Sivut

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Viikonloppu Ylöjärvellä

No, siltä se ainakin tuntui. Olin ennakolta jo ilmoittanut päähänpistona sunnuntain tokokokeen, mutta kun seuran agilityryhmässä kyseltiin jäseniä agilityn piirinmestaruusjoukkueeseen en malttanut olla lähtemättä Utun kanssa sinnekin. Aprikoin kyllä tovin että onko liian riskaabelia ladata tauolla olleelle koiralle noin paljon höpinää yhteen viikonloppuun, mutta annoin mennä vaan. Aikuinen koira, eikä nyt enää mikään ensikertalainen. 

Ilmoitin lauantaille myös yksilöstartit, joten päivä alkoi klo 11. Ensimmäisenä ollut hyppyrata menetteli, keppikulma oli inhottava ja mun pakkovalssi valui turhan pitkälle joten kepeiltä femma, sekä myöhästyin keppien jälkeisestä päällejuoksusta jonka koira ehti kieltää. Kymppinä sitten maaliin ihan ok-touhulla, mä olin kyllä vähän poissa koko radan mikä näkyi valumisina mutta koira oli kiltillä tuulella eikä ryöstänyt tai rohjottanut. Seurakaverit kehuivat ihan näppäräksi radaksi, joten saattoi tuntua pahemmalta kuin näytti. Maalissa jouduin hengittelemään useamman minuutin oksennusta torpatessani, ärsyttävää kun edelleen aina ensimmäisen radan jälkeen nousee ykä kurkkuun vaikka kisajännitys on loiventunut varmaan puoleen alkuajoista. 

Aksarataa odotellessa olosuhteet kävivät myrskytuulen vuoksi aika kaoottisiksi. Puista tipahteli paksuja oksia ja alumiiniesteet lentelivät pitkin kenttää. Yksi mediluokan koira tipahti jopa tuulenpuuskassa puomilta. Agilityrata oli hypäriä soljuvampi, ehdin ottaa yhden kiellon kunnes tuulenpuuska räjäytti vielä edessä olevan esteen, mä jäädyin ja koira tuli pituudelta ohi. Hetken härdellin jälkeen jatkoin radan puhtaana maaliin mutta Utu oli ehtinyt siinä rytäkässä ehdotella kaikenlaisia etenemissuuntia joten hylly tästä. Meikäläisen häiriönsieto ei toistaiseksi kestä yllättäen hajoavia agilityesteitä, mutta ehkä tää oli hyvä opetus siitä että jatkaa täytyy vaikka sataisi keski-ikäisiä setiä.

Tunnelma oli aika laimea yksilöratojen jäljiltä ja muutama maksijoukkue luovutti ja lähti kotiin. Mä hyödynsin parkkipaikalle syntyneen tilan ja kävin siirtämässä autoa lähemmäs kenttää. Ei mennyt puolta tuntiakaan kun havahduin autossa istuessani kiljuntaan, metsän reunasta kaatui täysikasvuinen kuusi tismalleen siitä kohtaa missä mun auto oli hetki sitten pysäköitynä. Maahan unohtunut vesikuppi löytyi oksien alta. Kylläpä kävi kerrankin säkä, kun hetken mielijohteesta ja laiskuuttani päätin siirtää auton lähemmäs. Seuraavaksi satoi hetken kaatamalla, mutta sitkeästi kökötettiin vielä kaksi tuntia maksien joukkuerataa odotellessa. Ykköskoira Masi teki tyypilliseen tapaansa nollan, Utu teki kympin, mutta sekä Raisa että Ruuti sujahtivat harmillisesti väärille esteille joten ei tulosta tänä vuonna piirinmestaruusjoukkueelle. Utun rata oli ihan mukava, päätin vaan poiketa alkuperäisestä suunnitelmastani ja valssata a-esteelle jolloin rima tipahti ja kepitkin olisivat todennäköisesti sujuneet toiselta puolelta ohjaten paremmin. Kyllä se vähän jaksaa harmittaa että noi kepit on meillä vieraissa kisapaikoissa aina se heikoin lenkki, mutta kaikilla täytyy kai olla joku vakiokonkelo. Kontaktit olivat kuitenkin hyvät ja vauhtiakin riitti vaikka oltiin joukkueradan aikaan oltu paikalla yhdeksän tuntia. Lopputulos ei olisi ollut näin hallittu näillä eväillä esimerkiksi vielä vuosi sitten. 


Täytyy kyllä sanoa, että oma mukavuudenhaluisuus on jo tässä iässä sitä luokkaa että kovin äkkiä en lähde enää kisoihin joissa rutistetaan yhdellä kentällä kaikki säkäluokat kolmelle radalle. Kotona olin puoli yhdeksän ja seuraavana aamuna lähdin ajelemaan takaisin. Vähän jännitti että miten eilinen vaikuttaisi koiran vireeseen, ja kuten arvelinkin Utu oli tavallista hektisemmän oloinen kun käytiin lenkillä ja olisi jutella pulputtanut mulle kokoajan. Ilmoittautuneista avoimen koirakoista paikalla oli vain kaksi joista me oltiin aikaisemmalla suoritusnumerolla. Jäävänä tehtäisiin seisomisen lisäksi maahanmeno, joten tein pienen valmistelevan treenin ja menin hyvillä mielin ryhmäkehään. Tuomarina tänään oli alokasluokasta tuttu Ilkka Stén.

Paikkaistuminen oli häiriötön ja keli oli aurinkoinen, ei ehditty kovin montaa kertaa tätä harjoitella mutta oletin ettei se tuottaisi kauheasti päänvaivaa ja saatiinkin siitä vaikeuksitta 10. Jäin suorilta kehään vaikka mulle tarjottiin tilaisuutta käydä palkkaamassa, vähemmän säätöä eli vähemmän jupinaa. Yksilökehä tehtiin yhdessä osassa. Aloitettiin seuruulla, joka oli osin hirveän hyvää ja osin vähän poissaolevaa. Käännökset olivat ihan jees, juoksuosuus hyvä ja peruutus sitä luokkaa mitä se meillä nyt on ollutkin. Lopun täyskäännös ja pysäytys vähän levisi. Tästä 8½, josta olin samaa mieltä. Lisää liikkuroitua seuruuta meille. Utu painaa välillä treeneissä hirveästi, mutta kokeissa se on aina vähän maltillisempi ja paikka pysyy paremmin, mikä on tietysti mukavaa.

Jäävä seisominen oli ilmeisesti tyypillinen, siitä 10. Luoksetulo oli myös moitteeton, tuli hyvällä reippaalla laukalla hyvään perusasentoon, taas 10. Jäävästä maahanmenosta 9, se on meillä aavistuksen hidas sekä perusasentoon nouseminen oli vähän nahkea. Seuraavaksi koitti hirvittävä ruutuliike, joka tuotti treeneissä paljon ongelmia kun se meinasi mennä jatkuvasti sekaisin merkin kierron kanssa heti kun tötteröt lisäsi yhtälöön (treenattiin myös auttamatta liian vähän). Olin valmistautunut siihen että Utu tarjoaa ruutuun menoa vasemman alareunan kartion kautta kiertäen eli menee ruutuun vasemmasta sivusta, joten ihmetys oli melkoinen kun se meni sisään keskeltä etureunaa ja jäi jopa turhan oikealle. Toinen käsky kuitenkin tarvittiin kun se ensimmäisen jäljiltä lähti tulemaan takaisin, eikä mennyt kovin syvälle ruutuun, mutta eteni ihan reippaalla laukalla. Varpaat olivat nippanappa kehänauhan sisällä, en tiedä olisiko joku tarkempi jo nollannut koko liikkeen... Joka tapauksessa erävoitto ja arvosanaksi 8. 

Nouto oli tyypillinen Utunouto, rumasti kapulalle ja hitaamalla laukalla palautus, istui kyllä hyvään perusasentoon eikä tyypillisesti vähän vinoon. Tuomari antoi tästäkin 10, mikä oli mun makuuni vähän turhan anteliasta. Kaukoista 9, ensimmäinen vaihto oli (taas) vähän hidas. Pitäisi treenata tätäkin liikkurihäiriöllä. Sen verran täytyy noita kaukoja fiilistellä että tekniikka on hyvä, istuminen kyllin korkea eikä Utu ole tarvinnut neljässä kokeessa kertaakaan kaksoiskäskyä. Takapalkka se vaan toimii. Hyppy oli reipas ja perusasento suora, 10. Merkin kierrossa selvästi aprikoi että pysähtyisikö tötterölle, mutta tuli kuitenkin aavistuksen löysemmällä laukalla takaisin, 9. Kokonaisvaikutukseksi saatiin 8, mikä oli munkin mielestäni vallan kuvaava. Kokonaispisteitä kertyi 297,5/320 eli AVO1, kunniapalkinto sekä kokeen voitto toisen koirakon tehdessä kakkostuloksen.

Nätistihän se tekee mutta eilisen paino sekä kisapaikka teki kokonaiskuvasta vähän levottoman ja varsinkin alkuperusasentojen kanssa oli välillä vähän hakemista. Meinasi myös lähteä retkeilemään pari kertaa liikkeiden välissä. Ilkka neuvoi  kerran korjaamaan sijaintia vähän kauemmas kehästä poistumisen estämiseksi ja ruutuliikkeessä kehotti antamaan kaksoiskäskyn välittömästi sen ollessa tarpeen, nyt koira ehti palata lähes perusasentoon asti ennen kuin uusin käskyn. Itse luokka ei pelotteluista huolimatta tuntunut musta erityisen pitkältä, kai sitä jotenkin niin immersoituu siihen omaan tekemiseensä että menee ajantaju. Kauniit loppuperusasennot lämmittivät, ne kun tuppaavat olemaan treeneissä herkästi vinossa ja hienosti se vaan palkatta jaksaa koko touhun laskematta. Paljon hyvää siis mutta myös treenattavaa. Kaikenkaikkiaan haluaisin monta liikeosaa hieman voimakkaammaksi, varsinkin kun koirassa sitä ekstraa vielä olisi, mutta oma taito ei oikein meinaa riittää. Viimeisen ykkösen voisi vielä näillä avuilla käydä avoimesta hakemassa, mutta voittajaan siirtymiseksi täytyy kyllä hakeutua osaavaan oppiin. Systemaattinen, suunniteltu treeni toki myös tuottaisi parempaa jälkeä kuin muutaman viikon hätäräpellys.

torstai 18. elokuuta 2016

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee koiraharrastuksessa

Oon kuluvan kesäkauden aikana pettynyt monesti. Pettynyt jollakin tasolla johonkin seikkaan mun intohimoharrastuksessa. Tai siis kahteen selkeästi eriteltävään seikkaan, itseeni tai muihin ihmisiin. Omiin koiriini olen joskus yrittänyt pettyä, ja sitten katsonut kuitenkin jälkeenpäin peiliin ja sanonut itselleni että sinä annoit muiden vaikuttaa niin paljon että olit epäreilu tai kireä. Koira ei saanut esitellä parastaan, et antanut koiralle tilaisuutta, koska olit itse kiukkuinen. Meidän omasta temperamentista on niin pitkälti kiinni, miten toimimme pattitilanteessa. Mulla sitä sattuu olemaan aika paljon, mikä on tehnyt osaltaan tästä kesästä välillä vaikean.

Aurinkoisena kesäpäivänä tuttu mediluokan koiraharrastaja saa hyppysertin. Onnittelen häntä ohikulkeissani ja saan vastaukseksi "Kiitos! Koita säkin sit vähän liikkua tänään!". Heitän takaisin hassun kommentin harrastajan omasta, varsin äänekkäästä esityksestä. Ihmiset naurahtavat ja asia unohtuu. Paitsi mulla. Kotona katson tuhannen kerran vanhoja videoitani ja nyökkään itsekseni, kyllä, jalat eivät kulkeneet taaskaan yhtään paremmin. Muistan vielä sen parin vuoden takaisen kuuman kisapäivän kun kisasin ykkösissä ensimmäistä kertaa agilityradalla. Puhdasta tulosta ei tullut, mutta iloisesti kysäisin treenikaverilta että miten koira mielestään kulki. Kommentti siitä, miten vein koiraa kuin ulostetta kepin päässä syöpyi päähän. Jos ei iäksi, niin toistaiseksi. Siitä lähtien mä en ole koskaan olettanut missään kisatilanteessa että meillä meni hyvin. Utu nousi kolmosluokkaan reilulla kymmenellä startilla, mutta se ei ollut mun ansiotani. Se oli nuori hyvä koira paskasta rodusta, piristävä massasta erottuva yksilö joka oli synnynnäisesti lahjakas. Pakko olla.

Mä opettelin ulkoa sen saman anteeksipyytelevän mantran jolla kohtasin onnittelijat. Viime viikolla tuntematon ihminen treeneissä tuli sanomaan, että toi sun nahka hakee ihan sairaan hienosti esteitä. Valittelin tottuneesti, että joo kiitos, se on ihana koira, harmi ettei ohjaaja ole ihan samaa tasoa. Kun sain kritiikkiä, nielin sen kaiken. Yritin ja yritän edelleen välillä sopertaa jotakin koiran haastavista ominaisuuksista, mutta takaisin saan tyypillisesti epäileviä katseita. Se on collie, ei se voi olla vaikeaa, ei se nyt niin lujaa mene. Paskasti veit, usko pois. Ja minä uskon. Mulle on neljässä vuodessa rakentunut sellainen itsetunto agilityharrastajana, että mä olen täyslahjaton tumppu joka sattui saamaan hirveällä säkällä hyvän koiran. Koiran, josta olisi enempäänkin jos sitä veisi joku taitava. Sellainen taitava, joka musta ei tulisi ikinä tuon koiran elinaikana. Olen yrittänyt kertoa itselleni monesti että suurentelen tätä asiaa päässäni ja että muut saavat ihan yhtä lailla samoja kommentteja. Yrittänyt muistaa antaa armoa, 22-vuotiaana aloittanut, ei aiempaa liikuntataustaa. Ei voi olla muutamassa vuodessa kilpaurheilija. Tai edes näyttää siltä. Vika on mun omassa perfektionismissa, ei kommentoijissa. Koskaan en pysähdy kysymään, että täytyykö niiden kommenttien kuulua pelin henkeen.

Seison kentän laidalla tottistreeneissä kanssatreenajan kanssa. Puhe on vietistä, sitä on oltava. Etenemismahdollisuudet eivät saa loppua koiran ominaisuuksiin. Jos ei ole viettiä, ei koirasta ole mihinkään. Pyytelen taas anteeksi. Ei niin. Niin kuin ei munkaan koirista. Häpeän mun belgiä, joka ei ole ominaisuuksiltaan virkakoira. Häpeän mun collieta, kun se on collie, josta on pikku hömpöttelyyn mutta siinä se. Eihän se ole kuitenkaan bortsu, vaikka ihan kiva agilitykoira onkin, eihän sen etenemät kuitenkaan ikinä. Mököstä ei luonnollisesti ole edes puhe. Yritän sanoa että mulle nämä riittävät, mutta sanat takertuu kurkkuun ja jatkan anteeksipyytelevään sävyyn mumisemista. Suomalainen rakastaa lähimmäistään raipalla ja laskee arvokisamitaleita. Kun kaikki on saavutettu, on aika kritisoida jotain irrallista. Kävin kesällä hyvin menestyneen suomalaisen agilityharrastajan koulutuksessa ja totesin jälkeenpäin että olipa huumorintajuton tyyppi. Sittemmin häpesin itseäni. Oli pakko keksiä joku vika. Joku henkilökohtainen vika, kun yhdessä totesimme että mä en osaa juosta eikä mun koira osaa leijeröitynä avokulmasta poispäin suuntautuvia keppejä. 

Kotona paasaan chatissa näppäimet rapisten siitä miten absurdi ajatus mielestäni on että jokainen meistä tarvitsee arvokisatason koiran päästäkseen esiin. Jatkan paasaustani muissa eettereissä joissa pikkuhömpöttelyyn syttynyt aloittelja tarvitsee käyttölinjaisen malinoisin. Emmin kuitenkin jatkuvasti tekstiä kirjoittaessani, en ole kuitenkaan mikään kieltämään keneltäkään mitään ja kun yritän selittää että vähemmilläkin arkihankaluuksilla on ihan kivaa harrastaa, joudun puskuroimaan päässäni kaiken aikaa sitä ajatusta vastaan että mun pikku puuhastelukoularit nyt on ihan yhtä tyhjän kanssa. Silti antoisimmat hetket kuluneella kaudella oli mun jokainen koulutuskerta rally-tokon alkeiskurssin parissa ja Agirotu. Mun kurssilaisista oli jännittävää, kun koira seurasi onnistuneesti metrin tai oppi saksalaisen käännöksen käsiavulla. Se oli musta ihanaa. Mun omat koirat loistivat niiden tuntien yhteydessä tehdyissä treeneissä, ne huomasivat miten hyvä mun oli olla.  

Mun pointti tässä vähän katkeransävyisessä valituksessa on, että olispa meillä kaikilla treenikavereita ja - ryhmiä joissa meillä olisi hyvä fiilis siitä omasta tekemisestä ja niistä omista koirista, vaikkeivät ne olisikaan joka mittarilla mitattuna hurjia, vietikkäitä tai lahjakkaita. Sellainen ympäristö jossa juhlittaisiin sitä että koiran hyvinvointi olisi ensisijainen motiivi ja ohjaisi sitä kouluttavaa kättä. Jossa kaikkien ei tarvitsisi omistaa joka minuuttia pyrkiäkseen tasolle jonne meistä menee hätäinen prosentti. Mä olen tyytyväinen niihin harvoihin omiini, mutta silti salaa vielä jokusen vuoden vielä kiukkuinen niistä kolhuista joita ne toisenlaiset mun kokonaiskuvaani ovat jättäneet.