Sunnuntaiaamu elikkolassa

Viikonloppui sai vähän vaihtelevia piirteitä eilen, kun herättiin kepon kanssa kahdeksan jälkeen ja suunnattiin koirien kanssa läheiselle perinnetilalle. ToiSKin kautta treenikaveriksi löytynyt Marjo pyysi männäviikolla avustusta parivuotiaan oripoikansa kanssa, ja olin luonnollisesti kiinnostunut. Marjo on harrastanut vuonohevosia vuosia ja pyrkii kouluttamaan omalle kasvatilleen Nemolle hevosen arjessa ja käytössä tarvittavia taitoja mahdollisimman pitkälti positiivisesti ehdollistamalla. 

Hevonen on aiemmin ehdollistettu naksuttimeen ja tällä kertaa opetettava toiminto oli eteenpäin liikkuminen vihjeellä, jota vahvisti pysäytyspakotteen poistaminen. Mun tehtäväni oli seistä namiautomaattina/targettina hevosen edessä, naksuttaa ja tarvittaessa houkutella hevosta eteenpäin. Houkutteluhan ei tähän ideologiaan perinteisesti kuulu, mutta näin saimme Nemolle helpommin aikaan toivottua käytöstä ja merkittyä sitä. Tähän haluaisin vielä sanoa että hevonen on kuitenkin hyvin erityyppinen kohde-eläin kuin koira, mutta koulutustilanne ei juurikaan loppujen lopuksi eronnut koiran kanssa tekemisestä. Olipa mielenkiintoista!

Hauskaa oli myös se, miten myös koirille tyypillisesti Nemo aluksi tarjosi epäselvälle vihjeelle ennalta opittuja toimintoja kuten peruuttamista. Merkittyäni ensimmäisissä toistoissa askeleita sivulle päin hevonen poimi idean nopeasti ja seuraavaksi pitikin olla jo tarkkana että siitä ei enää heru porkkanaa. Palkan yhdistäminen liikkeeseen aiheutti Nemon palkantavoittelussa myös siinä määrin hanakkuutta, että porkkanapalat tarjottiin viimeisten settien aikana muovikuupasta, josta tuli myös mainio targetti. Naksua kokeiltiin liittää progressiivisesti hevosen askeliin, mutta selkeimmän tuloksen se taisi tuottaa kuitenkin liikkeelle lähdön merkkinä. Aluksi korkeintaan muutamien metrien välimatka pidennettiin lopuksi koko kentän mittaan jonka toisessa päässä odotti loppupalkkana Nemon aamupala. 

Entäs mun koirat sitten? Utulle Nemo ja velipoikansa Rousku olivat jo vanhoja tuttuja, hanakkaa paimennustahan se taas alkuun yritti mutta koiriin tottuneet ja lähinnä paikallaan seisovat hevoset olivat niin tylsiä jahdattavia ettei Utukaan jaksanut olla kovin virkaintoinen kauaa. Mökö sen sijaan yllätti! Toistaiseksi ainut kokemus hevosten kanssa päättyi viime kesänä siihen että jokainen karva Mökön selässä osoitti visusti kohti taivasta pelkän ohituksen päätteeksi, mutta nyt Mökö uskaltautui jopa nuuskimaan Rouskun häntäkarvoja ja rentoutui puuhailemaan omia juttujaan todettuaan vuonohevoset tylsiksi ja vaarattomiksi.

Hevosten lisäksi koirat tapasivat shetlanninponin, vuohia, kanoja, sorsia ja kaniineja. Ilmeet olivat melko epäuskoiset kun karsinan verkkoaitaa vasten nousi innokkaasti nuuskutteleva pörröturkkinen pupu... Terve järki ja varovaisuus saatiin kuitenkin säilytettyä ja tulin itse hyvälle mielelle siitä miten fiksusti mun koirat osaavat toimia monenlaisissa tilanteissa. Utun iloksi paikalla oli myös reipas pieni hevostelijatar joka jaksoi heittää keppiä ikuisesti. Myös hevosten seurassa aavistuksen pidättyväiseksi tottunut kepo rentoutui silmissä rapsuttelemaan vuonispoikia. Lopuksi osallistuin Marjon saamaan letityshaasteeseen ja laitoin Rohanin hännän kuosiin, ei varmaan ole vaikea arvata kumpi on mun tuotos... Ehkä mä pysyn koirissa. Vähän erilainen treenipäivä. Kaikki postauksen kuvat ja videot kuuluvat Marjo Uimille ja ne on lainattu Rouskutellen!-blogista

We twa hae paidl’t in the burn

2014 on pulkassa ja on aika laittaa oma toiminta suurennuslasin alle. Viime vuoden kirjatut tavoitteet isolla teellä jäivät niukoiksi ja hyvä niin, tänä vuonna keskitytään vielä enemmän olennaiseen. 

Mökö starttasi agilityssa yhden startin verran ja siihen taidetaan myös tyytyä. Selkä kipuli kesällä ja vaikeutti hyppäämistä, joten kun paikat saatiin kuntoon päätin lopettaa koiran turhan rasittamisen. Eipä agility koskaan ole Mökölle kummoinen juttu ollutkaan, joten why bother. Selkä jumii kuitenkin edelleen ajoittain, joten mahdollisimman pian tänä vuonna Mökö menee läpivalaistavaksi nenästä hännänpäähän. Loppukesästä Mökö pääsi muutaman kerran tallaamaan hakumetsään ja saipa se hakeakin Juttaa muutaman kerran ja oli kaikkien yllätykseksi ihan mahdottoman hyvä. Syyskuussa Mökö pääsi nollakoiraksi seuran möllien avoimeen luokkaan ja teki ekstemporee hienon kisanomaisen paikkamakuun. Selkäkivut olivat ikävä juttu, mutta muuten Mököllä lieni ihan mukavaa. Kaikenkaikkiaan Mökön kanssa toimiminen on helpottunut kun on itse sisäistänyt sen että sen kanssa on turha yrittää väkisin tahkota meriittiä pelkästään siksi että kyllä sille saisi jos jaksaisi. 

Utun vuosi alkoi Kankaanpään reissulla jossa lonkka - ja kyynärnivelet sekä selkä todettiin normaaleiksi ja käyttökelpoisiksi. Kevät meni tokoillessa, huhtikuussa käytiin kokeilemassa alokasluokkaa ja taputeltiin se heinäkuun puoliväliin mennessä. Agilityssa startattiin kesäkuussa ja joulukuussa noustiin kolmosiin. Kesällä käytiin myös kerran lampailla ja joitakin kertoja hakumetsässä. Utu oli reipas ja terve koko vuoden ja toimi tarkoituksenmukaisesti kaikessa mihin se tuupattiin. Ihana lämminhenkinen pieni koira. Hyvä koira, josta oon joka päivä kiitollinen.

Kesän ToiSKin kilpatokoryhmä oli hyvä eye opener, joka todisti jälleen kerran sen että en minä näistä asioista vielä ainakaan ihan liikaa tiedä. Mulla on ollut jo jonkin aikaa häilyvä visio tokokoirasta joka ei menisi kokeeseen suorittamaan ulkoa opittuja liikesarjoja vaan tekisi tarkasti ja kuulolla ärsykekontrollissa olevia asioita, mutta ylempien luokkien liikkeitä treenaillessa on välillä saanut huomata että näin ei ainakaan alokasluokan kohdalla ole meillä ollut. Enkä mä oikeastaan edes tiedä onko mussa itsekuria ja säntillisyyttä päästä sellaiseen lopputulokseen, mutta omia treenejäni seuraamalla tulin syksyllä siihen lopputulokseen että jos halutaan hyvää niin palataan takaisin alkeisiin ja kuunteluharjoituksiin. Kevään aionkin käyttää s-i-m ärsykekontrollin vahvistamiseen eri tilanteissa, pientä simppeliä palaa kasvavassa häiriössä. Toisekseen mä tarvitsisin liikkuritreeniä seuruun käännöksiin, joten se on toinen ongelmakohta johon pitänee puuttua ennen koehommia. Ikaalisiin olisi ilmainen koe toukokuulle, jonne voitaisiin mennä katsomaan että miten vanhoilla säännöillä sujuu.

Agilityssa Utu tarvitsee varmuutta ja itsenäisyyttä kepeille ja kontakteille, joten sitä paljon puhuttua tekniikkatreeniä vaan lisää. Muutoinhan se on ihan kolmosluokkalainen, mutta eipä se paljon sitä seikkaa pehmennä että meikäläisellä ei ne lahjat ihan samaa vauhtia ole lisääntyneet. Kun katsoo itseään videolta kisatilanteessa on päällimmäinen tunne lähinnä harmitus - ihanko totta se oma liikkuminen on edelleen noin tahmeaa ja avutonta. Sitten yrittää toisaalta sanoa itselleen että 12 kisastartin kokemuksella on kai kohtuutonta olettaa olevansa huippu-urheilija painetilanteessa. SM-nollia tässä nyt tuskin aletaan enää stressaamaan, kovaa treeniä vaan ja rennosti joukkueeseen jos niikseen tulee. 

Harmituksista viis, parasta vuodessa on kuitenkin ollut oman pään entistä parempi hallitseminen, prokrastinoinnin vähentyminen ja asioiden tärkeysjärjestyksen sisäistäminen. Niitä tuloksia on alkanut tulla, kun niitä ei ole mennyt sydän kurkussa tekemään eikä niille ole antanut liikaa arvoa ja valtaa. Koulutustilanteessa ei ole mennyt hermo pitkään aikaan muuhun kuin omaan kädettömyyteen. En ole potenut enkä jatkossakaan aio potea minkään valtakunnan toko - , agility -, virkkaus - tai kuviokelluntamasennusta. Jos hommat ei tunnu hyvältä, otan selvää mitä voisin tehdä asioille tai pidättäydyn niistä. Pieniä itsestäänselvyyksiä jotka on tehneet hirveästi hyvää mun harrastusmotivaatiolleni. Alkavasta vuodesta on hyvä fiilis, hyviä juttuja tulee tapahtumaan.