee koiraharrastuksessa

Oon kuluvan kesäkauden aikana pettynyt monesti. Pettynyt jollakin tasolla johonkin seikkaan mun intohimoharrastuksessa. Tai siis kahteen selkeästi eriteltävään seikkaan, itseeni tai muihin ihmisiin. Omiin koiriini olen joskus yrittänyt pettyä, ja sitten katsonut kuitenkin jälkeenpäin peiliin ja sanonut itselleni että sinä annoit muiden vaikuttaa niin paljon että olit epäreilu tai kireä. Koira ei saanut esitellä parastaan, et antanut koiralle tilaisuutta, koska olit itse kiukkuinen. Meidän omasta temperamentista on niin pitkälti kiinni, miten toimimme pattitilanteessa. Mulla sitä sattuu olemaan aika paljon, mikä on tehnyt osaltaan tästä kesästä välillä vaikean.

Aurinkoisena kesäpäivänä tuttu mediluokan koiraharrastaja saa hyppysertin. Onnittelen häntä ohikulkeissani ja saan vastaukseksi "Kiitos! Koita säkin sit vähän liikkua tänään!". Heitän takaisin hassun kommentin harrastajan omasta, varsin äänekkäästä esityksestä. Ihmiset naurahtavat ja asia unohtuu. Paitsi mulla. Kotona katson tuhannen kerran vanhoja videoitani ja nyökkään itsekseni, kyllä, jalat eivät kulkeneet taaskaan yhtään paremmin. Muistan vielä sen parin vuoden takaisen kuuman kisapäivän kun kisasin ykkösissä ensimmäistä kertaa agilityradalla. Puhdasta tulosta ei tullut, mutta iloisesti kysäisin treenikaverilta että miten koira mielestään kulki. Kommentti siitä, miten vein koiraa kuin ulostetta kepin päässä syöpyi päähän. Jos ei iäksi, niin toistaiseksi. Siitä lähtien mä en ole koskaan olettanut missään kisatilanteessa että meillä meni hyvin. Utu nousi kolmosluokkaan reilulla kymmenellä startilla, mutta se ei ollut mun ansiotani. Se oli nuori hyvä koira paskasta rodusta, piristävä massasta erottuva yksilö joka oli synnynnäisesti lahjakas. Pakko olla.

Mä opettelin ulkoa sen saman anteeksipyytelevän mantran jolla kohtasin onnittelijat. Viime viikolla tuntematon ihminen treeneissä tuli sanomaan, että toi sun nahka hakee ihan sairaan hienosti esteitä. Valittelin tottuneesti, että joo kiitos, se on ihana koira, harmi ettei ohjaaja ole ihan samaa tasoa. Kun sain kritiikkiä, nielin sen kaiken. Yritin ja yritän edelleen välillä sopertaa jotakin koiran haastavista ominaisuuksista, mutta takaisin saan tyypillisesti epäileviä katseita. Se on collie, ei se voi olla vaikeaa, ei se nyt niin lujaa mene. Paskasti veit, usko pois. Ja minä uskon. Mulle on neljässä vuodessa rakentunut sellainen itsetunto agilityharrastajana, että mä olen täyslahjaton tumppu joka sattui saamaan hirveällä säkällä hyvän koiran. Koiran, josta olisi enempäänkin jos sitä veisi joku taitava. Sellainen taitava, joka musta ei tulisi ikinä tuon koiran elinaikana. Olen yrittänyt kertoa itselleni monesti että suurentelen tätä asiaa päässäni ja että muut saavat ihan yhtä lailla samoja kommentteja. Yrittänyt muistaa antaa armoa, 22-vuotiaana aloittanut, ei aiempaa liikuntataustaa. Ei voi olla muutamassa vuodessa kilpaurheilija. Tai edes näyttää siltä. Vika on mun omassa perfektionismissa, ei kommentoijissa. Koskaan en pysähdy kysymään, että täytyykö niiden kommenttien kuulua pelin henkeen.

Seison kentän laidalla tottistreeneissä kanssatreenajan kanssa. Puhe on vietistä, sitä on oltava. Etenemismahdollisuudet eivät saa loppua koiran ominaisuuksiin. Jos ei ole viettiä, ei koirasta ole mihinkään. Pyytelen taas anteeksi. Ei niin. Niin kuin ei munkaan koirista. Häpeän mun belgiä, joka ei ole ominaisuuksiltaan virkakoira. Häpeän mun collieta, kun se on collie, josta on pikku hömpöttelyyn mutta siinä se. Eihän se ole kuitenkaan bortsu, vaikka ihan kiva agilitykoira onkin, eihän sen etenemät kuitenkaan ikinä. Mököstä ei luonnollisesti ole edes puhe. Yritän sanoa että mulle nämä riittävät, mutta sanat takertuu kurkkuun ja jatkan anteeksipyytelevään sävyyn mumisemista. Suomalainen rakastaa lähimmäistään raipalla ja laskee arvokisamitaleita. Kun kaikki on saavutettu, on aika kritisoida jotain irrallista. Kävin kesällä hyvin menestyneen suomalaisen agilityharrastajan koulutuksessa ja totesin jälkeenpäin että olipa huumorintajuton tyyppi. Sittemmin häpesin itseäni. Oli pakko keksiä joku vika. Joku henkilökohtainen vika, kun yhdessä totesimme että mä en osaa juosta eikä mun koira osaa leijeröitynä avokulmasta poispäin suuntautuvia keppejä. 

Kotona paasaan chatissa näppäimet rapisten siitä miten absurdi ajatus mielestäni on että jokainen meistä tarvitsee arvokisatason koiran päästäkseen esiin. Jatkan paasaustani muissa eettereissä joissa pikkuhömpöttelyyn syttynyt aloittelja tarvitsee käyttölinjaisen malinoisin. Emmin kuitenkin jatkuvasti tekstiä kirjoittaessani, en ole kuitenkaan mikään kieltämään keneltäkään mitään ja kun yritän selittää että vähemmilläkin arkihankaluuksilla on ihan kivaa harrastaa, joudun puskuroimaan päässäni kaiken aikaa sitä ajatusta vastaan että mun pikku puuhastelukoularit nyt on ihan yhtä tyhjän kanssa. Silti antoisimmat hetket kuluneella kaudella oli mun jokainen koulutuskerta rally-tokon alkeiskurssin parissa ja Agirotu. Mun kurssilaisista oli jännittävää, kun koira seurasi onnistuneesti metrin tai oppi saksalaisen käännöksen käsiavulla. Se oli musta ihanaa. Mun omat koirat loistivat niiden tuntien yhteydessä tehdyissä treeneissä, ne huomasivat miten hyvä mun oli olla.  

Mun pointti tässä vähän katkeransävyisessä valituksessa on, että olispa meillä kaikilla treenikavereita ja - ryhmiä joissa meillä olisi hyvä fiilis siitä omasta tekemisestä ja niistä omista koirista, vaikkeivät ne olisikaan joka mittarilla mitattuna hurjia, vietikkäitä tai lahjakkaita. Sellainen ympäristö jossa juhlittaisiin sitä että koiran hyvinvointi olisi ensisijainen motiivi ja ohjaisi sitä kouluttavaa kättä. Jossa kaikkien ei tarvitsisi omistaa joka minuuttia pyrkiäkseen tasolle jonne meistä menee hätäinen prosentti. Mä olen tyytyväinen niihin harvoihin omiini, mutta silti salaa vielä jokusen vuoden vielä kiukkuinen niistä kolhuista joita ne toisenlaiset mun kokonaiskuvaani ovat jättäneet.

Agirotu 2016

Meikämandoliinin toinen Agirotu kautta aikain on paketissa. Toissavuonna porukka koottiin takkuillen sileäkarvaisten Facebook-yhteisöstä, tänä vuonna nahkajoukkueisiin halajavia oli niin paljon että joukkueita oli peräti neljä. Me kisattiin kasvattajaporukoista tutulla kokoonpanolla, sillä erotuksella että Karolla oli messissä lainakoiransa Santtu. En ilmoitellut kuin joukkueradan Utulle, mikä lieni ihan hyvä sillä kenttien pohjista ja niiden liukkaudesta sateella purnattiin sosiaalisessa mediassa melko reippaasti ja muutama tuttu oli jopa jättänyt osallistumatta rataantutustumisen jälkeen.



Pukukulkueeseen osallistuttiin tokikin, tosin ainoana nahkajoukkueena. Nostalgiateeman noudattaminen todistettavasti kannatti kun tetrispalikoiksi pukeutunut porukka vei potin kotiin, me oltiin superkekseliäästi HeVi Smoothies ja hedelmä/vihannesteemalla mentiin. Mä halusin tottakai olla banaani, ja kun en löytänyt tarpeeksi lyhyellä varoitusajalla keltaista vappuväriä päätin värjätä sen mitä pystyn eli suunnilleen kaiken muun paitsi tukan. Paitaan vielä omatekoinen etiketti ja setti oli kasassa, joskus hämmästelen sitä miten matala kynnys mulla on nolata itseni julkisesti täysin. 

Kilpailevien joukkue kisattiin pukukulkueen jälkeen. Utun sisarpuoli Lyyti starttasi, Utu oli kakkosena, Santtu kolmantena ja ankkurina toimi Pongo. Ratakin oli ilmeisesti tarkoituksella hieman nostalginen, sillä varsinkin muurin sijoittelu ei ollut ihan tätä päivää. Muuten rata oli varsin mukava ja tuntui ainakin roimasti lyhyemmältä kuin toissavuotinen ralli. Utu teki ihan pätevän radan lukuunottamatta A-esteellä sattunutta sekoilua kun jäin töröttämään kontaktille vaikka ajatus oli mennä valssaamaan, joten sotkin sitten muutenkin haastavaa keppikulmaa vähän lisää. No, vitosena maaliin, nätisti pelasi koira vaikka ympäristö oli vähintään kiihdyttävä.



Keppikulma oli hankala myös muille meidän joukkueen jäsenille ja keppisekoiluiden (ja vähän muidenkin... ;) ) tuloksena sijoitus jäi ei-niin-hääviksi 42./51. Mutta olipahan hauskaa! Mä jatkoin mökille viihdyttämään miestä kirroottisella olemuksellani heti joukkueen jälkeen, korkein sijoitus jonka nahkalassiet saivat aikaan oli kelpo 17.! Huhupuheista huolimatta Agirotu saa jälleen jatkoa ensi vuonna Mikkelissä, joten ehkä ensi vuonna oon jonkun muun värinen.

Sainpa vielä kylkiäisenä ihan supermakeita agilitykuvia Utusta, kiitos vielä Sannalle kuvista!

Suomen Collieyhdistyksen 70-vuotisjuhla

Viime lauantaina pakkasin nuoriso-osaston ja kevythäkin Toyotaan ja lähdin tyypilliseen tapaani eli myöhässä posotteleman Laukaan Vihtavuoreen. Juhla oli alkanut jo perjantaina tokon rotumestiksillä, mutta mulla ei ollut tällä haavaa sinne koiraa joten aloiteltiin erikoisnäyttelyllä. Kiitos kasvattajanimen oltiin tietysti Utun kanssa luokan ensimmäiset, mutta ehdittiin ihan mainiosti paikalle. 

Utu ei ole käynyt edes mätsärissä yli kahteen vuoteen, joten hyvä käytös oli osittain varmaan shokkia siitä että vieras setä tuli ja tarttui suorilta käkättimeen aika tottunein ottein. Mä en tietysti osannut esittää yhtään niin kuin en osaa esittää mitään meidän koirista, mutta siinä riipuin narun päässä kun brittisetä Alan Jones lausui tuomionsa joka kuului näin. 

Teet correct. Feminine type. Would like a little stronger overall of bone and substance. Clear (clean?) head. Nice eye & expression. Would like a little more underjaw. Coat of good texture and colour. Movement sound, but would like a little more reach and drive. Could be a little tighter front and back. AVO-EH. 

Etukäteen ajattelin että H saattaisi olla sellainen realistinen arviointi, mutta käy se näinkin. Sehän nyt oli jo tiedossa että kaikkea on turhan vähän, liikkeet nyt todennäköisesti johtuvat tönköstä esittäjästä. Esiinnyttiin vielä Utun emän jälkeläisluokassa sekä kasvattajaluokassa jossa kummassakin sijoituttiin neljänsiksi eli päästiin juuri palkinnoille. Jälkeläisluokan tuomarin mielestä meillä oli heikot turkit ja turhan heterogeeninen ryhmä, kun taas kasvattajaluokan tuomarin mielestä turkit olivat hyvät ja koirat edustivat yhtenäistä tyyppiä (naurattaa tää erityisesi siksi että Utu 17 kg ja Pongo 32 kg aseteltiin peräkkäin kasvattajaluokassa). Notta tässä se tuli oikeastaan taas tiivistettyä miksi tää harrastus ei mulle uppoa kyllä niin yhtään, mutta kiva tapahtumahan tuo erkkari muuten on kun näkee vähän kaikkia. 

Sekä Utu että Ylli luovuttivat putkelliset verta Hannes Lohen geenitutkimukseen paikan päällä. Utun luovutus sujui paheksuva ilme naamalla korvat lintassa mutta Ylli ei kyllä nauttinut tilanteesta edes puolta sekuntia. Iltapäivä vietettiin meidän majapaikassa eli Utun Iita-sisaren ja Ville-velipuolen kotona, jossa Ylli otti selkäänsä perheen kissalta ja tutustui ensi kertaa lampaisiin (ja oli ottaa selkäänsä myös niiltä). Illalla syötiin Varjolan tilalla juhlaillallinen jonka aikana pidettiin rotuyhdistystä koskevia puheita ja lopuksi vielä collievisa.

Sunnuntaina törötin pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan odottaen omaa luokkaani rally-tokon rotumestiksissä, joka oli tietysti päivän viimeinen. Keli oli välillä aurinkoinen, välillä sateinen, välillä tuulinen mutta yhtä kaikki todella hiostava ja kostea ja vaikka käväisinkin ihan kelvollisella lenkillä koirien kanssa välissä oli rataantustumisen jälkeen autosta nouseva koira lievästi sanottuna tavallista innottomampi. Rata oli kuitenkin melko helppo ja koirasta oli taittunut juuri sopivasti se eniten virheitä aiheuttava höpinä pois, joten se meni kuitenkin sitten vallan mallikkaasti. Ajattelin maalissa että 90 paremmalle puolelle varmaan jäätiin jos en tössötellyt mitään huomaamattani, mutta kun valuin kisatositteeni perässä toimistolle selvisi että ei sinne tullut edes niitä perinteisiä talutinvirheitä eli täydet 100 pistettä ja RTK1. Alokasluokan colliekisassa toinen sija ja koko kisassa 3. palkinto. Pitänee lötköttää koiraa jatkossakin ennen rallikisoja...

Summa summarum, äärimmäisen kiva juhlaviikonloppu niin ohjelman, majoituksen kuin tulospuolenkin osalta. Huomenna jatketaan collieporukalla höntsäilyä kun kisataan kilpailevissa makseissa Agirodun joukkueviestissä äärimmäisen hölmöiss asusteissa, saa nähdä mitä saadaan aikaan.

Kesäkuun kekkaloinnit

Jatketaan idioottimaista otsikointia ja siirrytään kesäkuun kuulumisiin. Kuun ensimmäinen puolikas vierähti treenatessa, mulla alkoi uusi seitsemän koirakon rally-tokon alkeet-porukka ja Ylli pääsi vihdoin omaan aksaryhmäänsä ToiSKille. Pirkanmaan Palveluskoiraharrastajat ry järjesti Toijalassa Matinpuiston kentällä puolen kuun paikkeilla mätsärin, jonne ilmoitin Yllin ja Mökön. Vettä satoi kaatamalla, mutta osallistujia oli vähän ja piskit käyttäytyivät jotenkuten joten Mökölle X-rotuisten PUN2 ja Yllille isojen aikuisten SIN2. Ei ihan samassa mittakaavassa enää jaksa kuin Mökön kanssa ammoin, mutta hauskaa vaihtelua ja varsinkin Yllille erinomaista puuhaa. 

Saman viikon viikonloppuna pakkasin Utun autoon ja suuntasin Lahteen aksan SM-kisoihin. Aikatauluista ja omista tulkintavirheistäni johtuen en pystynyt perjantaina osallistumaan perjantain kolmosten kisoihin, joten suuntasin suoraan majapaikkaani keskustaan saunomaan ja hömpöttelemään. Lauantaiaamu valkeni märkänä ja sitä märkää muuten piisasi sen koko 8 tuntia mitä paikalla vietin. Tuuli repi telttoja ja hiekkakentälle kertyi hiljalleen seisovaa vettä, harmitti etten tajunnut ottaa itselleni enempää vaatetta tai kevythäkkiin kunnon huopaa ja varpaat alkoivat olla aika märät loppua kohden.

Meidän jouekkuenumero oli 27 ja mä olin kakkoskoirakossa, ensimmäinen koira hyllytti joten pieni tulospaine puski pintaan mutta kaikenkaikkiaan fiilis oli kauttaaltaan hyvä ja varma. Jalosen rata oli melko suoraviivainen ja mielestäni edellisvuoden Eiden rataa reilusti meille helpompi. Pujottelun aloituksessa virhe jonka kuvittelin johtuvan omasta ohjauksestani, mutta videolta tarkasteltuna linja oli ihan passeli joten mahtoi vieraat esteet ja kova häiriö viedä tällä kertaa voiton. Muuten puhdas ja siisti rata, olin mielissäni. En jaksa kaapata videota streaista mutta se on katsottavissa tästä.  Joukkuen saldo oli HYL,5,0,HYL joten ei tulosta tänä vuonna NPKHlle mutta kokemusta rikkaampana, kokemusta rikkaampana.

28. päivä käytiin TamSKilla Nybergin Johannan radoilla totemassa että jokin tässä muuttuneessa asenteessa toimii, sillä tehtiin peräti kaksi ihan näppärää nollaa. Pientä tönkköilyä jälleen ilmassa ensimmäisellä radalla, mutta aksaradalla tehtiin jo suunnilleen sellainen suoritus josta olisi hankala enää lähteä viilaamaan. Sijoitukset 7. ja 9., taso on Tampereella kova ja luokat isoja mutta olipahan melkoinen fiilis tajuta että nyt on ensivuoden yksilöihin tupla eikä edellisistä SM-kisoista ole kuin reilu viikko.

Toukokuun tohinat

Mä oon ollut maailmankaikkeuden paskin koirabloggaaja kuluneen vuoden, mutta isketään nyt kerralla enempi tarinaa kun silleen tää mun touhu tuntuu muutenkin menevän, koko talvi laakereilla ja neljässä kuukaudessa totaali-od ja burn out... No pidemmittä puheitta. Kevättalvi nyt oli tuttuun tapaan hiljainen, kisattiin muutamia startteja TamSKilla ja Sport Dog Parkilla. Kävin Annen treeneissä toukokuun loppuun asti viikottain ja vaihdoin sitten kahteen kertaan kuussa, kun ulkokentätkin olivat taas saatavilla. 

Toukokuussa kävin turhautumassa Walatin kolmosten kisoissa Valkeakoskella ja jatkoin hyllyputkea seuraavana päivänä rotumestiksissä Jyväskylässä. Koko lajin mielekkyys oli kyllä ton meidän melkein vuoden kestäneen hyllyputken aikana koetuksella, koira pelasi treeneissä ihan älyttömän hyvin mutta kisoissa suorittaminen oli jo vireeltään niin heterogeenistä että mä en voinut tehdä kuin ristinmerkin ykkösesteelle ja purra hammasta. Jyväskylä kaatui pikkukupruihin, mutta Walatin hypäri oli ennemminkin verilöyly.

Toukokuussa päätin myös kokeilla jotain erilaista ja menin Yllin kanssa kaverin tueksi mätsäriin Hakametsään. Kauhu-Ylli yllätti meikäläisen käyttätymällä niin kehässä kuin sen reunamilla todella mallikkaasti ja sijoittumalla vielä isojen aikuisten kehässä sijalle PUN4. Persreikähirviöstä on muutenkin hiljalleen kuluvan vuoden aikana kehittynyt fiksu ja ihana myöhäisteini joka saa enää korkeintaan kerran kuukaudessa katumaan koko lamppuharjan ottamista, ensimmäiset juoksut juostiin huhtikuun vaihteessa ja sisarustapaaminen Nekalan Wuffilla oli antoisa ja hyväntuulinen.

Loppukuusta käytin koko porukan hoidettavana Sannalla. Palaute oli melko odotetunlaista, Utulla lihaskalvojen pinkeyttä mutta muuten elastinen ja terve kroppa, Yllillä perinteisiä kohellusjumeja ja mustelmia. Mökön selän triggerit Sanna totesi lähinnä normaleiksi ja tultiin muutenkin siihen tulokseen että säännöllisellä hoidolla ja monipuolisella liikunnalla Mökö pysynee lähes oireettomana mikä tuntui hirveän hyvältä, mä kun aina välillä murehdin josko lonkkien aiheuttamat jumit madaltavat sen elämänlaatua liiaksi.

Toukokuu lopeteltiin TamSKin aksakisoissa, joissa tapahtui se kauan odotettu ihme eli nollarata. Vain viikkoa aikaisemmin olin käynyt Annen kanssa keskustelua siitä että ei sun Riikka tarvitse tehdä sen kummempia kevätjuhlaliikkeitä kuin mitä teet treeneissäkään - osaat kyllä. Menet ja teet ja se riittää. Ja silloin jokin naksahti for good, koska kun asetin koiran niissä kisoissa lähtöön en pidätellytkään enää oksennusta. Ja vaikka jälkeenpäin olen monesti sortunut lemmikkipaheeseeni eli jälkiviisasteluun, olin tyytyväinen. Vaikka olisin päällejuossut kolmosen, vastakääntänyt vitosen, jaakottanut ysin, vastakääntänyt viidentoista ja persjättänyt yhdeksäntoista ja halunnut myös todellisuudessa olla sulava ja taitava, sain sen palikkakasan pidettyä koossa.


Ja kun se pato aukesi, rentoutui koko homma merkittävästi ja hypäri sujui vielä paremmin. Olkootkin että lipsahti hyllyksi, mutta se flow mikä mulla oli sillä radalla muistutti taas siitä mitä oon tältä lajilta parhaimmillaan saanut. Myös koira oli just eikä melkein siinä mielentilassa missä sen toivoisin töitä tekevän, siinä jossa se on halukas ja etenevä mutta kuitenkin fokusoitunut ja nöyrä, eli jossa meidän tänhetkinen taitotaso riittää kompensoimaan. Monelle rehellisesti haastavan agilitykoiran ohjaajalle ehkä marginaalikamaa, mutta meikäläisen nelivuotisen agilitytaipaleen toistaiseksi isoin mörkö, jonka taittaminen jatkuu nyt astetta kevyemmin.

Tammikuun pörinät

Vuosi 2016 aloiteltiin Ylöjärvellä Willow Creek-koirien hajutunnistusseminaarilla. Kouluttajana oli käyttölinjaisia labradoreja kasvattava Minna Pessi, joka työskentelee mm. huume - ja räjähdekoirien koulutuksen parissa. Koulutus oli kaksipäiväinen, perjantaina käytiin aluksi läpi teoriaa joka kattoi mm. koiran nenän anatomiaa sekä hajutunnistuskoulutusta käytännössä. Lopuksi tehtiin erilaisia alustavia harjoitteita kullekin koiralle ja lauantaina painotettiin kokonaan käytäntöön. Paikalla taisi olla 17 belgiä ja schipperkeä, mutta kaikkien katselu oli hurjan antoisaa. Mulla oli mukana tokikin Ylli. 

Koulutus perustui operantteihin menetelmiin, eli käytännössä koiralle merkattiin halutun pilttipurkin nuuhkaisu. Aloitettiin yhdellä purkilla jotta nuuhkaisu tuli tutuksi, mutta Yllin kanssa siirryttiin pian useampaan koska se osaa tarjota asioita ja on luonteva nenänkäyttäjä. Lopussa lattialla oli kuusi pilttipurkkia joista jokaisessa oli erilainen hajulähde, mutta edelleen palkka tuli vain oikealta purkilta. Tein muutamia muistiinpanoja, jotka helpottavat harjoittelua jos joskus haluan panostaa tähän enemmän.

• ilmaisu liitetään vasta kun koiralla on todellinen motivaatio etsiä.
• koiralle luonteva ilmaisu ei välttämättä (työtilanteessa) paras, esimerkiksi luontaisesti tassuja käyttävät koirat alkavat antaa herkästi vääräksi positiiviseksi tulkittavaa reaktiota vaikka eivät ilmaisisi. 
• lähtötilanteessa mahdollisimman puhdas hajukuva, mahdollisimman sallivassa ympäristössä. 
• onnistumisprosentin oltava korkea, mutta myös "epäonnistumista" treenattava sopivassa suhteessa, koska kohteessa ei aina ole sitä mitä etsitään. 
• palkka tulee aina hajulle. ei taskusta suoraan suuhun, vaan esimerkiksi purkkiharjoituksessa koira palkataan purkin suulla jotta haju yhdistyy tehokkaammin palkkaan. 

Utulle sattui joulukuussa lentokeinu, joka ei aluksi vaikuttanut erityisen pahalta, mutta muutaman viikon kuluessa aloin kiinnittää huomiota tapaan jolla se hidastaa laukasta raviin. Hassua miten herkäksi sitä yhteisten vuosien aikana vaan tulee ja oppii miten oma koira liikkuu ja koska liikkeessä on jotain ylimääräistä, vaikkei sitä varsinaisesti osaisi edes selittää.  Ja varsinkin kun on jo yksi kroonisesti eri tavalla liikkuva koira, sitä näkee kaikkea myös siellä missä sitä ei ole.

Vein Utun Sannalle kranioon ja oikeassa olin, etujalat ja rinta olivat tukossa ja selästä löytyi jumi vastapainoksi sille jalalle joka otti vastaan pudotuksessa. Ensimmäinen hoitokerta aukaisi etupään mutta selkä jumiutui vielä uudelleen joten käytiin myös toinen reissu. Jumiutumista todennäköisesti tehostivat melkein 30 asteen pakkaset ja liukkaat kelit, joten ei ollut oikein Utun kuukausi. Heräsin myös samalla siihen että Utun nykyinen talvivarustus ei ole riittävä, joten tilasin collieporukan yhteistilauksessa sille tossut ja äidiltä pitkähihaisen bodyn toppatakin alle. 

Utu piti siis kuukauden tauon agilitysta, mä jättäydyin kokonaan treeneistä kahdeksi viikoksi ja viimeiset kaksi kertaa otin tilalle Yllin. Ylli on tehnyt Utun treenien odotteluajoilla putkeen irtoamista, yksinkertaisiin ohjauksiin hakemista sekä esteen tarjoamista, joten Anne laittoi meille heti pakkovalssi - ja sylkkäritreeniä sekä yksinkertaisia ratapätkiä pikkurimoilla. Ja kyllähän se etupalkalla paineli aikamoista kyytiä, olin ihan yllättynyt. Viimeksi rataan liitettiin myös Yllille uusi este, kahden palikan minipituus, joka hetken kummastelun jälkeen oli superhauska. Jos Utun tilanne pysyy samanlaisena palaa se ensi viikolla treeneihin ja Ylli saa taas tyytyä taukohumputteluihin, mutta on sille kevääksi oma ryhmäpaikka jostain saatava.

Utu siirtyi myös viikko takaperin mun omistukseeni. Vikalista kävi sen verran hankalaksi jalostuskäytön kannalta että Anna päätti jättää sen käyttämättä, ja olin samaa mieltä for all that matters. Koska juoksukierto ei kaikessa kummallisuudessan ole missään tapauksessa normaali, on kuluvan vuoden ohjelmistossa sterilointi. Saadaanpa sitten ihan rauhassa tusata mitä nyt ikinä keksitäänkään taas tusata.

2015 in a nutshell

Taas on yksi vuosi vaihtunut seuraavaan ja hyvinkin passiivisesti pyörinyt Hundkarusellenkin joutuu pohtimaan sitä mitä 2015 toi tullessaan ja mihin jatkossa pyritään. Kirjoitin jo viime vuonna että vuonna 2015 keskitytään vielä enemmän olennaiseen kuin aiemmin eikä ranskalaisia viivoja enää asteteta painostaman ketään, ja samaa mieltä olen edelleen.

Mökö kuvattiin maaliskuussa ja todettiin lonkkanivelten olevan niin löysät, että se aiheuttaa selkäkipuja. Vaikka syyksi toivottiinkin pitkään lihasperäisyyttä, oli helpottavaa kuitenkin kun selvisi miksi koira on ollut ajoittain haluton monenlaisiin aktiviteetteihin sekä se että Mökön selkä on täysin terve rangaltaan. Tämän tiedon myötä suljin Mökön lopullisesti pois agilityharjoituksista ja annoin sille lemmikkistatuksen, joista jälkimmäinen aiheuttaa välillä vähän huonoa omaatuntoa, onhan se hirveän taitava ja viisas. Tämän vuoksi lupaan, että Mökö saa vaivata päätään ensi vuonna enemmän. Treenataan rally-tokoa ja tallataan jälkeä sekä tehdään muitakin nenänkäyttöharjoitteita. 

Utun suurimmaksi heikkoudeksi ja kehityskohteeksi nimesin agilityn esteosaamisen, lähinnä kepit ja kontaktit. Agilityssa kehitys onkin ollut silminnähtävää, kun kokemusta on tullut lisää ja loppukesästä siirryttiin Annelle treenattavaksi. Sisäistin lopullisesti silloin sen miten iso merkitys esimerkiksi ensimmäisen välin haussa ohjaajalla on, kuinka tärkeää linjaus ja suoritusrauhan antaminen Utulle on. Kisattiin koko vuonna hyvin vähän, melko heikolla menestyksellä mutta kuitenkin arvokasta kokemusta keräten aina SM-kisoista asti.

Tokokokeessa Utu kävi kolmesti, joista ensimmäinen oli epävirallinen. Paikkamakuu aiheutti harmaita hiuksia koko kevään, mutta jostakin mystisestä syystä kokeissa ne olivat lopulta täydellisiä. Yhden virallisen kakkostuloksen jälkeen saatiin pakka kasaan ja tehtiin reilu ykkönen heinäkuun piirinmestiksissä Eteläpuistossa. Sääntömuutoksen myötä päätin pidättäytyä koulutustunnuksen metsästämisestä ja siirtyä suoraan voittajaan, sitten kun sen aika on. Kisailtiin myös muutamissa helposti saavutettavissa rally-tokokisoissa ja käytiin hyvin, hyvin extemporeesti suorittamassa loppukesästä BH-koe joka läpäistiin hyvällä suorituksella. Pk-hakua treenattiin muutaman kerran, ihana laji, olisipa enemmän aikaa. 

Pitkäperjantaina saapui ihana Ylli, joka täyttä ensi viikolla 11 kuukautta. Ylli on tutustunut kuluneen vuoden aikana uimiseen, hevosiin, metsiin, koirakavereihin, omalla pihalla pöhisemiseen, agilitykenttään, tottelevaisuuskenttään, hakumetsään, jälkimetsään ja minne ikinä olen keksinyt sen kanssa mennä. Vajaa vuotias belgi on omakohtaisesti helvetin raskas, terävä ja siinä on loputtomat patterit, mutta Yllin omistautuminen omalle perheelle ja ongelmanratkaisukyky on vailla vertaa. Valitettavasti uusivuosi ilotulitteineen ei ollut Yllille mieleen vaan se vietettiin pimeässä makuuhuoneessa katkonaisesti nukkuen, mutta kun treenikaveri kysäisi toissapäivänä olenko pettynyt kun se ei ole kaikessa yhtä varma kuin meidän muut koirat, vastasin totuudenmukaisesti että en. 

Se on kuitenkin mun koira, vaikkei se ole täydellinen. Jos siitä ei tule koskaan jonkin ominaisuutensa vuoksi kisakoiraa johonkin lajiin, niin olkoot niin. Oikeastaan kilpaileminen kaikessaan on varsinkin viimeisen vuoden aikana alkanut menettää jotenkin merkitystään mulle. Agilitykilpailut on mulle henkisesti raskaita, eikä meidän hermorakenteet Utun kanssa oikein kohtaa kisapaikalla. Olin tottakai äärettömän tyytyväinen jokaiseen suoritteeseen joka viime vuonna tehtiin, mutta jotenkin siitä on häipynyt sellainen maaginen, uskomaton fiilis mikä mulla oli silloin kun Mökö teki ensimmäisen ykköstuloksensa. Luonnollista tottakai, eihän kaikki tunnu maailman tappiin ensimmäiseltä kerralta. Ja siinäkin mielessä terveellistä, että yhdessä vaiheessa riivannut pakkopakkopakko karisi hiljalleen pois. Jos osaamistaso on kyllin korkea, se onnistuu. Eikä siinä ole mitään taikaa tai onnea, se on vaan hommien tekemistä ja helvetillistä toistoa. 

Sen lisäksi olen huomannut, että mitä useampi koira mulla on ollut työn alla, sitä hitaammin mä etenen koiran teknisen osaamisen kanssa. Ylli on kohta vuoden, ja ainut mitä se tietää agilitysta on se että se on helvetin hauskaa. Ehkä mä toisaalta oon vaan laiska, eikä se ole niin helppoa enää tusata kaikkian kanssa jotain joka päivä kuten silloin kun koiria oli yksi tai kaksi, mutta tää tuntuu musta hyvältä. Ajattelin lähteä tekemään Ylliä enemmän ensi kesänä ensin hyppytekniikan kautta johonkin sopivaan ryhmään, mahdollisesti ToiSKille, nyt kun mulla on sinne lyhyempi matkakin. 

Tänä vuonna nautitaan taas hiljalleen pitenevistä päivistä, yhteisistä retkistä, mökkeilystä, uimimisesta, paskassa kierimisestä, sen syömisestä ja lopuksi sen oksentamisesta, yritetään pysyä terveenä ja nukutaan nelistään kasassa päiväunia.