Taas on yksi vuosi vaihtunut seuraavaan ja hyvinkin passiivisesti pyörinyt Hundkarusellenkin joutuu pohtimaan sitä mitä 2015 toi tullessaan ja mihin jatkossa pyritään. Kirjoitin jo viime vuonna että vuonna 2015 keskitytään vielä enemmän olennaiseen kuin aiemmin eikä ranskalaisia viivoja enää asteteta painostaman ketään, ja samaa mieltä olen edelleen.
Mökö kuvattiin maaliskuussa ja todettiin lonkkanivelten olevan niin löysät, että se aiheuttaa selkäkipuja. Vaikka syyksi toivottiinkin pitkään lihasperäisyyttä, oli helpottavaa kuitenkin kun selvisi miksi koira on ollut ajoittain haluton monenlaisiin aktiviteetteihin sekä se että Mökön selkä on täysin terve rangaltaan. Tämän tiedon myötä suljin Mökön lopullisesti pois agilityharjoituksista ja annoin sille lemmikkistatuksen, joista jälkimmäinen aiheuttaa välillä vähän huonoa omaatuntoa, onhan se hirveän taitava ja viisas. Tämän vuoksi lupaan, että Mökö saa vaivata päätään ensi vuonna enemmän. Treenataan rally-tokoa ja tallataan jälkeä sekä tehdään muitakin nenänkäyttöharjoitteita.
Utun suurimmaksi heikkoudeksi ja kehityskohteeksi nimesin agilityn esteosaamisen, lähinnä kepit ja kontaktit. Agilityssa kehitys onkin ollut silminnähtävää, kun kokemusta on tullut lisää ja loppukesästä siirryttiin Annelle treenattavaksi. Sisäistin lopullisesti silloin sen miten iso merkitys esimerkiksi ensimmäisen välin haussa ohjaajalla on, kuinka tärkeää linjaus ja suoritusrauhan antaminen Utulle on. Kisattiin koko vuonna hyvin vähän, melko heikolla menestyksellä mutta kuitenkin arvokasta kokemusta keräten aina SM-kisoista asti.
Tokokokeessa Utu kävi kolmesti, joista ensimmäinen oli epävirallinen. Paikkamakuu aiheutti harmaita hiuksia koko kevään, mutta jostakin mystisestä syystä kokeissa ne olivat lopulta täydellisiä. Yhden virallisen kakkostuloksen jälkeen saatiin pakka kasaan ja tehtiin reilu ykkönen heinäkuun piirinmestiksissä Eteläpuistossa. Sääntömuutoksen myötä päätin pidättäytyä koulutustunnuksen metsästämisestä ja siirtyä suoraan voittajaan, sitten kun sen aika on. Kisailtiin myös muutamissa helposti saavutettavissa rally-tokokisoissa ja käytiin hyvin, hyvin extemporeesti suorittamassa loppukesästä BH-koe joka läpäistiin hyvällä suorituksella. Pk-hakua treenattiin muutaman kerran, ihana laji, olisipa enemmän aikaa.
Tokokokeessa Utu kävi kolmesti, joista ensimmäinen oli epävirallinen. Paikkamakuu aiheutti harmaita hiuksia koko kevään, mutta jostakin mystisestä syystä kokeissa ne olivat lopulta täydellisiä. Yhden virallisen kakkostuloksen jälkeen saatiin pakka kasaan ja tehtiin reilu ykkönen heinäkuun piirinmestiksissä Eteläpuistossa. Sääntömuutoksen myötä päätin pidättäytyä koulutustunnuksen metsästämisestä ja siirtyä suoraan voittajaan, sitten kun sen aika on. Kisailtiin myös muutamissa helposti saavutettavissa rally-tokokisoissa ja käytiin hyvin, hyvin extemporeesti suorittamassa loppukesästä BH-koe joka läpäistiin hyvällä suorituksella. Pk-hakua treenattiin muutaman kerran, ihana laji, olisipa enemmän aikaa.
Pitkäperjantaina saapui ihana Ylli, joka täyttä ensi viikolla 11 kuukautta. Ylli on tutustunut kuluneen vuoden aikana uimiseen, hevosiin, metsiin, koirakavereihin, omalla pihalla pöhisemiseen, agilitykenttään, tottelevaisuuskenttään, hakumetsään, jälkimetsään ja minne ikinä olen keksinyt sen kanssa mennä. Vajaa vuotias belgi on omakohtaisesti helvetin raskas, terävä ja siinä on loputtomat patterit, mutta Yllin omistautuminen omalle perheelle ja ongelmanratkaisukyky on vailla vertaa. Valitettavasti uusivuosi ilotulitteineen ei ollut Yllille mieleen vaan se vietettiin pimeässä makuuhuoneessa katkonaisesti nukkuen, mutta kun treenikaveri kysäisi toissapäivänä olenko pettynyt kun se ei ole kaikessa yhtä varma kuin meidän muut koirat, vastasin totuudenmukaisesti että en.
Se on kuitenkin mun koira, vaikkei se ole täydellinen. Jos siitä ei tule koskaan jonkin ominaisuutensa vuoksi kisakoiraa johonkin lajiin, niin olkoot niin. Oikeastaan kilpaileminen kaikessaan on varsinkin viimeisen vuoden aikana alkanut menettää jotenkin merkitystään mulle. Agilitykilpailut on mulle henkisesti raskaita, eikä meidän hermorakenteet Utun kanssa oikein kohtaa kisapaikalla. Olin tottakai äärettömän tyytyväinen jokaiseen suoritteeseen joka viime vuonna tehtiin, mutta jotenkin siitä on häipynyt sellainen maaginen, uskomaton fiilis mikä mulla oli silloin kun Mökö teki ensimmäisen ykköstuloksensa. Luonnollista tottakai, eihän kaikki tunnu maailman tappiin ensimmäiseltä kerralta. Ja siinäkin mielessä terveellistä, että yhdessä vaiheessa riivannut pakkopakkopakko karisi hiljalleen pois. Jos osaamistaso on kyllin korkea, se onnistuu. Eikä siinä ole mitään taikaa tai onnea, se on vaan hommien tekemistä ja helvetillistä toistoa.
Sen lisäksi olen huomannut, että mitä useampi koira mulla on ollut työn alla, sitä hitaammin mä etenen koiran teknisen osaamisen kanssa. Ylli on kohta vuoden, ja ainut mitä se tietää agilitysta on se että se on helvetin hauskaa. Ehkä mä toisaalta oon vaan laiska, eikä se ole niin helppoa enää tusata kaikkian kanssa jotain joka päivä kuten silloin kun koiria oli yksi tai kaksi, mutta tää tuntuu musta hyvältä. Ajattelin lähteä tekemään Ylliä enemmän ensi kesänä ensin hyppytekniikan kautta johonkin sopivaan ryhmään, mahdollisesti ToiSKille, nyt kun mulla on sinne lyhyempi matkakin.
Tänä vuonna nautitaan taas hiljalleen pitenevistä päivistä, yhteisistä retkistä, mökkeilystä, uimimisesta, paskassa kierimisestä, sen syömisestä ja lopuksi sen oksentamisesta, yritetään pysyä terveenä ja nukutaan nelistään kasassa päiväunia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti