Yllin kyllin Ylliä

Ylli täytti viime viikon torstaina kymmenen viikkoa ja alkaa olla jo melkoinen mötkö. Autossa matkustaminen on ollut alusta asti vaivatonta ja helppoa, joten Ylli on päässyt mukaan suunnilleen joka paikkaan jonne pienen koiran nyt voi vaan viedä. Mätsärissä otettiin kimpassa ilmoja vastaan auton takarontissa Yllin toimiessa virallisena valvojana possunkorvan kera. Viime viikonloppuna vierailtiin Helsingissä Utun ja Yllin kanssa tapaamassa bordercollie-Snötä, mudi-Åta sekä toisen ystävättäreni kahta kissaa. Sunnuntaina käväistiin vielä Urjalan terveyskeskuksen vuodeosastolla tervehtimässä mummuja. Aksakentällä Ylli on käväissyt jo kolmesti jossa juoksennellut siivekkeiden välistä ja käynyt kerran putkessa. Perjantaina kävin talkoilemassa majalla parituntisen ja siinä oli pienellä belgillä ihmisvilinää. 

Helsinkiin lähdettiin alunperin pääosin siksi, että Utu menestyi SCY:n vuoden 2014 colliekisassa ja sijoittui kolmanneksi vuoden sileäkarvainen agilitycollie-kategoriassa. Samalla tuli korkattua rotuyhdistyksen vuosikokoukset, mikä oli ihan mielenkiintoista. Tässä kuussa ei enää lähdetty kuitenkaan starttaamaan, vaan odotellaan suosiolla josko saataisiin helatorstain omat kisat talkoiden osalta siihen kuntoon että ehtisi iltapäivästä kisaamaankin. Siitä viikon päästä onkin jo Utun luonnetesti Jyväskylässä ja aletaan lähestyä Oulun SM-kisoja. Pari viimeistä treenikertaa on mennyt kuitenkin vähän kökösti, Utu on ollut semisti jähmeä ja mä oon ollut vähän kuutamolla. Liekkö ulkokenttä nyt jotenkin erilainen taas hetkeen, mutta ei oo vaan jotenkin lähtenyt. Varasin Utulle hierojan ja loppukeväälle vielä fysioterapian, niin katsotaan ettei ole ainakaan kropassa mitään kremppaa. 

Myös Mökö on menossa fyssarille hoidattamaan lonkkiaan nyt kun injektiot on annettu ja kuurit kuureiltu. Mun toukokuussa alkavan alkeiskurssin innoittamana päätin Mökölle sellaisen ikuisuusprojektin, että lähdetään tekemään sille RTK4-koularia. Mitä oon ehtinyt sen kanssa voittajaa aloitella, ei sitä hommaa mitenkään älyttömästi seuraavaan luokkaan ole. Oikeastaan tuplakäännökset on ainoita mitä ei olla tehty sen kanssa yhtään, oikealla seuraamista ja eteen siirtymistä ollaan otettu torstain treeneissä tyhjissä väleissä ja kyllähän se ne keksi melko vaivatta. Mä aina välillä unohdan miten hyvä koulutettavuus Mököllä loppujen lopuksi on, kuinka helposti siltä pystyy häivyttämään mitä tahansa apuja pois ja miten aktiivisesti se itse etsii ja oppii syy-seuraussuhteita.

Kevät toi kentät ja uudet rukkaset

Ihanaa kun kentät alkavat olla joka puolella lumettomia ja ulos pääsee taas treenaamaan. Nokialla käytiin majan kentällä jo toistamiseen aksaamassa ja tänään korkattiin tokohommat Tampereen Koirat-ryhmässä sovituilla ryhmätreeneillä. 

Viimeisellä Demaritreenikerralla Hilma meni saateltuna jo hienosti kokonaisen keinun ja yhdisteli rengasta putkeen, Utu teki kentällä valmiina ollutta suoraviivaista vauhtirataa ja pesi mua kuusi nolla, mutta kun sain jarrut kuntoon niin homma alkoi jo ihan pelittää. Pitäisi altistaa itseään nimenomaan tuollaisille radoille jotka katkeaa siihen kun ei vaan ehdi, niin tulisi sitä paljon kaivattua ajoitustreeniä ja saisi kisoissakin vähän parempia linjoja, ainakin toivottavasti. 

Nokialla tehtiin toissaviikolla pientä ratapätkää jossa oli hyppyjen ja putken lisäksi puomi, rengas ja kepit. Mahdottomasti on kyllä monessa asiassa kehitytty, mutta oli ihanaa pitkästä aikaa mennä ohjattavaksi ja ratkoa ongelmia. Tällä viikolla rakennettiin kepit - putki - rengas - hyppy - hyppy-suora, jolla harjoiteltiin paitsi eteen irtoamista myös itsenäistä estehakua, lopulta kun treeni meni siihen että koiran piti pelkällä lähtövihjeellä suorittaa pätkä ilman apuja. Kepeiltä lähdettäessä homma oli ihan pala kakkua, mutta kun Utun piti itse hallita suorasta putkesta kepeille siirtyminen oli tehtävää jo enemmän. Lopuksi vähän keppikulmia 45 asteen lähestymästä, hyvä ja tarpeellinen treeni. 

Tänään treffattiin parin muun tokoilijan kanssa Hervannan vesitornilla. Aloitettiin paikkamakuulla jonka muut suorittivat ohjaajat näkösällä, mä menin piiloon. Kaksi minuuttia suorilta, viereisellä kentällä pelattiin kovaäänisestä pesäpalloa ja silti Utu oli mahtavan levollinen ja varma kun palasin vierelle. Aiemmin päivällä tehty 1,5 tunnin metsälenkki toimi yllättävän hyvin pohjalla, tekeminen oli hallittua mutta intensiivistä ja varsinkin häiriöseuruut olivat musta äärimmäisen hyviä ja kauniita eikä keulimistakaan juuri ollut. Lopuksi tehtiin staffin kanssa ristiin kaukoja niin, että koira - ohjaaja-linjat leikkasivat kohtisuoraan toisensa. Pyysin vielä kolmatta ohjaajaa seisomaan metrin päässä Utun rinnalla. Kumpikin koira meni aluksi aika lahjakkaasti vipuun, mutta hyviäkin toistoja saatiin. Kaukoissa on jo reilusti yli avoimen luokan etäisyyttä, mutta nimenomaan tarvittaisiin tuota apuhenkilöistä aiheutuvaa painetta, että kaukot sujuisivat myös takana olevan liikkurin sekä tuomarin kanssa. 

Ja kuten sivupalkkiin ilmestyneestä uudesta täpästä joku onkin ehkä jo huomannut, meille muutti viikko sitten pieni belgianpaimenkoira joka miehen ehdotuksesta ristittin Ylliksi. Viikon aikana Ylli on ehtinyt maistella monenlaisia ruokia, matkustaa autolla ja hissillä, kyläillä, hermostuttaa Mökön, hermostuttaa Utun, huomata että jälkimmäisen seuraukset ovat huomattavasti pienemmät ja tehnyt se 25 kertaa lisää. Ylli on myös käynyt ansiokkaasti treeneissä sekä eläinkaupassa valitsemassa mätsäripalkintoja, ottanut vastaan kahdet eri vieraat omassa kotona, harjoitellut omassa karsinassa öiden ja yksinolojen viettämistä sekä opiskellut istumista ennen ruokakupille pääsyä ja ovesta kulkemista. Myös naksuttimeen on tutustuttu ja maisteltu monenlaisia treeniherkkusia.

Loppukuun treeneistä & jälleen TamSKilla

Maaliskuun vapaakortilla on näillä näkymin enää yksi treenikerta ennen parasta ennen-päiväystä, ja kuukausi onkin ollut melkoisen agilitypainotteinen. Hilma teki targetilla varsin hyviä siivekkeistä ja putkista koostuvia pikkuratoja, Viivi opiskeli valssaamaan, takaaleikkaamaan ja persjättämään. Opiskelimme myös paukuttelemaan keinua, juoksemaan pituuden keppien välistä, matalalla olevaa rengasta sekä pussia. Kotona aloitettiin 2o2o-asennon sheippaus naksuttimella. Targetilla Hilma saadaan fokusoitua aivan hienosti, hallinta parani kuukaudessa selvästi ja rallattely loppui määrätietoisella mutta lempeällä kurilla. Tästä Hilman on hyvä jatkaa kohti perusteellisempaa opiskelua, hyvä Hilma. 

Utulle iski kuun puolivälin jälkeen varsin juoksuisia oireita, jotka tekivät taas jokakertaisen tehtävänsä ja taittoivat terävimmän kärjen vireestä ja vauhdista pois. Tilaisuus oli siis oiva teknisten pikkujuttujen hiomiseen, vaikka huomasin kyllä että vähän alkoi samantien harmittamaan ettei koira vaan kerta kaikkiaan tunnu siltä mihin on tottunut. Enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita meille, vaikka se tekeekin ohjaamisesta haastavampaa. Alla kuitenkin videopätkä meille vieraammasta keppikulmasta, joka saatiin ihan muutamalla toistolla sujumaan niin että koira kesti leijeröinnin ja pujotteli loppuun asti.

Eilen käväistiin TamSKin kisoissa tutussa treeniympäristössä kahden startin verran. Vaikka Utu kiisikin jo ihan hyvää kyytiä perjantaisissa treeneissä, oli se halliin saapuessa keskittynyt ja suorastaan levollinen. B-agililityradalta saatiinkin aikaiseksi meidän ensimmäinen tulos kolmosluokasta, yksi rima pistettiin matalaksi kun jäin tielle päällejuoksuun. Kontaktit olivat niinikään vähän hitaanpuoleiset osittain siksi ettei kyseisissä paikoissa ollut hirveästi tilaa mulle vedättää koiraa juoksemalla, osittain koiran rauhallisen vireen vuoksi. Tää on ollut sellainen ajoittain esiintyvä ongelma, jota esimerkiksi viime kisoissa ei ollut. Itsenäisempää kontaktialueelle hakeutumista vahvistukseen siis joka tapauksessa. Oma liikkuminen nyt oli tietysti omasta mielestä melko tönkköä, mutta koira pysyi hyvin hanskassa ja taakseviennit pelasivat, vaikka mun onkin vaikea pysyä tarpeeksi edellä kun niitä tulee useampi peräkkäin. Keppikulma oli sattumalta viimeaikaisten treenailujen kaltainen, hienosti meni. Ja vaikka kontakteilla turhautuikin taas monta sekuntia, oli aliaikaa kuitenkin lähemmäs kahdeksan sekuntia ja etenemä 4,3 m/s luokkaa.
 

C-hyppyrata puolestaan on mainio demonstrointi siitä, miten tärkeä myös ohjaajan mielentila kisoissa on. Mä olin niin tyytyväinen tuohon B-radan vitoseen, että henkisesti vähän antauduin sen jälkeen. Hypäri ei jotenkin enää huvittanut, iltamenot ja märät tossut houkuttelivat jatkamaan matkaa ja pitkä odottelu tylsistytti. Olihan tuossakin hetkensä, vaikka en muistanutkaan ihan joka estettä ohjata, linjat levisivät ja koira reagoi ihan hirveän vahvasti mun liikkeeseen ja kielsi paikoissa joista sitä ei normaalisti kovin herkästi saa enää käännettyä. Onneksi Utu oli luokan ensimmäinen koira, joten kun hommat oli kasassa lähdettiin rennolle käpyttelyreissulle lähimaastoon.
 

Seuraavan kerran taidan mennä ensi kuussa vaihteeksi Hattulaan, kerran kuussa kun tuntuu ihan sopivalta kisatahdilta ja olisi hauska kisata vaihteeksi jossakin muualla kuin Demarilla. Ulkotreenitkin alkavat ihan näillä näppäimillä kelien salliessa joten pystyy taas vähän parantamaan ja tsemppaamaan myös henkistä puolta. 

Passikuvissa

Keskiviikkona käytiin suhteellisen kauan odotetulla lääkärireissulla Kallion Juhan pakeilla Raholassa. Alkubriiffin ja liikkeiden tarkastelun jälkeen laitettiin Mökö nokosille ja Juha tarkisti lonkkien tilanteen palpoimalla saman tien ja antoi munkin laittaa sormen tiettyyn kohtaan lonkassa. Ja sehän luksoitui niin että ihan hirvitti, kun Juha väänsi jalkaa tiettyyn suuntaan. Kuvattiin siispä selän lisäksi myös kontrollina lonkat, joita verrattiin 2,5 vuoden takaisiin terveystarkkikuviin. 

Suuri oli helpotus, kun heti suorilta todettiin selkä priimaksi. Ei luupiikkejä, siltoja, normaalijakauma nikamia ja kylkiluita eikä välimuotoisessa lanne-ristinikamassakaan ollut huomautettavaa. Lonkkiin ei ollut kehittynyt edellisen kuvauskerran jäljiltä rikkoa, mutta kuvissa erottui tulehdusmuutos. Diagnoosiksi selkäkivuille siis saatiin yliliikkuvat lonkkanivelet, joita Mökö pyrkii pitämään mahdollisimman liikkumatta jännittämällä takapäätä joka puolestaan jumittaa epänormaalin liikeradan vuoksi myös selän. 

Vaikka kuvittelinkin että Mökö pärjäilee kohtalaisen iäkkääksi noilla lonkilla vailla oireita, olin silti äärimmäisen tyytyväinen siihen että ongelma ei ollut selkäperäinen, eikä edes invasiivista toimenpidettä vaativa. Mökölle määrättiin neljä shottia Cartrophenia 5-7 päivän välein annettavaksi sekä tulehduskipulääke. Toimettomina kuihtuneiden syvien lihasten kuntouttamiseen haetaan jumppaohje fysioterapeutilta joka samalla antaa ohjeet jäykistyneiden lonkankoukistajien auki venyttelyyn. 

Jatkossa vältetään myös tiettyjä liikeratoja ja pintoja, ei vetoleikkejä niin että koira on pelkkien takaraajojen varassa, ei törmäilyä Utun kanssa alkulenkistä vaan juoksukohellusten rauhoitus heti alkuunsa, vältetään liukkaita alustoja kuten jäisiä polkuja ja kiinnitetään kylmillä ja koleilla keleillä erityistä huomiota. Mökön on kuitenkin todennäköistä elää täysin normaalin mittainen koiranelämä, kunhan lihaskunnosta huolehditaan aktiivisesti. Ja sehän on pääasia.

Projektikoira Hilma ja maaliskuun treeniturinoita

Alkukuu toi tullessaan vapaakortin ja projektin Agilityn Alkeet Hilmalle, jota ollaan nyt nelisen kertaa päästy toteuttamaan. Hilma on toverini kymmenen kuukauden ikäinen australianpaimenkoira, joka on aikaisemmin harrastanut tokoa, ei siis aikaisempaa kokemusta esimerkiksi agilityesteistä. Lupasin opettaa koiralle alkeita, jotta ohjaaja saa kartoitettua kiinnostustaan lajia kohtaan ja jotta koiran kanssa olisi helpompi jatkaa agilityharrastusta käymättä esimerkiksi yksityistä alkeiskurssia. Listaan Hilman kehittymistä tähän itselleni, jotta osaan suunnitella paremmin jatkoa.

Ensimmäisellä kerralla (1.3) harjoittelussa siivekkeiden välistä kulkeminen, lyhyeksi rullattu putki sekä siivekkeen kiertäminen. Hilma palkkaantuu nameista, mutta ei liikkuvasta tai kuolleesta saaliista. On kovin kiinni ohjaajan kädessä, mutta rauhallisen temperamentin ansiosta oppii nopeasti mistä nami tulee. Juoksee lopputunnista itsekseen kentän toisessa päässä olevaa suoraa putkea. 

Toisella kerralla (4.3) esitellään targetti, joka on sekä Hilmalle että ohjaajalle uusi asia. Opetetaan targetti jotta koira saadaan irti kädestä. Aluksi annetaan syödä vapaasti targetilta, kasvatetaan välimatkaa, estetään fyysisesti samalla hetsaten ja vapautetaan painetta vastaan. Ottaa häiriötä ohjaajan liikkeestä targetin tavoittelussa. Kerrataan siivekkeiden välistä juoksemista ja lisätään putkeen mittaa ja kaarretta. Hilmalla jo halliin tullessa täysin erilainen ilme, on uhmakas kun tehdään lähtöä hallista eikä lähtisi kentältä.

Kolmas kerta (6.3) aloitetaan targetille juoksulla. Yhdistetään targetti ongelmitta siivekkeiden välistä juoksemiseen, koira selvästi työstänyt asiaa tauolla koska homma sujuu hienosti. Tehdään vauhtipätkä siivekkeet - suora putki - siivekkeet - targetti, ei häiriinny vierellä juoksevasta ohjaajasta vaan suuntaa määrätietoisesti ja lujaa targetille. Vaihdellaan ohjauspuolta. Hilma on jo sen verran kiihtynyt tällä kerralla, että nousee lähdöstä ja varastelee. Tehdään odotusharjoituksia joissa ohjaaja palaa hillitysti kiittämään koiraa namin kera ja antamaan uuden odotuskäskyn. Viimeisellä sessiolla yhden siivekeparin kanssa tutkitaan omia vartaloapuja ja tehdään "kasiharjoitusta". 

Neljäs kerta (8.3) aloitetaan Mököllä joka esittelee 2o2o-asennon opettamista sheippaamisen avulla. Sovitaan että Hilma opiskelee sheipattavana oloa ensin kotiympäristössä ja siirretään vasta valmis toiminto halliin (suhteutaan harjoitus koiran nuoreen ikään, aloitetaan aikanaan puomin irrotetulla ajastulo-osalla). Tehdään neljän esteen rataa joka kaartuu oikeansuuntaisesti, kiinnitetään huomiota rytmittämiseen ja ohjauslinjoihin, opiskellaan valssin perusajatusta. Huomataan että Hilman hallista poistaminen nousujohteisesti haastavampaa ;--)

Koska asiaa on tullut lyhyen ajan sisään hirvittävän paljon, panostetaan seuraavat kerrat aiemmin opitun sisällön vahvistamiseen helpohkoilla mutta vaihtelevilla tehtävillä. Hilman ohjaajalla Viivillä on pitkästä liikuntataustasta johtuen hyvä koordinaatiokyky ja oman liikkeen hallinta, melkein kateeksi käy kun alkeiskurssilainen oppii kaiken kahdella toistolla. 

Utu on näillä kerroilla vahvistellut kontaktiesteitä, ohjauskuvioita ja keppikulmia. Varsinainen ratatreeni multa ei ilman kokenutta silmäparia onnistu, joten ollaan tehty yksittäisiä kisoissa esiin nousseita ongelmapätkiä. Utu osaa kiertää hienosti ensimmäisen kepin lähetettäessä alle 90 asteen kulmasta keppien ollessa vasemmalla, mutta oikealla hakee herkästi toiseen väliin, vaatii saattelua tai niiston. Oikean välin löytyessä pujottelee hyvin ja kestää jo rutiinisti valssin ja persjätön kepeillä, suora keppikulma onnistuu kovassakin vauhdissa yhdeksän kertaa kymmenestä. Loppukuusta on taas samassa hallissa skabatkin jonne ajattelin ottaa taas pari starttia. Mökö on ollut tiiviisti mukana tokoilemassa ja naksuteltavana ja sille on suunnitteilla kaverikoirakoulutukseen hakeutuminen myöhemmin keväällä.

Tänään tehtiin myös loppuun paikkamakuu Utulle ja Hilmalle niin että Viivi jäi esiin palkkailemaan Hilmaa ja mä menin piiloon. Hienosti makasi pari minuuttia yhdellä välipalkalla, vaikka hallissa oli hälinää ja Viivi kävi tepastelemassa vieressä. Tokoon oon pistänyt vauhtia ilmoittautumalla toukokuussa järjestettävään möllikokeeseen ja treenailemalla tiheämmin, luoksetulon stoppi pelaa vaihtelevasti mutta paikkamakuu alkaa järjestyä ja nehän ne meidän avoimen ongelmakohdat oikeastaan ovatkin. Möllin jälkeen päätän että katsonko vielä vanhan avoimen luokan kokeen kesäksi, tekisi kuitenkin mieli käydä sitä edes kerran kokeilemassa myös virallisesti kun niitä liikkeitä on kuitenkin paljon opiskeltu.

Kuninkuusravit

Mua melkein välillä hävettää kirjoittaa tätä blogia, koska usein kun olen juuri perustellut kappaleellisen miksi en vielä aio tehdä jotain, yleensä teen sen saman viikon sisällä. Agilityjalkaa pompotti ja kaapin pohjalta löytyi vielä yksi lahjakortti, joten pistin TamSKille ilmon ja lähdin korkkaamaan kolmosia Utun kanssa viime lauantaina.

Mulla ei ollut pahemmin odotuksia, joten hämmästyttävästi mua ei myöskään jännittänyt tippaakaan. Oli kerrankin vaan ihan mukava mennä vailla mitään odotuksia tai lopputuloshaaveita. Kunhan se nyt radalla pysyisi eikä satuttaisi itseään. Tuomarina kolmosilla oli Huittisen Anne, rataprofiilit ennakkotietojen mukaan nollamyönteisiä ja kelikin oli mukavan leuto. Kävin Utun kanssa reilun tunnin metsälenkin aamupäivällä ja päätin kokeilla ottaa sen kevythäkkiin sisälle halliin odotteluajoiksi, ettei tarvitsisi hakea koiraa luistinrataa muistuttavan parkkipaikan poikki jatkuvasti. 

Ensimmäinen rata oli mukavaa, suoraviivaista rallattelua. Ensimmäinen virhe sattui kepeillä jonne yritin mennä niistämään, mutta eipä siitä hommasta niin paljon rutiinia ole että se tälleen 1,5 kuukauden treenitauon jälkeen noin nostattavassa tilanteessa toimisi, väärään väliin siis kovasta yrityksestä huolimatta. On the other hand, pääsin tekemään keppien jälkeen persjätön kisatilanteessa mikä oli mahtavaa koska a) uskalsin koettaa enkä pelannut varman päälle ja b) Utu kesti sen hienosti, eikä mennyt edes täpärälle. Linjat menivät kuitenkin keppihötäkässä vähän sekaisin ja ajoin koiran ohi muurilta. Kolmas moka sattui loppusuoralla jossa jäin väärälle puolelle putkea toiseksi viimeisimmän hypyn ollessa enemmän putken toisen sivun puolella. Pitäisi tehdä rutkasti tuota loppusuoran eteenmenoa myös putkesta ja niin että hypyt eivät ole aina linjassa keskenään. Radasta ei ole videota kovasta yrityksestä huolimatta, sillä pokkarista oli loppunut akku jo heti lähdössä. Pitää yrittää jatkossa muistaa varmistaa lataus ennen lähtöä. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä hylly, se nyt tiedetiinkin että kepit on Utun heikoin este ja kieltoja meille sattuu kisoissa kun en joka estettä muista ohjata ja sekoilen verkkareissani herkästi virheiden jälkeen. Koiralla oli kuitenkin superhyvä vire, meni lujaa mutta ei rääkynyt, kontaktit pelasi joka esteellä tosi mainiosti ja moni tuli onnittelemaan jälkeenpäin että kun koira saa kokemusta siitä tulee ihan ässä. 

Luokat olivat tyypillisesti isot ja odottelua tuli paljon, B-radalle kun lähdettiin niin näin samantien Utun naamasta että nyt on kerätty kekkulia kevythäkissä enkä ollut varsinaisesti väärässä. Kamalaa märinää vuoroa odotellessa ja lähdössä, kuulin Utun mutinan kolmannelle esteelle asti. Vitosella tuli kiire, sain seivailtua kaarron kautta ja sitten taas rämpylöin niistämään kepeille, mikä oli näin jälkeenpäin tarkasteltuna aika turha muuvi, olisinpa antanut hakea vaan kun linja oli ihan hyvä ja vihjeenkin kun olisi vaikka sanonut niin olisi voinut olla vielä parempi. Keppien jälkeinen kohta oli mun suosikkini kun Utu lähti suu vaahdossa hypyn ohi paahtamaan takaseinään, muistan että nauroin radalla ääneen kun en nähnyt sitä tulevan en niin yhtään. Loppukikkailuissa nyt meni miten meni, saatoin liian pitkälle takaakiertoon, myöhästyin hyppyhässäkältä, hukkasin koiran ja sanoinkin sille että ei musta tänään oo sun kartturiksi ja maaliin. Vieläkin naurattaa, vaikka toi Utun höpöhöpö-vire on todellisuudessa mulle vielä liian kova pala, kun se ei ihan hirveästi anna anteeksi kun kierrokset on tossa kuosissa. 

Summa summarum, paljon tarvitaan toistoja monessa teknisessä jutussa ja ihan sitä henkistäkin turtumista. Kuitenkin paljon hyviäkin pätkiä, tosi hyvät kontaktit ja hyvää kyytiä painelee. Mä en vaan valitettavasti ole puoliksikaan niin taitava kun mä ihan hirveästi haluaisin olla, pitäisi oikeasti nyt suorittaa ryhtiliike ja alkaa treenaamaan useamman kerran viikossa ja käydä kouluttautumassa aina kun tilaisuus tulee tarjolle. Maaliskuuksi sain kuitenkin otettua vapaakortin ja eiköhän me ensi kuussa mennä taas parit radat juoksemaan, ei sitä kai muuten opi kuin tekemällä.

Harrastuskoiran psyykkisestä hyvinvoinnista

Eksyin monen mutkan kautta tänään illalla lukemaan tätä tekstiä ja mussa heräsi vastustamaton halu pohtia samoja asioita omasta näkökulmasta sillä kokemuksella kuin mitä mulle on ehtinyt neljän koirallisen vuoden aikana kertymään. Itse asiassa Mökön kotiutumisesta on näinä päivinä itse asiassa hyvinkin tarkalleen neljä vuotta, mikä tuntuu loppujen lopuksi paljon pidemmältä ajalta. Enhän mä oikeastaan enää edes muista, millaista elämä oli ilman sängyn laidalla odottavia aamuneniä, metsälenkkejä ja onnistumisen fiiliksiä kun saa täysin toisenlaisen elämänmuodon ymmärtämään, mitä mä sen toivoisin tekevän. Tai ilman aamupissatuksia, ripulikakkaa tai anaalirauhasia, mutta tää muisteluhan on nyt vaan tällaine korea kakku, joten unohdetaan ne toistaiseksi. 

"Me aktiiviset koiraharrastajat usein koemme olevamme huomattavasti parempia koiranomistajia, kuin naapurin Mustin omistaja, joka vain lenkkeilee koiransa kanssa. Meidän koirillammehan on harrastukset, ruokavaliot, lisäravinteet, BOTit, magneettitakit, fyssarit, osteopaatit, akupunktiot...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään asiaa ja unohdamme materialistisuuden, mitä jää jäljelle? Ovatko koiramme todella fyysisesti ja psyykkisesti hyvinvoivempia kuin naapurin Musti? Millä perusteella? Ja kenen mielestä?" 

En lainaa tekstiä enempää, se kannattaa käydä lukemassa itse. Mutta mä ainakin voin nostaa tässä kohtaa lavan pystyyn ja tunnustaa tunteneeni freudilaista paremmuutta, kun olen saanut joskus alleviivata tärkeänä sitä että meillä koirat ovat käytössä eivätkä näytössä, kun tukevan shownoutajan omistava sukulaistäti on höhötellyt tälle piiperrykselle, jota kohtaan poden tunteiden paloa. Kukapa ei saisi siitä psyykkistä mielihyvää ja pontta, kun laskeskelee koiran menneitä ja tulevia treenejä, hierontojen säännöllisyyttä ja koiran saamaa päivittäistä sinkkiannosta. 

Vaan eivätpä esimerkiksi nuo meikäläisen elukat missään piinkovassa virassa ole. Mökön kohdalla olen esimerkiksi tehnyt sen huomion, että se on huomattavasti rennompi ja tyytyväisempi koira kun se saa juosta päivittäin hihnatta, haistella ja kuopsutella, kieriä toisinaan puistosta löytyneessä ihmisulosteessa ja ehkä toisinaan suorittaa tempun tai pari ylimääräisen perunalastun eteen. Tämä tosin johtuu myös itsekriittisestä ja kunnianhimoisesta, mutta ennenkaikkea kädettömästä ja kokemattomasta ohjaajasta, joka opetti sille nuoresta pitäen että työnteko on toisinaan hauskaa, toisinaan ei. Silti väittäisin että vaikka Mökö nauttisikin yhteistyöstä mun kanssani suunnattomasti, sen elämänlaatu ei olisi merkittävästi korkeampi kuin tällä hetkellä. Oikeastaan Mökön elämänlaadussa tapahtuikin muutos parempaan silloin kun päätin ottaa toisen koiran jonka kanssa lähestymistapa moneen asiaan vakioitiin alusta asti eri tavalla ja Mökö pääsi herkästi kiukustuvan emännän ikeestä.

Sitäpaitsi, meillä eletään varsinkin sydäntalvella hyvinkin pitkälti todella tavallista elämää. Pitkistä metsälenkeistä en tingi kuin kovalla pakkasella, mutta esimerkiksi tänä vuonna ei olla tehty säännöllisesti, no, yhtään mitään muuta. Utun sisaren omistaja liitti kennelin Facebook-ryhmään tässä taannoin kuvan koirastaan sohvalla ja kirjoitti että pitivät kyseisenä päivänä taukoa harrasteista ja ottivat rennosti. Ajattelin silloin, että meillä on pidetty suunnilleen koko kuukausi taukoa harrasteista, tuntematta siitä yllättäen kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Toki meillä naksutellaan ja tottistellaan lähes päivittäin muutama toisto, mutta Facebook-päivityksen (virallinen treenibarometri) arvoista tohinaa en ole tainnut saada aikaiseksi kuin kerran tänä vuonna.

 

Treenien ja kisojen ruuhkahuippu ajoittuu meillä vuosittain kevääseen ja keskikesään, jolloin kentällä kuluu helposti neljä iltaa viikossa. Tänä vuonna tuskin päästään yhtään vähemmällä, koska mulla on kaksi ryhmää vedettävänä ja tottakai treenaan Utun siinä sivussa, plus agility, plus tokon kisaryhmä, plus plus. Oikeastaan kaikkein kiireisin aika on mulle jo aavistuksen liian kiireistä, enkä koe koiran saavan merkittävästi enempää elämänlaadullista tai koulutuksellista hyötyä kuin esimerkiksi 1-2 treenistä viikossa. Toinen mikä mua pelottaa kovassa tahdissa on tietämättömyydestä aiheutuva pelko koiran terveydestä. Utu lämmitellään ja jäähdytellään ennen raskasta fyysistä koitosta, venyttelen sen kotona treenin jälkeen, pyrin ruokkimaan sitä tasapainoisesti ja kaikki sen tarpeet täyttäen, käytän tarvittaessa lämpöloimea ja kutsun hierojan käymään säännöllisesti. Siinä oikeastaan kaikki, mitä mä tiedän koiran lihashuollosta ja mitä sovellan arjessa. Ja koska koira on kerrasta toiseen pieniä lapajumeja lukuunottamatta vasteeton, oletan sen riittävän. Vaan jospa jumeja alkaisikin ilmaantua, jos sitä hypytettäisiin enemmän kuin kaksi kertaa viikossa, mikä on meillä ollut toistaiseksi maksimi?

Säästän myös mielelläni koiraa, omaa psyykettäni sekä kukkaroani kilpailemalla hillitysti ja pitämällä varsinkin agilitykilpailujen välillä useamman viikon väliä. Viime vuonna kilpailin puolen vuoden aikana 12 starttia, mikä tuntui ihan sopivalta tahdilta. Kaiken kaikkiaan yritän sanoa ilman turhia jeesusteluita, että oli kuitenkin huojentavaa lukea jonkun muun ajatuksia tekstistä ja nyökytellä hyväksyvästi sille että koiran treenin määrä ei ole suoraan verrannollinen sen onnellisuuteen. Vaikka olenkin vaativasta luonteestani huolimatta selvinnyt lomakausista piiskaamatta itseäni ihan hirveästi. Ja että verkkaisemmilla ajanjaksoilla saatan tehdä jopa palveluksen herkästi kiihtyvälle agilitykoiralleni, kun sitä ei altisteta viikoittain kisojen + kisoista kiihtyvän ohjaajan paineelle. Koira palautuu, koiran motivaatio kohoaa, ohjaaja osaa lähestyä ongelmia eri tavalla ja pikkuhiljaa pakkopakkopakko helpottaa. 

Point being, jokaisen tulisi toisinaan tehdä retki oman harrastamisen psyykkiseen ytimeen ja kysyä itseltään koiraa peilaamalla, onko koira todella hyvinvoiva vain (ja myös) silloin kun ohjaajan omatunto on puhdistetu ruuhkaisella kalenterilla. Ja onko löyhemmistä ajoista todella aihetta piiskata itseään. Ja ennenkaikkea kyseenalaistaa sen kaiken tarpeellisuutta ja sopivuutta itselle ja omalle koiralle, mitä käy kurkkimassa ja salaa kadehtimassa kanssaharrastajan blogista.